APH, Näkymättömissä | (Canada/Prussia) | K-11 | osa 4/? 27.9.

[Lovett]

Nimi: Näkymättömissä
Kirjoittaja: Lovett (minä siis)
Ikäraja: Ihan varmuuden vuoksi K-11
Genre: drama
Fandom: Axis Powers Hetalia
Paritukset: Canada/Prussia, PrusHun (joitakin muita myös ohimennen mainittuna)
Disclaimer: En omista näitä ihania hahmoja enkä saa tästä pennin pyörylää.
Varoitukset: Kiroilua saattaa ilmetä aika paljonkin joissain luvuissa ja luultavasti väkivaltaakin on tulossa.
Tiivistelmä: Aina näkymättömissä seilaileva Matthew saa uuden ystävän, joka huomioi tätä enemmän kuin kukaan muu ikinä. Ystävyyden edetessä ja myöskin hieman syventyessä kuvioihin astelee lisää naamoja soppaa sekoittamaan.


1. Kummallisuuksia kerrakseen


Katselin uusia, beigejä tennareitani ja hymyilin hiukan niiden puhtaan kirkkaalle olomuodolle. Siitä oli ikuisuuksia kun olin viimeksi saanut jotain uutta. Kaikki olivat yleensä isoveljeni Alfredin jo ennestään käyttämiä, tai parempi sananvalinta olisi varmaankin hylkäämiä.

Havahduin koulun kellon pirinään ja nousin ylös suuren vaahterapuun varjostamalta vakiopenkiltäni. Istuin siinä joka päivä vuodesta toiseen yksin. Kukaan ei ikinä huomioinut minua, jutellut minulle tai istunut viereeni. Asiaa ei tietenkään edesauttanut se, että olin kamalan ujo, tai ettei ulkonäköni oikein pistänyt sen kummemmin silmään.

Lähdin kävelemään massan mukana sisälle ensimmäiselle tunnille. Lukujärjestys näytti fysiikkaa, joten suuntasin luokkatovereideni miehittämän fysiikanluokanoven eteen. Kuten tavallista, kukaan heistä ei näyttänyt edes huomaavan minua. Joskus tuntui siltä, että olisin näkymätön. Mutta ei, en ollut. Peilikuvani näytti joka kerta vaaleahiuksisen, silmälasipäisen 17-vuotiaan pojan, vaikka sitä välillä hieman epäilinkin.

Opettajan avattua oven suurin osa oppilaista rynnisti sisään. Minä tietenkin odotin kiltisti, että kaikki olivat menneet ja astelin viimeisenä luokkaan sulkien oven perässäni. Olin menossa tuttuun tapaani nurkkapulpettiin istumaan, kun huomasin jotain hyvin epätavallista. Pojan, jolla oli miltei valkoiset hiukset ja lumivalkea iho. Hänen oudot silmänsä näyttivät loisteputkilamppujen valossa aivan punaisilta ja samalla myös erittäin kiehtovilta. Kaupanpäällisiksi hän istui minun monen vuoden yksinäisyyteni täyttämän pulpetin ääressä. Eihän se oikeastaan minun pulpettini kokonaan ollut, siinähän oli kaksi paikkaa. Kukaan muu ei kuitenkaan koskaan istunut siinä.

Tämän oudon ja uuden tunteen aiheuttaman rohkeudenpuuskan ansiosta uskalsin istahtaa tämän pojan viereen. Aloin ladella kirjoja hiljaa pois laukustani pöydälle ja järjestellä tavaroitani konemaisesti. Sydämeni oli hypätä kurkkuun pelästyksestä, kun vihdoin huomasin albiinopojan tuijotuksen.

"J-jokin hätänä?" änkytin ja häpesin itseäni, sillä en osannut puhua ihmisille. Varsinkaan vieraille sellaisille. Poika pudisti päätään, muttei lakannut tuijottamasta. Tunsin oloni erittäin kiusaantuneeksi, joten käänsin katseeni pois ja aloin näperrellä kirjan kontaktimuovitaitoksen reunaa.

Opettaja aloitti uuden aiheen selostamisen, mutten pystynyt keskittymään erään henkilön takia. Tämä uusi albiino ei jättänyt päähäni muuta ajatustilaa kuin itsensä, ja se jos mikä ärsytti suunnattomasti. Eihän minulle ollut koskaan edes tapahtunut näin! Ketään ei kiinnostanut tulemiseni tai menemiseni. Paitsi Alfredia, mutta häntäkin aika harvoin erään Arthur-nimisen tapauksen ilmestymisen jälkeen. Huokasin turhautuneena. Se oli paha virhe, sillä tunsin taas punasilmien katseen porautuvan itseeni.

>>Kiitos, hyvä Jumala!<< ajattelin kun kello vihdoin näytti varttia yli yhdeksän ja tunti päättyi, vaikken järin uskonnollinen ihminen ollutkaan. Vihdoin pääsin luikkimaan karkuun tätä omituista poikaa ja tämän vieläkin omituisempaa katsetta. Tai ainakin luulin pääseväni, kunnes tunsin viileän käden tarttuvan omaani. Nielaisin ja käänsin päätäni käden omistajan suuntaan. Punaiset silmät tuijottivat takaisin ja aavistuksen ilkikurinen hymy leijaili toisen kasvoille. Luultavimmin ilmeeni takia.

"Hei, olen Gilbert. Tulen siirto-oppilaana Preussista ja etsiskelin tyyppiä johon olisi hyvä tutustua kun en oikein tiedä missä mikäkin on ja niin edespäin. Sinä satuit näyttämään sellaiselta, joten autatko hieman?" poika kysyi hieman oudolla aksentilla, lopettamatta hymyilyä. En saanut pihahdustakaan suustani, tuijotin vain hölmistyneenä toista. "Sano nyt jotakin! Ei ole kivaa jos en löydä seuraavan aineen luokkaa. Siitä puheen ollen, en edes tiedä mitä meillä on seuraavaksi, sillä hukkasin sen hemmetin lukujärjestyksen", Gilbert hölötti ja mutristi lopuksi alahuultaan. 

Lopulta päätin vastata. "Mmm...Matthew. Seuraa vain minua." Lähdin suunnistamaan matikanluokkaa kohti, joka olikin koulun toisella puolen. Askelien töminästä päätellen Gilbert seurasi perässä. Henkäisin ja yritin selvittää samalla päätäni. Ensimmäinen oppilas, jonka kanssa olin puhunut tänä vuonna oli siis preussilainen koulun uutukainen. Hän vielä omasta tahdostaan aloitti keskustelun kanssani, joka oli aivan ennennäkemätön ihme. Voisiko enää kummallisempaa viikonaloitusta olla? 


A/N: Kaikenlainen asiallinen palaute tervetullutta. Lyhytkin kommentti riittää, jotta tiedän kuinka monta kiinnostaa seuraava luku 

[Sieppeli]

Kivaa! Kerrankin ficci tällä parituksella. Olen juuri alkanut sopivasti kiinnostua tästä parituksesta, ajoitus ei olisi voinut olla loistavampi (:
Jo alku ehti herättää mielenkiiintoni. Miulla oli koko ajan lukiessa hirveen iloinen fiilis! Se johtuu varmaan siitä, että sait Kanadan olemaan niin suloinen viaton itsensä, ja Preussin paikallaolohan piristää muutenkin tunnelmaa! Voi, Kanada oli juuri niin itsensä kuin pitääkin. Eihän hänestä voi olla pitämättä! Ihana, ihana, ihana vihdoin lukea hänestäkin jotain, ressukka saa niin vähän huomiota.

Kas? Preussi on olemassa? OH YEAH! Nyt Sipi on todella onnellinen! Näin sen pitää mennä!
Sinähän et tarvinnut järkevää kommenttia? Hyvä~! En osaa vieläkään kirjoittaa niitä. Nää on taas näitä, että ilmoitan haluavani lukea lisää 8 )

beigejä tennareitani

Miksi minä rakastuin noihin Kanadan tennareihin? Se tuli jotenkin niin suloisesti puun takaa heti alussa!

[Porcelain Princess]

Öhem öhem...

...mähän en osaa kommentoida, mutta kommentoin kuitenkin :'D Hetalia on mun elämä ja Preuss siinä sivussa<33 Kanada on ihan liian näkymättömiin jäävä sulostus/komistus, jonka Porcelain ottais mieluusti poikaystäväkseen ;3 Nyt Preussi taitaa kyllä ehtiä ensin...
Mutta siis joo, rakentava kuoli, koitan tässä elvyttää.
Myönnän olevani julma ja noin, mutta oottelen tota varotusten lupailemaa väkivaltaa. Eheh.  Mutta kuitenkin, tosi sujuvaa ja sulosta tekstiä, tykkään tavastas kirjottaa. ILmottelen nyt sitten kanssa kaipaavani ens lukua, mutta rakentavaa en lupaa jatkossakaan...

Tämä uusi albiino ei jättänyt päähäni muuta ajatustilaa kuin itsensä, ja se jos mikä ärsytti suunnattomasti.

Oli pakko lainata ^^ Niin perus Preussia, meidän pieni awesome albiinomme valloittaa ihmisten mieletkin<3

Celain

[Lovett]

Sieppeli: Kommenttisi pelasti ankean perjantaiaamuni, kiitos kovasti  Kanada tosiaan saa liian vähän huomiota, joten ajattelin nyt hänen näkökulmastaan kerrankin kirjoittaa. Sen verran ihana hahmo kyllä, että on sen ansainnut <3 Kiva kun tykkäsit, jatkoa aloittelen tässä pian kirjoittamaan.

Porcelain Princess: Kanadan ottaisin minäkin poikaystäväksi jos mitenkään voisin x) Hyvä tietää, että teksti on sujuvaa. Sitä kun hieman tuossa epäilin...jaa sitä väkivaltaakin tulee varmasti jossain vaiheessa, älä huoli. Kiitos kommentista! <3

[Lovett]

2. Maan alle vajoaminen ja yksi musta silmä


Matikantunti lähti käyntiin vauhdikkaasti. Gilbert istui tietysti viereeni jaksaen höpistä ummet ja lammet samasta aiheesta, mikä alkoi jo viime välitunnilla. Ja se aihe, josta en yhtään pitänyt olin minä.

"Voi sun kanssasi, Mattie! Sulla on niin nätit silmät ja ne jää lasien taakse piiloon. Voisit hankkia piilolinssit. Tosin, lasit kyllä pukevat sua, ei sitä voi kieltää..." albiino paasasi hieman liiankin tuttavalliseen sävyyn ja virnisteli siinä sivussa. Poskeni lehahtivat pojan nolostuttavien puheiden johdosta aivan punaisiksi. Gilbert huomasi sen ja naurahti taputtaen minua kevyesti selkään.

"Yliannostus tomaatteja, rakas Mattie?" hän kysyi leikkisästi. Hymähdin vain jotain "en syönyt yhtään" -tapaista, ja nolostumisentunteen kasvettua hallitsemattoman suureksi hautasin kasvoni pulpetilla lepääviin käsiini. Gilbert tajusi vihdoin vaihtaa aihetta johonkin muuhun. Ei tosin kovaan hyvään sellaiseen, sillä keskustelumme lomassa en huomannut opettajan saapumista luokkaan. Oikeastaan Gilbert taisi pitää keskustelua yllä melkein itsekseen.

"Beilschmidt ja tuota...Williams!" havahduin miesopettajan huutoon. "Käskin avata kirjan sivulta viisikymmentäkaksi!"
"No voi vittu..." Gilbert mumisi etsiessään oikeaa sivua kirjastaan. Päätin tehdä samoin. Siis etsiä sen sivun.
"Anteeksi kuinka, Beilschmidt?" opettaja kysyi uhkaavalla äänensävyllä.
"Niin että voi vittu, minä sanoin", Gilbert murahti ja tuijotti tiiviisti kirjan sivua. Oppilaat ympärillä alkoivat supattaa tiuhaan tahtiin. Opettaja näytti vihaiselta ja käski luokkaa vaikenemaan. 

Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia onnistuivat kulkemaan täydessä hiljaisuudessa. Kunnes...
"Pssst! Mattie!" preussilainen kuiskasi turhankin kovaan ääneen. Käänsin pääni tämän suuntaan. "Miten tämä promillejuttu lasketaan?"
Vilkaisin luokan etuosaan ja huomasin opettajan tarkkailevan meitä. Siitä huolimatta, jostakin kumman syystä, päätin vastata pojalle.
"No hm...Promille on siis tuhannesosa ja sen kun lait-" en ehtinyt lopettaa lausetta kun opettaja käski meitä olemaan hiljaa. Soin Gilbertille yhden anteeksipyytävän katseen ja käännyin sitten takaisin omien laskujeni puoleen.

Toiset kaksikymmentä minuuttia kuluivat, ja moottoriturpainen vierustoverini oli taas äänessä. 
"Matthew, auta! En osaa!"
"Sori, en -"
"JA SE ON SITTEN PUHUTTELUUN KOULUN JÄLKEEN, BEILSCHMIDT JA...WILLIAMS!" Todella hienoa. Tekisi mieli hakata päätään pulpettiin ja kiljua niin kovaa kuin kurkusta lähti. En kyllä olisi ikimaailmassa oikeasti kehdannut.

~*~

Viimeisen tunnin jälkeen laahustimme Gilbertin kanssa matikanluokkaan, kummankin meistä kasvoilta saattoi havaita nöyryytyksen. Enimmäkseen kylläkin minun, Gilbertin ei niinkään selvästi, mutta kuitenkin. Opettaja saarnasi meille kokonaiset kymmenen minuuttia, eikä sekään vielä riittänyt. Jouduimme lisäksi pyyhkimään taulun ja järjestämään luokkahuoneen kalusteet nätisti.

Kun kaikki opettajan laatimat lisätehtävät oli suoritettu, saimme lähteä. Tunsin voivani vajota maan alle. Kirjaimellisesti.
"Hei, Mattie!" Gilbert hihkaisi iloisella äänensävyllä. Häntä ei näköjään loppujenlopuksi lannistanut mikään. "Ethän sä panis pahakses, jos tulisin teillä käymään? Kun mä niin kovasti haluaisin."

Järkeni alkoi hälyttää punaista sireeniä. Kuka ihme haluaisi käydä meillä? Katsomassa minua? No, ilmeisesti Gilbert halusi. Päätin suostua, vaikka minua paljon jännittikin. Eihän kukaan ollut ikinä kysynyt minulta vastaavaa, joten kai se oli ihan normaalia. Tosin normaalia ei ollut se, ettei kukaan ystäväni tai tuttuni ollut ennen käynyt meillä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että enhän minä täysin normaali poika ollutkaan.

"Tule vain. Ei minulla sen kummempaa tekemistä ole", vastasin ja yritin hymyillä hieman. Aika arka yritys, mutten parempaan olisi pystynytkään. Onneksi Gilbert ei välittänyt, vaan tämän hymy vain leveni entisestään. "Mahtavaa!"

~*~

Työnsin kotiavaimeni avainreikään ja kääntelin sitä tovin. Lukko oli erittäin monimutkainen avattava, joka murtovarkaiden poissa pitämisen kannalta olikin hyvä juttu. Viimein harmaanvalkoisen omakotitalon etuoven lukko aukesi naksahtaen. Pidin ovea auki Gilbertille, joka asteli sisälle ympärilleen uteliaana katsellen. Suljin oven perässäni ja pudotin avainnipun eteisen pöydälle. Minua hermostutti hieman. Mitähän Gilbert mahtoi pitää kodistani? Entä mitä jos Alfred sattuisi tulemaan aikaisemmin kotiin ja nolaamaan itsensä lisäksi minutkin? Pahinta peläten johdatin vieraani yläkertaan huoneeseeni.

Gilbert tutkaili huonettani tovin katseellaan ja istahti sitten ruskealle kaksinistuttavalle nahkasohvalle.
"Sulla on aika kiva huone, Mattie", hän sanoi katsoen suoraan silmiini. Minun täytyi kääntää oma katseeni muualle, jotten taas punastuisi kuin mikäkin teinityttö.

"Kiitos", mumisin ja pidin katseeni visusti vaaleanruskeassa parkettilattiassa, kunnes Gilbert sai minut kiinnittämään huomionsa taas itseensä. Jonkun ihme kyvyn tuokin siihen omasi. Gilbert taputti paikkaa vieressään ja hymyili taas. Albiinon hymy oli jotenkin kiehtova. Ystävällinen, mutta samalla aavistuksen ilkikurinen. En voinut muuta kuin istua siihen sohvalle. Tuntui hieman siltä kuin olisimme olleet ystäviä vuosia, vaikka oikeasti emme olleet tunteneet vielä kokonaista päivääkään.

"Onko sinulla sisaruksia?" Gilbert kysyi yhtäkkiä. Voi ei, tätä kysymystä juuri olinkin pelännyt. Huokasin kovaan ääneen, ja Gilbert naurahti. "Isoveli Alfred, mutta hän on nyt töissä." Onneksi, lisäsin mielessäni.  "Entä itselläsi?" yritin estää mahdolliset lisäkysymykset kysymällä itse ensin.
"Epämahtava pikkuveli", Gilbert virnisti. Nyökkäsin ja päätin jättää asian siihen. Hetken hiljaisuuden jälkeen preussilainen kysyi: "Mikä tuo on?" Hän osoitti työpöydälläni olevaa tammesta valmistettua rasiaa, johon oli kaiverrettu ruusuja.

"Siinä on jotain Alfredin tärkeitä papereita", vastasin ja samalla ihmettelin, että mitä virkaa sillä oli huoneessani. Gilbertin silmät näyttivät syttyvän eikä hymy hellittänyt taaskaan edes yhtä milliä. Jotenkin arvasin hänen aikeensa enkä aikonut sallia sitä.
"Eikä, Gilbert!" kielsin ja tartuin poikaa tämän mustan poolopaidan hihasta kun tämä aikoi nousta sohvalta. Gilbert hymyili minulle lammasmaisesti ja istahti hämmästyksekseni takaisin sohvalle. Hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka tottelisi heti yhden sanomiskerran jälkeen. Kaipa minä sitten olin niin säälittävä, ettei hän viitsinyt temppuilla kanssani. 

"Millaista Preussissa on?" kysäisin saadakseni äskeiset ajatukset pois mielestäni. Gilbert kohautti olkiaan. "Ei mitenkään ihmeellistä. Kulttuuri tietenkin hieman erilaisia ja näin, että ruoka ja kieli täällä Amerikassa vaatii vähän totuttelua", hän vastasi ja katseli huoneeni seiniä, joilla roikkui muutama juliste ja jokunen taulu. "Oletko käynyt Kanadassa?" Gilbert näytti katselevan vaatekaappini päädyssä roikkuvaa Kanadan lippua. Kysymys yllätti minut. En ollut ajatellut koko asiaa vähään aikaan.

"Itseasiassa olen syntynyt Kanadassa. Vanhempani erosivat, ja äitini jäi asumaan sinne. Isä, Alfred ja minä muutimme sitten tänne Yhdysvaltoihin", selitin hiukan jännittyneenä. Gilbert näytti ymmärtäväiseltä.
"Tuttu juttu", hän sanoi myötätuntoa äänessään.
"Ai", lausahdin kun en keksinyt muutakaan sanottavaa.
"Mattie?"
"Niin?"
"Mulla on kamala nälkä", preussilainen valitti ja väänteli teatraalisesti naamaansa. Naurahdin hiukan, mutta sitten jähmetyin. Miltähän nauruni mahtoi kuulostaa toisen korvissa? Luultavasti tyhmältä, sillä en ollut nauranut aikoihin. Aloin hävetä taas itseäni. Ei Gilbert ainakaan huomauttanut siitä mitään, joten huokaisin helpotuksesta mielessäni. "Mennään sitten alakertaan syömään."

Keittiöön päästyämme aloin penkoa kaappeja. Tulin siihen tulokseen, ettei meiltä löytynyt kovin montaa ruokavaihtoehtoa. "Kävisikö letut ja vaahterasiirappi?" ehdotin ja kurkkasin olkani yli jääkaapilta.
"Mitä isäntä vain haluaa vieraalleen tarjota", Gilbert tokaisi ja istahti korkealle jakkaralle. Jokin lauseessa tai sitten ihan vain toisen pojan äänensävyssä sai minut punastumaan, joten päätin viivytellä jääkaapilla vielä hetken. Kun olin varma, että punani oli kokonaan poissa otin tarvittavat aineet jääkaapista ja löin oven nopeasti kiinni. Keräsin loputkin aineet pöydälle ja ryhdyin paistamaan lettuja.

Gilbert katsoi koko ajan vierestä kun paistoin kummallekin kolme lettua ja asettelin ne kahdelle lautaselle. Pursotin päälle vielä aitoa québeciläistä vaahterasiirappia. Tälläkään kertaa en pystynyt pidättämään nauruani, kun Gilbertin maha ilmaisi äänekkäästi ruoantarpeensa.
"Mattie, eipäs naureta!" Gilbert sanoi muka ärtyneenä. "Oma vikasi kun teet niin herkullisen näköisiä lettuja."
"Enpä tiedä ovatko ne niin herkullisia miltä näyttävät", varoitin hapuillessani aterimia laatikoston ylimmäisestä lokerosta.
"Sittenhän siitä täytyy ottaa selvää", Gilbert ilmoitti ja meni istumaan pöydän ääreen. Kun olin viemässä lautasia pöytään, päätettiin aikeeni keskeyttää.

Valmiiksi aukinainen keittiön ovi suorastaan läjähti seinää vasten kun vaaleahiuksinen mies hyppäsi sisään. "The hero is here again ja haistaa jotakin tooosi herkullista!" Alfred huusi innokkaalla äänellä kuin viisivuotias. Sitten hän huomasi Gilbertin, joka oli noussut ylös ja jähmettynyt niille sijoilleen. Lemmikinsiniset silmät kaventuivat silmälasien takana. Veljeni kääri oikeankäden hihansa ylös ja marssi päättäväisesti Gilbertin eteen.

Silmäni laajenivat järkytyksestä kun Alfred lättäsi uutta ystävääni turpaan. Preussilainen muksahti perseelleen lattiaa vasten ja tuijotti veljeäni ärsyyntyneenä, mutta myös hippunen ihmetystä katseessaan. Laskin lautaset nopeasti pöydälle ja kyykistyin toisen viereen. Gilbertin silmän ympärillä oli punainen jälki, joka alkoi jo vähän ajan päästä sinertämään. Nenästäkin valui kapea noro verta. Kurkotin pöydälle ja nappasin sieltä valmiiksi taitetun paperinpalan, jonka ojensin Gilbertille. Hän mumisi jotain kiitoksen tapaista ja pyyhkäisi veren pois. Käännyin Alfredin puoleen.

"Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit!?" huudahdin vihaisena. Alfred näytti tyrmistyneeltä kun kuuli minun kerrankin olevan vihainen. "Lyöt heti uutta ystävääni kun vihdoinkin saan sellaisen! Olenko tehnyt muka jotain väärää, etten ansaitsisi ystäviä?" Tunsin silmieni kostuvan.

"Et, Matthew! Minä vain halusin suojella sinua!" Alfred vakuutti ja katsoi Gilbertiä pahoillaan. "Sinulla kun ei koskaan käy ketään vierasta niin luulin, että hän on joku ahdistelija tai murtovaras..."
"Nyt saa luvan riittää!" ärähdin ja työnsin veljeni ulos keittiöstä. Läiskäisin oven kiinni niin lujaa, että se kuului aivan varmasti ulos asti. 

Lyyhistyin tuolille, jolla Gilbert oli hetki sitten istunut ja tasasin hengitystäni. Pyyhkäisin märät silmäni valkoisen kauluspaitani hihaan ja niiskautin nenääni. Gilbert nousi lattialta ja istui viereeni. Hän laski kätensä olkapäälleni lohduttavasti. Olin minäkin säälittävä. Gilbertiä oli löyty ja hän joutui lohduttamaan minua kun minä vain pillitin.

"Onko se totta?" Gilbert kysyi hetken päästä kun olin jo hieman rauhoittunut.
"Mikä?" nostin päätäni ihmeissäni.
"Ettei sinulla ole ystäviä?"
Nyökkäsin ja tunsin uuden itkunpuuskan tekevän tuloaan. Lopetin itkuni seinään kun tunsin Gilbertin vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleni halaukseen. Sydämeni alkoi hakata tietään ulos rinnasta ja naamani muuttui jälleen kerran tomaatin lähimmän sukulaisen näköiseksi kun tajusin yhden seikan.

Olin ihastunut minua halaavaan albiinopoikaan.


A/N: Tällaista sitten tällä kertaa. Ensi luvussa hypätäänkin hieman ajassa, ei paljoa kuitenkaan. Kommentiksi kelpaa (paasaan edelleen tästä aiheesta) melkein mikä vaan, joten älkää pliis jättäkö kommentoimatta pelkän 'en osaa' -tekosyyn varjolla. Eniten minua kiinnostaa, että kuinka monella riittää halua lukea tätä. Ja nyt tukin suuni etten vain paljasta enempää tulevasta x))

[Tiuku]

Aww~~

Ei voi muuta sanoa kuin että ihana! Taas yksi loistava ficci lisää lukulistaani, jossa ei ikinä voi liikaa ficcejä olla. Kanadan ajatuksia on mukava lukea, ja se on juuri Kanada ja Preussi, eivätkä ketkään muut, eli siis hahmot onnistuneet. Mitäs vielä.. Niin, Amerikan "toimi ensin, kysele sitten" oli aika jännä. Suojeleva isoveli, joka tottakai puollustaa veljeään mahdollista tunkeilijaa vastaan

Eli, uusi lukija ilmoittautuu, ja jää odottelemaan jatkoa  Pyydän tässä samalla kommentin mahdollista sekavuutta, mutta kellonaika ei pidä minusta, ja rakentava nukkuu jo

[Aoi Taki]

Täytyy tulla sanomaan, että todella suloisesti kirjoitettu ja nyt ootan jo innolla seuraavaa osaa. En nyt tiedä miten kirjoittaa rakentavaa kommenttia, mutta kuitenkin.

[Lovett]

Tiuku: Kiitoksia kehuista ja siitä, että ylipäätään jaksoit kommentoida. Amerikalla ei oikein järki juossut siinä tilanteessa x) Toivottavasti pidät myös tästä luvusta.

Aoi Taki: Ei haittaa, pääasia on että tiedän jonkun vielä odottavan jatkoa. Kiitos kommentistasi! (:


3. Rakkauden lahja?


Kävelin koulun portista sisään tuttuun tapaan noin varttia ennen ensimmäisen tunnin alkua. Ohitin ruosteisen kyltin, joka näytti siltä kuin putoaisi alas pienestäkin sormen hipaisusta. Helenan koulukeskus, siinä luki isoin kirjaimin. Otteeni pienestä valkoisesta laatikosta kiristyi ja huomasin purreeni huultani vasta kun inhottava verenmaku täytti suuni. Tämä päivä ei ollut sisällöltään aivan täysin tavallinen päivä, ja sen vuoksi minua jännitti.

Koulu oli nimittäin kuuluisa koko Montanan osavaltion lapsellisimman rehtorimme Adamsin vuoksi. Usko tai älä, se mies täytti viisikymmentä viime keväänä, vaikka luonteen perusteella häntä luulisi viisivuotiaaksi. No, hän tietysti päätti liittää koulumme mukaan alakoululaisille tarkoitettuun koulujenväliseen "Ilahduta koulutoveriasi" -päivään, joka oli langetettu täksi päiväksi. Vähän kuin ystävänpäivä, mutta vain syyskuussa.

Huokasin omalle hermostuneisuudelleni ja istahdin vakiopenkilleni. Katseeni osui laatikkoon, joka oli edelleen puristuksissa käsieni välissä. Olin lopulta innostunut herra Adamsin päähänpistosta ja tehnyt marenkileivoksia ystävälleni. Reseptin olin oppinut yläasteen kotitaloudessa. Hölläsin hiukan otettani laatikosta, etteivät leivokset menisi muusiksi. Olinhan niihin vaivaakin nähnyt tuntitolkulla. Gilbertistä puheen ollen hän ei ollut vielä tullut, eikä se jaksanut yllättää. Hän tuli aina joko kellon soidessa tai muutaman minuutin myöhässä.

Oli kulunut kuukausi kun ensimmäisen kerran tapasin tämän albiinopojan. Siinä ajassa olinkin ehtinyt saamaan monet nuhtelut ja vihaiset mulkaisut Gilbertin vuoksi. Gilbertissä oli toki paljon hyvääkin, opettajatkin huomasivat minua paljon enemmän. Tosin se huomio taisi kyllä usein miten mennä negatiivisen puolelle. Olisin voinut luetella Gilbertin hyvät puolet, mutta siihen olisi mennyt kaikki koulun paperit, joten en edes aloittanut.

Katsoin Alfredilta synttärilahjaksi saamaani rannekelloa, joka näytti viisi minuuttia vaille. Toivoin todella, ettei Gilbert myöhästyisi taas. Äidinkielenopettaja jaksoi joka kerta tuhlata varttitunnin myöhästelijöille saarnaamiseen. Välillä tuntui, ettei kukaan koulun henkilökunnasta – saati sitten oppilaista – tuntenut sanaa normaali.

Nostin katseeni kellosta pihamaalla maleksiviin oppilaisiin. Yläastelaistelaisilla ja lukiolaisilla oli omat jakautuneet puoliskonsa pihasta. Joillekin oppilaille puoliskoilla oli niin paljon merkitystä, että syntyi yhteenottoja jopa omankin kaveriporukan kanssa. Minä en niinkään välittänyt kummalla puolella oleskelin, vaikka yleensä pyöreinkin ns. lukiolaisten puolella, jossa rakas vaahterapuuni sijaitsi.

Kun kello pärähti soimaan, ei Gilbertiä näkynyt vielä missään. Päätin mennä jo edeltä sisään etten itse myöhästyisi. Yhden ainoan myöhästymisen aiheuttama masentunut mieliala saattoi pilata koko päiväni. Ja noloakin se olisi.

Käytävällä ohitseni kulki metelöivä porukka, jonka keskeltä tunnistin kaksi poikaa; Franciksen ja Antonion. En heitä oikeastaan edes tuntenut kuin nimeltä ja kasvoista, he olivat jotain vuoden vanhempia oppilaita, joiden seurassa Gilbert joskus oleskeli. En huomannut ensin, että olin lähtenyt seuraamaan heitä. Jalkani ikään kuin liikkuivat itsestään.

"Hei, te kaksi! Missä se Preussin paskiainen luuraa?" joku tyttö huusi. Hän ilmeisesti tarkoitti kysymyksen niille kahdelle Gilbertin kaverille.
"En tiedä, mon chéri. Ei ole näkynyt vielä tänään", vaalea Francis vastasi. Olisin voinut vaikka vannoa hänen olevan syntyjään ranskalainen.
"Tapan hänet vielä kostoksi siitä eilisestä..." tyttö mutisi ja kääntyi ympäri.

Rinnastani vihlaisi kun tunnistin tytön kanssani samalla äidinkielenkurssilla olevaksi Elizabetaksi, josta Gilbert tuntui pitävän.

Flashback~

"Eivätkös nämä olekin muodikkaat?" Gilbert kysyi nauraen kokeillessaan silmälasejani. Hän näytti aivan idiootilta ne päässään. Purskahdin nauramaan ja yritin napata laseja takaisin.

"Auts, auts! Silmäni!" Gilbert valitti hetken kuluttua ja nosti lasit päälaelleen. Hän hieroi silmiään pöllämystyneen näköisenä.
"Sen siitä saa kun varastaa toisten tavaroita", tokaisin. Olisin näyttänyt kieltä, mutta viime hetkellä muistin etten ollut enää tarhassa. Gilbert ojensi lasejani takaisin. Meinasin tarttua niihin kun hän yhtäkkiä vetikin ne takaisin. Avasin suuni protestoidakseni, mutta Gilbert ehti ensin.

"Tiedätkö kuka tuo ruskeaverikkö tuolla on?" albiino kysyi katse liimautuneena muutamaan nurmikolla istuvaan tyttöön.
"Hmmm...Elizabeta?" arvuuttelin ja yritin nähdä ilman lasejani.  "Juu, taitaa olla."

"Hän on aika suloinen", Gilbert totesi.

~

Mieleni teki tuolloin hypätä jolhoon. Lohduttava tieto oli kuitenkin se, ettei Elizabeta näyttänyt kiinnostuvan preussilaisesta ollenkaan. Joka kerta kun he aloittivat normaalin keskustelun, se muuttui - yleensä Elizabetan käden kautta - veriseksi taisteluksi. Vaikka olinkin tytölle hieman kateellinen, kävi minun Gilbertiä sääliksi.

Toisaalta en yhtään ihmetellyt Elizabetan päätöstä nirhata albiino. Gilbert oli juuri eilen kähveltänyt tytön vaatteet sillä aikaa kun tämä oli liikunnantunnilla ja piilottanut ne sitten jonkun randomoppilaan kaappiin. Elizabeta ei ollut sellaista tyyppiä, joka jättäisi asian siihen. Pitää muistaa varoittaa Gilbertiä kun hän saapuu.

Seuraamani porukka alkoi hajaantua tunneillensa, joten päätin itsekin suunnata omalleni. Luokkaan astuessani suuni oli loksahtaa auki. Gilbert istui jo paikallaan ensimmäistä kertaa ikinä ennen minua! Eikä opettajakaan ollut vielä paikalla. Hän näytti huomaavan minut ja suuntasi leveän hymynsä suoraan minua kohti. Omat suupieleni alkoivat nykiä, mutta pidin ne kurissa samalla kun kävelin paikalleni pojan viereen.

"Huomenta, Mattie. Mitä tuossa on?" Gilbert uteli ja osoitti käsiäni. Hoksasin leivoslaatikon ja punastuin hiukan. En todellakaan antaisi sitä koko luokan nähden. Ja jos kertoisin sen olevan hänelle, en saisi rauhaa ennen kuin Gilbert saisi tietää laatikon sisällön, joten päätin valehdella. "Biologian projektiin tarvittavia juttuja."

Gilbert nyökkäsi ja näytti uskoneen surkean valheeni. Luulin, ettei se olisi toiminut. Vedin tarvittavat kirjat esiin ja sulloin laatikon nopeasti niiden jättämään tilaan laukkuuni. Antaisin sen sitten seuraavalla välitunnilla.

~*~

Ruokatunnin alkaessa menin suoraa päätä koulun kahvilaan. Minulla oli kamala nälkä, sillä kiirehtiessäni pois Alfredin ja tämän omituisten ystävien alta olin unohtanut syödä aamupalan. Ostin kahvilasta annoksen juustomakaronia ja pienen purkin maitoa. Etsin katseellani Gilbertiä. Hetken kuluttua näin hänen istahtavan ikkunan viereiseen pöytään, joten lähdin kävelemään sinne.

Preussilainen näytti kuin sitruunan syöneeltä. Niin hapanta naamaa en ollut nähnyt hänellä vähään aikaan. Hän kun aina hymyili. Tai paremminkin virnisteli, miten sen nyt halusikaan tulkita.

Istuin vastapäätä poikaa ja mietin ankarasti mitä sanoisin. Hitsi vieköön, en ollut antanut vielä niitä leivoksiakaan.
"Umh...Gilbert?" aloitin. Gilbert kohotti epätavallisen katseensa minuun. "Onko jokin tuota...huonosti?"

Albiino huokasi raskaasti ja avasi suunsa sanoakseen jotain. Muutaman sekunnin kuluttua hän kuitenkin sulki sen sanomatta mitään ja avasi taas uudestaan. Tämä liike toistui pari kertaa ennen kuin hän sai vastattua kysymykseeni.

"Elizabeta sai Edelsteinin lellikki-idiootilta lahjan. Eikä minkä tahansa lahjan vaan kalliin kultaketjun, jossa on jotain helvetin upeita jäljitelmätimantteja niin kuin Elizabeta itse sanoi", Gilbert jupisi tökkiessään ruokaansa. Hänen äänestään kuuli, ettei hän pitänyt kyseisestä pojasta edes murto-osan vertaa.

Roderich Edelstein kuului koulun tunnetuimpien oppilaiden joukkoon. Hän oli erittäin lahjakas pianonsoittaja ja soitti aina jokaisessa joulu- ja kevätjuhlassa. Lisäksi hänen perheensä oli aivan älyttömän varakas. Monet opettajat pitivät poikaa suosiossaan ja kiitettävien arvosanojen listakin tuntui loputtomalta.

"Älä välitä hänestä, Gilbert", yritin lohduttaa. "Ei rahalla voi ostaa rakkautta." Gilbertin ilme kirkastui. "Olet aivan oikeassa! Fiksu Mattieni, en selviäisi ilman sinua yhdestä päivästäkään", hän sanoi virnistäen.

Tunsin poskieni alkavan kuumoittaa. Voihkaisin ja hautasin kasvoni käsiini. Tiesin Gilbertin nauravan äänettömästi, vaikka en sitä nähnytkään. Oliko hänen aina pakko sanoa jotain tuollaista?

"Niistä lahjoista", aloitin pystyessäni taas puhumaan. "Minulla olisi yksi juttu." Gilbert kallisti päätään uteliaana ja odotti. Kaivoin leivoslaatikon laukustani. Albiino kohotti kulmiaan kysyvästi.

"Biologian projektiin tarvittavat tavarat?" Pudistin päätäni naurahtaen. "Minä vähän niin kuin huijasin. Ei siinä oikeasti mitään sellaisia ole."
"Olet aika kiero liero, Mattie", Gilbert sanoi.
"Enkä ole...No, kuitenkin", mumisin ja tyrkkäsin laatikon preussilaiselle.

Toisen näpertäessä laatikkoa auki huomasin, etten ollut koskenutkaan ruokaani. Nälkä oli jotenkin unohtunut heti sen jälkeen kun näin Gilbertin. Nyt kun ajattelin asiaa, se palasi takaisin. Aloin haarukoida makaronia suuhuni jännittäen mitä Gilbert sanoisi leivoksista.

"Vau, näyttävätpä hyviltä", Gilbert sanoi saatuaan laatikon avatuksi. "Oletko ihastunut johonkin tyttöön? Leivoit jopa tällaisia, olet ilkeä kun et ole kertonut minulle aikaisemmin mitään!"

Voi ei. Miksi minulle aina kävi näin? "Itse asiassa, Gilbert...Leivoin ne sinulle", sanoin hiljaa. Gilbert näytti ensin yllättyneeltä, mutta pian se tuttu virnistyksen kaltainen hymy ilmestyi hänen kasvoilleen. "Aina vain parempi! Mutta eikös se ole tyttöjen juttu leipoa ja jaella niitä ystäville?"

"Olet ainoa ystäväni ja halusin muistuttaa, että olet tärkeä." Ja että rakastan sinua. Gilbert hymyili yhä leveämmin. En yhtään ihmetellyt jos poskilihakset olivat iltaisin kipeät koko päivän virnistelyn ja hymyilyn jälkeen.

"Kiitos, Mattie. Olet paras ystävä minkä kukaan minun kaltaiseni voi saada." Oma hymyni hiipui hiukan. Kunpa olisinkin tarpeeksi rohkea kertomaan, kuinka oikeasti tunsin Gilbertiä kohtaan.

Nyt hän katsoi minua. Minä katsoin takaisin. Eksyin syvälle hänen rubiinisilmiensä unenomaisiin pyörteisiin. Olisin voinut tuijottaa niitä ikuisuuden, eikä se vielä riittäisi. En halunnut luopua Gilbertistä koskaan, vaikka kyllä sekin aika luultavasti tulisi minun tuurillani joko ennemmin tai myöhemmin.

Jostain kauempaa kuului raivokas kiljaisu, ja heräsin haaveistani takaisin tähän maailmaan.
”MISSÄ OLET PIILOTELLUT, GILBERT?!”


A/N: Laiskuuteni on vallannut minut. Lisätään soppaan mukaan vielä kendo ja koulu niin aikaa ei jää paljoa kirjoittamiseen. Yritän silti kirjoittaa neljännen luvun mahdollisimman nopeasti. Ja kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea tähän asti. Kommentit olisivat myös erittäin piristäviä 

[Aoi Taki]

Aww~ Niin suloista. Virheitä en oikein keksinyt tästä osasta. Tai no. En juuri edes niitä etsinyt. ^^' Kuitenkin ihana pätkä ja odotan seuraavaa osaa innoissani. :3

[Lovett]

Aoi Taki: Kivaa, että tykkäät ja hyvä jos ei virheitä pistänyt silmään. Olen kirjoitellut neloslukua noin puoleenväliin, joten luulen että postaan sen tänne lähipäivinä. Kiitos erittäin paljon kommentistasi! (:

[Lovett]

4. Elokuvailta

”MISSÄ OLET PIILOTELLUT, GILBERT?!”

Käänsin katseeni Gilbertistä ja näin Elizabetan harppovan pöytäämme kohti silmät puhdasta raivoa loimuten. Hups, minun piti varoittaa Gilbertiä tulevasta vaarasta. Mieleni teki sillä hetkellä hiippailla vähin äänin pois paikalta, mutta päätin kuitenkin jäädä. Aina kun tappelu näiden kahden välillä yltyi pahemmaksi jonkun täytyi mennä väliin, ja yleensä se joku jouduin olemaan minä.

Gilbert jähmetti kasvonsa viileäksi pokerinaamaksi ja nousi ylös pöydästä.
”Tästä se sitten taas alkaa...” mumisin itsekseni ja huokaisin.
Elizabeta marssi Gilbertin eteen ja läimäytti poikaa avokämmenellä poskelle. En kerta kaikkiaan tajunnut miten Gilbert pystyi ihastumaan häneen.

”Tuon ansaitsit siitä eilisestä!” Elizabeta sihisi ja otti jotakin vihreän tunikansa taskusta. Se oli permanenttitussi. ”Ja tämän ansaitset säälittävästä piileskelystäsi!” Ennen kuin sitä ehti tajutakaan, oli Elizabeta sutaissut tussilla pitkän viirun Gilbertin valkoiseen t-paitaan.

Gilbert tuijotti Elizabetaa katse tikareita ja soihtuja tyttöä kohti viskellen. Miten loistava tapa tuo olikaan osoittaa kiintymystään. Hän tarttui tyttöä käsistä ja paiskasi tämän seinää vasten.
”Tuollaiset pikkuprinsessat eivät mun silmilleni hypi!” albiino murahti ja kohotti nyrkkiään.

Siinä vaiheessa minä puutuin peliin ja tarrasin Gilbertiä kädestä.
”Gilbert, älä”, sanoin anovalla äänellä, yrittäen näyttää mahdollisimman viattomalta. Gilbert katsoi minua hetken, ähkäisi luovutuksen merkiksi ja laski nyrkkinsä hitaasti alas. Elizabeta katsoi meitä hetken hämillään. Sitten hän virnisti pirullisesti ja alkoi kikattaa.

”Mitä?” kysyimme Gilbertin kanssa yhteen ääneen.
”Gil- hahahahaha!” Elizabeta yritti puhua hysteeriseltä naurukohtaukseltaan, muttei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Gilbert kohotti kulmiaan.
”Gilh...Gilbert tottelee sinua kuin joku Lassie...Hahaha, tätä ei näekään joka päivä...!” tyttö sanoi niin sekavasti, että siitä hädin tuskin sai selvää. Hän horjahteli puolelta toiselle nauraessaan. Aloin jo hieman pelätä Elizabetan puolesta, näytti siltä kuin tämä olisi saanut jonkin sortin pistoksen.
”Äh, ole jo hiljaa!” Gilbert tuhahti eikä tehnyt elettäkään käydäkseen käsiksi toisen kurkkuun. Olin tyytyväinen, että olin saanut hänet rauhoittumaan.

Lopulta Elizabeta lopetti naurunsa ja pyyhki kyyneleitä silmäkulmistaan. Hän katsoi minua hymyillen jotenkin pelottavasti.
”Pidä Gilbert kurissa ensi kerralla, jooko? En haluaisi toista kertaa kääntää koko koulua ympäri hikisissä liikuntavaatteissa ja myöhästyä leivontakerhosta”, hän sanoi hunajaisesti ja vilkutti kävellessään pois.

Nyt vasta huomasin monen uteliaan pään kääntyneen katsomaan välikohtausta. Huokasin ja päästin irti Gilbertin kädestä. Istuin takaisin pöytään preussilaisen tehdessä samoin. Kumarruin lähemmäs toista kun emme olleet enää huomion keskipisteenä.
”Mikä teillä kahdella on oikein ongelmana?”

Gilbert kohautti olkiaan ja katseli ikkunasta ulos välinpitämättömän näköisenä.
”Oikeasti”, sanoin niin painostavasti kuin osasin. Gilbert antautui huokaisten.
”Meillä vain ei synkkaa, siinä kaikki. Kumpikaan ei osaa kommunikoida toisen kanssa. Ehkä Edelsteinin kuppaisen klaanin vatipää saa sittenkin vikitellä hänet aivan rauhassa kiiltävillä luottokorteillaan ja sillä inhottavalla pilipali-pimputuksellaan jos lystää.”

En kyllä saanut selvää oliko hän tosissaan vai ei, mutta silti äskeinen vuodatus sai minut hieman toiveikkaammaksi.
Minulla saattaa hyvinkin olla pieni mahdollisuus saada Gilbert itselleni.
Huomasin ajattelevani itsekkäästi ja käskin pientä ääntä päässäni vaikenemaan, muttei se totellut. Loistavaa, mistä lähtien olin alkanut puhumaan itselleni?

Keskustelu pääni sisällä keskeytyi kun kädet läimähtivät olkapäilleni.
”Alfred, mitä sinä täällä teet? Etkö ole jo hieman vanha lukioon?” kysyi käsien omistaja ranskalaisella korostuksella. Olin kyllä aika tottunut siihen, että minut sekoitettiin veljeeni, mutta miksi ihmeessä kaikista koulun oppilaista juuri Francis oli tupsahtanut tänne?

Käännyin katsomaan poikaa ihmeissäni.
”Oho, et sinä olekaan Alfred. Olisihan minun heti pitänyt huomata kuinka söpö olet! Oletteko kenties sukua?” vaaleaverikkö uteli jonkin sortin flirttaileva ilme kasvoillaan.
”Hän on isoveljeni...” mumisin ja tunsin punastuvani. ”Mistä te oikein tunnette?”
Francis mietti hetken ennen kuin avasi suunsa. ”Alfred oli joskus työharjoittelussa luokallani kun olin vielä alakoulussa. Oli meissäkin kestämistä, tiedäthän chéri, tuskin luokkaamme turhaan erityisluokaksi kutsuttiin. Siitä lähtien olemme jutelleet niitä näitä aina sattuessamme samaan paikkaan”, tämä selitti innokkaasti. Hän ei vieläkään irrottanut otettaan olkapäistäni.

Nyökkäsin ja katsahdin Gilbertiin, joka näytti mulkoilevan Francista vihaisesti. Sydämeni hypähti. Oliko Gilbert kenties mustasukkainen?
”Herra Valtakunnan Perverssi on hyvä ja pitää likaiset näppinsä kurissa!” preussilainen murahti. Francis nosti kätensä antautumisen merkiksi ja astui askeleen kauemmas. ”Anteeksi nyt vain, jos koskin pikku poikaystävääsi. Ei tarvitse heti suuttua!”
”Francis, häivy tai muuten”, Gilbert uhkasi.
”Mutten saanut vielä hänen nimeään...”
”VOI JUMALAUTA, JÄTÄ MATTHEW JO RAUHAAN!”
”Hyvä on, hyvä on!” Francis ilmeisesti katsoi parhaaksi totella, sen verran vihaiselta Gilbert näytti. Ja kuulosti.

Vaalean pojan luikittua tiehensä tunsin punani vihdoin hälvenevän. Gilbertkin näytti rauhoittuvan ärsykkeen häivyttyä näkökentältä.
”Muista tämä”, hän aloitti katsoen minua vakavasti. ”Pidä huolta, ettet ikinä, ikinä, ikinä jää Franciksen kanssa kahdestaan mihinkään. Hän voisi tilaisuuden tullessa vaikka ilomielin raiskata sinut.”
”Öh...Selvä”, sanoin hieman epäuskoisena. Pervo Francis saattoi olla, mutta tuskin hän nyt sentään ketään pakottaisi...No joo.

~*~

Koulupäivän päätteeksi Gilbert – kuten tavallista – saattoi minut kotiin ja jatkoi matkaa omaan kotiinsa. Hän oli kertonut asuvansa kaksin äitinsä kanssa rivitaloasunnossa. En ollut koskaan käynyt siellä ja vaikka mieleni tekisikin, olin liian ujo kysymään sellaista. Pelkäsin hänen kieltäytyvän kylmästi ja keskustelun hyytyvän lopullisesti siihen, joten yleensä hengailimme minun luonani tai kaupungilla.

Astuessani ovesta sisään näin Alfredin istuvan eteisessä takki päällä ja kännykkä kädessä. Hän tuijotti puhelintaan kuin haluaisi viskata sen lähimpään seinään, muttei kuitenkaan viitsinyt muistaessaan sen olevan järjettömän kallis iPhone. Suljin oven katse veljessäni, jos hän sittenkin päättäisi viskata puhelimen niin olisin valmiina ottamaan kopin.

Ovesta kuulunut naksahdus sai Alfredin havahtumaan. Hän katsoi minua silmät kirkastuen kuin pikkulapsella, huulien muodostuessa toiveikkaaseen hymyyn. Aloin jo aavistella pahaa.
"Matt! Telkkarista tulee illalla Rec. Ole kiltti, katsotaan se!" Alfred pyysi omalla, lähes vinkumista muistuttavalla tavallaan. Huokasin ja yritin vältellä veljeni koiranpentukatsetta. Kumpi meistä taas olikaan se vanhempi?

"Ethän sinä kestä katsella kauhuleffoja. Kuulen vieläkin korvissani sen huudon kun te Kikun kanssa katsoitte sen yhden..." mumisin ja yritin löytää jonkin pakokeinon tästä asiasta.
"Mutta kun haluan katsoa sen silti!" Alfred sanoi päättäväisesti.
"Mikset katso sitä vaikka niiden uusien opiskelukavereidesi kanssa?" ehdotin. Alfred oli nimittäin nykyään opiskelemassa lentäjäksi, sillä hikisessä tavaratalon varastossa työskentely ei enää kiinnostanut häntä.
"He menevät silloin kaljalle."
"Mene mukaan!"
"Ei minua kiinnosta kalja vaan se elokuva", Alfred intti ja laittoi kätensä puuskaan. Nyt minulla välähti. "Oletko kenties kysynyt vielä Arthurilta?"
"Hänellä on huomenna joku tosi tärkeä koe ja hän on sentään viimeistä vuotta yliopistossa, joten en edes yritä saada häntä kiinni."

Huokasin taas, tällä kertaa paljon raskaammin. Näytti uhkaavasti siltä, että minun oli suostuttava. "Selvä, katsotaan se sitten." Alfred hihkaisi ja syöksyi halaamaan minua. Mihin olinkaan lupautunut.


Myöhemmin illalla ~

Alfred ja minä istuimme olohuoneen mustalla nahkasohvalla, kulhosta karanneen popcornin ja tyhjien McDonald's-rasioiden keskellä. Kumpikin meistä puristi sylissään rakasta pehmoleluaan, Alfred Tony-avaruusoliotansa ja minä jääkarhuani Kumajirouta. Emme suinkaan olleet lapsellisia, mutta Rec osoittautuikin pelottavammaksi leffaksi mitä olin osannut aavistaa. Vaikka en yleensä kammoksunutkaan kauhuelokuvia, niin tämä pätkä sai niskakarvani nousemaan pystyyn.

"IIIIIIAAHHAHAHGGHHHH!!!!" Alfred kiljui ja hyppäsi melkein kokonaan syliini zombien hyökätessä ruutua kohti. Työnsin veljeäni kauemmas. "Älä ole pikkulapsi, tämä on vain näytelt- aaaaaaaagh!" Tällä kertaa itse säikähdin, sillä en osannut odottaa toisenkin zombien ilmestymistä ruutuun. "Laita se kiinni, Matt! En kestä katsoa enempää!" Alfred ujelsii ja nosti Tonyn kasvojensa tasalle näköesteeksi.

Aloin paniikissa etsiä kaukosäädintä. En itsekään kestänyt katsoa elokuvaa yhtään enempää.
"Mikä maksaa, Matt?" Alfred kysyi lähes uikuttaen. Television kaiuttimista kuului vertahyytävä huuto jonkun joutuessa zombien saaliiksi.
"Helvetti!"
"En löydä kaukoa mistään", sanoin epätoivoisena.
"Kiinni se NYT!"

Juoksin television luo ja vetäisin johdon irti seinästä.
"Kiitos..." Alfred mumisi hieman täristen.
"Ole hyvä", vastasin helpottuneena. "Olipa kamala leffa. Menen tästä nukkumaan, huomenna on aikainen herätys."
"Odota!" toinen huusi ja juoksi perääni. "Mennään yhdessä."

Lähdimme kävelemään portaita ylös, Alfred takanani pyjamaani tarrautuneena. Normaalisti askelmien narahdusta ei olisi edes huomannut, nyt se kuitenkin kuulosti uhkaavan aavemaiselta. Varjotkin alkoivat muistuttaa kaikkia mahdollisia pelottavia asioita. Tunsin oloni henkisesti viisivuotiaaksi.

Vihdoin ylös päästyämme napsautin heti ensimmäisenä aulan kattolampun päälle. Se saisi jäädä siihen palamaan aamuun asti. Hajaannuimme Alfredin kanssa omiin huoneisiimme. Käperryin pehmeän peiton alle sänkyyni, joka oli hieman liian suuri huoneeni pieneen kokoon nähden. Ainakin minulla oli turvallinen olo. Rauhoittuneena suljin silmäni ja jäin odottamaan unentuloa.

Olin jo puoliunessa, kun kännykkäni ilmoitti piipittäen uudesta viestistä. Hapuilin kännykän vaivalloisesti käteeni yöpöydältä ja melkein tiputin sen lattialle. Siinä vaiheessa tajusin nousta ylös, muuten saattaisi mennä muutama satanen hukkaan eikä vakuutuskaan suostuisi korvaamaan itse kolhimaani puhelinta.

Avasin kännykän lukosta ja siristin silmiäni kirkkaan valon tulviessa silmiini näytöltä. Vedin sormellani auki valikon, jossa oli keltainen kirjekuori. Kuvakkeen alla luki 'yksi uusi viesti, Gilbert'. Sydämeni alkoi hakkaamaan jännityksestä. Mitä asiaa hänellä oli tähän kellonaikaan?

Yritin aukaista viestiä tärisevin sormin, mutta painoin vahingossa ohi. No, uusi yritys. Tällä kertaa onnistuin.
"Leivokset olivat hyviä! (; -Gil"
Tuijotin viestiä leveän hymyn kaartuessa hiljalleen huulilleni. Näytin varmasti idiootilta, mutta eipähän ollut kukaan näkemässä. Halusin nähdä Gilbertin niin pian kuin mahdollista, joten kaivauduin takaisin peiton alle ja toivoin saavani unta nopeasti.

~*~

Heräsin kuuden aikoihin aamulla. Kävin nopeasti suihkussa, söin aamupalan, pesin hampaat ja pukeuduin vaaleansinisiin farkkuihin ja beigeen huppariin, joka sopi hyvin yhteen tennareideni kanssa. Alfred ei ollut vielä herännyt. Ihme jos hän ei ole kastellut sänkyään yön aikana. En ainakaan herännyt yhteenkään painajaishuutoon yön aikana, mistä olinkin erittäin kiitollinen.

Minulla oli vielä reilu tunti aikaa ennen kuin täytyisi lähteä kävelemään bussipysäkille, joten päätin käydä minun ja Alfredin yhteisellä läppärillä Facebookissa. Viheltelin jotain tuntematonta sävelmää koneen ladatessa jotain päivityksiä. Se oli hitain vehje, mitä olin koskaan erehtynyt käyttämään. Tosin, ei kymmenen vuotta vanhalta läppärinrähjältä voinut parempaa suoritusta odottaakaan.

Kun vihdoin pääsin kirjautumaan tililleni, huomasin heti kaksi uutta ilmoitusta.
Gilbert Beilschmidt ja Francis Bonnefoy kommentoivat kuvaasi
Francis Bonnefoy tykkää kuvastasi
Rypistin kulmakarvojani - en muistanutkaan olevani Franciksen kaveri - ja klikkasin uudempaa ilmoitusta. Ruudulle ilmestyi yksi ja ainoa profiilikuvani. Rullasin alemmas lukeakseni kommentit. Francis oli kirjoittanut "Mmm söpö (;" ja Gilbert tietysti vastannut siihen "Turpa kiinni, pedofiili fransmanni!" mihin Francis puolestaan vastasi "Ikäero ei riitä tekemään minusta pedofiilia ((;".

Punastuin ja naurahdin hermostuneesti kahden kaveruksen pikku keskustelulle. Kommentoin "..." ja kirjauduin nopeasti ulos. En ollut oikein varma pystyisinkö nolostumiseltani kohtaamaan kumpaakaan heistä tänään koulussa.


A/N: Tulipas sekava luku...:"D Kiitokset lukijoille! Kommenttia olisi taas kiva saada (:

[Aoi Taki]

Sä se saat pidettyä tätä "söpöilyä" yllä. En ole varma miten minä itse määrittelen edes tuon, mutta silti pidän tyylistäsi niin paljon. Virheitä ei näkynyt ja jaksotus menee hyvin, eli olen siitäkin tyytyväinen. Seuraavaa lukua odottaen~