Kiitoksia kommentoijille!
Kolmas luku: KlaustrofobinenBPOV:Olin juuri tyhjentänyt matkalaukkuni (vaikka en luultavasti tulisi käyttämään omia vaatteitani), kun kuulin koputuksen.
”Sisään!” sanoin iloisesti, mutta kukaan ei tullut.
”Minun nimeni on Eliza, saanko tulla sisään?” pieni ääni pyysi oven toiselta puolelta ja yritin olla purskahtamatta nauruun.
”Kyllä, Eliza, kuten sanoin, voit tulla sisään.” Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka hän oli, mutta kun näin hänen kirkkaansinisen palvelusasunsa, minulle tuli outo tunne, että olin unohtanut jotakin. Hän kumartui eteeni ja katsoi minua ujosti hymyillen.
”Minä olen Eliza ja olen sinun palvelijasi. Minä vastaan huoneestasi, vaatekaapistasi, kylpyhuoneestasi, siitä mitä puet päällesi ja aikataulustasi.” Suuni loksahti auki. Minulla palvelija?! Minulla on aikataulu?”
”Öh... kiitos, Eliza”, sanoin ja epäröin. Mitä hän odotti?
”Oletko päättänyt, mitä aiot pukea yllesi päivälliselle tänään, neiti?” Olin aivan ällikällä lyöty, ensinnäkin, hän kutsui minua neidiksi! Ja toiseksi, minun täytyisi päättää jotakin tällaista?
”Enkö voi vain olla näissä vaatteista, jotka minulla jo ovat?” Hän katsoi minua silmät suurina.
”Saanko auttaa sinua päättämään, neiti?” Se ei oikeastaan ollut kysymys, vaan enemmän tai vähemmän mukavasti muotoiltu vihje, että minä todella tarvitsin apua ja että minulla oli yhtä paljon käytöstapoja kuin norsulla posliinikaupassa.
”Totta... totta kai!” sanoin epävarmana siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Toinen kumarrus ja hän katosi toiseen maailmaani, vaatehuoneeseeni. Yritin seurata häntä, mutta ennen kuin edes pääsin sinne, hän tuli ulos mukanaan kolme vaihtoehtoa. Hän katsoi minua ja antoi lyhyen haltermekon. Se oli mustavalkoinen kokoon kerätyn helman kanssa ja se ylettyi juuri polvieni yläpuolelle. Rintojen alla oli suuri musta nauha, joka sai rintani näyttämään suuremmilta kuin mitä ne oikeasti olivat. En ole ikinä pitänyt itseäni kauniina, mutta kun näin itseni peilistä puettuna siihen mekkoon, näytin melkein tyrmäävältä. Hän antoi minulle vielä valkoiset sandaalit, joissa oli rusetit. Olin erittäin kiitollinen sandaaleista, sanotaanko vaikka, että minulla ei ole koskaan ollut onnea korkojen kanssa...
”No nyt näyttää paremmalta... Päivällinen on katettuna 15 minuutin kuluttua suuressa ruokasalissa”, Eliza sanoi. Olin juuri kysymässä häneltä, missä ruokasali oli, mutta hänen hälyttimensä alkoi piippaamaan.
Onko hän tohtori, tai jotain? Hän luki viestin ja muuttui vakavaksi.
”Voi ei, hätätilanne, joku on tilannut vääriä kukkia huomiselle juhla-aterialle. Minun täytyy mennä!” Hän pyrähti ovelle.
”Mutta...” keskeytin, kun näin hänen jo sulkeneen oven.
EPOV:Olin juuri saanut työnnettyä valkoisen paitani tummansinisten farkkujen alle ja olin juuri miettimässä, käärisinkö hihani ja jättäisinkö pari nappia kauluksesta auki, kun uusi iPhoneni alkoi soida. Painoin kaiuttimen päälle.
”Jep!” sanoin ja käännyin pois peilin edestä.
”Miten menee?” Jazz kysyi. Istuin sohvalle ja venytin jalkojani.
”Kaikki on niin tylsää juuri nyt! Olen juuri laittautumassa valmiiksi päivälliselle, enkä ole tehnyt tänään mitään.” Jasper alkoi nauraa.
”Oletko taas kotiarestissa?”
Minä naurahdin. ”Äh, en, pahempaa.”
”Pahempaa? Mikä voi olla pahempaa?”
”Bella saapui tänään!” sanoin korkealla, todella homomaisella äänellä. Jasper nauroi.
”Älä viitsi, lyön vetoa, ettei hän ole niin paha, kunhan tutustut häneen!”
”Siinä se ongelma onkin! Minä en halua! Voisinkohan minä vain saada hänet lähtemään?” kysyin epätoivoisesti. Jasper nauroi uudestaan.
”Mitä tarkoitat noilla oudoilla jutuillasi? Onko hän niin ruma, ettet ole kiinnostunut lainkaan?” Minä huokaisin.
”Se... se... on ihan okei, en tiedä mistä se johtuu. Ehkä se on hänen tapansa hymyillä. Niin viattomasti, ja se, kun hänen hiuksensa näyttävät auringossa sulalta toffeelta... Tai sitten se on vain se, että hän on selän takana puhuja...”
”Ai... Odotapa hetki”, Jasper keskeytti minut. ”Ei tuo kyllä siltä kuulosta, että haluat päästä hänestä eroon...” Minä nauroin.
”Voi, kyllä haluan! Lasken jo nyt päiviä siihen, kun hän lähtee kesäkuussa... Enää vain kuusi kuukautta! Kylläpä se aika lentää!”
”Hänhän tuli vain muutama tunti sitten!” Minä nielaisin.
”Jazz... Minun täytyy mennä... Puhutaan myöhemmin.”
”Nähdään... Ja... pidä hauskaa!” hän sanoi ja nauroi taas. En voinut kestää enää. Minun täytyi lopettaa. Typerä Jasper...
BPOV:Lysähdin tuolille uupuneena. Tässä typerässä talossa oli 50 000 käytävää ja 5 000 000 huonetta ja sikäli kuin itse tiesin, olin jumissa jossain huoneeni ja ruokasalin välillä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, minne mennä. En edes tiennyt, missä itse olin, saatikka missä huoneeni oli. Pitkä tarina tiivistettynä: Olin eksyksissä!
Eksyksissä Valkoisessa Talossa. Kuulostaa halvan kauhuelokuvan nimeltä. Katsoin uutta Fossil -kelloani. Mahtavaa, se oli 21.15. Olin virallisesti 15 minuuttia myöhässä ensimmäiseltä illalliseltani Yhdysvaltain presidentin kanssa. Jos huomenna syttyy sota Saksaa vastaan, niin ainakin tiedetään, ketä syytetään. Katselin ympärilleni epätoivoisesti, yrittäen löytää jotakin, mikä voisi antaa vinkin siitä minne mennä. En kyllä uskonut heillä olevan täällä minkäänlaisia kylttejä.
EPOV:Vivaldin Neljä vuodenaikaa soi pehmeästi taustalla samalla, kun ilma tuntui pingottuneelta. Isäni oli hiukan hämmentynyt ja Esmellä oli huolestunut ilme kasvoillaan, ainoa henkilö joka hymyili, olin minä! Ja miksi? Oli illallisaika, jo puolen tunnin ajan oikeastaan, ja meidän erityisvieraamme, täydellinen
Bella, oli kadoksissa. Venyttelin käsiäni ja päästin äänekkään haukotuksen.
”Tiedäthän, isä, pihvini höyry, joka on kyllä jo nyt kylmää, sai vatsani melkein täyteen. Ehkä vielä vähän paahtopaistin höyryä, ja olen täynnä!” Isä katsoi minua murhaavasti ja nauruni kaikui seinistä saaden huoneen vielä pingottuneemmaksi. Tämä oli loistavaa!
”Haluatteko minun lämmittävän ruokanne uudelleen, herra presidentti?” tarjoilija kysyi. Minä hymyilin.
”Oi, minunkin myös... Ja muuten, minä en ota tänään jälkiruokaa, olen jo
aivan täynnä.” Äiti katsoi minua varoittavasti. Juuri silloin ovi aukesi ja Eliza astui sisään.
”Olen todella pahoillani, että häiritsen, herra presidentti, mutta en löydä neiti Swania mistään, hän ei ole huoneessaan.” Hymyilin niin leveästi, että poskiini alkoi sattua. Isä rypisti kulmiaan ja tiesin olevani pulassa.
”Edward, mene etsimään Bellaa.” Katsoin häntä yllättyneenä. Hän ei voinut olla tosissaan! ”Nyt!” hän sanoi vihaisesti ja nousin ylös lähteäkseni etsimään neiti Täydellisen Verkkaista!
BPOV:Istuin edelleen keskellä ei mitään. Aikaa oli kulunut 40 minuuttia ja olin edelleen eksyksissä. Tämä oli jo liikaa. Olin eksynyt tähän helvetin hirviötaloon. Kuinka tätä voi edes kutsua taloksi?! Kiedoin käteni polvieni ympärille ja painoin pääni niihin.
En aio itkeä. En aio itkeä. En aio itkeä. Ja siinä se oli. Ensimmäinen kyynel tipahti kädelleni ja tunsin sen polttavan ihoani. Toinen ja kolmas seurasivat perässä.
Ei, tämä ei ole minun tapaistani. En aio luovuttaa! Avasin ikkunan. Tarvitsin happea. Kylmä tammikuun ilma nipisteli ihoani ja varmistin hengittäväni sisään niin paljon, kuin mahdollista. Minun piti selvittää ajatukseni ja tämä sotku. Kylmä tuuli puhalsi ikkunan läpi ja pyyhkäisi hiukset kasvoiltani. Se tuntui paremmalta. Viimeisen kerran, kun suljin silmäni, lupasin itselleni löytää tien ulos heti, kun avasin seuraavan kerran silmäni.
”Täällä on 132 huonetta, 32 kylpyhuonetta ja kuusi kerrosta majoittaen kaikki ihmiset, jotka asuvat täällä, työskentelevät täällä ja vierailevat täällä.” Silmäni rävähtivät auki ja vieressäni seisoi Edward, nojaten ikkunasta ulos.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin ja yritin kuulostaa ärsyyntyneeltä, epäonnistuin siinä surkeasti.
”Täällä on myös 421 ovea, 147 ikkunaa, 28 takkaa, seitsemän portaikkoa ja kolme hissiä.” Tuijotin häntä, kuin hän olisi mielisairas, ja ehkä hän olikin.
”Mitä sinä oikein puhut?” Hän hymyili minulle, nauttien tiedosta, että oli onnistunut yllättämään minut.
”Puhun 132 huoneesta, 32 kylpyhuoneesta, kuudesta kerroksesta, 412 ovesta, 147 ikkunasta, 28 takasta, seitsemästä portaikosta JA kolmesta hissistä.” Taisin näyttää enemmän kuin hämmentyneeltä, sillä hän alkoi nauraa nähtyään kasvoni. Hän käätyi ympäri ja nojasi ikkunaan kohauttaen olkiaan.
”Halusin sinun vain tietävän, että on ihan okei eksyä täällä. Varsinkin ensimmäisellä kerralla... yöllä... miten tahansa.” Pyöräytin silmiäni. Juuri, kun ajattelin hänen olevan ihan kiva, hän tulee ja pilaa kaiken. ”Älä viitsi, minä vien sinut ruokasaliin.” Hän tuli pois ikkunalta suljettuaan sen ja tarttui ranteeseeni. Hän veti minut hissiin ennen kuin kerkesin sanomaan mitään. Pidätin hengitystäni ja pian jalkani alkoivat tuntua hyytelöltä. Hissin ovet sulkeutuivat ja minulle tuli kuuma. Yritin viilentää itseäni seisomalla aivan ilmanpuhaltimen alla. Hengitykseni muuttui raskaammaksi ja puhaltelin epätoivoisesti tuuletinaukkoon.
”Toimiiko tämä laite?” Edward katsoi minua uteliaasti ja huolestuneesti.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi yllättyneenä. Minua huimasi ja tuijotin monitoria oven yläpuolella.
”Liikummeko me ollenkaan? En tunne mitään. Onko täällä sinusta liian kuuma? Onko täällä sinusta tarpeeksi happea?” kysyin epätoivoisesti salatakseni paniikin. Nojasin seinään ja yritin tasata hengitystäni. Edward hymyili yhtäkkiä ja astui minua kohti. ”Älä, älä, älä tee tuota... Voit saada hissin pysähtymään tai rikkoutumaan...” selitin. Edwardin hymy vain leveni.
”Olet klaustrofobinen, etkö?” hän kysyi ja astui toisenkin askeleen minua kohti. Nostin käteni kieltääkseni häntä jatkamasta matkaa.
”Kiva deduktiivinen perustelu, Sherlock Holmes. Kerro jotain, mitä en tiedä!” Yritin hengittää hitaasti, sisään ja ulos. Edward nauroi.
”Näytät aivan siltä, kuin synnyttäisit!” Kurtistin kulmiani.
”Ihanko totta? Itse asiassa, niin olenkin. JA SE ON SINUN!” Hän lopetti nauramisen heti ja minä hymyilin tyytyväisenä. Sitten hänen ilmeensä muuttui. Se ilme kertoi minulle, että hän suunnitteli jotakin, mikä säikäyttäisi minut totaalisesti. Hän nappasi kiinni suoristetusta kädestäni ja vetäisi minut syliinsä. Minä kirkaisin, sillä minä todellakin liikuin hississä. Hän hymyili minulle.
”Näitkö? Sinä kävelit hississä, eikä mitään tapahtunut.” Vedin käteni pois, mutten uskaltanut vetäytyä pois kokoaan, ja hän tiesi sen.
”Se oli tuuria, typerys!” Hänen hymynsä leveni.
”Ohoh! Sinä todella yrität haastaa minut! No, sitten minun täytyy havainnollistaa se sinulle uudestaan!” Ja ilman mitään varoitusta hän hyppäsi ilmaan. Suljin silmäni ja aloin kiljua. Mutta mitään ei tapahtunut. Hän jatkoi hyppimistä ylös ja alas, ylös ja alas, ja minä jatkoin kiljumista. ”Älä viitsi, Bella, tämä on hauskaa!” hän lopetti juuri lauseensa, kun yhtäkkiä valot sammuivat.
”Täydellistä, herra Masen, idiootti! Mitä nyt?!” huusin ja ihan kuin se ei olisi jo ollut tarpeeksi, me kuulimme todella kovan nitinän hissin seinästä ja yhtäkkiä hissi alkoi pudota. Tunsin kuinka minut vedettiin takaisin ja yritin pitää Edwardista kiinni, mutta hänkään ei ollut vakaa, joten kaaduin selälleni ja hän kaatui päälleni. Aloin kiljua.
Tämä on elämäni loppu. Minä kuolen. Ja sitten, yhtäkkiä, hissi pysähtyi ja olin edelleen yhtenä kappaleena. Rintakehäni nousi ja laski nopeammin kuin koskaan ennen.
”Oletko kunnossa?” Edward kysyi. Hän makasi vieläkin päälläni. Nyökkäsin ja muistin sitten, ettei hän voinut nähdä sitä.
”MIKSI SINUN TÄYTYI HYPPIÄ? MIKSI ET VOINUT VAIN LOPETTAA, KUN PYYSIN?” huusin ja hänen päänsä nytkähti taaksepäin yllätyksestä.
”Tarkasti ottaen, et pyytänyt”, hän sanoi ja saatoin kuulla hänen hymyilevän. Kiljaisin ja aloin lyömään häntä.
”EDWARD! PÄÄSTÄ-IRTI-MINUSTA! NYYYYT!” Edward alkoi nauraa ja nousi ylös.
”Olet ensimmäinen tyttö, joka ikinä on sanonut minulle noin”, hän sanoi ja jotenkin hän löysi käteni ja nosti minut ylös. Aloin irrottaa hiuksiani huulikiillostani ja pian valot palasivat. Huokaisin helpotuksesta. Hissin ovet avautuivat ja minä marssin käytävälle.
”Kiitoksia siitä, että todistit etteivät hissit ole ollenkaan vaarallisia. OLET TOTAALINEN IDIOOTTI, EDWARD MASEN!” Edward nauroi ja oli juuri sanomassa jotakin, kun Esme ja Carlisle saapuivat.
”Siellähän sinä olet, Bella. Oletko kunnossa?” Esme kysyi. Yritin hymyillä.
”Öh... olen todella pahoillani, etten ollut illallisella... Minä todella yritin päästä sinne, mutta... eksyin...” Tuijotin lattiaa. Esme laittoi kätensä selälleni.
”Me olemme jo syöneet, mutta siellä on vielä ruokaa sinulle ja Edwardille. Edward, näytä hänelle ruokasali.” Katsoin ylös. Illallinen kahdestaan Edwardin kanssa? Ei ikinä.
”Minulla ei oikeastaan ole nälkä... varmaan johtuu aikaerosta... Luulenpa, että menen vain nukkumaan... Olen todella... väsynyt.” Esme ja Carlisle tuijottivat minua yllättyneinä.
”Totta kai, kultaseni... Mitä vain, mikä tekee sinut iloiseksi. Huoneesi on kolmas oikealla.” Nyökkäsin kiitollisena ja lähdin katsomatta Edwardiin.
.............................
Kävelin edestakaisin huoneessani pystymättä nukkumaan, koska olin niin nälkäinen.
Typerä Edward. Typerä, typerä Edward. Typerä, typerä ylpeys. Kello oli jo yksitoista yöllä ja päätin juuri lähteä etsimään keittiötä itsekseni, kun kuulin jonkun koputtavan oveeni. ”Sisään”, sanoin, mutta kukaan ei vastannut.
”Sisään!” Ei vieläkään vastausta. Pyöräytin silmiäni ja kävelin ovelle.
Typerä, idiootti, typerä E... Oven edessä oli McDonald's paperipussi ja siihen oli kiinnitetty lappu.
Olet huono valehtelemaan,
E.
Hymyilin, ja ensimmäistä kertaa tunsin Edwardia kohtaan jotain muutakin, kuin vihaa.
