Ikäraja: sallittu
Paritus: Susan / Hannah
Tyylilaji: surumielistä elämää sodan kauhujen jälkeen
Vastuunvapaus: J. K. omistaa hahmot ja tarunhohtoisen maailmansa, minä puolestani en mitään.
Kirjoittajan alkusanat: || Vanha teksti vuodelta 2012. Ensimmäinen femmeni.
Viilenevä minttutee pyörteilee hiljakseen kahvikuppiin upotetun lusikan ympärillä, täysin unohdettuna kuluneelle ja pölyiselle terassinkaiteelle, joka kaipaisi ylleen uutta maalikerrosta. Harmaantuva terassinkaide kuuluu yhtenä osana taloon, josta näkyy, kuinka vuodet ovat sitä piiskanneet armottomasti.
Vähän matkan päässä talosta, pitkässä heinikossa seisoo tyttö, joka odottaa jotakin kuin yö kuuta nousevaa. Tuulenhenkäys kutittelee hellästi vaaleahiuksisen tytön paljaita olkavarsia, kaulaa, nilkkoja. Tyttö värisee, muttei anna sen häiritä keskittymistään, kun hän levittää kätensä kuin lentoon lähtevä joutsen sopivan tuulenpuuskan kohdalla.
Punatukkainen ei saapunut tänäänkään, sen Hannah tietää sanaakaan sanomatta, vaikka aurinko ei ole vielä painunut mailleen. Se tieto ei silti estä nuorta naista jatkamasta hiljaista kaipaustaan, joka tuntuu välillä pistävänä kipuna rinnassa.
Hennot kädet puristuvat nyrkkiin ja painautuvat rintaa vasten. Nuoresta iästään huolimatta, tytön sydän alkaa olla heikko – liian heikko kestääkseen enää enempää. Se on kestänyt sodan, kuolemanpelon ja menetyksen, mutta ikävä kalvaa sielua, eikä lähde enää pois. Ei ennen kuin hän, joka ikävän saa aikaan, on viimein palannut ja täyttänyt vuosia sitten antamansa lupauksen paremmasta huomisesta.
Terassinkaiteeseen kiinnitetty tuulikello henkäisee ilmoille maailman kauneimman laulun, jonka kuullessaan tyttö tietää sen. Hänen kaipauksensa on pysyvää, iätöntä, mutta samalla myös satuttavaa. Kaipaus ei kuole. Se elää niin pitkään, kunnes Susan on saapunut.
Tuulikello ei anna hänen unohtaa.
