Nimi: Unirukous
Fandom: Kreikan mytologia nykyajassa
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Slash, romantiikka, kaipaus, draama
Paritus: Thanatos/Hypnos
Varoitukset: Insesti, mutta mitä muuta odotit mytologialta?
Haaste: Slash 10
A/N: Aika kantaa oma korteni kekoon
Nämä jumalat ovat olleet tällä viikolla pinnalla ja se on ollut ihanaa. Keep it going, ihmiset. Nää kaks on ihania, sekä yhdessä, että erikseen. Mielipidettä olisi kiva kuulla
UnirukousMeluisat kaupungit olivat aina ärsyttäneet Hypnosta. Eivät niin paljon, että hän olisi halunnut niille pahaa, mutta ehkä oli luonnollista, että Uni inhosi melua, joka häiritsi hänen tarkoitustaan. Ihmiset olivat kuitenkin tottuneet meluun ja osasi jumalakin sulkea sen pois korvistaan, sillä meluakaan ei sikeästi nukkuvat kuule, se oli Hypnoksen lahja ihmisille. Rauha, lepo ja hetken unohdus, joka vapautti ja rauhoitti levottomien sielut ja sydämen. Uni suuteli heidän silmäluomiaan, jotka värähtivät mielihyvästä, kun kaivattu raukeus ja rentous viimein valtasi heidän kehonsa. Mennessään Hypnos saattoi sipaista heidän hiuksiaan ja kuiskia hyvien unien rukoukset heidän korviinsa. Morfeuksen oli seurattava hänen ohjeitaan, jos sellaisia oli, mutta Hypnos ei pitänyt liian kovista rajoituksista ja tiesi, ettei hänen poikansakaan pitänyt. Siksi oli useimmiten Morfeuksen päätettävissä millaisia unia kuolevaiset näkivät. Jumalten kanssa Hypnos oli tarkempi.
Vanhat tarut sanoivat, että Hypnos kaihtoi auringonvaloa, mutta se ei ollut totta. Uni valtasi ihmiset keskellä kirkasta päivääkin eikä vuorokaudenaika rajoittanut unenjumalaa kovinkaan merkittävästi. Olihan yö tietenkin hänen lempivuorokaudenaikansa, mutta mitä muuta saattoi odottaa Yön pojalta? Yöllä hänen valtansa oli suurimmillaan, mutta Unen mahti ulottui auringon hoviin aivan yhtä hyvin kuin kuunkin. Sille he eivät voineet mitään.
Öisin oli helpompi unohtaa, mutta päivisin oli vaikeampi piilotella. Hypnos oli kuitenkin luonteeltaan, oli aina ollut, sellainen, joka ei turhaan hätäillyt. Hän mietti asioita rauhassa, punnitsi ongelmaa, sen laajuutta ja vakavuutta ja harkitsi, pitäisikö se ratkaista vai ei. Hän katseli rakennusmiestä, jolla ei ollut turvaliivejä. Asia olisi niin tavattoman helppo ratkaista. Siitä tulisi omat seurauksensa, mutta sellainen hinta tuntui niin kovin pieneltä palkintoon verrattuna. Hypnos odotti, mietti, mutta lopulta jumala antoi sydämelleen ja sen kaipaukselle periksi.
Mies ei ehtinyt kärsiä. Hän vain nukahti, putosi ja hänen elämänsä oli ohi. Vaikka hänen pääkallonsa murskaantui ja asfaltille levisi kallon sisältö, verta oli paljon ja kasvoja tuskin tunnisti, oli kuolema omalla tavallaan levollinen. Silminnäkijöiden kauhulla ja tuskalla ei ollut merkitystä. Thanatos tulisi noutamaan tätä miestä, ei heidän inhottavat sisarensa. Hypnos tiesi kyllä, miten lopettaa ihmisen elämä, vaikka ei hän siitä nauttinutkaan. Tappaminen tuntui turhalta, kun mietti, että maapallon jokainen ihminen kuolisi kuitenkin lopulta, mutta nyt Hypnos ei ollut voinut odottaa. Eivät jumalatkaan olleet kiusauksille immuuneja.
Thanatos saapui, kuten aina ja selasi tablettiaan kulmat kurtussa. Hypnos ei näyttäytynyt, ei aivan vielä. Hän halusi katsoa ja ihastella veljeään, joka erottui ihmisten ja jumalten joukosta kauniina, ikuisena ja tavoittamattomana olentona. Hypnos tunsi veljensä joka kohdan ja tämän jokaisen piirteen eikä hän silti koskaan kyllästynyt. Päinvastoin. Joka kerta Thanatos tuntui hurmaavan hänet yhä uudelleen ja tälläkin kertaa Hypnoksen henki melkein salpautui.
Kuoleman iho oli kuin tummaa kinuskia, joka tuntui kuultavan ja se suorastaan liukui sormien alla. Kyllä Hypnos sen tiesi, olihan hän tehnyt sitä lukemattomia kertoja. Hiukset olivat mustat kuin obsidiaani, kiiltävät, paksut, mutta pehmeät kuin synti. Unen sormet olivat kiertyneet sortuvien ympärille, tukistaneet ja hyväilleet. Vartalo oli solakka, notkea, mutta myös lihaksikas, sillä Thanatos oli aina ollut häntä hieman kookkaampi. Hypnos oli suudellut kauluspaidan alle kätkeytyviä vatsalihaksia, tutkinut huulillaan kiinteää rintakehää, liu’uttanut käsiään vahvaa selkää pitkin ja nauttinut, kun voimakkaat käsivarret olivat kietoutuneet hänen ympärilleen, vaatien häntä lähemmäs.
Mutta kasvoja Hypnos rakasti kaikkein eniten.
Ei ollut maan päällä elänyt prinssiä tai kuningasta, joka olisi voittanut kauneudessaan Kuoleman. Jopa jumalten joukossa Thanatos oli yksi kauneimmista, vaikka ei hän kovin usein saanut siitä tunnustusta. Tummat silmät näyttivät joskus kultaisilta kuin tiikerinsilmät, mutta toisinaan taas ne olivat syvän kullanruskeat. Hypnos piti kultaisista välähdyksistä veljensä silmissä. Ne kertoivat hänelle asioita, joita ei voinut sanoa ääneen. Ne silmät olivat lempeät ja niihin upposi jokainen, joka kohtasi Thanatoksen katseen, jopa Hypnos kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kuoleman kasvot olivat siunattu iättömyydellä ja kuninkaallisella arvokkuudella. Sanat olivat liian vähäpätöisiä kuvailemaan Thanatosta, sillä jopa sana ”kaunis” tuntui liian puutteelliselta rinnastaa hänen veljeensä, mutta onneksi Hypnos ei tarvinnut sanoja, ei sillä kertaa.
”Kuolinsyy: narkoleptinen kohtaus”, Thanatos sanoi ääneen ja kohotti kulmiaan. ”Olisit voinut peittää jälkesi hieman huolellisemmin, veli.”
Hypnos hymyili ja astui esiin. Thanatos kohotti katseensa eikä hänen kasvoiltaan voinut lukea tunteita. Hypnos ei ilmeettömyydestä hermostunut, vaikka moni piti Thanatoksen intensiivistä katsetta ja epäinhimillistä hiljaisuutta hermostuttavana vaan ei hän.
”Kuka sanoi, että edes yritin?” Hypnos vastasi yhä hymyillen. Oli vaikeaa pysytellä erossa nyt, kun Thanatos oli täysin käsien ulottuvilla, mutta töistä pinnaaminen ei ollut Thanatokselle luontaista. Siispä häntä piti hieman houkutella. Se ei olisi vaikeaa. Hypnos oli hyvä houkuttelemaan, mutta kiirehtiminen saattaisi pilata kaiken. Hän siis malttoi mielensä.
”Sekoitit listan”, Thanatos sanoi värittömästi. ”He eivät pidä tästä.”
Kuolema saattoi olla ihmisten silmissä arvaamaton ja ennustamaton, mutta todellisuudessa Thanatos oli hyvin järjestelmällinen ja säntillinen. Lista kuolevista oli ikuinen, mutta sitä noudatettiin jokaista sekunnin murto-osaa myöten. Miten muuten Kuolema olisi voinut ehtiä niin moneen paikkaan samalla kellonlyönnillä? Maailmassa oli oma järjestyksensä ja luontainen tasapainonsa. Kuolema ei ollut reilu, mutta ilman häntä olisi pelkkä kaaos. Sitä eivät monet ymmärtäneet, mutta Thanatos oli jo kauan sitten hyväksynyt kovaonnisen osansa.
”Anteeksi”, Hypnos vastasi pehmeästi ja tuli veljensä luo. He olivat tismalleen samanpituiset. Thanatoksen tummat silmät katsoivat suoraan hänen omiinsa ilmeettömästi ja tyhjästi.
”Oletko vihainen?” Hypnos kysyi hiljaa ja kallisti päätään tarkastellen kaksosveljeään. Kultainen hehku syttyi Thanatoksen tummiin silmiin.
”Tiedät, etten ole”, hän mumisi veljelleen, kumartuen lähemmäs, kunnes heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan. ”Mutta minun kai pitäisi olla.”
”Ehkä minä ansaitsisin sen”, Hypnos nyökäytti laskien ääneensä katumusta, joka ei ollut aitoa. Thanatos tiesi sen, mutta silti hän ei torunut veljeään. Itse asiassa hän alkoi hymyillä.
”Niinhän sinä aina”, Kuolema hymähti huvittuneena. Hypnos ei jaksanut enää odottaa vaan kietoi kätensä hitaasti, mutta varmasti Thanatoksen vyötäisille ja painoi tämän lanteet lähemmäksi omiaan. Mielihyvä kupli hänen sisällään, kun Thanatos kopioi hänen eleensä ja asetteli omat kätensä Hypnoksen ympärille.
Liikenteen melu, sireenit, ihmisten huudot ja parkaisut ja kaikki merkityksetön taustahäly vaimeni jonnekin kauas, kun Hypnos oli siinä veljensä kanssa. Thanatos kallisti päätään, raotti huuliaan ja Hypnos tiesi kaipauksen olevan päätöksessään. Hän sulki silmänsä, odotti kosketusta, mutta heidät keskeytti ääni, joka kohosi ihmisten merkityksettömästä hälinästä ylitse muiden.
”Kai tämä on jotain pilaa?”
Ääni oli ärtynyt, oikeastaan enemmänkin. Se oli kiukkuinen ja tuttu. Hypnoksen teon ensimmäinen seuraus oli löytänyt tiensä heidän luokseen. Unenjumalan olisi pitänyt tietää hänen saapuvan ennen pitkää, mutta jotenkin hassusti hän oli unohtanut koko asian. Vaan nyt oli liian myöhäistä murehtia sitä.
”Tiedättekö, että joillakin täällä on aikataulu?” hän huomautti piikikkäästi. Hypnos käänsi katseensa.
Heitä vastapäätä seisoi noin kolmissakymmenissä oleva mies, jolla oli solakka, atleettinen vartalo, villinkihara musta tukka ja komeat, mutta omalla tavallaan juonikkaat kasvot. Hänellä oli päässään siivekäs kypärä ja jalassaan siivekkäät maiharit. Kädessä oli caduceus, sauva, jonka ympärille oli kietoutunut kaksi käärmettä. Hän näytti vihaiselta.
”Hei, Hermes”, unenjumala sanoi seesteisesti ja vetäytyi Thanatoksen sylistä, mutta hänen vatsassaan kupli, kun Thanatoksen toinen käsi jäi itsepintaisesti hänen vyötärönsä ympäri, kun he seisoivat siinä vierekkäin ja Hermes mulkoili kumpaakin jumalaa syyttävästi, mutta eritoten Hypnosta.
Thanatos saattoi viedä ihmisiltä heidän elämänsä, mutta hän ei ollut se, joka veisi sielut Manalaan Haadeksen tykö. Ei, se kuului Hermeksen toimenkuvaan, mutta jumalten sanansaattaja ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä työtehtäväänsä. Hypnos ei voinut syyttää häntä. Ihmisiä kuoli tuhansittain jok’ikinen päivä, mikä tiesi loputonta työtä Hermekselle, jolla oli jo ennestään kädet täynnä töitä, koska sattui olemaan kommunikaation ynnä muiden kiireellisten asioiden jumala.
”Missä minä olen?” ihmetteli rakennusmiehen sielu, joka oli ilmestynyt vähän matkan päähän heistä. Hypnos ei ollut kiinnostunut hänestä. Thanatos katsahti häneen hieman nuhtelevasti, mutta piti kätensä kaksosveljensä vyötäisillä ja silitti peukalollaan hänen kylkeään, mikä vei nuhteilta kaiken tehon.
”Sinä, Marcus Connor Fay, olet kuollut”, Hermes sanoi äänellä, joka oli kaukana lempeästä ja ymmärtäväisestä. Itse asiassa se oli tokaisu, joka sai Thanatoksen kasvot tummumaan. ”Kiitos näiden kahden.”
Marcuksen järkyttyneet aavekasvot kääntyivät katsomaan kaksosia. Hermes alkoi päästellä höyryjä.
”Ettekö te kaksi voisi kenties soittaa toisillenne?” jumala ärähti. ”Tai jos se on liian moderni vaihtoehto, niin jumalilla on omatkin keinot ottaa yhteyttä. Kommunikaatiolinjat esimerkiksi. Ja Manalan sakilla pitäisi vielä olla muitakin jippoja. Iris-viestejäkin voi käyttää. Onko pakko
tappaa joku ja pistää minun aikatauluni ihan sekaisin vain sen takia, että teille tuli ikävä toisianne?”
”Ei se ole iso juttu, Hermes”, Thanatos vakuutti pehmeästi ja täysin rauhallisesti. ”Listaan ilmestyy vähän väliä uusia nimiä.”
”Nyt sinä puolustelet veljeäsi”, Hermes ärähti ja katsoi silmät salamoiden Hypnosta, joka ei katseesta hätkähtänyt. ”Muistaakseni sinä olet
unenjumala. Pysy siis erossa kuolleiden asioista!”
”Sinulla oli geneettinen alttius narkolepsiaan”, Hypnos sanoi Marcukselle, joka oli liian hämmentynyt ja shokissa reagoidakseen jumalten kinaamiseen. Hän puhui lempeästi. ”Olisit saanut kohtauksen ennemmin tai myöhemmin.”
”Mutta et välttämättä ollessasi töissä”, Hermes huomautti purevasti. ”Ehkä olisit ollut kävelyllä tyttöystäväsi kanssa. Tai kahvilla. Joulupäivällisellä. Vaikea sanoa, mitä kohtalottaret olivat suunnitelleet sinun varallesi, sillä heidän suunnitelmansa ovat pyhiä ja salaisia. Mutta ennenaikainen kuolemasi ei kuulunut pakettiin mukaan.
Se on tuon vaalean tyypin ansiota.”
”Sille nyt ei voi enää mitään”, Thanatos tokaisi. ”Anna jo olla.”
”Enkä anna!” varkaidenjumala tulistui ja Marcus säikähti. ”Vain siksi, että hän on veljesi, ei oikeuta häntä rikkomaan sääntöjä! Hänen pitäisi ottaa vastuu teoistaan! Kun kerron, mitä hän teki, niin – ”
Hermeksen viimeiset sanat jäivät kuulematta, kun hänen silmänsä sulkeutuivat ja jumala kaatua muksahti katukiveykselle sikeässä unessa. Thanatos katsoi jumalaa hetken.
”Hypnos!” Thanatos torui nyt jo ankarammin. ”Miksi sinä noin teit?”
”Hän alkoi käydä hermoille”, Hypnos totesi. ”Ja pienet torkut tekevät hänelle hyvää. Hän vaikutti kamalan stressaantuneelta.”
”Silti”, Thanatos ojensi kärsivällisesti, ”toisia ei nukuteta ilman heidän lupaansa.”
Hypnos katsoi häntä kulmat koholla.
”Kysytkö sinä sitten kuolevaisilta luvan siihen saatko viedä heidän henkensä?” unenjumala tuhahti. Thanatos ei tarttunut koukkuun.
”Jumalat ovat eri asia, veli”, Kuolema totesi. ”Herätä hänet.”
”Hän rähjää minulle”, Hypnos valitti.
”Ei rähjää”, Thanatos vakuutti. ”Me olemme jo kaukana, kun hän herää.”
Hypnos katsahti häneen toiveikkaasti.
”Lupaatko?” hän kysyi. Thanatos kumartui suutelemaan hänen suupieltään.
”Lupaan”, kuiskasi Kuolema ja Hypnos sulki silmänsä nauttien veljensä äänen värähtelystä korvissaan.
”Anteeksi”, arka ääni keskeytti heidät. Se oli Marcus, joka seisoi Hermeksen vierellä hieman säikkynä ja vilkuili kaatuneesta jumalasta heihin päin. ”Mitä minun pitäisi nyt tehdä?”
”Odota, että hän herää”, Thanatos ohjeisti. ”Hän saattaa olla kiukkuinen, mutta sinulla ei ole hätää, olethan kuollut.”
”Ellei hän jätä sinua tänne”, Hypnos ei voinut olla huomauttamatta. Kuolevainen näytti kauhistuneelta. Thanatos nipisti kipeästi veljeään.
”Ei hän jätä”, Thanatos vakuutteli miehelle, joka näytti olevan saamaisillaan kohtauksen. ”Hypnos, sinun täytyy herättää hänet. Lupaa minulle.”
Thanatos katsoi häntä liian tiukasti, jotta Hypnos olisi voinut valehdella.
”Minä lupaan”, hän vastasi ja Hermes alkoi jo liikahdella. Thanatos nyökkäsi hyväksyvästi.
”Sinäkin lupasit minulle jotakin”, Hypnos kuiskasi. Thanatos sipaisi hänen hiuksiaan.
”Niin”, hän myönsi ja vei heidät kotiin, Hypnoksen huoneeseen.
Kaiken olisi pitänyt olla selvää sen jälkeen, mutta jotenkin he jähmettyivät ja katselivat toisiaan kasvot ilmeettöminä. Uni ja Kuolema, erottamattomat ja toisilleen rakkaimmat. He tiesivät sen, mutta silti toinen tuntui äkkiä vieraalta. Hypnos ei pitänyt siitä tunteesta.
”Etkö olisi halunnut?” hän kysyi ennen kuin ehti estää itseään. Hän puri kieleensä, kirosi sanoja hiljaa mielessään ja maistoi kitkerän ikhorin suussaan. Thanatos ei sanonut mitään. Hypnos vetäytyi hänen sylistään, johon oli painautunut odottaen, että Thanatos lunastaisi lupauksensa.
”Olisit sanonut”, Hypnos sihahti ja tunsi olonsa nöyryytetyksi. Kaikki turhan takia. Tällaisina hetkinä hän vihasi Thanatosta ja oli varma, ettei toinen rakastanut häntä.
Hän otti askeleet poistuakseen, mutta tunsi otteen käsivarressaan. Hypnos kiskaisi kättään, mutta omansa lisäksi sen mukana tuli toinen. Hän tunsi, miten Thanatoksen kädet kietoutuivat takaapäin hänen ympärilleen lujasti, mutta rakastavasti. Hypnos tunsi miten hänen niskaansa painettiin pehmeä ja pitkä suudelma, joka sai hänen ihonsa kipinöimään.
”Thanatos…” Hypnos kuiskasi ja sulki silmänsä tuntiessaan kädet housujensa napeilla. Hän värähti, kun Thanatoksen sormet hyväilivät paidan alta hänen alavatsaansa, mutta hymy kasvoilla oli leveä. Miksi hänen veljensä piti aina kiusata häntä ja miksi Hypnos meni joka kerta lankaan?
”Seuraavalla kerralla”, Thanatos sanoi suudellessaan nyt veljensä kaulaa ja avasi housujen vetoketjun. Hypnos haukkoi henkeään, kun toisen varmat kädet löysivät tien hänen kovuudelleen.
”Saat luvan soittaa.”
Hypnos päästi tukahtuneen naurun, joka vaihtui huokaukseen, kun Thanatos alkoi tehdä tyhjäksi kaikki ajatukset siitä, ettei hän muka välittäisi, vaikka kyllä Hypnos sen jo tiesi.
Silti, ei muistuttaminen pahaa tekisi. Ei ollenkaan.
