Mä yritän yleensä vältellä sellasia leffoja, joista tiiän et on surullisia ja niihin liittyy joku eläin. Koska mä en vaan kestä kattoo sellasta, missä joku eläin kärsii tai kuolee, se koskettaa helposti paljon enemmän ku jos kyseessä olis ihminen. Hachikon katoin, koska kaveri halus, ja eii ikinä uudestaan.
Tämä. En juuri itke leffoissa, enkä varsinkaan seurassa/julkisilla paikoilla kuten leffateatterissa, mutta voi jeesus sitä kyyneltulvaa, jos leffaan liittyy eläimen kuolema.
Hachikon oon katsonut kerran, toista kertaa yritin, mutta pala nousi kurkkuun jo niin aikaisessa vaiheessa, ettei vain pystynyt loppuun asti. Ihan kamala, kaunis leffa.
Marley & Me ei ollut ihan yhtä paha, mutta kyllä siinäkin piti vollottaa. Etenkin nämä eläinleffat iskee, jos niitä katsoo yksin kaukana omista lemmikeistä ja se ikävä muuttuu ihan eksponentiaaliseksi.
Black Beauty iskee kerta kerralta vain syvemmälle, kun varsinaisen tarinan lisäksi vanhempana on alkanut hahmottaa sitä miljöötä ja että inspiraationa tarinalle on ollut se oikea eläimiin kohdistuva kaltoinkohtelu ja julmuus. Uudemmista leffoista
War Horse oli sellainen, jota ei olisi pitänyt yksin pimeänä iltana katsoa.
Disney-leffat nostaa melkein järjestään nykyään palan kurkkuun, musta on tullut ihan herkkis niiden kanssa.
Mufasan kuolema ei ennen säväyttänyt yhtään ja nykyään siitä saa kyllä aina roskan silmään. Jotenkin näitä lastenleffoja on alkanut aikuisena katsoa ja tulkita ihan eri vinkkelistä ja löytää kaikkia puhuttelevia teemoja. Ja osa skeneistä itkettää jo ihan siksi, että niihin assosioi jotain henkilökohtaista -
Topi & Tessu ei ole ikinä ollut mikään hirveä itketysleffa, mutta o god. Ensinnäkin se ystävät, jotka elämä vie eri teille -aihe, ja toiseksi se kohtaus, jossa metsästäjän koira jää junan alle (menetettiin oma koira viisi vuotta sitten, kun se jäi junan alle, en muistanut koko tuon skenen olemassaoloa ja pahaa aavistamattomana katselin mukavaa Disney-leffaa ja sitten... Sitä hysteerisen itkun määrää).
Näistä aikuisemman maun leffoista en ees muista, mille olisin itkenyt. On jotain tiettyjä kohtauksia, joissa saa roskan silmään poikkeuksetta (TSH ja Samin monologi
"It's like in the great stories Mr. Frodo, the ones that really mattered ---" ja X-Men: Days Of Future Pastin Charlesin
"Just because one stumbles and loses their path, doesn't mean they're lost forever" muun muassa), mutta todella harvoin mikään ihan vollottamaan pistää. Komppaan sitä, minkä
Aionka tuolla edellä totesi, että kirjoja lukiessa tunnereaktio nousee paljon helpommin esiin, leffoissa sitä samaa ei syystä tai toisesta kovin usein tavoita.