Kirjoittaja Aihe: Ilon ja onnen tarinoita, K-11  (Luettu 3880 kertaa)

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Ilon ja onnen tarinoita, K-11
« : 01.01.2009 23:02:48 »
// Alaotsikko: k-11, Narcissa & co, 4/4 15.2.

Nimi: Ilon ja onnen tarinoita
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Joku draamasössötys
Paritus: Lucius/Narcissa, Frank/Alice, Lily/James, Ted/Andromeda ynnä muita
Ikäraja: k-11 // Scarlett muokkasi ikärajan uusien ikärajasääntöjen mukaiseksi
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni, eikä kukaan maksa mulle puolta sulmuakaan. Joy Luck Club on Amy Tanin käsialaa. Life sucks, I know.

Yhteenveto: Sodan puitteissa neljä nuorta naista lähetetään pahimman kaaoksen alta evakkoon. Vieraassa maailmassa nämä käsittämättömän erilaiset persoonat tukeutuvat toisiinsa tavalla, johon normaalielämä ei koskaan olisi antanut tilaisuutta. Luvassa on räjähtävää näpäystä ja riipaisevia lapsuudentarinoita!

A/N: FanFic100: Lapset. Tai oikeammin tyttäret tässä tapauksessa. Tämä tarina on lähinnä Joy Luck Clubin jälkipuintia, minähän tunnetusti reagoin hyvään kirjaan potterisoimalla sen… Neljä lukua, neljä tytärtä, kaikki kipeässä tilanteessa ja kaikki kaukana kotoa. Mietin tosi pitkään neljättä osanottajaa; Molly Weasley olisi ollut mielenkiintoinen, mutta Alice täydensi ikähaitariani mukavasti ja oli muutenkin kivan aukkoinen hahmo. Sorppa, Molly, saat oman tarinan sitten joskus.
Tämä sijoittuu nyt vuoteen 1978, jolloin Andromeda on siis minun henk. koht. aikajanani mukaan 25- ja Narcissa 23-vuotias. Lily on 18. Alicen syntymävuodesta ei ole tietoa, mutta jotenkin mielsin hänet vuotta vanhemmaksi kuin Lilyn.
Lukuiloa. Kommentoida saa.


Ilon ja onnen tarinoita

Sitten sinun tulee opettaa sama minun tyttärelleni. Kuinka menetetään viattomuus muttei toivoa. Miten nauretaan ikuisesti.
Amy Tan - Ilon ja onnen tarinat (vapaa suomennos)


Joy Luck on nimeltään se pieni kahvila Edinburghin keskustan tuntumassa. Luulen, että se on siellä vielä tänäänkin, vaikken ole käynyt sillä seudulla vuosikausiin. Mikäpä voima sen olisi paikaltaan pyyhkäissyt? Se on pieni ja vaatimaton liike joka elää vaatimatonta elämää, se lähes sulautuu taustaansa ja muuttaa väriään kuin kameleontti silloin, kun tarve vaatii. Se elää elämäänsä sen ajan tapojen mukaan, eikä ulkomaailman tahti sanele sille mitään. Se on ikään kuin hyönteinen: se vain jatkaa elämäänsä vaikka pyörremyrsky heittäisi sen keskelle uppo-outoa metsää.

Jos Joy Luck on vielä sellainen kuin uskon sen olevan, pieni ja lämpimänsävyinen, se on kai vieläkin turvapaikka sellaisille, jotka eivät tunne olevansa kotonaan siellä, mihin kohtalo on heidät heittänyt. Pikkuinen, kiinalainen tarjoilija, nykyään varmasti jo harmaapäinen, köpöttää pitkin kapoista keskikäytävää sylissään tarjotin, jolla on vihreää teetä ja onnenkeksejä. Niiden viestit on kirjoitettu kiinaksi, niin ettei niitä ulkolainen kuitenkaan ymmärrä. Riisipaperilla vuoratuista pikku ikkunoista pääsee sisään niin vähän valoa, että loppujen lopuksi punertavat paperilyhdyt katossa valaisevat yksinään koko paikan. Pöydät ovat pieniä ja koristeellisia, itäisen maan ihmisille mitoitettuja. Mutta koko kahvila on valtavan lämmin, ei siksi, että se suojaisi ilkeältä syystuulelta sen paremmin kuin mikään muukaan talonrotisko, vaan koska sillä on sydän, johon sen nimi on tatuoitu polttavin kirjaimin: ilo ja onni. Ehkei se pysty antamaan kävijöilleen kaikkea mitä lupaa, mutta se tarjoaa toivoa. Kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta se kykenee rakastamaan - ja siihen pystyy vain harva kahvila.

Sota oli repinyt hajalle koko minun tuntemani maailman. Kaikki oli nyt harmaata ja likaista, eivät pelkästään minun varhaisten vuosieni muistot, eikä koskaan voinut tietää, mikä pilari seuraavaksi sortuisi. Minä ja Ted olimme sentään kutakuinkin turvassa, eihän meitä kukaan arvannut tulla etsimään jästien keskeltä - siitä minä annan Tedille kaiken kunnian, että hän keksi pitää matalaa profiilia ainakin muutaman vuoden sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Ihan kaiken varalta vain. Sinä vuonna, kun pimeyden lordi kokosi joukkonsa entistä järjestelmällisemmin ja aloitti täsmähyökkäyksen alueille, jotka eivät häntä nykymaailmassa miellyttäneet - mikä meidän tavallisten tallaajien näkövinkkelistä tarkoitti kutakuinkin kaikkea - sama idea alkoi hiljalleen kehkeytyä muutaman muunkin velhoaviomiehen päässä. Naiset ja imeväiset turvaan, evakkoon, pois tapahtumien keskipisteestä, koska sodankäynti oli saavuttanut sen pisteen, jossa kaikki olivat vihollisia ja jossa pimeän piirto saattoi milloin tahansa ilmestyä kenen tahansa katon ylle!

Loppukesästä sisareni otti minuun yhteyttä ja tiedusteli, voisiko käyttää palveluksiani hyväkseen. Minä olin yllättynyt; olin luullut, että viimeistään nyt, kun hän oli naimisissa, hän mukautuisi valtavirtaan niin kuin kaikki muutkin. Mutta hän oli itsepintainen, ikään kuin hän olisi jo ennalta tiennyt, mitä päättäisin. Loppujen lopuksi minä vastasin myöntävästi sille ainoalle niin kutsutun perheeni jäsenelle, joka viime vuosina oli vaivautunut säilyttämään kosketuksen.
Koska Narcissa kuitenkin oli Narcissa, niin kuin olin osannut aavistaakin, hän ei taatusti tullut yksin. Niin meitä oli neljä nuorta naista minun kaupungissani, jästien keskellä, kaikki aivan hiukkasen eksyksissä.

Iltapäiväseura ei oikeastaan ollut minun ideani, mutta minähän tunsin kaupungin, niin että minä sen loppujen lopuksi järjestin. Narcissa selitti aikoinaan, että juuri niin vanhempammekin olivat tehneet suuren käärmerokkoepidemian aikaan, kun kaikki oli näyttänyt mustalta: rakentaneet yhteisön, jota ei oikeasti ollut olemassa, ja pitäneet itsensäkin kasassa sen turvin.

Pikkusisareni toimi konsulttinani, kulki kanssani kaupunkia pitkin poikin ja kommentoi valintojani. Kahviloita oli vaikka muille jakaa, oli jäätelöbaaria ja diskoteekkiä, mutta yksikään ehdotuksistani ei ollut Narcissan mieleen. Kaikki oli liian näkyvää, liian julkista, liian steriiliä. Näkyvyys, kuten siskoni jaksoi muistuttaa, oli tässä tilanteessa ehdottomasti vaaraksi, ja minähän uskoin, minä jonka olisi pitänyt tietää ja osata asiat. Ennen pitkää me ajauduimme entistä syvemmälle kaupungin uumeniin, pienille, tomuisille kujille joille edes minä en ollut ennen uskaltanut laskea jalkaani.

“Entäs tuo?” kysyi siskoni yhdellä retkellä. Se kuja oli aivan erityisen törkyinen ja pimeä, niin että tuskin kukaan muu kuin Narcissa olisi suonut sille silmäystäkään. Hän osoitti pikkuriikkistä ovea keskellä tylsänharmaata seinää; sitä reunusti kaksi pikkuista ikkunaa, ja sen edessä riippui haalistunut kyltti: Joy Luck.
“Cissy, tuo on kiinalainen ravintola”, minä sanoin.
“Kahvilapa”, totesi Narcissa. Seuraavassa hetkessä pikku teehuone sulki meidät sisäänsä.

Meitä oli viisi: minä, Narcissa, Alice Longbottom, Lily Potter ja sinä. Ja koko tuskaisan pakolaisaikamme me kokoonnuimme viikoittain tuohon tunkkaiseen kulmakahvilaan, pelasimme räjähtävää näpäystä onnenkekseistä, joiden viestejä emme ymmärtäneet, ja puhuimme. Emme mistään tärkeästä, emme sellaisesta mistä emme olisi muutenkaan puhuneet, yksi puhdasverinen, kaksi verenpetturia ja yksi jästisyntyinen. Me olimme siellä, ja niiden lyhyiden hetkien ajan tietämättömyys oli enemmän siunaus kuin taakka. Sinä syksynä Narcissa aukaisi leikekirjastaan uuden aukeman, jonka yläreunaan hän kirjoitti otsikon: Joy Luck Club.
« Viimeksi muokattu: 07.01.2015 23:48:22 kirjoittanut Scarlett »

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 725
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #1 : 01.01.2009 23:29:35 »
Sinä ihana, Elle! Tämä on yksi lempikirjojani, jota olet lähtenyt potterisoimaan! :D Kiitos!!!

Aloitus kuulostaa viehättävälle ja uskon että se jatkuukin samaan malliin. Tuskin maltan odottaa jatkoa. Ja nämä sinun pikku yksityiskohtasi kuten käärmerokot ja Cissyn leikekirjat lumoavat minut jälleen kerran. Ja iltapäiväseura nyt vain kuulostaa niin ihastuttavan yläluokkaiselta, että sen voi hyvin kuvitella tälle porukalle. (Olet oikeassa, Molly olisi ollut hieman liian maanläheinen tähän porukkaan kuuluvaksi. Jästisyntyisessä on kylliksi, ja muut ovat kuitenkin samankaltaista yhteiskuntaluokkaa keskenään.)

Odotan kihisten tähän jatkoa saapuvaksi.

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Valvatti

  • kertakäyttöananas
  • ***
  • Viestejä: 232
  • lookie cookie
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #2 : 01.01.2009 23:36:50 »
Niu! Tassa oli ihanaa lampoisyytta. Pitaa ilmeisesti etsia Joy Luck Club kasiini, rakastuin niin tuohon kahvilaan jo tassa :3

Ensimmainen lause jai vahan hairitsemaan:

Lainaus
Joy Luck on nimeltään se pieni kahvila Edinburghin keskustan tuntumassa.

Mielestani tuo sanajarjestys on vahan kummallinen... Niinkuin jonkun "joy luck"-jutun nimi olisi "Se Pieni Kahvila", eika toisinpain. Mielestani sen pitaisi olla toisinpain tai jotenkin muuten aseteltu. (Tai sitten syyttakaamme huonontunutta suomenkielen sanajarjestyksen hahmotusta, en tieda.)

Lopussa mainittu mystinen "sina" (jolle ainakaan mina en keksinyt kohdetta viela) oli alyttoman hyva - nyt aion ainakin lukea seuraavan osan etta saan tietaa kuka se on :3 Muutenkin, koko viimeinen kappale on tulvillaan sellaista... lampoisyytta ja onnellisuutta, yksinkertaista onnea, mista se elama kaikessa monimutkaisuudestaan huolimatta aina koostuu. Todentuntuista. Nam. Onnenkekseja.

Lupasin kommentin ja tassa se oli, ha!

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #3 : 04.01.2009 20:59:52 »
Haa, huomiota! <3
Fiorella; Pakko myöntää että Joy Luck nousee minullakin parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon. Sillä on joku salaperäinen mahti kiskoa minut syvimmästä murheen alhosta... Toivottavasti nyt et kauheasti pety, koska loppujen lopuksi tähän on vaan neljä lukua ja nekin on enimmäkseen teemojen inspiroimaa, varsinaista juonta en ole potterisoinut kun en halunnut kirjoittaa romaania.
Valvatti; Vuoroin vieraissa, neh? Jatketaan samaan malliin, tää on mukavaa. Eikö se sinä ollutkaan selvä? Luulin että oli. No hitsi. Kaipa se selviää. Hyvä jos siinä on kliffari lopussa?

Heitetään tähän nyt sitten eka luku että päästään tästäkin joskus eroon. Narcissa on jotenkin hankala toteutettava, koska sen kerrontatyyli tarttuu, ja sitten lopulta koko tarina on samanlaista lässytystä... Argh. Joka tapauksessa Cissy sai ensimmäisen luvun. Tässä oli ennen yksi selkeä teema, mutta minä olen huono keksimään symboleita, joten se blendautui sitten muutaman muun meikäläistä askarruttaneen asian kanssa. Yliluonnollinen on osa nuorta Narcissaa, joten ilman henkiä ei selvitä tästäkään pätkästä.

n______n Saa edelleen kommentoida, minä onnellinen.




Narcissa Malfoy
Höyheniä vuosikymmenten takaa



Minulle kerrottiin alusta alkaen, että oppisin ennen pitkää rakastamaan häntä, ja ettei yhteiseloa tarvitsisi väen väkisin tehdä vaikeaksi. Kaikki oli vain omasta asenteesta kiinni, ja jos minä olisin rohkea pieni tyttö, minusta varmasti tulisi mitä mainioin emäntä ja tekisin isäni ja äitini hyvin ylpeiksi. Eikä minua varsinaisesti edes pakotettu siihen. Se tapahtui meidän "yleisessä yhteisymmärryksessämme", minun ja vanhempieni ja hänen vanhempiensa.

Jos totta puhutaan, minulla ei alun alkaen ollut mitään sitä vastaan, että menisin naimisiin Lucius Malfoyn kanssa. Kyllähän minä sen olin tiennyt. Ääni oli kuiskannut sen korvaani sinä samana silmänräpäyksenä, kun näin Luciuksen ensi kerran Luihuisen tupapöydän päässä. Minä, ujo ja hauras ensiluokkalainen toisten ujojen ja hauraiden ensiluokkalaisten joukossa, kuitenkin vahvempana kuin muut, sillä minulla oli takanani voima, jota toiset eivät nähneet. Hän siinä tuolissaan keisarillisena kuin mikäkin riikinkukko! Kun silmäni kohtasivat hänen katseensa ohimennen, minä kuulin kaksi kuiskausta. "Malfoy", huokasi toinen samalla kun toinen sihahti, "hänen kanssaan sinä vietät vanhuudenpäiväsi."

Sillä se oli sinetöity, ja minä tyydyin kohtalooni, suljin koko asian syvälle sydänontelooni siihen saakka kunnes sitä tarvittiin. Kun isäni vuosia myöhemmin kertoi minulle Abraxas Malfoyn lähestyneen itseään poikansa puolesta, minä en edes yllättynyt. En minä häntä rakastanut, en vielä silloin. En edes pitänyt häntä erityisen viehättävänä. Nokkava mies, minä ajattelin, mutta välttämätön paha. Minä tottelin vanhempiani. Kuinkas muuten? Sillä päältäpäin minä olin aina yhtä herttainen Narcissa-neiti, kotitonttujen kuningatar ja pölyisten ullakoiden valtiatar - palkkio sille, joka saisi hänet vedettyä kuorestaan. Edustuskelpoinen olin silloin, kun minua tarvittiin. Sillä tavalla sain aikaa sille, mikä minulle itselleni oli tärkeää.

Minulla on aina ollut kyky nähdä asioita, jotka tulevat tapahtumaan. Se on ollut minulla syntymästäni saakka, enkä varmasti osaisi tehdä sille mitään vaikka tahtoisinkin. En hämmästynyt silloinkaan, kun Lucius sodan tuoksinassa ilmoitti lähettävänsä minut pakomatkalle, pois Lontoosta, Skotlantiin. Sen minä olin kuullut jo lukiessani Päivän Profeetasta uusimpia uutisia aurorien ankarasta taistelusta pimeyden lordia vastaan. Lucius ei tietysti olisi halunnut päästää minua läheltään, mutta appiukko Abraxas ylipuhui hänet siihen, luultavasti ei hyvän hyvyyttään vaan lähinnä kohtuni tilaa ajatellen. Olin kai loppujen lopuksi tuottoisampi sijoitus pankissa. Minä en tietenkään paljastanut kenellekään, ettei minulla ollut aikomustakaan asettua pysyvästi mieheni minulle järjestämään pikku mökkiin Skotlannin perukoille - se oli hänen mielestään oli ainoa mahdollinen turvapaikka auroreilta, mahdollisimman kaukana velhomaailmasta. Hänen selkänsä takana minun henkeni kuitenkin muistuttivat minulle, mikä paikka loppujen lopuksi oli kaikkein kauimpana velhomaailman sydämestä.

Kirjoitin pöllön sisarelleni, ja viikkoa myöhemmin vuokrasimme yksiön Edinburghin keskustasta, minä, Andromeda ja hänen viisivuotias tyttärensä. Asunto oli pieni, säälittävä suorastaan, ja siksi me vietimme kaikkein mieluiten aikaamme sen ulkopuolella.

Yhä uudelleen palasimme samaan kahvilaan, siihen syrjäkujan kiinalaiseen, jonka oven edessä riippuvaan kylttiin oli koukerokirjaimin kaiverrettu "Joy Luck". Räjähtävässä näpäyksessä hävisin aina. En siksi, että henkeni olisivat kieltäytyneet kertomasta minulle vastustajani seuraavaa siirtoa, ei. Siksi korkeintaan, että en osannut olla miettimättä sanoja, jotka mieheni oli minulle lausunut, kun hän oli viimeksi suudellut kuivin huulin poskeani jäähyväisiksi.

Me olimme menneet naimisiin vuoden 1974 keväällä, kun Nymfadora oli ollut vasta vauva. Siitä oli jo melkein viisi vuotta, enkä minä vieläkään - appeni ja hänen uskollisten seuraajiensa harmiksi - ollut saanut lasta.

Minä en ollut huono vaimo. Minä hallitsin taloutta taitavalla kädellä, komensin kotitonttuja niin kuin kuuluikin ja annoin Luciuksen saapastella keisarina kodissaan niin paljon kuin hän taikaministeriön töiltään ennätti. Joka iltapäivä pöydässä oli höyryävän kuumaa teeleipää ja muhevan makuista teetä, siitä minä pidin huolen. Makuuhuoneessa minä käskin silkasta häveliäisyydestä henkieni sulkea silmänsä ja annoin hänen tehdä minulle mitä hän ikinä tahtoi. - Mutta lasta minä en päästänyt sisääni, en koskaan. Minä en vain antanut sijaa sille ajatukselle, niin yksinkertaisesti se kävi. Enkä tällä kertaa siksi, että henkeni olisivat käskeneet, vaan omasta tahdostani. Koska minulla oli liiaksi muuta tekemistä.

Katkeruus kasvoi hitaasti, likipitäen huomaamatta, meidän välillemme. Se alkoi hänen puoleltaan ja levisi sitten hyvin verkkaan minuun ja leikekirjani sivuille. Sen huomasi pikkuseikoista, tavasta jolla hän laski haarukan lautaselle syötyään ja riisuutui iltaisin makuuhuoneessa. Ennen pitkää minä aloin täyttää leikekirjani sivuja yhä kiivaammin, vakuuttuneena siitä, ettei jatkoa tarinalle ilmestyisi. Luciuksen hyvästit olivat kuitenkin saaneet minut ajattelemaan asioita uudella tavalla.
Lähinnä siksi, että oli pakko.

Miten minä olisin voinut selittää hänelle, miksen halunnut? Että se oli minulla verissä. Sen näki Andromedasta ja sen oli nähnyt Bellatrixista. Sen takia minä olin pyhittänyt elämäni kirjoille.
Kun vihreä tee oli jo jäähtynyt haaleaksi enkä minä vieläkään saanut kulaustakaan alas, tulin ajatelleeksi yhtä niistä merkityksettömistä sattumista, joita henkeni jatkuvasti kantoivat keskuudessaan, sillä ne olivat minulle yhdentekeviä. Sillä kertaa minä kutsuin muiston esiin.

-

Sinä kesänä minä taisin olla viiden vanha, liian pieni huvituksiin, joihin siskot jo pääsivät omillaan, liian suuri makaamaan lattialla ja parkumaan - väärän ikäinen tekemään mitään, niin kuin ajattelee kuka tahansa viisivuotias. Jo silloin minulla oli henkiä rinnallani; ne olivat minulle yhtä luonnollisia kuin kaikki mitä muutkin näkivät. Vasta hyvin paljon myöhemmin minulle valkeni, että minun oli viisainta vaieta henkien olemassaolosta, sillä kaikki todella eivät nähneet niitä.

Se kesä oli poikkeuksellisen typerä. Sisarellani Andromedalla oli purppurarokko eikä hänen huoneeseensa saanut mennä eikä hän saanut leikkiä - niin minun ainoaksi leikkitoverikseni jäi Bellatrix, se iso ja omituinen sisko, joka kulutti aikaansa enimmäkseen yrittämällä pakottaa minut tekemään kirjoitusharjoituksia ja kitkemään kukkapenkkiä niin että hän itse sai ryömiä kirjojensa sekaan puutarhan nurkkaan. Minä tein mitä käskettiin, suurimman osan aikaa ainakin, koska siihen minut oli opetettu. Mutta eräänä päivänä en voinut olla seuraamatta häntä.

Henget olivat kertoneet sen minulle. Minä olin lapsi, ja ne kuiskivat minulle asioista, jotka lapsia kiinnostavat, enkä minä ollut koskaan eläissäni nähnyt kuollutta eläintä. Porottavan kirkas aurinkokin tuntui himmenevän, kun minä kunnioittavin hautajaismarssiaskelin lähestyin pihapuuta, jonka alla pieni ihme lepäsi. Bellatrixin valvovat silmät olivat kerrankin kääntyneet muualle. Minä polvistuin ruohikkoon ja hipaisin kädelläni linnun kylkeä - se oli punarinta, vielä aivan lämmin, mutta sen katseesta oli valo hävinnyt ja sen pikku jalat olivat käyristyneet koukkuun. Silkkinen höyhennukka hiveli sormenpäitäni vasten.
“Kirottu katti”, jupisi Bellatrix heristäen haravaa pakenevan vihulaisen suuntaan. “Cissy, anna sen olla.”
Minä en vastannut. Yksi hengistäni oli juuri koskettanut linnun päätä valmiina kertomaan minulle sen tarinan. Minä tuijotin pientä ruumista usvaisin silmin ja hyräilin sen viimeistä laulua. Kunnes minut riuhtaistiin harteista käsin takaisin todellisuuteen.

“Narcissa! Kuulitko sinä?” Minä väistin Bellatrixin kipinöiviä silmiä. Tiesin kyllä, että tämä oli hänen “tärkeä” ilmeensä. “Vihainen” oli jotain paljon pahempaa!
“Kuulin”, sanoin vältellen. Kun en sittenkään siirtänyt kättäni pois punarinnan kyljeltä, Bellatrix tarttui kovakouraisesti käsivarteeni ja kiskoi minut jaloilleni.
“Älä koske siihen”, hän sanoi. “Pitää kutsua isä paikalle, että hän polttaa sen. Siitä voi tarttua tauteja.”
“Tuohan on vain pieni lintu”, minä vastustin. Se näytti niin kovin haavoittuvalta ja hauraalta, ja kauniilta ainakin, eihän siitä voinut olla vaaraa!
“Äiti niin sanoo enkä minä”, tokaisi Bellatrix. “Mene nyt pesemään kätesi.”
Minä en mennyt. Juuri oikealla hetkellä sain varoituksen oikeaan korvaani ja koukkasin Bellatrixin käsivarren alitse oikeaan syliin; äiti oli tullut pihamaalle katsomaan tohinan alkulähdettä. Minä juoksin hänen helmoihinsa syytäen pahoja sanoja siskoni suuntaan.

Äitini, niin kuin hän tapasi tehdä, otti minua kädestä ja kuivasi silmäni. "Cissy, Cissy", hän sanoi, ei mitään muuta. Sitten hän poimi taikasauvansa, kulki pihan poikki Bellatrixin luokse ja - minun suureksi järkytyksekseni - sytytti linnun pienen, kokoon käpertyneen ruumiin ilmiliekkiin!

Me seisoimme siinä ja katsoimme yhdessä, kuinka sinertävät taikaliekit nielaisivat linnun kokonaan, Bellatrix pää pystyssä ja vakavana, minä kyyneleet edelleen tasaiseen tahtiin silmistäni vuotaen, vaikka minä yritin taistella niitä vastaan kuin pieni soturi. Nyt minä vasta tunsinkin olevani hautajaisissa! Äitini piti minua kädestä, ja minä puristin hänen sormiaan omillani puolittain raivoa tihkuen ja puolittain apua anellen. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi: pikkulintu paloi tuhkaksi silmieni edessä, vaikka kuinka mielessäni käskin sitä sammumaan. Minä en kyennyt päättämään siitä, maailma ei ollutkaan minun vallassani.

Kun viimeinenkin liekki oli haipunut olemattomiin, minä viimein sain riuhdottua katseeni irti tuosta murheellisesta näystä. Riistäydyin irti äitini otteesta ja juoksin, juoksin niin kuin elämäni edestä niin, että henkiparvi perässäni jäi jälkeen ja unohtui harhailemaan eikä löytänyt minua vielä moneen tuntiin. Juuri silloin minä olisin niiden suojaa ja seuraa tarvinnut, juuri silloin ne olisivat voineet auttaa minua!
Minä käperryin puutarhan kaukaisimpaan nurkkaan, huvimajan penkin alle seuranani ainoastaan omat ajatukseni. Jaksoin toivoa, että kipu menisi itsestään ohi. Mutta se ei mennyt vaikka juttelin sille ja lauloin rauhoittavia sanoja itsellenikin, eikä vielä sittenkään kun äiti tuli etsimään minua, kiskoi minut väkipakolla penkin alta ja istutti syliinsä.

Minä yritin paeta häntä - halusin henkeni enkä mitään muuta - mutta ruumis tunsi pakkoa painautua häntä vasten, ja niin minä sitten tein kompromissin ja jäin siihen missä olin. Hetken me olimme hiljaa ja minä hengitin katkonaisesti hänen harmaata, tomuista tuoksuaan.

"Miksi, miksi sinun piti rikkoa se lintu?" minä tiukkasin ääni vapisten. "Se oli niin valtavan kauniskin ja..."
"Mitä sinä olisit sillä linnulla tehnyt, Cissy?" kysyi äitini äkkiä ja silitti hiuksiani.

Minä yllätyin. Mistä minä sen olisin tiennyt? Hädin tuskin minä olin saanut koskettaa lintua, miten minä olisin voinut olla tietoinen sen rajattomista käyttömahdollisuuksista? "Olisin halunnut katsoa sitä. Edes vähän pidempään", sanoin lopulta hiljaa, kun äiti katsoi minua odottavasti.
"Ja sittenkö polttaa sen, niin kuin siskosi ehdotti?"
"Niin kai." Tuskin, mutta minä olin tolaltani enkä tiennyt mitä vastata.
"Unohda se siis", neuvoi äitini kuiskaten, "sehän on mennyttä. Se on yhtä lailla mennyttä kuin sinun viimeviikkoinen hammassärkysi, ei sillä enää ole väliä." Hän kuivasi silmäni, vei minut takaisin terassille ja laittoi minulle makeaa sitruunamehua, jotta kasvoni lakkaisivat punoittamasta.

Mutta kyllä sillä oli väliä, minä tiesin, ja olisin sanonut ääneenkin ellei Bellatrix olisi kesken kaiken rynnännyt ovesta sisään valittamaan, että Andromeda oli noussut sängystä ilman lupaa. Sillä oli hammassärky mennyttä tai ei, siitä jäisi aina muisto, ja kun Andromeda jälkeenpäin parani, jäi hänen niskaansa koko rivi rokonarpia. Sitä mukaa, kun minä mietin, tulin entistä varmemmaksi siitä, että se lintu oli olemassaolollaan muuttanut jotakin, tehnyt maailmasta erilaisen, ja siksi se oli ollut tärkeä, siksi se oli merkinnyt jotain. Sitä minä mietin vielä talvellakin, ja kun lumet seuraavan kerran sulivat - tässä vaiheessa Andromeda oli ollut jo pitkään terve ja minäkin olin ehtinyt sairastaa - uskalsin vihdoin viimein puhua asiasta, en siskoilleni enkä äidilleni, sillä heidän ymmärrykseensä en ollut luottanut enää aikoihin, vaan isälleni Cygnukselle, joka oli usein vaiti mutta jonka piilevä viisaus oli niin selvää, että henkien ei ollut tarvinnut edes osoittaa sitä minulle. Se vain oli.

"Niin, tyttäreni", hän sanoi, "mikään ei lakkaa täysin olemasta. Ei purppurarokko eikä hammassärky, ellet sinä sitten unohda sitä. Ja jollet sinä halua unohtaa jotakin... siihen on olemassa aivan erityislaatuista taikaa. Uskotko tuota?"
"Näytä", kärtin minä.

Isäni näytti. Hän lahjoitti minulle vihreäkantisen kirjan, sen kaksisataasivuisen, josta tuli minun kaikkein ensimmäinen leikekirjani. Siihen, neuvoi isä, liimattiin valokuvat serkkujen syntymäpäiviltä, kesän ensimmäiset ja viimeiset lehdet ja kaikki, mikä silloin tuntui tärkeältä, ja se mitä ei voitu kuvata tai liimata vihkoon, se maalattiin ja otsikoitiin. Minä jäin koukkuun siihen kirjaan - henget tietysti käskivät minun jatkaa, mutta kaikkein eniten iloa minulle tuotti tieto siitä, mitä tein itse. Että seuraavan kerran, kun Bellatrix ja minä löysimme kuolleen linnun, minä nyppäsin viekkaasti hymyillen pari höyhentä irti ja sujautin ne suurieleisesti kirjani väliin, ennen kuin Bellatrix edes ehti huutaa äitiä.

-

Kaikkein eniten minuun koski se, ettei Lucius vielä puolikkaan vuosikymmenen jälkeen tuntenut minua. Hän uskoi edelleen, että kaikki syy oli kirjoissa. Hänen viime sanansa minulle polttelivat lihaani edelleen siellä, mihin hänen huulensa olivat minua koskeneet.

"Narcissa", oli Lucius sanonut viileästi, melkein rakastavasti muttei aivan, niin kuin hän tapasi, "oman maailmansa keisarinna. Joskus toivoisin, että hänen korkeutensa tekisi valtiovierailun tähänkin maailmaan. Tiedäthän. Kirjan sivut hapertuvat, jollei niitä entisöi."
"Hyvästi toistaiseksi, Lucius", olin minä vastannut.
"Jospa se olisi niin yksinkertaista."

Hän ei käsittänyt.
Vuosina, jotka minä käytin kooten menneisyyttä kirjoihini ja tutkien loputonta sukulinjaamme, minä näin miten syvällä heidän kaikkien henki säilyi. Se siirtyi isältä pojalle ja äidistä tyttärelle, ja minä tiesin, että loppujen lopuksi kukaan ei voinut olla niin omanlaisensa, vaan aina tulosta jostakin. Sen minä olisin tahtonut Luciukselle selittää. Että jos olisin valinnut saman tien kuin äitini, olisin kasvanut samanlaiseksi kuin hän, ja minun pienestä tyttärestäni olisi tullut juuri samanlainen kipsivalos minusta, yksi lommo tai pyöreä kulma siellä täällä, mutta silti sama.

Tee oli jo kylmää, sitä ei auttanut enää juoda. Laskin kupin sivuun ja löin vanhasta leikekirjastani auki kömpelöin tikkukirjaimin nimikoidun aukeaman.
"Nämä minä keräsin kuusivuotiaana", esittelin minä. Vanha kansio, nyt jo kellastunut, makasi nyt levällään keskellä pikkuruisille kiinalaisille mitoitettua kahvilan pöytää. Kyyristelimme sen ympärillä kaikki neljä - Meddyn tytär leikki lattialla - etteivät jästitarjoilijat olisi nähneet liikkuvia kuvia.

"Voi miten suloista", huoahti Lily ääneen ja nojautui lähemmäksi sivelemään etusormellaan tökerösti sivulle liimattua höyhentä.
"Lehtileikkeitä, kaarnalaivoja, höyheniä. Turhaa. Tulevaisuus on kuitenkin menetetty", mutisi Alice teekuppinsa takaa.
"Ei sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa, päästääkö Frank sinut rintamalle vai ei", näpäytin minä heittäen takaisin herjan, jonka henki oli minulle sekuntia aiemmin kuiskannut. Alice punehtui vihaisesti. Minä virnistin - taas kerran minä olin osunut maaliini.

"Lopettakaa, lapset", puuskahti Andromeda kyllästyneenä. "Mutta aivan totta, Cissy - eläisit nyt edes kerran tässä hetkessä. Sano, ketä varten sinä noita oikein keräät?"
Niin. Ketä varten?

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #4 : 17.01.2009 22:35:50 »
Ajattelin, että jatkanpa tätä nyt kun olen muuten ollut niin kamalan saamaton viime aikoina. Yritän lukea suomea taas että osaisin ehkä kirjoittaakin vähäsen jossain välissä, asiat eivät etene yhtään... Huoks. No jaa.

Lily Potter
Vihreät hiukset


Meidän häämme olivat pienet, harmaat ja huomaamattomat. Oikeastaan kaikki oli harmaata ja huomaamatonta siihen aikaan. Ilo ja onni olivat edelleen olemassa, niin kuin aina ennenkin, ja sinnittelivät, mutta sota oli painanut ne alas, tuulensuojaan, missä niitä ei näkisi kukaan, jonka ei niitä pitänyt nähdä.
Minun tapauksessani varsinkin. Minun kaltaisiani vihattiin enemmän kuin ketään, ja me kaikki tiesimme sen.
Kutsuimme vain vanhempamme ja läheisimmät ystävämme - lähetimme kutsukortin sisarellenikin, mutta hän ei vastannut. Mitä minä tavallaan osasin odottaakin. Mutta me teimme kaikkemme, me juhlimme ja iloitsimme minkä saatoimme, ja minä sanon, minä yhä edelleen sanon että hääpäiväni oli elämäni kaunein päivä.

Hiukan kuherruskuukauden jälkeen asiat kuitenkin muuttuivat. Sitäkin olisi pitänyt odottaa. Kaikki saattoi kääntyä päälaelleen millä sekunnilla hyvänsä. Ehkä Jamesin yltiöpäinen positiivisuus tarttui minuunkin, sillä viime hetkille saakka minä jaksoin uskoa, että kaikki vielä kääntyisi hyväksi. Kunnes sitten kaikki särkyi.

Ensi alkuun en edes käsittänyt, miten se saattoi olla mahdollista. Miten vastikään pesästä lentänyt poikanen saattaisikaan ymmärtää, että sen kotipuun juuret on juuri katkaistu, ettei ole enää mitään mihin palata, jos kaikki ei järjestykään niin kuin odottaisi! Se taisi olla ensimmäinen ajatukseni: turvaverkkoni oli nyt poissa.

Katastrofin iskiessä osoittautuikin, että nimenomaan James ajatteli meistä selkeimmin. Hän näki parhaaksi, että kaiken tämän jälkeen minä häviäisin hetkeksi julkisuudesta, viettäisin suruajan loppuun enkä pitäisi meteliä itsestäni - koska pimeyden lordi, kuten me kaikki tiesimme, oli aivan erityisesti minunlaisiani vastaan: kuraverisiä, jotka itse asiassa pärjäsivät hyvin elämässä. No, me tunsimme Andromedan Siriuksen kautta, ja Tedin vanhemmilla sattui olemaan kesäasunto Edinburghissa. Minä lähdin hyvillä mielin, niin hyvillä mielin kuin ylipäätään mahdollista. Mielialani ei muuttunut edes sitten kun sain tietää, että meitä pakolaisia olikin neljä.

Sota oli muuttanut velhomaailman harmaaksi, raunioittanut tutut maamerkit ja täyttänyt rakkaan Tylyahon tuhkalla ja tomulla. Hyvin harvoissa asioissa tuntui olevan mitään mieltä siihen aikaan. Me tavallaan kuljimme sumussa kaiken aikaa. Koko maailma tuntui piileskelevän, ja me menimme virran mukana. Alicelle se oli ehkä vaikeinta. Alice ei halunnut lakata taistelemasta, tuli mitä tahansa. Narcissa nyt taas sopeutui mihin hyvänsä, sellainen hän vain oli, pelottava nainen - ja Andromeda, joukon vanhimpana, oli ehtinyt jo tutustua jästimaailman kaikkiin kummallisuuksiin. Vaikeahan sitä oli käsittää, kuinka tällainen seurue ylipäätään kykeni olemaan yhdessä huoneessa tappamatta toisiaan. Mutta Joy Luckista muodostui meille kaikille jonkinlainen henkireikä, paikka jossa me olimme oikeastaan ainoat syntyperäiset britit. Tuntui hyvältä olla siellä pakolaisina pakolaisten joukossa. Punaiset seinät, joissa oli kullankarvaisia puupaneeleja ja kiemuraisia kuvioita, tunnelmallinen valaistus lyhtyineen ja hymyilevät, tummasilmäiset tarjoilijat, jotka katsoivat meitä pikkuisen nenänvarttaan pitkin, koska emme kuuluneet heidän maailmaansa. Kuka olisi voinut aavistaa, että se tuntui niin turvalliselta, että juuri siellä tyhjiö minun sisälläni lakkasi hetkeksi olemasta - hyökätäkseen takaapäin heti kun astuin ulos pikkuruisesta pääovesta. Toisinaan olisin halunnut jäädä kahvilan turvalliseen tyhjiöön ikuisiksi ajoiksi.

"Sinä et sitten vieläkään ole kertonut hänelle?" Narcissa sanoi. Se oli kysymys - vaikka Narcissan äänensävy ei koskaan muuttunut, hänen tarkoituksensa näki tavasta, jolla hän kohotti kulmiaan. Minä kohautin harteitani. Ei, en minä ollut kertonut. Minä en ollut vieläkään, useiden kuukausien yrityksistä huolimatta, saanut pakotettua itseäni kertomaan Petunialle, että Voldemort oli tappanut meidän äitimme.

-

Ensimmäiset vuoden Tylypahkassa olivat vaikeita meille kaikille, ikään kuin aivan uudessa talossa, jossa niin nurkkien kuin karmankin piti pikkuisen asettua ennen kuin harmoninen yhteiselo oli mahdollista. Meidän olisi kai pitänyt antaa toisillemme aikaa, kaikkien eikä pelkästään isän, ja odottaa että asiat loksahtaisivat itsestään kohdalleen. Petunia ja minä olimme kuitenkin aina toiminnan naisia, ihan pienestä asti. Petunia oli vihainen, se oli selvää. Minä taas olin jotakin onnellisen, hämmentyneen ja ylpeän välimaastosta, ihan pikkuisen hukassa, ihan pikkuisen liian ylimielinen, mutta ennen kaikkea minä olin lahjakas. Minä olin löytänyt oman paikkani; kaikki sujui niin kuin rasvattu, minä vain tiesin, miten asiat tapahtuivat! Niin helposti. Se oli lahja.

Äiti näki sen alusta alkaen. Hän ei koskaan neuvonut minua tekemään vain parastani vaan käski tähdätä aina parempaan ja parempaan, "koska sinä pystyt siihen, Lily". Minä menin kouluun, minä opettelin taiat ja liemet ja rökitin siinä sivussa pari nokkavaa rohkelikkopoikaa loppukokeissa - Jamesin juuri ja juuri pikkusormenmitalla, mutta kuitenkin. Sitten menin kesälomaksi kotiin kuuntelemaan solvauksia joka suunnalta.

"Milloin sinä tuot taikasi kotiin?" valitti äiti ehtimiseen. Niin, siitäkin huolimatta, että minä olin tuhanteen kertaan selittänyt, että emme saaneet taikoa loma-aikoina. "Miksi ihmeessä?" halusi äiti tietää, ja minä selvensin, että niin oli laki. Petunian mielestä meikäläiset eivät lakeja tarvinneetkaan.
"Sitten kun täytän seitsemäntoista, värjätään sinun hiuksesi vihreiksi", minä tapasin sanoa. Se tuntui miellyttävän Petuniaa; hän ei mitään muuta halunnutkaan kuin shokeerata, hän kaipasi huomiota. Siinä taisikin olla äidin suurin virhe: minä, joka pärjäsin yksin, sain kaiken, ja Petunia, joka olisi tarvinnut ohjaavaa kättä, jätettiin tylysti huomiotta.

Minä rakastin kesää Surreyssa. Herra ja rouva Kalkaros nauttivat mökkielämästä, joten Severus ja minä emme tavanneet toisiamme kovin usein. Petunia nautti siitä omalla tavallaan. Hän oli kerta kaikkiaan kurkkuaan myöten täynnä Severuksen hintelää, kulmikasta hahmoa luuhaamassa nurkissamme sen näköisenä kuin ei olisi oikeastaan kuulunut mihinkään. On tietysti vaikea kuvitella paikkaa, johon Severus olisi sopinut huonommin kuin meidän vaaleanpunaiseksi tapetoituun olohuoneeseemme. Kuumina kesäpäivinä, silloin kun aurinko ihan piruuttaan korvensi asfalttia niin että sillä tuskin pystyi juoksemaan avojaloin - me yritimme silti - minä ja Petunia teimme ihan oikeasti asioita, joita sisarusten yleensä tulisikin tehdä. Me kampasimme ja letitimme toistemme hiukset, luimme yömyöhälle äidin kirjahyllyn perukoilta kaivettuja kirjoja, joiden sisältöä tuskin ymmärsimme, hätyytimme naapurin kakaroita kaikessa varhaisteinin ymmärryksessämme. Minulla oli hauskaa, koska, pakkohan se on myöntää, minä kaipasin kotiani ja perhettäni silloin kun olin Tylypahkassa. Vaikka Tylypahka oli täynnä uutta ja suorastaan poreili jännityksestä joka sekunti, minulla oli ikävä.

Äiti oli meidän perheessämme se joka päätti. Hän tarkasti aina tytärtensä illallisvieraat ja kommentoi näitä terävällä kielellä jälkeenpäin, puntaroi kai, oliko heistä sulhasehdokkaiksi. "Minä haluan kerrankin nähdä kunnon satuhäät", hän selitti kerran. Minä sen kuin nyökyttelin, mitä muuta olisin osannut sanoa - Petunia luki lattialla Saksojen välistä politiikkaa yhteiskuntaopin tunnille, minulla taas oli yrttitiedon luku alruunojen turvallisesta käsittelystä edessäni. Äiti katseli sitä arvostelevasti, niin kuin hän aina teki, ja lopuksi hän yleensä sanoi: "Eikö olekin hienoa, kun perheessä on noita?" Se oli hänen mielirepliikkinsä, päivästä päivään, aina kun minä olin kotona. Minä siedin sitä, koska minähän loppujen lopuksi olin noita, enkä olisi millään halunnut vahingossa singota kenenkään niskaan salamaa tai mitään sellaista.

Äidistä näki sen kyllä, hänen joka tuumastaan erotti, että hän oli minusta sanomattoman ylpeä. Jos minulta kysytään, hän oli liiankin ylpeä. Hän aivan kihisi halusta kertoa jokaiselle teevieraalleen, kuinka hänen tyttärensä, hänen Lilynsä, oli luokkansa huippua, kuinka hän oli saanut vuosikurssinsa parhaat arvosanat loppukokeista ja kuinka hän oppi kaiken käden käänteessä, olisi varmasti kitkenyt marjapensaatkin taioin jos olisi saanut - mutta se olisi tietysti johtanut kysymykseen siitä, mitä koulua minä kävin, ja vaikka äiti olisi taatusti mielellään laverrellut siitäkin, häntä sitoi särkemätön vaitiolovelvollisuus. Koska, kuten minä jaksoin muistuttaa, kukaan ei halunnut taikaministeriön miehiä niskoilleen. Taisin liioitellakin heidän kamaluuttaan - mutta mitäpä en olisi tehnyt salaisuutemme suojelemiseksi.

Minä tein tunnollisesti läksyni, lomatehtävät myös, istuin sohvan päädyssä jalat selkänojan yli heitettynä sylissäni muodonmuutosten oppikirja, jonka kannet olin paperoinut ihan tavallisella ruudullisella kirjamuovilla siltä varalta että tulisi vieraita - koulussa toiset aina pilkkasivat minua niistä muoveista, ne joiden kodeissa liikkuvat maalaukset ja juttelevat teepannut olivat arkipäivää. En tiedä, oliko äidilläni sitten liikaa vapaa-aikaa, mutta syystä tai toisesta hän tapasi aina ilmestyä sinne, missä kulloinkin opiskelin, joko olohuoneeseen tai minun huoneeseeni, lukea olkani yli ja hypistellä esiliinaansa. Melkein kuulin hänen nuolevan huuliaan samalla. Jos en olisi kätkenyt kirjoja kaappiin, hän olisi takuulla vienyt ne yöllä ja lukenut kannesta kanteen.

"Mitä sinä teet?" hän tapasi kysyä.
"Kirjoitan esseetä. Alruunoista."
"Niistä puhuvista kasveista vai? Niiden sielunelämä mahtaa olla mielenkiintoista."
Minä yleensä tuhahdin osoittaakseni, ettei äiti mitään ymmärtänyt, mutta hän vain jatkoi ja jatkoi kunnes lopulta päätyi johonkin niin älyttömään kuin alruunoiden kirjallisuuteen ja filosofiaan. Siinä vaiheessa minä yleensä sanoin, ettei sillä ollut mitään merkitystä alruunauutteen käyttötarkoitusten kannalta ja että kasviparat, olivat puhuvia tai ei, lahdattiin julmasti sen jälkeen kun ne olivat kypsyneet, ja pyysin häntä enemmän tai vähemmän kohteliaasti poistumaan huoneestani. Mihin äiti tietysti sanoi:
"Kyllä meidän Lily on hieno noita."
"Ei siitä tarvitse tehdä niin suurta numeroa", totesin minä aina ja jatkoin työskentelyä.

Ja voi, millaiseksi hän kävi, kun loman loppu läheni, kirjalistat saapuivat ja oli aika lähteä ostoksille! Kolmannen vuoteni alussa vaadin jo, että saisin tehdä ostokseni omin voimin - mutta eihän äiti siihen suostunut. Ainoastaan Viistokujalla, joka oli hänen ainoa pääsynsä velhomaailmaan, hän sai rauhassa puhella kukkahattutätiystäviensä kanssa ja kertoilla kuinka "Lily sitä ja Lily tätä" ja kuinka hänen tytärtään ei taatusti päihittäisi kukaan koko koulussa, ei edes se Potterin poika. Onneksi rouva Musta ei koskaan suostunut kääntämään päätään häneen päinkään; ties millainen äläkkä olisi noussut, jos äiti olisi saanut kuulla kunnianarvoisan Mustan perheen esikoispojan koetuloksista.

Sillä välin, kun minä luin läksyjäni ja äiti luuttusi lattiaa näköetäisyydellä, Petunia pakersi politiikan esseetään minkä kerkesi, raportoi äänekkäästi jokaisen edistysaskeleen ja iski äänekkäästi kynänsä pöytään aina saatuaan yhden kappaleen valmiiksi. Petunia ei ollut tyhmä eikä ole vieläkään - ongelma oli siinä, että taikuus kiinnosti äitiä paljon enemmän kuin Saksojen välinen kitka.

Äidin sitkeys oli periytynyt meille molemmille; kesti melko kauan lannistaa Petunia. Olen itse asiassa melko varma, että siskostani olisi voinut tulla jotain muutakin kuin kotirouva ellei yhtä olisi sattunut. Kolmea päivää ennen minun kolmannen Tylypahkan-vuoteni alkua, kun minä luin läpi numerologian ennakkomateriaalia ja äiti kyttäsi olkani yli kommentoiden ääneen aina kun uskoi tajuavansa jotakin ja hymyillen tietäväisesti joka kerta kun kirjoitin jotain uutta muistiinpanoihini, Petunia koputti äitiä olalle.
"Tarkistatko minun esseeni?" hän kysyi.
"Hys, Lily lukee", sanoi äiti.
"Ei kai se sinun lukemistasi estä", Petunia vonkasi myrtyneenä.
"Hys", minä sähähdin - ja sillä minä tarkoitin sekä Petuniaa että äitiä. Mutta äidillähän tunnetusti oli valikoiva kyky tulkita asioita väärin.
"Tämä on niin kiinnostavaa. Eikö olekin hienoa, kun perheessä on noita?"

Silloin napsahti, Petunian päässä nimittäin. Minä en edes voi syyttää häntä siitä! Hänen suunsa venyi siihen irveeseen, joka minulle myöhempinä vuosina tuli niin tutuksi, ja hän astui eteenpäin ja läiskäisi yhdellä kädellä minun numerologiankirjani kiinni. Minä hätkähdin ja katsoin häneen. Vasta nyt minä tajusin, kuinka kertakaikkisesti hän oli muuttunut. Minä olin aina ottanut häntä kädestä ja näyttänyt, miten asiat menivät. Nyt oli kuin hän olisi kiskaissut kätensä pois minun ulottuviltani. Niskakarvani nousivat tahtomattani pystyyn. "Älä viitsi, kyllä minä sinun esseesi korjaan", sanoin.
"Lue sinä vain niitä lukujasi", äyskähti Petunia siihen. Siinä meidän silmiemme edessä hän repi esseensä keskeltä kahtia, hampaat irvessä kaiken aikaa, ja paiskasi riekaleet lattialle. Ja koko ajan äiti vain tuijotti, kasvot ilmeettöminä. Niin kuin hän ei muka olisi välittänyt, vielä silloinkin kun Petunia ryntäsi ulos huoneesta ja paiskasi huoneensa oven kiinni. Sitten äiti katsahti minua kuin sanoen: "Jatkahan nyt."

Enkä minä silloin voinut muutakaan: ensimmäisen ja viimeisen kerran siinä talossa minä vedin esille taikasauvani ja kuiskasin: "Sytyjo!" Minun kirjani, muistiinpanoni, sulkakynäni, kirjalistani - kaikki paloi yhtäkkiä kirkkaansinisessä liekissä viiruttaen ruokapöydän mustaksi ja tummanruskeaksi.

Seuraavina vuosina minä tein taikatemppujani minkä kerkesin, opettelin illuusiot, opettelin muodonmuutokset, luin yömyöhälle kirjoja maagisista hiusväreistä mielessäni ainoastaan, miten saisin parhaiten lunastettua siskolleni tekemäni lupauksen. Mistä minä olisin voinut tietää, että kun minä viimein täyttäisin seitsemäntoista, Petunia olisi muuttunut tylsäksi ja harmaaksi ja muuttanut yhteen tylsän ja tavallisen poikaystävänsä kanssa. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei hän enää puhuisi minulle?

-

Nyt äitiä ei ollut. Oli isä, jonka kanssa asiat oli puhuttu selviksi jo niin kauan sitten, sekä sisko, jota eivät minun menemiseni kiinnostaneet. Petunia tuli hautajaisiin; äkillinen sydänpysähdys, syynä luultavasti veritulppa tai hermostovika, olivat lääkärit sanoneet ruumiista, joka oli löydetty aivan koskemattomana kotitalon portailta. Petunia ei myöskään kysynyt tarkemmin. Minä, joka olin kuullut totuuden Arthur Weasleyltä ja muilta jo melko kauan aiemmin, niiltä jotka olivat nähneet pimeän piirron leijuvan talon yllä, yritin puhua hänelle muistotilaisuudessa, mutta hänen katseensa pysäytti minut.

Minulle kävi sinä nimenomaisena hetkenä tuskallisen selväksi, että en mitenkään voinut muuttaa asioita. En voinut edes syyttää äitiäni tuosta katseesta, niin kuin olisi pitänyt. Olisi pitänyt kertoa hänelle, että kaikesta huolimatta minä olin hänen tyttärensä, ja että hän oli loppujen lopuksi vienyt minut Viistokujalle kaapuostoksille vaikka oli pelännyt yhtä paljon kuin minä, puolustanut minua herra Ollivanderin vilkkaita silmiä vastaan ja ärjynyt noidalle, joka oli töytäissyt matka-arkkuani laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä. Oli enää pelkkää kitkerää teetä pienessä saarekkeessa keskellä maailmaa, joka ei enää ollut minun omani.

Valvatti

  • kertakäyttöananas
  • ***
  • Viestejä: 232
  • lookie cookie
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #5 : 21.01.2009 00:38:34 »
Äääää.

Tahan aikaan yosta, kolmen fikin jalkeen on vahan paha enaa sanoa etta kun on niin ihanaa, mutta enpa mina oikein muutakaan voi sanoa, ja kun niin haluan jattaa merkin lukemisestani :)

Ja ei, ei se ollut selva "se", mutta laskettakoon se minun tyhmyyden piikkiin, jos sen kerta piti olla. Saa nahda saanko sita sitten ikina selville, mutta... Ei se esta nauttimasta naista sodan kuihduttamista tunnelmista.

Vihreaa teeta ja kitkeraa muistelua. Olet oivallinen!

<3

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #6 : 31.01.2009 11:53:28 »
Kiitos Valtsu että huomioit. n_____n Eiköhän sen salaperäisen sinän henkilöllisyyskin selviä viimeistään viimeisessä luvussa. Tai sitten minä olen muuten vain kurja kirjoittaja. No anyway.

Tää luku oli koko ficin murheenkryyni. Siihen piti taas kehitellä sen seitsemäntuhatta uutta persoonaa ja elämäntarinaa ja olin välistä ihan hukassa sen kanssa, mutta kahden rewriten jälkeen totesin että kelvatkoon. Mutta jos siellä on jotain epämääräisiä hyppiviä kappaleita nii älkää vaan sanoko mulle, pääni räjähtää xD No ei, sanokaa heti niin korjaan.


Alice Longbottom
Käännöskukkasia


Kun minä olin pieni tyttö, minä ja äitini tapasimme kiivetä kaksistaan vanhan kotitalomme ullakolle ja katsella tähtiä tomuisesta kattoikkunasta. Sellaisina öinä meidän välillämme oli jotakin erityistä, sellaista mitä ei saanut olla olemassakaan silloin kun isä oli lähettyvillä. Silloin äiti puhui minulle omaa kieltään ja kertoi minulle kotimaastaan, joka oli niin kaukana etten minä sitä voinut vielä käsittääkään. Hän näytti minulle tähdistä jumalten kasvot, kertoi heidän nimensä ja kertasi heidän elämäänsä, ja minä kuuntelin valppain korvin huopakääröni suojista. Minä elin niissä tarinoissa, kuljin antiikin sankareiden rinnalla ja otin osaa heidän urotöihinsä, ja silti minä olin turvassa huopieni keskellä.

Jälkeenpäin äiti syötti minulle vaalean leivän palasia sormin, ja me joimme alakerran kaapista pihistettyä viinimarjamehua, johon isä ei koskenut pitkällä tikullakaan. Mikään minun lapsuuteni lempiruoista ei maistunut yhtä makealta. Kun minulle puhutaan lapsuudesta, tämä on ensimmäinen muisto, joka mieleeni tulee.

Koska minun lapsuuteni loppui sinä päivänä, kun äitini kuoli yliannostukseen jättiläisetanan limaa. Omalla puutarhamaallaan. Silloin minulle valkeni, että huopien rakentama muuri oli silkkaa illuusiota ja että todellisuudessa vankinkaan turva ei ollut turva ollenkaan. Minä jäin tyhjän päälle vailla sanoja asioille, jotka halusin sanoa. Yritin etsiä tuttuja piirteitä peilikuvastani - mutta minä olin itselleni vieras. Jopa nimeni kuulosti vieraalta, kun isäni lausui sen. Äiti oli aina sanonut A-lii-ce, pehmeästi, toista tavua painottaen. Vielä tänäänkin minä kutsun itseäni ajatuksissani sillä nimellä.

Voisi kai sanoa, että ihastuin Augustaan ennen kuin olin Frankia nähnytkään. Sen minä tein lähinnä siksi, että Augustalla oli elämä hallussa. Hän piti kaiken järjestyksessä, hallitsi asiansa - ja juuri sitä minä tarvitsin, eksynyt pieni tyttö: johdatusta, itsevarmaa kättä joka tiesi pitää huolen itsestään ja siinä sivussa lähimmistäänkin. Ei kestänyt kauan ennen kuin minulle tuli selväksi, että tulisin vielä eräänä päivänä kutsumaan häntä äidikseni.

Longbottomit asuivat naapurissa, aivan seinän takana, ja minä tapasin kiivetä parvekkeen kautta heidän puolelleen silloin, kun olo kotona kävi kestämättömäksi. Siellä hän aina oli lieden ääressä, tai sohvalla käsitöineen, tai missä hyvänsä talon kolkassa komentamassa kotitonttuja ja loihtimassa muutamalla sauvanheilautuksella keittiön putipuhtaaksi. Minä taisin palvoa häntä. Frank oli siinä vaiheessa ikään kuin sivuseikka, vähän niin kuin ärsyttävä pikkuveli, välttämätön paha, josta tuli minulle ennen pitkää kaikkien suunnitelmieni välikappale.

Kenelläkään meistä ei ollut helppoa siihen aikaan, ei minulla yksin kotona isäni kanssa eikä Augustalla oman poikansa kanssa. Vaikka me olimme molemmat puhdasveristä, hyvää sukua, me elimme kaupungin reuna-alueella kuluneessa paritalossa kituuttaen sillä, mitä meillä sattui olemaan. Merkittävin ero meidän perheidemme välillä oli, että Augusta Longbottom hoiti elämänsä tyylillä. Frank oli aina siististi puettu ja hyvin ruokittu. Minä sain syötävää silloin kun sain ja kuljin koulussakin vaatteissa, jotka olin itse valinnut, autuaan tietämättömänä siitä, että repeämät ja kulumat housunpolvissa olisivat saattaneet merkitä jotakin. Se oli yksinkertaisesti minun elämääni. Sillä tavalla meillä oltiin. Mutta kun Augusta eräänä päivänä sanoi: "Tämä ei käy päinsä, nyt minä opetan sinut paikkaamaan vaatteesi", minulle tuli selväksi, että hänen standardinsa olivat korkeammalla kuin mihin minä olin tottunut. Niihin standardeihin oli paras totutella, mikäli halusin vastakin olla Longbottomin perheen jäsen.

Suunnilleen niihin aikoihin minun isäni alkoi kiinnostua tekemisistäni ja kysellä, missä minä juoksin iltapäivisin ja mistä tulin aina kotiin korillinen tuoreita skonsseja kainalossani. Siihen koriin Augusta tapasi laittaa kylkiäiseksi pienen pakettikortin jossa luki jotain sellaista kuin "kiitokset tyttären lainasta".

Isä ja Augusta menivät naimisiin loppukesästä kaksi vuotta sen jälkeen kun äitini oli jättänyt meidät. Se teki minusta ja Frankista, leikkitovereista, sisaruksia. Minä en suuremmin innostunut siitä, tai siitä että asuntojamme erottava seinä puhkaistiin niin että koko rakennuksen läpi kulki yksi pitkä käytävä. Minä olin tolaltani. Minun Augustani huomiosta kilpailtiin nyt, ja minä olin vakaasti päättänyt etten antaisi periksi ennen kuin pitkän ja katkeran asemasodan perästä! Minä hänet olin löytänyt. Isä tunkeutui minun reviirilleni! Turha puhuakaan siitä, mitä sain todistaa hiipiessäni heidän yhteisen huoneensa ohi tyhjentämään yöastiaa. - Vaikka tuttuahan se minulle jo oli. - Frank, joka oli minua vuoden nuorempi, oli kerta kaikkiaan tietämätön tästä kaikesta ja uskoi sinisilmäisesti, kun Augusta kertoi aamiaispöydässä lyöneensä otsansa ovenkahvaan, ja että musta silmä oli pelkkää kasvoille roiskunutta rypälemehua joka kyllä hilseilisi irti ihon pintakerroksen kanssa.

Minä olin hiljaa, koska käskettiin, koska niinhän piti käyttäytyä, mutta salassa minä vihasin heitä kaikkia, Frankia siksi että hän oli niin toivottoman hölmö, isää kaiken sen tähden mitä hän meille teki, ja Augustaa koska hän antoi sen kaiken tapahtua.

Sanotaan, että jos pedon itsetuntoa ruokkii, se tulee ylimieliseksi ja varomattomaksi. Niin kai kävi isänkin kohdalla - mutta meidän talossamme ei ollut ketään, joka olisi väijynyt sopivaa tilaisuutta hänen selkänsä takana. Jokin osa minusta oli odottanut, että Augusta panisi senkin asian kuntoon, koska Augustalla nyt kerta kaikkiaan oli tapana panna asiat kuntoon. Kun minä sitten käsitin, ettei Augustalla ollut sen vakavampia aikeita nousta tyrannia vastaan kuin Frankillakaan, minulle valkeni niin kuin supernovaräjähdyksessä, että suojelijan sijaan olin saanut eteeni taas yhden ylittämättömän portaan. Minä tunsin itseni niin valtavan pieneksi, eikä mikään muuttunut paremmaksi, jatkui ja jatkui vain. Augustasta kasvoi marttyyri, joka kulki selkäranka mutkallakin pää pystyssä ja siirsi ylpeytensä poikaansa. Minä taas kasvoin kieroon omalla tahollani.

Sitten tuli päivä, jonka minä en enää jaksanut istua hiljaa ja niellä kaikkea. Minun olisi pitänyt olla jo sängyssä ja olin aivan varma että karkeiden sormien jäljet eivät koskaan lähtisi kaulaltani. Puristin ehjällä kädellä sitä toista rintaani vasten ja teeskentelin että sitä ei ollut. Ennen kuin ehdin käsittää, mitä tapahtui, olin jo yksinäni ullakolla. En ollut käynyt siellä sitten äidin kuoleman; isä ei koskaan viitsinyt nähdä vaivaa noustakseen portaita sinne saakka. Pölyä oli kaikkialla. Minä vajosin polvilleni suuren kattoikkunan alle ja vuoroin yskin tomua keuhkoistani, vuoroin nyyhkytin hallitsemattomasti. Mars oli verenpunainen ylläni sinä yönä, yhtä punainen kuin muodottomaksi turvonnut käteni.

"Mitä sinä täällä tohellat, Alice?"
Augusta oli kiivennyt hatarat tikkaat ylös minun huomaamattani. Hänen äänensä oli yhtä lämmin kuin tähtien valo, joka putosi meidän harteillemme. Minä katsoin häntä kiiltävin silmin, mutten vastannut mitään, puristin vain haavoittunutta kättäni niin lujaa, että turruin kipuun, vaikka silmäni vuotivat niin kuin olisin  juuri kuorinut jättimäistä sipulia.
"Alice?"
"Minä voin hyvin", mutisin ja pudistin päätäni.
"Etkä voi", sanoi hän, "sinä olet telonut itsesi. Taas. Milläs käsillä sinä taloutta hoidat sitten kun minusta aika jättää, jos jatkuvasti katkot sormiasi?"

Minä olin vastannut juuri niin kuin Augusta olisi tehnyt. Hän ei koskaan myöntänyt, että jokin oli vialla. Hän puhui tulevaisuudesta sävyyn, joka sanoi, että me olisimme täällä aina eikä mikään koskaan muuttuisi. Eikä siinä äänensävyssä ollut surua, silkkaa ylpeyttä vain. Purin hampaani yhteen, mutta sanat pakenivat minusta.
"Sanoo hän, joka pitää päänsä pystyssä ja nielee kyyneleet, vaikka koko maailman vääryys lepää hänen edessään! Ei sitä varten tarvitse osata ennustaa tähdistä! Se on niin ilmiselvää - miten sitä voi vain sietää?"

Silloin Augusta loi minuun katseen, johon en olisi saattanut vastata vaikka olisin osannutkin. Se katse oli silkkaa jäätä, ikiaikaista, niin kuin pakastetun mammutin katse, tyhjä ja kuollut ja silti samalla niin täysi ja valpas, ja ennen kaikkea vaarallinen. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän puri hammasta kuten minä aiemmin, taisteli selkeästi jotain terävää huomautusta vastaan, pääsi voitolle itsestään ja marssi takaisin lattialuukulle. Minusta tavallaan tuntui, että olin saavuttanut selkävoiton - mutta millä hinnalla. Minä niin häpesin kimmeltäviä silmiäni ja täriseviä käsiäni. En koskaan käsittänyt, miten hän saattoi vain kävellä sisään ja käskeä toisen nostaa päänsä pystyyn.

Siitä eteenpäin Augusta kritisoi kaikkea mitä tein; minä en koskaan ollut kyllin vahva, läksyissä oli aina parantamisen varaa, talo oli rempallaan, kotityöt tekemättä ja kotitontut poissa kuosista. Hän ei koskaan lyönyt, vaikka monesti näytti siltä, että mieli teki. Enkä minä uskaltanut sanoa hänelle vastaankaan, kun muistin kaiken mitä hän oli pystypäin kärsinyt, kasvot kuin kivestä veistettyinä ja milloinkaan valittamatta.

Vähän kerrallaan minusta tuli taitava välttelemään Augustaa ja tekemään kaikki työni niin huolella, että hän ei saattanut keksiä niistä pienintäkään valittamisen aihetta. Tulin kotiin, tein läksyni ja katosin näkyvistä. Kun isä kolisteli eteisessä, purin hampaani yhteen ja nielin kyyneleeni, niin kuin olin nähnyt Augustan tekevän. Sillä tavalla naiset toimivat hänen suvussaan, ja hän totta vie oli opettanut minulle ne tapansa.

Sitten Augusta näki isän lyövän Frankia ensimmäisen kerran.

Samana iltana minä pujahdin siihen osaan taloa, johon minulla ei oikeastaan ollut asiaa, ja minä kyllä tiesin, mikä siellä odottaisi. Koko huone oli yhtä kaaosta, kaikki vaatteet ja muistoesineet levitelty pitkin lattioita. Augusta seisoi kaiken sen keskellä ylväänä kuin sfinksi ja laskosti järjestelmällisellä tarkkuudella Frankin villapaitoja matkalaukkuun. Sitä minä en tiennyt, missä Frank itse oli; Augustan tuntien hän oli teljennyt poikansa ullakolle siksi aikaa. Minä tiesin kysymättäkin, että tämä oli lähtö. Pelkkä hiljaisuus, toteemipaalu tyhjiön keskellä. Ei sanaakaan minun sadoista mustelmistani, verisistä nenistä, korvapuusteista silloin kun olisi tarvittu halausta!

“Sinä sitten läksit”, minä totesin jäätävästi. Vasta silloin hän katsoi minuun.
“Vien turvaan sen, mikä minulle kuuluu”, hän virkkoi ja laski jälleen yhden puseron tavarapinonsa päälle.
“Pelottaako?”
“Tule mukaan jos tahdot.” Ja hän jatkoi työtään kuin minua ei olisi ollutkaan, edelleen se teräksinen katse silmissään.
“Pelastaisitko sinä minutkin?” Minä puristin käteni nyrkkiin.
Hetken aikaa hän katsoi minua aivan hiljaa, ja hänen alati työtä tekevät kätensä pysähtyivät niille sijoilleen. Hän pudisti päätään. “Se sinun äitisi olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Minä en ole sinun äitisi enkä tule koskaan olemaan."

Augusta kokosi kimpsunsa ja kampsunsa sekä poikansa varmasti puolen tunnin sisään ja rymisteli etuovesta ulos karjuen solvauksia takaisinpäin minkä kerkesi. Frank sen kuin roikkui perässä itkua tuhertaen. Sillä tavalla eli Augusta Longbottom: seisoi järkähtämättömänä paikallaan kunnes hänen mittansa täyttyi ja siirsi sitten sanaa sanomatta juurensa toiseen paikkaan. Hän ryhtyi jälleen käyttämään miesvainajansa sukunimeä, enkä minä sen jälkeen nähnyt häntä ja hänen räkänokkaista poikaansa moneen vuoteen.

No - en kai minä osannut etukäteen sanoa, että Frank Longbottomista tulisi maailmankaikkeuden urhein aurori, tai että hän nostaisi sukunsa puhtaan veren aivan uuteen kukoistukseen. Vähänpä minä silloin olin osannut arvata, että jonakin päivänä seisoisin alttarilla hänen vierellään ja olisin onnellinen. Siinä vaiheessa minä olin autuaasti kasvanut yli arvistani, eikä Frank ihmetellyt, kun ilmoitin hänelle liittyväni Feeniksin kiltaan.

-

Mutta eräänä päivänä, kun minun evakkomatkaani oli kestänyt parisen kuukautta, hän ilmestyi Joy Luckiin kaikessa komeudessaan. Augusta nimittäin. Narcissa oli juuri taktisesti paimentanut toiset pihamaalle katsomaan Andromedan tyttären uusimpia akrobaattitemppuja, joten minä jouduin kohtaamaan hänet yksin. Hänestä oli tullut anoppini, ja vaikka hän piti miestäni edelleen rautaisessa otteessa, minä tuskin koskaan puhuin hänelle. En ollut koskaan onnistunut läpäisemään teräsmuuria välillämme. En ollut kai yrittänytkään.

Nyt minä ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka hän oli kulunut. Hän oli kasvattanut hameidensa ja hattunsa kokoa vuosien saatossa ja tehnyt itsestään kahisevien kankaiden barrikadin. Kaikkine hattuineen hän tuskin mahtui sisään sen matalista ovenkarmeista! Mutta minä näin kaiken sen alta hänen hiustensa harmaan ja hänen kalvenneen, rypistyneen ihonsa - hän oli vanha nainen. Kauhu valtasi minut sillä hetkellä; miksi hän olisi etsinyt minut käsiinsä täältä sivistyksen selän takaa, jos ei Frankille ollut sattunut mitään? Minä suorastaan tunsin, kuinka tähdet jysähtelivät alas taivaalta suoraan takanani.

Hän istui minua vastapäätä siihen pöytään, jossa tapasimme pelata räjähtävää näpäystä tyttöjen kanssa. Hän nojautui vakavana eteenpäin, ja minusta tuntui, että hän kuulsi läpi.
Mutta hän kysyi minulta: "Alice, kuinka sinusta tuli noin vahva?"

Valvatti

  • kertakäyttöananas
  • ***
  • Viestejä: 232
  • lookie cookie
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #7 : 31.01.2009 18:37:00 »
Ah, rajastin naita uusia ihmisia ja mutkia ja matkoja. Taydellisen kaypa selitys Augustalle ja kaikelle mita canonissa meille kerrotaan. Hirvittaa ajatella kuinka Alicellekin sitten kay - niin vahvasta tulee semmoinen.

Oon nyt ihan fiiliksissa Sauna-elokuvan aiheuttamista suomimelankolioistakin etten saa mitaan sen jarkevampaa aikaan.

Lainaus
Kaikkine hattuineen hän tuskin mahtui sisään sen matalista ovenkarmeista!
Miusta tuntuu etta tuo kohde johon "se" tassa lauseessa viittaa, on hieman liian kaukana etta se selvasti valittyisi pelkan "se" sanan kautta lukialle. Tetystihan se tarkoittaa Joy Luckin ovea, muttakun koko ovea ei itsessaan edes mainittu.

Ja sit pakko quotata silkasta rakkaudesta:
Lainaus
Se katse oli silkkaa jäätä, ikiaikaista, niin kuin pakastetun mammutin katse, tyhjä ja kuollut
Mista tammoiset jutut tulee? PAKASTETTU MAMMUTTI <3
Lainaus
Augusta kokosi kimpsunsa ja kampsunsa sekä poikansa
... Matkalaukku toisessa kainalossa, Frank toisessa, hattu paahan ja menoksi. Mmmmahtava.
Lainaus
Hän oli kasvattanut hameidensa ja hattunsa kokoa vuosien saatossa ja tehnyt itsestään kahisevien kankaiden barrikadin.
Kylla se on nyt viimeinen quote ei hataa! Kahisevien kankaiden barrikaadi kuvaa tata ilmestysta ehka ihan taydellisesti.


Nuiks.

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #8 : 15.02.2009 13:20:57 »
Kiitos pieni taas kommentista. <3

Umhöm. Ajattelin että nyt kun ei ole muutakaan tekemistä laitan tämän viimeisen luvun näytille. n_____n En oikein osaa sanoa tähän mitään sen kummempaa. Saa lukea ja saa kommentoida. Jee.

Andromeda Tonks
Magiaa puhtaimmillaan


“Dora! Älä mene niin kauas!” minä kutsuin. Tyttäreni jähmettyi kesken askeleen ja huokaisi ääneen tavalla, joka hänen viidestä ikävuodestaan huolimatta ilmaisi kaikentietävää tyytymättömyyttä - ominaista kenties viisikymppiselle maailmaa nähneelle harpulle, muttei missään tapauksessa minun takkutukkaiselle tytölleni. Heitin hänen suuntaansa paljonpuhuvan mulkaisun ja napsautin merkitsevästi sormiani.

Dora heilautti mielenosoituksellisesti tukkaansa. Hän hyppäsi alas jalkakäytävän reunalta ja tepsutti katukiveystä pitkin - edelleen dramaattisesti niskojaan ketkuttaen - takaisinpäin ne kaksi metriä, joiden hän tiesi juuri ja juuri riittävän minulle.

Tyttöni tiesi kyllä, miten näyttää kauniilta. Hän vain harvoin viitsi nähdä sellaista vaivaa, että olisi jollakin tapaa sävyttänyt hiustensa ja ihonsa värin keskenään tai antanut leukaluunsa vääntyä edes kutakuinkin inhimilliseen asentoon. Hän irvi minua jatkuvasti, osoitti mieltään, muutti tukkansa taivasta kohti sojottaviksi, vihreiksi piikeiksi jotka toivat mieleen jalkapallokentän nurmen, ja kun rohkenin huomauttaa asiasta, hän antoi piirteidensä sulaa muistuttamaan apinan kasvoja. Minä rakastin häntä enemmän kuin mitään olentoa koko maailmankaikkeudessa.

“Toisinaan sinä käyttäydyt turhankin vainoharhaisesti hänen suhteensa”, sanoi siskoni, joka seisoi vieressä ruskeaan villakangasponchoon kääriytyneenä. “Tietynasteinen paranoia on tietysti hyvästä tässä elämäntilanteessa, mutta…” Hän kohotti kulmiaan tapaan, joka oli hänelle niin pahuksen ominainen että minun teki mieli pureksia hattuni lieriä.

“Sinä käsität sitten, kun sinulla on lapsia”, totesin minä kipakasti, ja Narcissa hautasi kasvonsa päällystakkinsa korkeaan kaulukseen sanomatta mitään.

Oltuani kolmisen viikkoa yksin päävastuussa tyttärestäni saatoin jo hyvinkin kuvitella, miten rankkaa yksinhuoltajan arki saattoi olla, ja minä sentään tiesin, että Ted palaisi takaisin heti kun tilanne rauhoittuisi. Pahinta ei ollut se, että Dora vaati huomiota jokaisen päivän joka sekuntina, kaipasi leikkitoveria ja tylsistyi puolikuoliaaksi pikku huoneistossa, jonka jaoimme Narcissan kanssa. Ehkä eniten voimilleni kävi se, ettei ollut ketään, jolle valittaa. Ei ketään, joka olisi ymmärtänyt, miltä se tuntui.

Dora oli istuutunut kiveykselle ja heilutteli jalkojaan aavistamatta tuon taivaallista maailman pahuudesta. Häntä hetkautti ainoastaan se tosiseikka, että minä häälyin hänen yllään kuin haukka enkä päästänyt häntä silmistäni. Hän vihasi sitä. Hän ei ymmärtänyt, miksi. Touhunsa lomassa hän heitti minuun nokkelan katseen silmäkulmastaan - ja samassa huomasin, kuinka hänen hiuksensa alkoivat jälleen vaihtaa sävyä. Tummanvaaleat kutrit, jotka minä samana aamuna olin kammannut kahdelle saparolle, muuttuivat hiuskarva kerrallaan latvoista alkaen hempeän vaaleanpunaisiksi, lyhenivät, kihartuivat, nousivat pystyyn. Kaiken aikaa hän katsoi minua ja virnisteli.

“Dora!”
Tästä oli kyllä puhuttu. Nyrpistin paheksuvasti nenääni. Nyt oltiin jästimaailmassa. Nyt piti käyttäytyä, olla normaalisti ja sulautua joukkoon. Kyllähän minä tiesin, miten Dora sitä inhosi, mutta niin vain täytyi olla. Turvallisuus ennen kaikkea, minä olin aina sanonut.

“Et viitsisi olla niin ankara”, huomautti Narcissa, “tämä on Edinburgh. Ei kuolonsyöjiä joka nurkan takana väijy.”
“Verenpetturi näkee pahansuopia silmiä kaikkialla.”

Katsahdin nopeasti tytärtäni, joka näytti jättäneen käskyni täysin huomiotta. Kuinka minä olisin voinut selittää? Että siellä missä oli pimeää saattoi aina väijyä mikä hyvänsä. Todelliset kuolonsyöjät olivat minun mielessäni, joka ikisen kulman kätkössä, suljettujen ovien takana ja puiden katveessa. Minulle he olivat kaikki kuolonsyöjiä, joka ikinen, koska minä olin kerran pettänyt heidän kaltaisensa. Ja jos he saivat vihiä siitä, että olin joskus kuulunut heidän kastiinsa…

Sävähdin, kun jäinen alkusyksyn tuulenpuuska puhalsi takkini lävitse. Minä en vain voinut ottaa sitä riskiä.
“Mennään sisälle”, huikkasin. Dora kohoti katseensa hetkeksi, mutta ainoastaan pudistaakseen suurieleisesti päätään. Minä tunsin pakostakin huulteni kiristyvän. “Hyvä on” - olin aivan liian tottunut tähän peliin, tottuneempi kuin kenenkään oli terveellistä olla - “muotoilen tämän näin: jos sinä annat jonkun nähdä itsesi tuollaisena, et pääse kuukauteen ulos talosta. Ymmärrätkö?”
“Ei täällä ketään ole”, tyttäreni tokaisi vastaan.
“Dora…” Ääneni kohosi varoittavasti.

Ja Dora katsoi minua silmin, joissa oli hyvä annos kyllästymistä ja ärtymystä, mutta myös alistumista. “Sinun takiasi”, sanoi tuo katse, joka kuului ehkä paikallisen kirkon alttaritauluun muttei koskaan minun tyttäreni silmiin. Paraskin marttyyri. “Äiti”, hän sanoi vakavana, “päästä jo irti.”
Mutta hänhän oli vasta viiden!

-

Niinä aikoina kun asuimme Lontoossa, äitini tapasi viedä minut Viistokujalle lauantaisin aamupäivällä. Minä sain kanniskella pientä ostoskoria hänen jäljessään ja keräillä siihen kaikkea tarpeellista, asioita joita en voinut rikkoa ja jotka osasin kantaa. Ensi alkuun rakastin näitä retkiä; ainoastaan minä ja äitini kaiken sen hälinän keskellä, vakaina kuin kaksi kiintopistettä, äiti aaltoilevassa mustassa brokadikaavussaan ja minä perässä valkoisessa kesämekossa. Kaiken vilinän ja saastan ja roskan keskellä me kaksi säilytimme merkityksemme, emmekä me koskaan tulleet osaksi massaa. Siitä minä olin sanomattoman ylpeä; niin kuin olisimme kantaneet kotitaloa harteillamme koko ajan!

Mutta niihin aikoihin, kun täytin kahdeksan, aloin miettiä asioita. Yllättäen vilske ja hulina ympärillä kiehtoivat minua enemmän kuin äidin hameenhelmat milloinkaan, ja minusta oikeastaan tuntui että se oli aivan täydellisen luonnollista. Minä jäin enemmän ja enemmän jälkeen äidistäni, jättäydyin silkkaa piruuttani haaveksimaan rohdoskaupan ikkunan ääreen ja tein suuren numeron siitä, kuinka paljon kiinnostavampana pidin apteekkarin kissaa kuin äitiäni.

“Meddy, pysy nyt mukana”, sanoi äiti aina silloin, huokasi ja pyöritteli silmiään. Kun minä en kuunnellut, hän nappasi minua käsivarresta ja retuutti perässään. Me kävelimme koko kadun päästä päähän niin kuin siellä ei ketään muuta olisi ollutkaan, emme edes väistäneet ketään. Siihen aikaan minä suostuin lähtemään äitini mukaan vain, koska siten sain tilaisuuden edes katsella katutasossa könyäviä lapsia lähituntumasta, jos en saanut aivan liittyä heidän seuraansa.

Eräänä lauantaina minä en jaksanut enää. Kun äitini kumartui kauhomaan apteekkarin korista koppakuoriaisen silmiä, minä kokosin helmani, pudotin korini ja juoksin pois.

Tämä uusi maailma, johon nyt sukelsin, oli täynnä värejä - ei mustan ja valkoisen ja harmaan kirjava niin kuin Lontoon-koti, eikä silkkaa ilmaa kuten Douglaslinnan koti. Meidän perheessämme oli tapana, että värikkäisiin vaatteisiin pukeuduttiin ainoastaan juhlapäivinä - mutta täällä oli joka päivä joku, ja useampikin, joilla oli juhlapäivä, ja siksi minä näin harmaan sijaan kirkkaanpunaista, sinisenkirjavaa, smaragdinvihreää, pomppivia sulkia ja töyhtöjä, kirkkaankeltaisia pitsihörhelöitä, huispausjoukkueiden kannattajien paitoja joukkueen väreissä. Ja ääniä joka puolella! Ei sitä tasaista ropinaa, jota koppakuoriaisensilmät pitivät putoillessaan mitta-astiaan, vaan naurua, itkua, laulua, rytmikästä tamburiininlyöntiä. Minä eksyin siihen loppumattomaan värien ja äänten ja aistimusten pyörteeseen, taoin molemmin jaloin tahtia, juoksin kulman takaa toiselle. Sinä päivänä hengitin ensi kerran elämässäni todella syvään ja haistoin saastan ja tukkoisten viemäreiden lisäksi muutakin, tirisevää, rasvassa käristettyä porlokinlihaa, tuoretta hattaraa, kukkapuodin eksoottisia parfyymeja.

Minä pyörin ja pyörin ja vedin keuhkoni niin täyteen, että ne tuskin pysyivät liitoksissaan. Enkä minä mitenkään osannut odottaa, että se retki voisi päättyä onnettomasti.

Olin jo niin pitkällä, että äidin oli ollut pakko huomata poissaoloni, mutta enää minä en ollutkaan hänen kätensä ulottuvilla. Hyppelin yksin katukiveyksen reunaa ja väistelin isompieni tieltä. Jossakin vaiheessa käsitin, että väkijoukko oli alkanut muuttua tiuhemmaksi; minun piti puikkelehtia entistä enemmän sivulta toiselle päästäkseni eteenpäin. Kerran minä väistin täpärästi putoavaa pakkilaatikkoa. Joku vanhempi nainen kiskaisi minut viime hetkellä pois kärryjen alta. Ja sitten minä näinkin, mistä kaikki meteli oli lähtöisin: aivan keskellä kujaa, ihmisten ilmoilla, joukko aikuisia miehiä nujakoi keskenään. Yhden otsasta vuoti verta ja toinen retkotti jo hervottomana permannolla, mutta toiset kaksi jaksoivat edelleen piestä toisiaan kirouksin ja herjoin. Väkijoukko tungeksi heidän ympärillään huudellen ja kannustaen. Joku heitti heidän niskaansa saavillisen kylmää vettä, mutta sekös heitä rauhoitti.

Niin minäkin tunkeuduin lähemmäksi, etsin ajatuksissani turvaa lähinnä seisovan naisen helmoista ja tuijotin silmät ymmyrkäisinä. Huudot ja veren ja hien ellottava lemu lähettivät väreiden aallon pitkin selkääni, mutta perhoset vatsassa toisaalta houkuttelivat, ja minä jäin lopulta paikalleni.

Sitten joku tappelupukareista kiepsahti ympäri ja sinkosi kirouksen suoraan katselijoiden joukkoon. Ihmiset heittäytyivät kiireesti punaisen valosuihkun tieltä, kumartuivat äkisti ja jotkut juoksivat poiskin. Minä tuskin käsitin, että otteeni vieressä seisseen naisen hameesta irtosi. Joku iski sivulta minua päin, ja tällä kertaa huuto kuului takaa. Aivan yhtäkkiä väkijoukko velloikin kaikkialla ympärillä ja viskoi minua edestakaisin kuin kaarnanpalasta. Yritin hakea tarttumapintaa mistä tahansa ja yritin uida vastavirtaan kaaosta pakoon, mutta se nielaisi minut sisuksiinsa. Koko ruumiini tärähti kun iskeydyin kiveykseen, tunsin kuinka kyynärpäideni iho hiertyi vereslihalle. Hammasta purren minä vedin jalat alleni ja yritin vielä viimeisen kerran pystyyn. Silloin jokin iskeytyi takaraivooni enkä nähnyt enää mitään.

Minä hoipertelin takaisin äitini luo vertavuotavana, uupuneena ja peloissani, kasvot kyynelistä kiiltävinä ja kurkku karheana. Hän oli seisahtunut kukkapuodin eteen, kun minä saavutin hänet ja tarrasin molemmin käsin hänen hameensa helmoihin.
“No”, hän sanoi tyynesti, “olenhan minä sanonut, että sinun pitäisi pysyä heistä kaukana.”

Hän ei edes tahtonut tietää, mitä tapahtui. Hän katsoi minua ja tiesi kaiken sillä yhdellä silmäyksellä. Minä yritin estää itseäni käpertymästä kokoon, levitin rintakehäni ja sylkäisin polleana: “Oli se sen arvoista.”
Äiti huokasi, ilmeettömänä edelleen. “Ottaisit joskus mallia siskostasi.”

Minä ajattelin Bellatrixia, joka vasta sinä aamuna oli tukistanut minua kipeästi koska olin muka istunut hänen vakiopaikalleen salongissa, kun vastasin: “En minä tahdo olla niin kuin Bella!”
“Sinun omaksi parhaaksesi se on, rakas.”

Minä puristin käteni nyrkkiin. Sillä hetkellä
minä unohdin kivun ja lakkasin tärisemästä, ja silmäni lakkasivat vuotamasta. Minä puraisin kipakasti huuleeni hallitakseni itseni, että en perääntyisi nyt, yritin muistaa grillatun porlokinlihan hajun kaiken sen savusumun ylitsekin. “Äiti, anna minun hengittää!” minä tokaisin ja pyyhin silmäni, vaikka tiesin että olin jo auttamattomasti kirkkaanpunainen kasvoiltani.
Äiti kohautti hartioitaan. “Tulehan niin korjataan nuo sinun haavasi.”

Siitä päivästä pitäen äitini todella opetti minulle, mitä merkitsi kuulua hänen ankara-arvoiseen maailmaansa. Minä sain alusta alkaen tuntea nahoissani verisäätyni tiukat säännöt, syyt ja seuraukset. Ne sanelivat minulle koko maailman järjestyksen, ainoan jossa oli mitään mieltä.

Se ei ollut pelkästään puhetta “hyvästä puhdasverisestä aviomiehestä”, ei ollenkaan. Sillä tavalla elimme me, ja sillä tavalla elivät kaikki, joita olin koskaan tuntenut! Siinä maailmassa lapset opetettiin nielemään kyyneleensä, pitämään heikkoutensa turvassa sisällään, niin ettei kukaan muu voinut hyötyä niistä. Siinä maailmassa oppi vahvaksi. Oli tärkeää seistä pää pystyssä, sillä se, joka kumartui noukkimaan kiviä matkan varrelta, murskattiin pian ohimennen kuin tyhjänaikainen ötökkä.

Minun maailmani oli täynnä kylmää kauneutta, äänetöntä voimaa sekä magiaa, ikiaikaista ja niin voimakasta, että sen voimaan tuli vain luottaa sokeasti joka tilanteessa. Juuri meidän käsissämme tämä magia oli puhtaimmillaan, ja magia ja sen salaisuuden säilyttäminen sanelivat meille sääntömme. Minä olin syvällä sisällä siinä maailmassa, koska siihen maailmaan kuului kaikki mitä rakastin.

Ted kuului koulussakin siihen porukkaan, jonka suuntaan en olisi tavallisesti vilkaissutkaan. Bella ja hänen idioottikaverinsa olivat jatkuvasti sotajalalla sen porukan kanssa; Narcissa toimi myöhempinä vuosina erotuomarina ja kutsui opettajan paikalle jäähdyttelemään, jos tappelu kävi liian rajuksi. Minä taas istuin jääkuningattarena sivummalla, koska Bellan mukaan naisen paikka oli kotona. Miksi hän sitten itsensä olettikaan.

Yhden kerran vastustajat katsoivat hupaisaksi kaapata minut, koska arvasivat, mitä minä merkitsin Bellalle, ja jättää Tedin vahtimaan minua. Ensiksi minä yritin heittää häntä lepakonräkäherjalla. Hän tukki minun suuni. Ja siitä se alkoi.

Eräänä iltana minä katsoin peiliin, katsoin kunnolla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Minä näin vaaleat, kapeat kasvot, vailla juonteita ja vailla ilmettä. Poimin peilipöydältä sormuksen ja pujotin sen vasemman käteni nimettömään sormeen; ja siinä silmänräpäyksessä tunsin, kuinka minuun meni jokin henki, jokin aivan uudenlainen, puhdas ja voimakas. Yhtäkkiä minä tiesin, kuka olin, mitä halusin ja minne olin matkalla. Minä näin sen, mistä olin päästänyt irti silloin kauan sitten, Bellan ja äidin mieliksi. Oikeasti minä olin valkoinen ja kirkas, liian voimakas tähän ruumiiseen ja tähän todellisuuteen!

Sinä yönä minä odotin, kunnes äitini oli nukahtanut. Vasta sitten kokosin tavarani ja hiivin ulos huoneestani yläkerran käytävään. Koko matkalla minua ei nähnyt kukaan muu kuin Narcissa, ja hänkin vain nyökkäsi, niin kuin olisi jo kauan aikaa sitten tiennyt, mitä olisi oleva. Hän jatkoi kierrostaan, kun minä suljin oven takanani.

-

“Dora, se tee on kuumaa.”
“Auts!”
“No, sanoinhan minä.”

Me istuimme jälleen tutun kahvilapöydän ääressä, sen joka oli aivan liian pieni meille viidelle, niin että Dora joutui ahtautumaan minun syliini. Narcissa siemaili teetään silmät jossakin kaukaisuudessa, rakas leikekirjansa edelleen käsivarrellaan. Alice ja Lily pelasivat ties kuinka monetta erää räjähtävää näpäystä, olivat käsittääkseni lyöneet vetoa, kumpi onnistuisi voittamaan useamman pelin vuorokauden aikana. “Jos valopilkkuja ei ole”, he sanoivat, “niitä täytyy tehdä.”

Dora laski teekuppinsa pöydälle ja suuntasi minuun taas sen tutun marttyyrinkatseen. Hän pudisti päätään tapaan, joka oli minulle jostain tuskallisen tuttu, ja taas kerran minusta tuntui, kuin hän olisi ollut äiti enkä minä. Niin kuin minä en eläissäni olisi tehnyt mitään oikein. Sitten hän hivuttautui alas minun sylistäni, pisti kätensä lanteilleen ja tokaisi:
“Äiti, anna minun hengittää.”

Minä katsoin vaitonaisena, kun pikku tyttöni sipsutti nokka pystyssä huoneen halki leikkinurkkaan tekemään tuttavuutta kiinanenglantilaisten lasten kanssa.

“Tytöllä on Walburga-tädin temperamentti”, huomautti Narcissa kepeästi - mutta hän nieli vertauksensa, kun mulkaisin häntä varoittavasti. Kiitos, ei Mustan suvun matriarkkoja tähän tilaan, ei tänne, missä luulin jo päässeeni turvaan heiltä kaikilta.

“Sinä olet ollut kauan poissa”, sisareni jatkoi sen sijaan. “Asiat kotona ovat muuttunueet. Bellatrix on muuttunut.” Hän puhui totta. Juuri silläkin hetkellä Bellatrix oli rintamalla niin kuin silloin aiemminkin, ei ollut kuuleman mukaan antanut selkärangattoman siippariepunsa lähettää itseään mantereelle turvaan, vaan oli harannut kynsin ja hampain vastaan! Minä nyökyttelin hajamielisesti, ajatukset edelleen Dorassa ja hänen sanoissaan.
“On helpompi olla täällä. Täällä ei itketä niin usein.” Narcissa sipaisi hellästi kirjansa kantta.

Minä jäykistyin kauttaaltaan. “Ei äiti koskaan itke.”
“Voi, kyllä. Äiti itkee joka päivä. Äiti kysyy minulta, mitä maailmassa hän teki väärin. Enkä minä osaa hänelle siihen vastata.”
Teekuppi sälähti lattialle. Minä vapisin.

Lilyn ja Alicen veto päättyi tasapeliin, ja me kaikki palasimme asunnoillemme vasta yömyöhällä, kun sinä jo nukkua tuhisit minun olkapäätäni vasten hiukset edelleen kirkkaanvihreinä ja nenän paikalla linnun nokka. Ja kun Narcissakin oli syvässä unessa omalla puolellaan pikku huonettamme, minä makasin pitkään valveilla ja ajattelin, että sinun takiasihan minä tämän kaiken tein.

Juuri siksi minä olen kertonut sinulle tämän tarinan. Sinä tuskin ymmärrät sitä niin kauan kuin minä vielä olen tässä, pidät sitä vanhojen akkojen höpinänä niin kuin minäkin olisin pitänyt omia puheitani silloin aiemmin. Mutta minä uskallan toivoa, että sinä säilytät tämän kertomuksen ja joskus, silloin kun sitä eniten tarvitset, näet, että mustakin voi olla valkoista, jos tarpeeksi tahtoo. Eikä se pikkuinen Joy Luck -kahvilan seura milloinkaan lakkaa olemasta.

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #9 : 30.01.2010 19:16:19 »
Kommenttihaasteesta moi. Sori, kun on kestänyt, on tullut vähän reissattua ja kommentointia lykättyä.

Aloituspätkä oli mielenkiintoinen. En osannut ollenkaan odottaa, että nämä neljä naista päätyisivät saman pöydän ääreen istumaan ja juoruilemaan. Johdanto jättikin sellaisen odotuksen, että mitäs tästä nyt seuraa, ollaanko turvassa sodalta ja miten pienen suloisen kahvilan käy.

Sun kirjoitustapa on kivan pehmeä jollain tietyllä tavalla, mutta vaatii myös lukijalta keskittymistä ja tekstin hyvää seurantaa. Tykkään vähän toteavasti kertovasta tyylistäsi, se on kivan erilainen. Ei kevyttä luettavaa, mikä ehkä vähän haittaa pidempään tekstiin tarttuessa.

Narcissa kuulee ääniä, kiva keksintö. Tykkäsin tuosta, että ne ohjasivat Cissyn tekemisiä ja antoivat kaikkia kivoja mielenkiintoisia tietoja pikkutytölle ja auttoivat terävien sanojen valitsemisessa. Mustan perheen asetelma on aina mielenkiintoinen, jotenkin siinä perheessä on voimaa ja surullista välinpitämättömyyttä toisia kohtaan.

Tätä ficciä olisi varmasti tuplasti mielenkiintoisempaa lukea, jos tuntisi kirjan, jonka perustalle olet tämän ilmeisesti kirjoittanut. Olen utelias tietämään, mitä vaikutteita tämä kirjasta saa.

Mukavaa lueskella parisuhdeteemoista. Lilyn sanomana "pimeyden lordi" kyllä kuulostaa kummalta, ei tietääkseni ole muiden kuin kannattajien käyttämä nimi. Muuten naisen tarina oli aika koskettava, kiva näkökulma Lilyn perheeseen. Hyvä valinta ottaa tuo Petunian paljastama fakta esiin, kuinka ylpeä heidän äitinsä oli Lilysta. Aika suloista, kuinka Lily olisi tahtonut siskonsa pitää, mutta suhde vain ajautui karille.

Alicenkin tarina oli varsin kiinnostava. Vähän jäi kysymysmerkiksi, miten Augusta ja Alicen isä päätyivät yhteen, kun jäi se vaikutelma, että väkivalta oli aina mukana. Myös tytön ikä jäi epäselväksi, vaikkakin koulussa käyminen ilmeisesti jotain viittaa Tylypahkaa edeltävistä ajoista antoikin. Sinun mielikuvasi tästä tarinasta on varsin erilainen kuin omani, minä olen jotenkin aina ajatellut tämän perheen välien olevan loppujen lopuksi lämpimät, vaikka Augusta aina kovin ankara onkin. Hänestä kuitenkin näkee, että hän on ylpeä perheestään.

Tykkään Andromedasta hahmona, joten hänestä oli kiva lukea. Ihana tuo kuvaus pienen tytön seikkailuista kauppareissun aikana, sekä Meddyn äitimäinen huolehtivaisuus Doran kohdalla. Pikkutyttö tuntuu olevan varsin tomera tapaus.

Tätä oli ihan mukava lukea. Tykkään tyylistäsi, mutta minulle se on vähän liian raskas näin pitkäksi tekstiksi. Minäkertojasta plussaa, toi kivaa näkökantaa näihin tarinoihin. Otsikko ehkä ironisuudellaan vähän hämmentää, mutta eihän niiden aina niin suoraselkoisia tarvitsekaan olla. Tulipahan taas tämän haasteen mukana jotain uutta luettua!


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #10 : 31.01.2010 11:51:30 »
Kiitos Artsi ihanasta rakentavasta kommentista! Sulla on taito kommentoida aina niin että tekee mieli kommentoida takaisin.

Lainaus
Lilyn sanomana "pimeyden lordi" kyllä kuulostaa kummalta, ei tietääkseni ole muiden kuin kannattajien käyttämä nimi
Ihan tosi? Minulla kiltalaiset käyttää sitä aina, koska Tiedät-Kai-Kuka on liian laimee. Jännä ulottuvuus.

Lainaus
Tykkään tyylistäsi, mutta minulle se on vähän liian raskas näin pitkäksi tekstiksi.
Oo vau, tuommoista en olekaan kuullut ennen. Olenkin miettinyt, kuvittelenko vaan koko jutun. Sitten pitäisi vain selvittää, mikä se tarkkaan ottaen on, joka tekee tekstistä niin raskaslukuista.


Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #11 : 31.01.2010 16:18:33 »
Tulen nyt vielä takaisin kommentoimaan, jos vaikka saisin vielä hieman lisää omaa mielipidettäni tähän tungettua.

Lainaus
Sitten pitäisi vain selvittää, mikä se tarkkaan ottaen on, joka tekee tekstistä niin raskaslukuista.
Minulle se näkyy ainakin epätavallisissa sanavalinnoissa ja sellaisessa ei niin suorassa kerronnassa. Mietin juuri, että vaikuttaako minäkertoja asiaan, mutta eipä se taida niin tehdä. Panin myös juuri merkille, että tyylisi on jotenkin vähän vanhahtavaa, silleen hyvällä tavalla. Tuntuu että olen maininnut asiasta aiemminkin... Kuitenkin, näkisin tällaisen tyylin ensimmäisenä jossakin novellikokoelmassa, sellaisiin pohdiskeleviin arvoituksellisiin pätkiin tämä sopisi ihan täydellisesti.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 725
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Ilon ja onnen tarinoita
« Vastaus #12 : 07.08.2010 20:20:49 »
Apua, enkö muka todella ole kommentoinut tätä ficciä loppuun aikaisemmin? Luin tämän pitkästä aikaa uusiksi ja yllätyin kaikista eniten tästä havainnosta - anteeksi ihan hirveästi!

Minä nautin edelleen kerronnastasi ylettömän paljon - kun Arte mainitsi jonkinlaisesta raskaslukuisuudesta, ehkä se on osaltaan juuri sitä, että teksteihisi usein sisältyy jotain, jota täytyy hieman ajatella. Tai joka pistää ajattelemaan kuin itsestään. Minä itse asiassa nautin juuri siitä ominaisuudesta, koska tälläkin ficillä herätät paljon ajatuksia henkilöhahmojen taustoista ja useammin kuitenkin törmää sillä tapaa keveisiin ficceihin, jotka vain soljuvat viihdyttäen läpi mielen jäämättä sinne pyörimään sen syvällisemmin.

Olen nyt mökillä ja en oikein osaa hirveän pitkästi tässä alkaa analysoimaan ajatuksiani, mutta halusin kertoa että pidin tästä edelleen yhtä paljon ja ehkä enemmänkin, ja nyt minulle tuli ikävä muitakin tuttuja ja vähemmän tuttuja tekstejäsi. Jatkanen kommenttiani kunhan pääsen taas oman koneen ääreen. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~