Twilight: Forever and Always K-11 (Tauolla!) SPOILAA BD, E/B

[minnamoi]

Lööperiikka: kiitos tosi paljon! mä en itekkää vielä tiiä miten käy lopussa, haluisin tehä onnellisen lopun mut toisaalt en haluis mul on vähän niinku 4 eri vaihtoehtoa, mut en vielkää tiiä mitä teen tai sit voisin harkita sitä et olis kaks loppuu: onnellinen ja surullinen noh, katotaa sitte, edin ajatuksii on vaa tosi hankala kirjottaa surullisena jatkoa tietenki tulee heti kun sen saan kirjotettua

[minnamoi]

Jes! Vihdoinki sain alotettua viidennen luvun _{(tai no alotin sen jo viikonloppuna)}, kun on kokeet ja muut koulujutut painanu päälle... mutta lisään sen viimeistään huomenna, siitä puuttuu enää pieni pätkä lopusta ja sitte tarkistaminen... jos saan luettua tapeeks englannin kokeeseen ni saatan jo saada sen valmiiks tänään! kiitän kaikkia lukijoita ja kommentoijia sillä niistä oon saanu lisää "voimaa" tän jatkamiseen!

[minnamoi]

A/N: no kirjotimpas tän luvun jo tänään loppuun!

5. Luku


APov:

Katsoin veljeäni pelokkaasti. En pelännyt häntä, vaan hänen vastaustaan. Tarkkailin hänen ilmeitään. Hän mietti kahden vaihtoehdon välillä. Joko hän jää tänne odottamaan Voltureiden paluuta, jotta voisi anoa heiltä kuolemaa tai sitten hän tulee meidän takaisin kotiin. Toivoin kovasti jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta en halunnut vielä kuvitella sen seurauksia.

Jo ennen Bellan tuloa hän oli hirveää katseltavaa. Edward oli hyvin hiljainen ja yksinäinen, eikä hänen oloaan helpottanut ollenkaan se, että kaikilla muilla oli joku, ketä rakastaa. Lisäksi hän kuuli kaikkien ajatukset omasta rakkaasta ja siitä, kuinka ihanaa olikaan olla rakastunut. Yhtäkään päivää ei ollut, jolloin hän olisi ollut onnellinen. Kyllähän hän tuli iloiseksi kun olimme käyneet pelaamassa baseballia tai metsästämässä, mutta se ilo ei pitkälle riittänyt. Olimme kaikki huolissamme, että kuinka pitkään hän jaksaa elää yksinäisenä tai milloin hän lähtisi pois kotoa.

Niiden aikojen muistelu tuotti tuskaa, en pystyisi edes kuvitella millaista tulisi olemaan tämän kaiken jälkeen. Edward oli vihdoin löytänyt elämänsä rakkauden ja juuri kun kaikki oli hyvin, Bella lähti pois luotamme (tosin ei vapaaehtoisesti). Ei olisi enää ketään, joka saisi Edwardin onnelliseksi tai edes hiukan positiivisemmaksi, siihen kykenee vain Bella, joka on nyt poissa. Miksi tämän kaiken piti tapahtua juuri hänelle?

Mietin millaista Jasperilla olisi, kun hän joutuisi koko ajan käsitellä ja tuntea nuo samat tunteet, jotka Edwardkin tuntisi. Olisihan se pienempi tuska hänelle kuin Edwardille, mutta pitihän minun ajatella myös omaa miestäni. Vaikka olinkin menettänyt parhaan ystävän sekä lempiveljeni vaimonsa, oli Jasper silti minulle tärkeintä koko maailmassa. Ja tietenkin olen surullinen ja joudun koko ajan ponnistella kipua, surua sekä tuskaa vastaan, sillä en saa nyt näyttää sitä, kuinka paljon kärsin. En nyt kun Edward on lähellä. Hänellä on muutenkin vaikeaa, joten en halua tehdä hänen painajaisestaan pahempaa.

Edwardin leukapielet kiristyivät ja hän nosti katseensa Renesemeestä minuun ja sen jälkeen Rosalieen. Rosalie taas taas katseensa minuun varovaisesti. Nyt se tulisi. Nimittäin Edwardin päätös.

"En tiedä teenkö oikein vai väärin, mutta teen niin kuin parhaaksi näen. Haluan, että ymmärrätte ja kunnioitatte päätöstäni, oli se sitten kumpi tahansa", Edward kuiskasi hiljaa. Hänen äänestään kuuli tuskan ja surun. Näin että hän punnitsi mielessään vielä kumpaakin vaihtoehtoa. Voi ei, en kestä kuulla tätä. Entä jos hän aikoo jäädä tänne? Vaikka kotona ei tämän jälkeen oltaisi moneen vuoteen onnellisia, en silti haluaisi hänen jäävän tänne. Suljin silmäni, en kestänyt katsoa tuota tuskaa mitä Edwardista huokui.

"Minä... minä aion... jäädä," hän sopersi. Jäädä mihin? Tänne kuolemaan vai jäädä tänne meidän luoksemme? En ymmärtänyt. Mitä hän oikein aikoo, en tajua yhtään. Aloin hermostua, sillä en käsittänyt hänen puheitaan ollenkaan. Edward kuuli ajatukseni ja hymähti hiljaa.

"Aion jäädä luoksenne, mutta vain siksi aikaa kun on pakko. Teen sen vain tyttäreni tähden ja heti kun hän on tarpeeksi vanha, minä lähden pois ja silloin en enää muuta päätöstäni vaikka raahaisitte mukaanne koko maailman vampyyrit", Edward sanoi. En saanut henkeä, vaikka en sitä tarvinnutkaan. Tämä oli ihmeellistä? Otsani rypistyi ihmetyksestä. Miten olikaan mahdollista että hän muuttaisi mielensä? Hymy kohosi kasvoilleni väkisin, vaikka ei tässä muuta positiivista ollutkaan. Rosalie suoristi selkänsä ja katsoi minua kummastuneena. Loin katseeni Edwardiin ja hän nyökkäsi samalla kun tutki Renesmeen kasvoja. Oliko tämä oikeasti totta? Oliko tämä Renesmeen ansiota? Olisiko hän muuttanut mieltään, jos olisimme jättäneet hänet kotiin? En voi uskoa tätä todeksi. Mielessäni pyöri monta kysymystä ja tiesin,että Edward kuulisi ne, mutta tuskin saisin niihin vastausta.

"Olen todella pahoillani kaikesta Edward ja siksi haluan tehdä kaikkeni, jotta sinulla olisi edes hiukan parempi olo. Ja muuten, meidän on pakko lähteä nyt! Volturit ovat tulossa pian, enkä usko, että he katsovat hyvällä tunkeiluamme", Rosalie sanoi hiljaa.

"Kiitos tarjouksesta, mutta älä näe turhaa vaivaa. Minulla ei ikinä tule olemaan parempi olo, ei enää tämän kaiken jälkeen. Mutta olet oikeassa, meidän on lähdettävä", Edward vastasi surullisesti ja hieman tylysti. Edward kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan ulos kivisestä ja hämärästä salista Renesmee sylissään. Jäin vielä hetkeksi katsomaan Edwardin perään, kunnes juoksimme Rosalien kanssa hänen vierelleen. En vieläkään saattanut uskoa, että olimme saaneet käännettyä hänen päänsä. Tämä oli ihmeellistä ja niin epätodellista.



JasPov:

Oli kulunut jo kolme vuorokautta siitä, kun Alice ja Rose olivat lähteneet Italiaan Renesmeen kanssa. Olin maannut heidän lähdöstään asti Alicen sängyllä ja miettinyt Alicea. Mitä jos he olivat myöhässä? Tai jos eivät saaneet käännettyä Edwardin mieltä? Tai vielä pahempaa, entä jos Volturit eivät päästäkkään heitä enää lähtemään takaisin? Entä jos en näkisikään enää rakastani? Se olisi pahinta mitä voisi ikinä tapahtua. En missään vaiheessa halunnut hänen lähtevän, mutta en voinut häntä kieltääkkään. Jos olisin ollut fiksu, olisin lähteny heidän mukaansa vaikka pakolla. Otin yöpöydältä valokuvan. Kuvassa oli keijumainen tyttö, mustilla ja lyhyillä hiuksillaan. Hänen kasvoillaan oli suloinen hymy ja silmät säkenöivät. Se oli muutaman viikon takainen kuva Alicesta. Katsoin hänen kuvaansa hetken ja syvennyin ajatuksiini.

 

Takauma


"Jazz, minun on mentävä. En haluaisi tehdä tätä taas sinulle, mutta minun on pakko. Minun on pakko ainakin yrittää", Alice kuiskasi ja suuteli minua.

"Älä tee tätä minulle. En kestä vain odottaa, että millon tulet takasin jos edes tulet. Anna minun tulla mukaasi", kuiskasin hänelle takaisin. Vedin hänet tiukkaan syleilyyni ja laskeudimme istumaan sängylle. Imin sisääni hänen ihanaa tuoksuaan ja juoksutin sormiani hänen hiuksillaan. En voinut olla varma näkisinkö häntä enää ikinä.

"Ei, en anna sinun tulla! Minä teen voitavani ja lähden sieltä ennen kuin mitään ehtii tapahtua, lupaan sen", Hän vastasi minulle tiukasti. Huokaisin ja kohotin hänen leukaansa, jotta näkisin hänen kasvonsa paremmin. Katsoin syvälle hänen toffeen värisiin silmiin.

"Miten voit luvata mitään sellaista, jota et tiedä varmaksi?" Kysyin edelleen tuijottaen hänen silmiään. Tunsin hänen turhautumisen. Hän sulki silmänsä varovasti kiinni ja hengitti syvään.

"Kuule, en voisi ikinä satuttaa sinua sillä tavalla. Tiedän ettet kestäisi, jos en palaisi takaisin. Siksi minä teenkin kaikkeni, jotta pääsisin takaisin luoksesi, tulen vaikka yhdellä jalalla jos on tarvis". Alice avasi silmänsä, otti käteni omaansa ja suukotti jokaista sormeani. Tulen kaipaamaan tuota suloista olentoani, vaikka hän lupasi tulla takaisin, en kestäisi sitä epätietoisuutta siitä, että palaisiko hän koskaan enää takaisin.

"Lupaathan varmasti tulla takaisin, vaikka mitä kävisi? Vaikka... vaikka Edward ei tulisikaan enää takaisin?" Kysyin vielä varmistaakseni asian.

"Minä lupaan ja teen kaikkeni, jotta pääsisin vielä luoksesi", Alice kuiskasi korvaani. "Minun täytyy nyt lähteä", hän kuiskasi vielä. Nostin hänet vaivattomasti syliini ja vedin hänen kasvonsa lähemmäksi. Painoin huuleni hänen huulilleen ja liikutin niitä varovasti. Alice vastasi suudelmaani. En olisi halunnut sen loppuvan niin pian, mutta Alicen oli aika lähteä. Hän nousi ylös sängyltä, pakkasi käsilaukkuunsa matkapuhelimen sekä lompakon ja otti vaatehuoneestaan ruskean takin, jonka olin ostanut hänelle lahjaksi kun olimme käyneet Pariisissa. Lähdimme kävelemään alakertaan, jossa kaikki muut jo odottivat. Paitsi Edward ja Bella. Rosalie halasi Emmettiä ja antoi tälle suudelman, jonka jälkeen Esme antoi Renesmeen hänelle. Huoneessa leijui erilaisia tunteita. Oli surua, kaipuuta ja pelkoa ja ne vahvistivat entisestään omaa surullisuuttani ja pelkoani. Astuimme alas portailta ja kaikki kääntyivät katsomaan meitä.

"No niin, oletko valimis Alice? Meillä tulee pian kiire, Edwardin lento on lähtenyt jo kauan sitten", Rosalie kysyi Alicelta ja osoitti kelloa.

"Kyllä, olen valmis. Eiköhän aleta lähtemään", hän vastasi hymyillen, vaikka tiesin ettei hän oikeasti ollut iloinen. Tunsin sisälläni kuinka surullinen hän oli.

"Lupaattehan olla varovaisia ja tulla pian takaisin? En kestä jos menetän vielä teidätkin ja pitäkää Renesmeestä huolta", Esme sanoi ja halasi ensin Rosalieta ja sitten Alicea ja lopuksi antoi suukon Renesmeen otsalle.

"Kyllä Esme, tulemme heti takaisin kun pääsemme", Rosalie vastasi, "eikö niin Alice?"

"Tietenkin me tulemme, mutta nyt meidän on oikeasti lähdettävä. Lentokentällä on näkemäni mukaan ruuhkaa, eikä meillä ole aikaa hukattavana", hän vastasi helisevällä äänellään ja kääntyi vielä minuun päin. Halasin vielä kerran vaimoani ja annoin hänelle suukon.

"Rakastan sinua ja ikävöin sinua jo nyt", kuiskasin hänelle.

"Minäkin sinua, mutta älä huoli, sillä tulen takaisin ennen kuin huomaatkaan", hän vastasi ja antoi vielä suukon poskelleni, kunnes kääntyi ympäri ja lähti Rosalien perään ulos ovesta. Lähdin takasin huoneeseemme ja menin ikkunan ääreen. Jäin katsomaan heidän lähtöään ja annoin vielä lentosuukon Alicelle ennen kuin hän istuutui autoon ajajan paikalleja lähti ajamaan tietä pitkin valtatielle. Tästä se alkaa, pitkä odotus ja epätietoisuus.

"Rakastan sinua", kuiskasin vielä hänelle, vaikka tiesin ettei hän kuulisi ja menin makuulle hänen sängylleen.


Takauma loppu


Heräsin muistelmistani, kun joku koputti huoneen oveen.

"Niin?" Kysyin koputtajalta. Ovi aukesi hiljaa ja sisään tuli isoveljeni Emmett.

"Ajattelin vain kysyä jos haluaisit tulla minun kanssani lounaalle", Emmett kysyi ja virnisti.

"En jaksaisi tulla nyt. Mitä jos kysyisit Carlislea?" Vastasin hänelle. Toisaalta minun oli saatava muuta ajateltavaa, mutta halusin odottaa Alicen paluuseen asti.

"Jazz hei, Carlisle ja Esmehän lähtivät eilen Kaliforniaan metsästämään, etkö muista? He halusivat saada muuta ajateltavaa. Sitä paitsi se tekisi hyvää sinullekkin. Oletko katsonut peiliin? Sinä näytät nyt aivan oikealta vampyyriltä ja jos lähtisit tuollaisena ostoskeskukseen, niin saisit shoppailla siellä ihan rauhassa, sillä muut lähtisivät sinua juosten pakoon", hän selitti ja naurahti perään. Kuinka hän jaksoi vielä kaiken tämän jälkeen vitsailla? Luulempa että hänelläkin on oma erityiskykynsä, nimittäin ainainen vitsailu. Hän kyllä oli oikeassa, en ollut metsästänyt moneen viikkoon ja näytin varmaan kamalalta.

"En oikein tiedä Emmett", mumisin hänelle. Minun ei tehnyt ollenkaan mieli lähteä täältä pois. Halusin vain olla täällä kunnes Alice tulisi takaisin.

"Sori Jazz, joko tulet vapaaehtoisesti tai sitten tulet vähemmän vapaaehtoisesti. Eli toisin sanoen, tämä voidaan hoitaa helpomman tai vaikeamman kautta. Saat itse päättää", Emmett selitti vakavana kunnes hänen naamansa venähti irvistykseen. Ehkä olisi parasta lähteä ihan suosiolla. En halunnut edes ajatella mitä taas seuraisi jos pistäisin vastaan. Kerran hän jopa kirjaimellisesti heitti minut ikkunasta ulos kun en muuten suostunut lähtemään. On hän joskus myös uhannut polttaa autoni avaimet.

"No hyvä on sitten!" Minä sanoin turhautuneena. Emmettin virne katosi hänen kasvoiltaan. "Mitä nyt?" Kysyin ihmeissäni.

"No tuota, minä vähän niin kuin toivoin, että olisit pistänyt vastaan ja olisin saanut toteuttaa upean suunnitelman. No ensi kerralla sitten. Lupaan että se tulee olemaan paras tähän astisista yllätyksistäni", hän sanoi ja hymyili leveästi.

"En malta odottaa", tokaisin happamasti.

"Hei veli, vähän pirteämpää ilmettä nyt kehiin! Ei tuollaista naamaa jaksa kattoa", Emmett tokaisi ja lähti kävelemään pois huoneesta. "Ja lähtö tapahtuu kahden minuutin päästä takapihalta!" Hän huusi vielä ennen kuin harppoi ovesta ulos. Miten Rosalie kestää häntä koko ajan? Tulisin hulluksi jos joutuisin viettämään valtaosan elämästäni tuollaisen sekopään kanssa. Naurahdin itsekseni ja menin vaihtamaan vaatteeni. Laitoin ylleni tavalliset suorat farkut ja norsunluun värisen villapuseron. En jaksanut kiinnittää pahemmin huomiota pukeutumiseeni, sillä nyt täällä ei olisi ketään, jota se kiinnostaisi. Lähdin ulos takapihalle, missä veljeni jo odottikin.

"Olet kolmetoista ja puoli sekuntia myöhässä!" Emmett kiljui kuin mikäkin neiti. Huokaisin syvään. Tästä mahtaa tulla pitkä metsästysreissu.


A/N: no siinä oli viides luku, toivottavasti hirveen moni ei pettyny et edward päätti mennä takas himaan! (: ja kommenttia jos saan pyytää!

[E_Bella]

...koko maailman vampyyrits", Edward sanoi.

tuossa on ylimääräinen s-kirjain.. =)  sitten oli pilkunpuuttumisia pari..  sit oli pari muuta virhettä, en vain jaksa enää etsii niitä sieltä.. ; ))   tuossa alussa oli aika pitkässä 'pötkössä' tuo teksti. kappalejaot olisivat siinä olleet mukavaia (:  esim:

Katsoin veljeäni pelokkaasti. En pelännyt häntä, vaan hänen vastaustaan. Tarkkailin hänen ilmeitään. Hän mietti kahden vaihtoehdon välillä. Joko hän jää tänne odottamaan Voltureiden paluuta, jotta voisi anoa heiltä kuolemaa tai sitten hän tulee meidän takaisin kotiin. Toivoin kovasti jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta en halunnut vielä kuvitella sen seurauksia.  Nyt tulisi kappalejako..

Jo ennen Bellan tuloa hän oli hirveää katseltavaa. Edward oli hyvin hiljainen ja yksinäinen, eikä hänen oloaan helpottanut ollenkaan se, että kaikilla muilla oli joku, ketä rakastaa. Lisäksi hän kuuli kaikkien ajatukset omasta rakkaasta ja siitä, kuinka ihanaa olikaan olla rakastunut. Yhtäkään päivää ei ollut, jolloin hän olisi ollut onnellinen. Kyllähän hän tuli iloiseksi kun olimme käyneet.. onistuin jotenkin poistamaan tuosta loppu lauseen.. -.-'

Niiden aikojen muistelu tuotti tuskaa, en pystyisi edes kuvitella millaista tulisi olemaan tämän kaiken jälkeen. Edward oli vihdoin löytänyt elämänsä rakkauden ja juuri kun kaikki oli hyvin, Bella lähti pois luotamme (tosin ei vapaaehtoisesti). Ei olisi enää ketään, joka saisi Edwardin onnelliseksi tai edes hiukan positiivisemmaksi, siihen kykenee vain Bella, joka on nyt poissa. Miksi tämän kaiken piti tapahtua juuri hänelle?

Mietin millaista Jasperilla olisi, kun hän joutuisi koko ajan käsitellä ja tuntea nuo samat tunteet, jotka Edwardkin tuntisi. Olisihan se pieni(tuohon voisi tulla pienempi tuska hänelle kuin Edwardille, mutta pitihän minun ajatella myös omaa miestäni. Vaikka olinkin menettänyt parhaan ystävän sekä lempiveljeni vaimonsa, oli Jasper silti minulle tärkeintä koko maailmassa. Ja tietenkin olen surullinen ja joudun koko ajan ponnistella kipua, surua sekä tuskaa vastaan, sillä en saa nyt näyttää sitä, kuinka paljon kärsin. En nyt kun Edward on lähellä. Hänellä on muutenkin vaikeaa, joten en halua tehdä hänen painajaisestaan pahempaa.

mutta asiasta toiseen, ihana luku oli..   Jasperin proffa oli ihana..
anteeksi jos en ole muistanut kommentoida tätä, en itse ainakaan muista kommentoineeni ja en jaksa tarkistaa, mutta seurannut olen joka luvun!   anteeksi hieman sekava kommenttini, toivottavasti saat jotain selvää.. :]
jatkoa pyytelisin..   <3

[Smile^]

Ihana luku oli taas<3
Jasper PoVista tykkäsin kovasti ja Emmett oli perus hölmö taas vaihteeksi Nyt vaan taas pian jatkoo, tahtoo tietää miten sitte käy! Edward parka... Ihan maassa En jotenkaa osaa kuvitella sitä ilman Bellaa
Mutta juu, jatkoajatkoajatkoa!

[minnamoi]

E_Bella: Kiitos paljon ku jaksoit ilmotella noista virheistä... ja noissa pilkuissa oli tän luvun kanssa paljon ongelmia, ku oli monta lausetta mis en ollu varma tuleeko siihen pilkku :s ´mutta joo, korjasin just noi virheet mitä olit tohon kirjottanu ja ei haittaa yhtään jos et oo aiemmin kommentoinu, kiva että nyt kuitenki kommentoit ja oot tykänny!

Smile^: kiitus sullekki kommentista, itekki tykkäsin Jasperin Povista (vaikka ite sanonki) vaikkaki siin ois voinu kuvailla vähän paremmin sen tunteita tms. mut ei jasperist oikee ota selkoo ku kirjoissaki siitä kerrotaan tosi vähän... ja joo, jatkoa on tulossa heti ku kokeet on ohi, eli varmaan hiihtolomalla, mut en lupaa mitään!

[minnamoi]

A/N: Noniin, taas uusi luku! Pahoittelen lukujen hidasta ilmestymistä mutta ei oikee inspis iske nii usein! Mutta toivottavasti ees jotkut jaksaa tätä vielä lukee! ja nyt alkuun tulee vähän erilainen puoli emmettistä...

6. Luku


EmPov:

Odotin jo neljättä päivää Rosalien, Alicen, Renesmeen ja mahdollisesti Edwardin paluuta. Oli kulunut vajaat neljä päivää uusimman pikkusiskoni pois menosta ja Edwardin lähdöstä Italiaan, jonka jälkeen Alice, Rose ja Renesmee olivat lähteneet Edwardin perään. Itse asiassa Bella ei ollut mennyt niin kauas kuin muut, vaan Carlisle ja Esme olivat tilanneet hänelle upean valkoisen hauta-arkun, missä hän nyt makasi. Tietenkin Forksin ainoassa hautausliikkeessä oli tarjolla vain halpoja ja rumia laatikoita, joten he tekivät erikoistilauksen Port Angelesin kalleimasta hautausliikkeestä, jotta Bella saisi hänelle sopivan kauniin ja arvokkaan arkun. Outoa kyllä ajatella, että hän makasi kuolleena hauta-arkussa viereisessä huoneessa. Huoneeseen oli vaihdettu valkoiset kaluseet ja se oli täynnä tummanpunaisia ja lähes mustia ruusuja. Valkoisen lipaston päällä oli kynttilä ja sen vieressä Bellan kuva timanttikehyksissä. Esme halusi vain parasta Bellalle.

Vaikka sainkin kaikki asiat käännettyä positiiviseksi, ei se toiminut enää. Yritin eilenkin saada Jasperinkin paremmalle tuulelle, mutta turhaan. Ei minunkaan oloni ollut mistään parhaasta päästä, mutta tein kaikkeni unohtaakseni edellisien päivien tapahtumat ja seuraamukset. Toivon todellakin etten menetä myöskin Edwardiakin, mutta on todellinen ihme, jos hän tulee vielä takaisin.

Lähdin kävelemään ulos huoneestani määränpäänäni yksin Bellalle omistettu huone. Astuin varovasti huoneeseen, jonka keskelle oli asetettu Bellan valkoinen arkku. Onneksi se oli kiinni. Tajusin vasta nyt, että minulla oli kova ikävä Bellaa. Ikävöin hänen punastumista ja ujoa hymyä. Ikävöin myös hänen kiusaamistaan. Yksi parhaimmista päivän piristyksistä oli, kun sai kiusoitella häntä ja saada hänet tavalla tai toisella noloon tilanteeseen. Miten asiat olivatkaan muuttuneet niin lyhyessä ajassa. Häistäkin oli vasta vähän aikaa. Tai no oikeastaan jo muutama kuukausi, mutta siltä ei todellakaan tuntunut. Menin lipaston luokse, sytytin kynttilän ja otin Bellan kuvan käteeni. Katsoin hänen hymyään ja se sai minutkin hieman hymyilemään. Tunsin itseni typeräksi, kun tajusin halaavani kehyksissä olevaa kuvaa. Pistin kuvan takaisin lipaston päälle ja käännyin arkkua kohti.

"Minulla on ikävä sinua, sisko", kuiskasin hiljaa ja sipaisin kylmää arkkua. Lähdin hitain askelin pois huoneesta sulkien oven perässäni ja ensimmäisen kerran moneen vuoteen tunsin voivani itkeä jos se olisi vampyyreille mahdollista.

Jatkoin matkaani parvekkeelle, jossa Jasperkin oli. Menin istumaan kaiteelle sanomatta sanaakaan. Ilmeisesti Jasper tunsi suruni, sillä lävitseni kulki jonkin sortin rauhoittava aalto. Rauhoituin hieman ja keskityin katsomaan takapihalla kasvavaa yksinäistä ruusua. Ruusu oli kaunis kuin Bella ja punainen kuin hänen poskensa. En keksinyt millään, mitä ne monet piikit olisivat kuvastaneet. Kenties sitä, kuinka montaa henkilöä hänen poislähtönsä satutti. Aivan kuin puristaisi kätensä tiukasti ruusun ympärille niin, että piikit puhkaisisivat ihon rikki aiheuttaen monia haavoja ja vuotavaa verta. Siitä syntyisi kipua ja vielä paranemisen jälkeenkin haavoista jääneet arvet muistuttavat tapahtumasta. Muistuttavat siitä, että se mitä tapahtui oli oikeasti totta. Vuosien jälkeen arvet saattaisivat haalentua, mutta ne eivät koskaan katoaisi. Jäljelle jäisi aina muisto siitä kivusta, mitä oli joutunut kestämään. Tietenkin tämä oli vain vertaus, sillä Bellan kuoleman aiheuttamat tuskat olivat tuhat kertaa pahemmat kuin pienen ruusun aiheuttamat haavat. Varsinkin vampyyreille nuo ruusun piikit ovat kuin pumpulia, mutta hämärästi muistin ihmiselämästäni kuinka kipeästi ruusun piikit pistivät. Istuin paikoillani pitkään ja katsoin kuinka pikku hiljaa taivaalle syttyi tähtiä. Kuuta ei näkynyt. Vain pieniä tähtiä, jotka yhtä lukuunottamatta olivat himmeitä.

Ehdin katsella tähtiä vielä hetken, kunnes kuulin auton kääntyvän valtatieltä kapealle tielle, joka johti aivan talomme eteen. Hyppäsin parvekkeen kaiteelta alas keskele saniaspensasta ja juoksin etupihan terassille. Odottelin siellä vielä muutaman minuutin, jonka jälkeen Jasper astui ovesta ulos. Hän käänsi katseensa tielle, mistä näkyi jo himmeät ajovalot. Hyppäsin terassin portaat alas ja lähdin kävelemään muutaman metrin tielle päin. Harmaa ja kurainen taksi ajoi pihaamme ja pysähtyi. Kuulin Alicen kiittävän taksikuskia ja antavan hänelle maksun taksimatkasta. Vasemman puolinen takaovi aukesi ennen kuin kuski pääsi sitä avaamaan. Yritin siristää silmiäni jotta näkisin kuka autosta tuli ulos. Vihdoinkin huomasin sen ja toivoin että Carlisle ja Esme olisivat jo palanneet metsästysreissultaan. Tämä oli ihme.

"Edward", kuiskasin hiljaa, "tulit takaisin." Katsoin häntä silmiin ja näin niistä tuskan. Olen todella pahoillani. Sano vain miten voin helpottaa oloasi. Sanoin hänelle mielessäni. Edward puristi silmänsä tiukasti kiinni ja nosti sormensa suunsa eteen pyytäen minua olemaan hiljaa.

"En kaipaa muuta kuin omaa rauhaa, en kaipaa sääliä tai pahoittelua. Haluan olla vain yksin", Edward vastasi hiljaa. Hänen äänensä oli käheä. Tästä alkaisi taas vaikea vaihe elämässämme, kumpa Eddie pystyisi vielä joskus elää edes hieman iloisempana. Voi miksi näin piti käydä.

Alice, Rose ja Renesmee olivat jo tulleet vierellemme ja taksikuski ajoi pois pihalta. Olisin halunnut kahmaista Rosalien syliini ja jatkaa matkaa suoraan huoneeseemme, mutta en voinut tehdä sitä. Ainakaan vielä, kun Edward oli lähettyvillä.

"Alice, Rosalie, pitäisittkö huolta Renesmeestä vielä jonkun aikaa? Huomaatte varmaan itsekkin, ettei minusta ole vahtimaan häntä. Ainakaan vielä", Edward pyysi, "Niin ja omistan vieläkin erityistaitoni, joten kuulen edelleen säälivät ajatuksenne. Eli voisitte ajatella jotain muuta, varsinkin sinä Emmett." Edward katsoi minua vihaisesti ja lähti juoksemaan metsään missä oli vieläkin hänen ja Bellan oma pieni mökki jonka he olivat saaneet häälahjakseen. Luultavasti hän ei kuitenkaan mene mökkiin, vaan hänen omalle niitylleen missä tapasi aina tällaisissa tilanteissa käymään.

"Kyllä, Edward", Alice ja Rose sanoivat yhteen ääneen, hieman jäljessä, mutta Edward kuulisi sen silti. Alice lähti Jasperin ja Renesmeen kanssa sisälle, sillä ilmeisesti hekin halusivat viettää omaa aikaa. Mietin vain, että mihin he sen pikku vauvelin laittavat. Odotin kunnes Edward olisi tarpeeksi kaukana ja vihdoinkin kahmaisin vaimoni syliini ja suutelin häntä pitkään.

"Minulla oli ikävä sinua", kuiskasin Rosalielle suudelman välistä.

"Minulla oli myös sinua", hän vastasi ja haroi lyhyitä hiuksiani. Nostin hänet syliini ja menin takapihan terassille. Laskin Rosalien aurinkotuolille ja istuuduin itsekkin hänen viereen ja ristin hänen kätensä omaani.

"Ennen kuin mitään ehtii tapahtua, haluan että selität minulle miten saitte Eddien pään kääntymään", penäsin häneltä ja katsoin syvälle hänen tummiin kauniisiin silmiinsä.

"No, hyvä on sitten!" Hän vastasi kun tajusi, että muuta vaihtoehtoa ei ollut ja jäin kuuntelemaan tarinaa.


EsmePov:

Olimme lähteneet jo juoksemaan takaisin Californiasta Forksiin. Minua pelotti, että Alice ja Rosalie olivat myöhästyneet, eikä Edward olisikaan muuttanut mieltään. Luulin metsästämisen saavan ajatukset muualle, mutta ei. Koko ajan pelkäsin muiden, etenkin Edwardin puolesta. Olin surullinen myös Bellan takia. Hänestä oli tullut kuin oma tytär. Yritin väkisin saada jotain muuta ajateltavaa, mutta silti päässäni pyöri vain Bella, joka lähti pois. Olin ollut vaitonainen ja hiljainen, Carlislekin oli sen huomannut ja yritti lohduttaa ja saada ajatukseni muualle. Ei tähän auttaisi mikään muu kuin aika, jos sekään. Sillä halusin unohtaa ja samalla muistaa kaiken. Halusin muistaa kaiken onnellisen, iloisen ja hauskan ja unohtaa kaiken tuskan, kivun ja surun. Ristiriitainen tilanne, sillä jos muistaisin kaiken onnellisen niin muistaisin myös kaiken surullisen. Oli joko unohdettava kaikki tai muistettava kaikki. En halunnut unohtaa kaikkea joten minun tulisi oppia elämään kaiken sen surun kanssa.

Puhelin soi. Käänsin katseeni Carlisleen kun hän otti puhelimen taskustaan ja vastasi siihen.

"Niin? Onko jotain sattunut?" Hän kysyi huolestuneena otsa rypyssä.

"He palasivat juuri."

"Selvä, tuliko Edward myös?" Carlisle kysyi taas, hänen ilmeensä oli hiukan kirkkampi, eli ilmeisesti ainakin Edwardin perään lähtenyt kolmikko oli palannut yksinä kappaleina.

"Kyllä, mutta hän sanoi lähtevänsä heti kun Renesmee olisi kyllin vanha." En uskonut tätä todeksi, oliko Edward tosiaan tullut takaisin?

"Selvä, olemme Esmen kanssa noin tunnin päästä siellä. Kiitos ilmoituksesta!" Carlisle vastasi ja sulki puhelun. Hänen otsaltaan olivat kadonneet huolestuneet rypyt.

"Varmaan kuulitkin jo uutiset, Edward tulikin takaisin", Hän sanoi ja hymyili. Minäkin hymyilin mutta se hymy ei riittänyt 'korviin asti'. Tietenkin olin onnellinen Edwardin paluusta, mutta vielä puuttui Bella. Vain hän saisi taas perheemme kasaan ja valon elämäämme. Tietenkin aika parantaa haavat, mutta ei kokonaan. Vampyyrin muisti on todella hyvä, joten tämän muistaa vielä tuhansien vuosien päästä. Luultavasi vielä sadankin vuoden päästä mietimme syytä siihen että, miksi näin piti käydä. Ehkä pystyisin silloin itsekin jo käsitellä suruani, mutta kipeää se tekisi. Surullinen ilmapiiri tulisi vallitsemaan vielä todella pitkään, sillä Bellan kuolema vaikutti meihin kaikkiin, jopa Rosalieen. Tähän tottuminen olisi mahdollista, mutta se veisi aikaa. Tulemme kaikki kaipaamaan Bellaa, aina ja ikuisesti.



A/N: Noni, ja kun kerran tänne asti luit, ni laitappas kommenttia!

[Arosalie]

Oi Emmettin suru oli kaunista. Pidin tästäkin luvusta paljon.

[Lööperiikka]

Eikö kukaa muu itke ihan samperin paljoa?? 
 

Oi Emmettin suru oli kaunista

Todella kaunista!!!
Itkin melkein koko luvun ajan!
Kiitos! Toivottavasti tulee nopeasti jatkoa!

[minnamoi]

Arosalie: kiva että pidät! ja näköjään emmettin suru onnistu ihan hyvin vaikka hankalaa se oliki kirjottaa!

Lööperiikka: Ihmettelen edelleenkin kyllä suuresti että sain tällä ensimmäisellä ficillä aiheutettua kyyneleitä! mutta olen siitä otettu! ja tosi kiva että tykkäät! jatkoa tulee heti ku koululta ehdin ja jaksan!

Kenen näkökulmasta haluisitte että vielä kirjotan? Vielä on tulossa ainakin Edwardin ja ehkä Renesmeen...

[kuppi_kahvia]

oi, tää on ihana, oon itkeny melkeen joka luvussa 
jatkoa odotellessa <; ja ois kiva lukea nessien näkökulmasta

[Eltsu]

Hyvä luku , itken melkeen joka luvussa. Toi kaikki bellan muistelu saa mut ainaski itkee ja se kuinka kaikilla on hirvee ikävä sitä. Toi Emmetin suru oli se kohta milloin aloin itkee. Jatkoa ku kerkiit. Oot hyvä tekee liikuttavia ficcejä.

[minnamoi]

kuppi_kahvia: kiitos paljon! jatko on jo suunnitteilla päässä, koitan alottaa sen kirjottamista jo tänään mutta jos ei onnistu ni sit viikonloppuna!

Eltsu: tosi kiva kuulla et tykkäsit! kiitän kommentista ja niinku sanoin ni alotan seiska luvun kirjottelua tässä pian!

[Smile^]

Vau... Oli kyllä odottamisen arvosta.
Niinku aikasemmin ihmiset jo sanokin, Emmettin suru oli kaunista.

Ruusu oli kaunis kuin Bella ja punainen kuin hänen poskensa. En keksinyt millään, mitä ne monet piikit olisivat kuvastaneet. Kenties sitä, kuinka montaa henkilöä hänen poislähtönsä satutti. Aivan kuin puristaisi kätensä tiukasti ruusun ympärille niin, että piikit puhkaisisivat ihon rikki aiheuttaen monia haavoja ja vuotavaa verta. Siitä syntyisi kipua ja vielä paranemisen jälkeenkin haavoista jääneet arvet muistuttavat tapahtumasta. Muistuttavat siitä, että se mitä tapahtui oli oikeasti totta. Vuosien jälkeen arvet saattaisivat haalentua, mutta ne eivät koskaan katoaisi. Jäljelle jäisi aina muisto siitä kivusta, mitä oli joutunut kestämään. Tietenkin tämä oli vain vertaus, sillä Bellan kuoleman aiheuttamat tuskat olivat tuhat kertaa pahemmat kuin pienen ruusun aiheuttamat haavat. Varsinkin vampyyreille nuo ruusun piikit ovat kuin pumpulia, mutta hämärästi muistin ihmiselämästäni kuinka kipeästi ruusun piikit pistivät.Istuin paikoillani vielä pitkään ja katsoin kuinka pikku hiljaa taivaalle syttyi tähtiä. Kuuta ei näkynyt. Vain pieniä tähtiä, jotka yhtä lukuunottamatta olivat himmeitä.

^tuossa oli jotain tosi nättiä mistä pidin kamalasti<3

Kiitos tästä, JATKOA!

[minnamoi]

Smile^: voi kiitos paljon! ja vaikka itse sanonkin ni toi ruusu kohta oli aika kiva! ja jatkoo alan vissiin kirjottaa tänään!

[Arosalie]

Hmm... Nessien näkökulma ois kiva. Niin olis kyllä Rosalien tai Carlislenkin. Nii tai Bellan just ennen kuolemaa/pilven reunalta. 

[minnamoi]

Joo tota Carlislen näkökulmaa ajattelin ja yritinki mut siit ei oikeen tullu mitään :/ mutta rosee ja bellaa vois kattoo!

[minnamoi]

A/N: pakko sanoo et oon kyllä ylpee itestäni ku sain seuraavan luvun näinki nopeesti lisättyä! tämä on sitte mahdollisesti kolmanneks vika luku, ellei suunnitelmiin tule muutoksia

7. Luku

EPov:

Elin tyhjyydessä. Pimeässä huoneessa. Ei valoa eikä lämpöä, elämäni valo oli sammunut. Oli vain pimeys ja kylmyys. Siltä oli tuntunut viimeiset kaksi kuukautta. Olin sisältä kuin tyhjä huone. En ollut metsästänyt enkä puhunut mitään. Olin vain ollut yksin ja hiljaa. Yritin käsitellä suruani, mutta en kyennyt siihen. Minusta oli tullut heikko, heikko kuin ihminen. Olin viettänyt suurimman osa ajasta niityllä, meidän niityllämme. Olin kerännyt kimpun niityn kauneimpia kukkia kuvastamaan Bellan kauneimpia ominaisuuksia. Niitä asioita joihin ihastun ja sen jälkeen rakastuin. Neljännen viikon jälkeen heitin kimpun solisevaan jokeen ja halusin surun virtaavan sen mukana. Niin ei käynyt. Tuskin niin tapahtuisi koskaan.

Viidennellä viikolla päätin lähteä takaisin talolle, missään vaiheessa en aikonut mennä mökkiimme, sillä se olisi tuonut lisää muistoja mieleeni. Halusin mennä vain tarpeeksi lähelle jotta kuulisin mitä tyttärelleni kuului. Olin ollut huono isä. Ilmeisesti Renesmee oli vielä liian nuori ihmetelläkseen minun poissaoloa, vaikka hän kasvoikin tavallista nopeampaa ja ymmärsi enemmän kuin viisi-viikkoiset lapset yleensä. Kun olin varma, että kaikki oli hyvin, lähdin takaisin niitylle. En ollut vielä valmis kohtaamaan perhettäni ja heidän suruaan. Se lisäisi omaa surua ja tuskaani entisestään. Toisaalta olisin halunnut soittaa pianoa ja purkaa sille suruani. Se oli toiminut ennenkin.

Mutta nyt, päätin vihdoinkin kohdata perheeni. En voinut piileksiä loputtomiin, sillä ennen pitkää he tulisivat itse minun luokseni. Lähdin juoksemaan talolle päin ja yritin valmistautua tulevaa uutta kipua vastaan. Nyt jos milloin toivoin, että en pystyisi lukemaan muiden ajatuksia. Tiesin, että muut halusivat vain olla kilttejä minulle, mutta en silti kestänyt kuulla heidän ajatuksiaan. Ja vaikka he halusivatkin olla ajattelematta, eivät he siihen kyenneet. Eivät tietenkään, tämä vaikutti myös heihin.

Saavuin joelle ja hyppäsin sen yli. Juoksin vielä hetken kunnes saavuin etuovelle. Mietin vielä perääntymistä. Ei, en voinut siirtää tätä enempää. Astuin ovesta sisään. Eteisessä ei ollut ketään, mutta nopea sydämmen ääni kuului selkeästi. Sen täytyi kuulua Renesmeelle. Kävelin olohuoneeseen jossa Alice ja Jasper "katsoivat" televisiota. Edward? On todella mukavaa, että päätit tulla käymään. Jasper sanoi mielessään. Nyökkäsin hiljaa ja karistin kurkkuani, että saisin ääntä kahden kuukauden puhelakon jälkeen.

"Oli jo aika palata", sanoin vaisusti. Tällä kertaa Jasper nyökkäsi. Rauha levisi sisälleni.

"Ei, älä! Minun on selvittävä tästä ilman apua", pyysin Jasperia lopettamaan mieleni kontrollointi. Alice ei ollut liikkunut ollenkaan ja oli hiljaa, hän luetteli mielessään Pariisin katuja aakkosjärjestyksessä ja varoi tarkaan, ettei ajattelisi mitään muuta. Ilmeisesti hän oli nähnyt tuloni ennalta, muuten hän olisi yllättyneempi. Nyt hän oli valmistautunut tulooni ja piti huolen ettei ajattelisi mitään väärää.

"Kiva että päätit kuitenkin tulla käymään, on ollut niin outoa ilman sinua ja -", Jasper jätti lauseensa kesken. Tiesin mitä hän oli sanomassa sillä kuulin sen hänen mielestään ja se kostautui puukkojen iskuilla rintaani. Jäykistyin paikoilleni. Se oli keksimäni keino vastustaa kipua ja tuskaa. Tietenkään se ei toiminut kunnolla, mutta auttoi vähän. Anteeksi! Olen pahoillani, minun pitäisi olla huolellisempi siinä, mitä sanon. Tai aion sanoa. Jasper pyysi anteeksi ja näytti pahoittelevalta ja puri huultaan.

"Ei se mitään, ei ole sinun vikasi", sanoin. Vaikka ajattelin, että kyllä se mitään. Tietenkin se haittasi, mutta syy oli minun. Ei ole Jasperin vika, etten kestänyt kuulla, nähdä tai ajatella mitään mikä viittasi Bellaan, ilman että se satuttaisi kuin tikarin isku. Syy oli vain ja ainoastaan minun.

Lähdin yläkertaan, jossa oletin tapaavani muut perheenjäseneni. Ihmettelin vieläkin sitä, ettei Alice ollut puhunut sanaakaa tai edes poikennut ajatuksissaan Pariisin kaduista. Hän ei ollut yhtään oma itsensä. Luulin että hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan kurissa, niin kuin yleensä. Varsinkin kuin Bella oli myös hänellekin tärkeä. Rintaani iskeytyi kova kipu, kuin jokin olisi isketty rinnastani läpi. Kipu levisi suurena aaltona muualle kehooni. En vieläkään saattanut käsittää miten vampyyreille olisi mahdollista tuntea sellaista kipua, mitä vastaan olin taistellut reilut kahdeksan viikkoa. Saavuin yläkertaan, jossa minua "odotti" Emmett, joka pelasi jotain nyrkkeilypeliä Playstation 3:lla ja Esme joka pyyhki keittiön puhtaita työtasoja.

"Eddie!" Emmett huusi oudon riemastuneena ja laittoi pelinsä pauselle. Aina samanlainen, ei osannut hillitä itseään missään tilanteessa. "On ollut tylsää ilman sinua! Lähdetkö metsästämään kanssani? Näytät aivan... Ei hemmetti! Näytät ihan hullulta!" Hän jatkoi mesoamistaan ja mulkaisin häntä. Ajatukset hän kuitenkin sai pidettyä kurissa ja se jos mikä oli epätavallista. Käännyin keittiöön päin ja huomasin Esmen tulleen viereeni ja halasi minua.

"Ihanaa nähdä sinua taas pitkästä aikaa", Esme kuiskasi. Tämän halusin tehdä sinulle ja kauan sitten, nimittäin halata sinua. Esme ajatteli ja nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Esme oli kaikista herkin ja hänen olikin vaikea hallita ajatuksiaan. Koko ajan hän meinasi ajatella jotain liittyen Bellaan. Se raapi rintaani syvät haavat vanhojen seuraksi.

"Missä Renesmee?" Kysyin. Halusin päästä näkemään hänet vihdoinkin.

"Hän on Rosalien kanssa huoneessaan", Esme vastasi. Niimpä niin. Esme oli sisustanut lapsenlapselleen huoneen, joka toimi ennen käyttämättömänä vierashuoneena. Esme huomasi ilmeeni ja ajatteli: Vain parasta prinsessalle. Hymyilin hiukan ja lähdin käytävää pitkin Renesmeen huonetta päin. Nopea sydämmentykytys voimistui entisestään. Astuin ovesta sisään vaaleanpunaiseen huoneeseen. Se oli kuin prinsessahuone. Siellä oli yksi suuri ikkuna, jossa oli vaaleanpunaiset kukka verhot. Sängyn yllä oli myös verhot, joissa oli paljon värikkäitä perhosia. Rosalie istui sängyn reunalla Renesmeen yrittäessä nukkua. Hän ei kääntänyt katsettakaan minua kohti. Hän oli aivan Renesmeen lumoissa. Sitten hän jo suukkotti tätä otsalle.

"Nuku nyt pikkuinen, äiti tulee aamulla takaisin." Äiti?! Miten niin äiti? Mitä hän oikein kuvitteli? Rosalie nousi sängyltä lähteekseen pois huoneesta ja kohtasi vihaisen katseeni.

"Ai hei, Edward. En huomannutkaan sinua", Rosalie vastasi ja asetti kasvoillensa epämääräisen hymyn. Rinnastani kumpusi vaimeaa murinaa. "Mitä sinä nyt? Mikä sinun on?"

"Ai mikä minulla on? Mikä itselläsi on? Et ole Renesmeen äiti, joten älä kutsu itseäsi siksi! Bella on hänen äitinsä! Ja vaikka hän ei ole enää täällä, se ei tarkota sitä, että olisit nyt hänen asemassaan!" Sanoin vihaisesti yrittäen olla huutamatta. Käteni painautuivat nyrkkiin, jotta saisin hallittua purkautunutta vihaani.

"Edward, olisi parasta jos hänellä olisi joku kuka olisi hänelle kuin äiti, kun et itse ollut huolehtimassa häntä", Rosalie puolusteli.

"Ja millä oikeudella sinä otit sen kunnian?" Tiuskaisin hänelle. Miten hän kehtaa tehdä näin? Onko hän aivan seonnut? Kyllä, kyllä hän on.

"Äiti? Kuka tuo mies on?" Renesmee kysyi. Tulin entistä vihaisemmaksi, kun tajusin, että Renesmeekin piti Rosalieta äitinään. Käännyin katsomaan tytön silmiin. Niistä kuulsi pelko ja näytti siltä, kuin hän olisi voinut alkaa itkemään hetkellä minä hyvänsä.

"Edward! Katso nyt mitä sait aikaan!" Tällä kertaa sanoi kiukkuisesti ja oli jo menossa tyttäreni luokse, mutta estin häntä.

"Mene pois! Anna minä hoidan tämän!" Sanoin hänelle, koittaen hillitä kasvavaa vihaani. Renesmee oli jo valmiiksi peloissaan, enkä halunnut pelottaa häntä enempää. Rosalie jäi seisomaan eteeni, eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen.

"Mene nyt pois! Tai voit olla varma, ettet näe häntä enää koskaan", sanoin ja aloin työntää häntä ovesta ulos. Että sinä osaat olla välillä niin ärsyttävä! Hän ajatteli ja lähti pois.

"Sitä samaa sinullekin", sanoin vielä hänen peräänsä. Käänsin taas katseeni Renesmeehen ja huomasin hänen pelokkaat kasvot. Lähdin kävelemään varovasti hänen sängylleen.

"Älä pelkää, sinulla ei ole mitään hätään. Isi on tässä", yritin rauhoitella häntä. Ihme, ettei joku oltu pestattu jo isän rooliin. Renesmee katsoi minua kysyvästi ja istahdin hänen viereen. Kuinka nopeasti hän olikaan kasvanut. Kuparinruskeat laineikkaat hiukset ylettyivät jo reilusti yli olkapäiden. Hän näytti noin kaksi-vuotiaalta ja osasi puhua kuin viisi-vuotias. Teki kipeää katsoa häntä, koska hän toi mieleeni Bellan ja myös siksi, että olin ollut todella huono isä hänelle. Kipu purkautui rinnastani ulos.

"Anna anteeksi. En olisi saanut käyttäytyä niin", pyysin häneltä. Silitin hänen pehmeitä, silkkisiä hiuksiaan.

"Ei se mitään... isä", Renesmee vastasi kauniilla keijukaismaisella äänellä ja hymyili pienesti. Minäkin hymyilin hänelle takaisin.
 
"Olen sinulle selityksen velkaa", sanoin ja Renesmee katsoi minua taas ihmeissään. "En ole ollut kovin hyvä isä sinulle, kun en ole pitänyt itse sinusta huolta, enkä ole tullut katsomaan sinua."

"Miksi sitten olit poissa?" Hän kysyi helisevällä äänellään. Lävitseni kulki jokin sähköiskun tapainen kipu ja vavahdin hiukan.

"Isillä on ollut tärkeitä asioita hoidettavana. Lupaan kertoa kun olet vanhempi. Olet vielä niin nuori ymmärtämään, mutta enää en mene pois", vastasin tyttäreni kysymykseen. Ihmetys katosi hänen kasvoiltaan ja tilalle tuli taas hymy ja sädehtivät kasvot. Hän oli aivan kuin äitinsä. Poskilla kokoajan pieni puna ja ruskeat sädehtivät silmät.

"Niin ja vielä yksi asia, Rosalie ei ole äitisi, hän on oikeasti sinun täti", sanoin hänelle ja kun huomasin pienen surun pilkahtavan hänen silmäkulmassaan, jatkoin nopeasti, "mutta älä huoli, täti on vähän sama kuin äiti. Eikä hän lähde minnekkään."

"Ai. No missä minun oikea äitini sitten on?" Uusi kipu iski sisimpääni, ei sentään sydämmeeni. Senhän olin omistanut Bellalle ja se oli sielä missä hänkin, eli possa täältä.

"Äiti on lähtenyt nyt vähäksi aikaa pois. Kerron sitten joskus vähän tarkemmin." Näytti siltä kuin hän olisi hyväksynyt selitykseni, sillä hän ei näyttänyt epäluuloiselta ja silmät sädehtivät edelleen. Niin kaunis tyttö.

"Aijaa. No lupaathan ettet sinä lähde koskaan pois?" Hän kysyi.

"Lupaan", sanoin hänelle ja tiesin heti rikkovani lupaukseni. En aikonut jäädä tänne ikuisuudeksi, vaan heti kun Renesmee olisi kyllin vanha, lähtisin Bellan luokse. Ikuisuus olisi liian pitkä aika elää ilman elämän tärkeintä ihmistä. "Nuku nyt. Lupaan, että olen täällä kun heräät."

"Hyvää yötä", Renesmee sanoi minulle ja haukotteli.

"Hyvää yötä prinsessa", vastasin ja Renesmeen hymy kohosi taas. Hän laski päänsä tyynylle ja otti kainaloonsa nallepehmolelun.

"Isi?" Renesmee kysyi vielä.

"Niin?"

"Oletko sinäkin vampyyri?" Hän kysyi hiljaa. Minua hymyilytti ja samalla ihmettelin, että hän jo tiesi millaisten hirviöiden kanssa hän oikein eli.

"Kyllä, kyllä olen. No niin, nyt on prinsessojen nukumaanmenoaika. Nuku hyvin", kuiskasin ja suukotin häntä poskelle. Hän veti peiton leukaansa asti ja sulki silmänsä. Pian hän jo nukahtikin. Silitin vielä hänen poskeaan ja lähdin hiljaa huoneesta. Miksi olin pitkittänyt Renesmeen tapaamista? Minun olisi pitänyt ajatella enemmän häntä, mutta olin itsekäs enkä enkä tehnyt niin. Kipu, jota olin äsken yrittänyt peitellä, levisi tuhansina aaltoina sisälläni. Rintaani puhkesi monta haavaa, joita jokaista särki enemmän kuin sanoin pystyi kertomaan. Ehkä oli ollut vain parempi, etten tullut yhtään aikaisemmin. Kipu ja tuska oli ollut vaikeampi hallita aikaisemmin, mutta nyt pystyin siihen jotenkuten huolestuttamatta muita, varsinkin Renesmeetä.

Minä en voinut vielä palata mökillemme, enkä pystynyt jäämään tänne, joten lähdin vähän matkan päähän metsään. Olin ollut sielläkin aika usein ja siellä oli kaatunut puu, joka korvasi penkin virkaa. Se oli tarpeeksi kaukana etten erottaisi muiden ajatuksia niin selvästi, jos keskittyisin niistä vain yhteen. Istuin puunrungolle ja keskityin kuulemaan Renesmeen ajatuksia. Seuraisin niitä kunnes hän olisi heräämässä, jotta olisin aamulla hänen luonaan, ennen kuin hän herää. Niin kuin lupasinkin. Ainakin sen lupauksen pystyisin pitämään. Istuin siinä kauan tekemättä mitään muuta, kuin kuuntelin hänen ajatuksiaan. Oikeastaan niistä ei paljoa saanut selvää sillä hän nukkui, mutta silti se rauhoitti vähän mieltäni. Kun keskityin kuuntelemaan tarkkaan, oli helpompi estää uusien kipujen leviämistä.

Istuin paikoillani aamuun asti, kunnes oli aika mennä takaisin. Tunsin kuinka tästä tuli hetki hetkeltä helpompaa. Nyt päätin tosissani pitää huolta Renesmeestä.

"Olen ylpeä sinusta, Edward!" Taivaalta kajahteli Bellan pehmeä ääni. Olin tottunut jo siihen, niityllä ollessani Bella "puhui" minulle usein. Ehkä se olikin antanut voimaa jaksaa jatkaa eteenpäin. Voimaa joka antoi pienen kipinän tyhjään huoneeseen. Nousin ylös ja lähdin takaisin talolle.  



A/N: noniin! mitäs piditte? risuja ja ruusuja. Elän kommenteilla!

[Smile^]

"Jyllä, kyllä olen. No niin, nyt on prinsessojen nukumaanmenoaika. Nuku hyvin"

Kenties, pitäis olla kyllä?
Hyvä luku oli! Käy kamalasti sääliksi Edwardia ): Wäää, ei Bella olis saanu kuolla! Ja Rosalie oli ärsyttävä ku meni nimee ittensä Renesmeen äitiks, HÖH!
MUTTA JATKOA!<3

[kuppi_kahvia]

oi ihana, sai mut taas itkemään >: oon ihan yliherkkä näille ♥ toi alku varsinki oli tosi ihana, hyvin kuvailtu. nyt kun edward on taas muiden luona, niin tuleeko kohta nessien näkökulmasta:) oi en jaksa odottaa seuraavaan osaan <3