Nyt kävi näin. Ei enää Blow My Whistle Babya tällä kaudella:') Toisaalta tosi haikeaa, toisaalta en osaa olla surullinen eilisten hopeajuhlien jälkeen.

En osaa sanoa eilisestä pelistä oikein mitään. Immersoiduin vain siihen fanikatsomon tunteeseen, siihen kaikkeen mahtavaan, mitä me ja Pelicans edustettiin. Olin ihan loppumetreille sitä mieltä, että ok, Tappara voittaa ja tyylikäs voitto tuleekin. Sitten siellä näytettiin viime minuuteilla (en tiedä näytettiinkö tätä telkkarissa?) se ihmeen minä voitan ja sinä häviät pätkä, ja se oli niin mautonta, se oli niin ylimielistä ja turhaa...että se siitä tyylikkäästä mestaruudesta. (Minun mielikuvissani! Puhun siis nyt 100% katsomossa seisseen Pelsufanin sydämellä. Myös ehkä hieman valmentajan sydämellä, sillä tuo on juuri sellaista urheiluhenkeä, jota en sietäisi ainoaltakaan omalta valmennettavaltani. Oli kyllä niin mauton edelleen) Sen Benny Bloodille buuamisen lisäksi, mikähän sekin oli? Blood siis loukkasi itsensä, ei siitä mitään rangaistuksia tullut tai mitään, hän käveli suoraan koppiin ja sai tikkejäkin naamaan, kentällä oli lätäkkö verta...ja Tapparan kannattajat vain buuaa siitä? En vain mitenkään tajunnut sitäkään.

Heljanko pelasi upeasti ja ansaitusti sai kaikki mahdolliset palkinnot pelin jälkeen:D Hän on kyllä ihan huippu. On siis Kokkokin, ottaen huomioon miten nuori Kokko oikeasti on. Mutta Heljanko on jotenkin niin liikkis, ja sitten kun hänellä on se sad puppy eyes ilme vähän väliä:3

Mutta kuten oma vanha valmentajani aina sanoi, jos menit kisaan niin, ettet ollut tehnyt kaikkeasi, olit oikaissut treeniohjelmasta, ruokavaliosta tai valmistautumisesta, ja hävisit, niin pulinat pois. Ja jos menit kisaan niin, että olit valmistautunut täydellisesti ja silti hävisit, niin pulinat pois. Ei se selittely auta mitään kummassakaan tapauksessa. Tapparahan pelasi hienosti ja Pelsun peli ei aivan riittänyt siihen kirkkaimpaan mitaliin tällä kertaa.

Mutta kuten alussa sanoin, pettymys ei ole päällimmäisenä mielessä. Meillä alkoi ihan valtavat hopeajuhlat heti, kun päästiin hallista ulos ja busseille. Itkettiin ja halailtiin, kuunneltiin rakkauslauluja Pelsuille koko bussimatka. Matkalla tuli ilmoitus, että Pelsun pelaajat haluaa vielä nähdä meidät hallilla, ja bussikuski pisti läpän lattiaan ja skipattiin taukokin matkalla, että ehdittiin sinne ottamaan pelaajat vastaan. Ja mikä fiilis. Laulettiin ja tanssittiin. Oli soihdut, oli ilotulitusraketit, vielä kerran huudettiin ja kannustettiin. Kaikki oltiin niin hemmetin ylpeitä Pelicansista, oikeasti OLTIIN FINAALEISSA TOISTA VUOTTA PUTKEEN! Ai kamala, itkin ja nauroin ja lopetin tämän Liigakauden Seksi-Lassen kainalossa, joten en mitenkään voi olla pettynyt:3 Ja siis halasin häntä hallin pihalla ja sopotin jotain "I lob u so much ur the greatest player evö thank u for everything...", en mitenkään muuten päätynyt Seksi-Lassen kainaloon, vaikka hän komea mies onkin

Kaivelenko vielä jostain sieluni syövereistä onnittelut... Onnea Tappara ja Angelina ja Ingridkin (päättelisin Tapparan paidasta, että olet Tappara-fani?)<3 Oli kyllä mahtava finaalikevät jälleen kerran:)

Mun skenaariossa Leon pakenee Oilersin idioottia lehdistöä ja kaikkia Oilersissa saamiaan toistaitoisia kädettömiä laitureita, jotka ei pysty vastaanottamaan kovaa syöttöä siitä nyt puhumattakaan, että osaisi maalin tehdä.

No joo, totta on, että Leonille voi hyvinkin löytyä hänelle paremmin sopiva paikka muualta. Mutta McDrai:') Pelaako se Leon nyt keskellä vai edelleen laiturina? Muistanko oikein, että hän keskellä alunperin pelasikin, kunnes siirtyi McDavidin laidalle? Mahtaako Leonilla olla halu palata pelaamaan keskelle? Nyt huomaa, etten ole juuri ehtinyt änäriä ainakaan tässä keväämmällä seuraamaan:D

Nimi - Maitohampaat
Kirjoittaja - Vilna
Ikäraja - K11

Paritus - Edvard/Nikolai, Nikolai/Alvar
Tyylilaji - slash, maaginen realismi, tunnelmointi, sisaruskateus ja kaipaava & haikea romanssi
! Varoitukset - kolmiodraama, seksijuttuja ikärajan puitteissa, vähän verta

Tiivistelmä - Hänen nimensä on Nikolai ja kun hän ensimmäisen kerran avaa suunsa, minä olen jo puoliksi rakastunut.

Kirjoittajalta: Minähän en siis. kirjoita originaaleja. En vain jotenkin osaa. En myöskään pidä kolmiodraamoista. Siksi minun piti kirjoittaa Spurttiraapaleeseen jotain ihan muuta, mutta eilen minun mielessäni alkoivat pyöriä nämä kolme ja halusin kirjoittaa heistä jotain. Tästä ei varmaan tule kovin pitkää, haluan sanoa, että alle kymmenen osaa, mutta we'll see! Olen myös näemmä kiintynyt yksisanaisiin otsikoihin, ei sillä ne on kivoja. u_u Tätä ensimmäistä osaa ei ole muuten kirjoitettu Spurttiin, kun kirjoitin sen eilen. Jaaaaa, en ole kirjoittanut minä-kertojalla varmaan ikinä, lol. Saa nähdä mitä tästä tulee, toivottavasti jotain hauskaa!

Haasta itsesi kirjoittajana II (minä-kertoja), Spurttiraapale VI

---

Hän huuhtoutuu veren peittämänä kivikkoiseen rantaan marraskuun alussa.

Alvar on se, joka löytää ja tuo hänet kotiin; minä olen mökissä keittämässä rooibos teetä liedellä ja lukemassa runokokoelmaa väristen samalla kylmästä. Tuuli huutaa katonrajassa ja seinäkello tykyttää aikaa aina vain eteenpäin. Se viekas harmaaraidallinen kulkukissa, joka käy meillä parin päivän välein syömässä makaa minun sylissäni ja kehrää suloisesti, ja minun on hyvä olla. Se on kovin harvinaista minulle.

Kalpeat, ahavoituneet käteni silittävät kissan liian hintelää vartaloa, kun minä käännän sivua hauraantuneesta kirjastani. Kimeä teepannu alkaa viheltää hetken kuluttua, ja minä nostan kissan hellästi sylissäni ja laitan sen makaamaan pehmeän sohvatyynyn päälle, ennen kuin menen lieden tykö ja kaadan itselleni ison kupin ihon polttavan kuumaa teetä.

Sitten minä odotan rakasta kaksoisveljeäni kotiin.

Alvar on ollut poissa muutaman tunnin, kun hän palaa takaisin alaston ja verinen nuori mies käsivarsillaan, ja käskee hätäisesti minua tekemään tilaa sohvalla, ennen kuin hän laskee tämän makaamaan siihen. Hetken aikaa me vain katsomme häntä, kumpikaan tietämättä mitä oikein tehdä. Se mies on kovin kaunis. Veren alla loistaa lumenvalkoinen kuulas ja miltei virheetön iho. Hiukset ovat korpinmustat, lyhyet ja laineikkaat, ja keho pitkä ja hoikka, kylkiluiden nikamat paistavat ihon läpi. Kynnet ovat mustat ja terävät kuin jonkin eläimen. Minun arka sydämeni alkaa lyödä neljä kertaa nopeammin näystä.

Minä ja Alvar vilkuilemme toisiamme vähän aikaa, ja minä huomaan ensimmäistä kertaa, että hän pitelee käsissään jotakin: harmaata hylkeennahkaa.

Minä kurtistan otsaani, kun Alvar vain kohauttaa olkiaan hämmentyneenä. Hänen vaaleat hiuksensa ovat tuulen viskomat ja pisamaiset posket ovat punehtuneet kylmästä, eikä hänen huulillaan ole tietoakaan hymystä, joka melkein aina väreilee hänen muuten kalvakoilla kasvoillaan.

Käännän katseeni takaisin uuteen vieraaseemme ja hätkähdän nähdessäni harmaiden myrskypilven väristen silmien katsovan minua takaisin viiltävästi. Minun sydämeni jättää yhden lyönnin välistä.

Hänen nimensä on Nikolai ja kun hän ensimmäisen kerran avaa suunsa, minä olen jo puoliksi rakastunut.

Awww.
Tykkään tosi paljon kirjeistä, ja tää oli tosi tyydyttävää luettavaa, kun melkein koko ajan osasi odottaa tuota "en mä lähetä tätä kuitenkaan" -kohtaa
Mutta siis niin söpö tuo Edvinin tunnustus autotallissa istumista myöten. Samaistun myös kovin synttärisankarin kuvaukseen, oli se tuskaa täyttää 18 vasta joulukuussa kun kaverit juoksi baarissa maaliskuusta alkaen ja loka-marraskuussa oli itse ainoa, joka ei päässyt mukaan.
Sulla on näissä näiden poikien teksteissä niin aitoja teinijuttuja, että niitä on joka kerta yhtä mukavaa bongailla, ihan eri meno kun enkunkielisissä high school-AU:issa 

Kiitos tästä, tykkäsin ^^

~Violet kiittää

Lämpimät onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! Käytänkin tilaisuutta hyväkseni ja kommentoin tätä Alex/Eelistä, jota en ole vielä ehtinyt kommentoida, vaikka olen lukenut tätäkin aina uuden osan nähdessäni, ja nyt uudelleen. Minä kyllä ihailen sitä, miten paljon kirjoitusideoita sinulla on, ja miten monipuolisesti ja hyvin osaat luoda erilaisia henkilöhahmoja, mikä on varmaan yksi suurimpia haasteita originaalia kirjoittaessa.

Vaikka tämä jatkis kertookin näistä nuorista miehistä, tavallaan tämä taustoittaa myös Jeren yksityiselämää ja menneisyyttä. Minusta on hauska ajatella, että Jerellä oli poika, joka oli jo aikuinen, vaikka Jere ei ilmeisesti ollut tämän kanssa kovin paljon perinteistä perhe-elämää viettänytkään, tai tällaiseen käsitykseen olen jäänyt. Kun Alexia vertaa Jereen, minusta hänessä oli samanlaista tuo impulsiivisuus, joka ei läheskään aina johtanut hyvään. Mutta sitten Alex oli Jereen verrattuna ehkä kiltimpi ja herkempi, ja ajattelin sen johtuvan siitä, ettei hänellä ollut yhtä raskaita kokemuksia takanaan. Alex/Eelis -pari on minusta jotenkin hersyvän hauska siinä mielessä, että kun toinen on ihan liian tarkka murehtijatyyppi, ja toinen eräänlainen boheemiluonne, eihän siinä yhteentörmäyksiltä vältytä. Mutta onneksi he rakastivat toisiaan niin paljon, että sen avulla ongelmat saadaan aina jollain tavoin ylitettyä.

Ensimmäisessä osassa oli aivan ihana aamutunnelma, ja jollain tapaa kiireetön sellainen siitäkin huolimatta, että oli menoa ja piti herätä. Tietenkin Alex on näistä kahdesta se aamu-uninen, kuinka muutenkaan? Tuo ”vielä viisi minuuttia” on itsellekin niin tuttua etenkin nuoruudesta, ja sen myötä sympatiat olivat molempien puolella, sekä Eeliksen, joka joutui huolehtimaan paitsi itsensä niin myös poikaystävänsä ylös saamisesta, mutta myös Alexin. Totta kai tämä näytti Eeliksen silmissä maailman ihanimmalta juuri tuollaisena:

Nyt Eelis vain seisoo siinä sängyn vieressä ja katselee nukkuvaa poikaystäväänsä, joka on kaunis ja suloinen mutta toivottoman aamu-uninen.

Toisessa osassa vähän mietin, mitenhän Alexin opintojen mahtaa käydä, jos hän on hakeutunut juuri tuolle alalle pelkästään Eeliksen takia, eikä muuten tunne siihen veren vetoa? Mutta ehkä Alexin opiskelut sujuivat silti välillä ihan hyvin. Minulle tuli tästä sellainen tunne, että Alexilla oli jatkuva ikävä Eelistä, ja siinä oli jotain hyvin koskettavaa. Tässä tuli niin hyvin esiin molempien luonteet, kun Eelis murehti huomista tenttiä heidän molempien edestä, vaikka Eelis oli ihan varmasti lukenut sitä varten todella hyvin, kun taas Alex ei surrut omia lukemisiaan, vaikka olisi ehkä pitänytkin. Alex osasi kuitenkin tasapainottaa Eeliksen stressaamista hyvin, sillä Eelis olisi muuten opiskellut ja hermoillut ihan liikaa. Tämä loppu oli ihana, en osaa sitä sen paremmin kuvata:

”Mä oon lukenu tositosi ahkerasti koko illan. Nyt mä oon ansainnu pienen tauon ja vähän hellyyttä mun rakkaalta.”

Eelis mutisee jotain sen tapaista, kuin että niinpä tietysti, mutta enempää hän ei ehdi, kun Alex on jo kaikkialla – huulilla, vaatteiden alla, iholla, hiuksissa.

   

Kolmannessa osassa en voinut muuta kuin pyöritellä päätäni Eeliksen huolille. Nuoruuden pitäisi olla ihmisen parasta aikaa, mutta tuntui että Eelis murehti itsensä lähes sairaaksi, tai ainakin unettomaksi. Ymmärrän Eelistä hyvin, kun kyllähän huoli toimeentulosta on hirveän raskasta, etenkin kun joutuu tasapainoilemaan opintotuen ja töissä käymisen välillä. Silti on ihan kamalaa, että nuoruus kuluu surressa, ja vaikka Alex oli luonteeltaan ehkä vähän liikaakin sitä toista ääripäätä, hänen rennossa asenteessaan on jotain todella kadehdittavaa. Eelis tunsi sen myös, ja minusta oli aivan ihanaa, miten Alex onnistui lievittämään Eeliksen murheita nukkuessaankin. Tämä oli tässä osassa ehkä se suosikkikohtani:

Yön hiljaisuudessa Eelis saattaa viettää tuntikausia vain katsellen Alexia, silitellen varovasti tämän hiuksia ja kuunnellen unisen hengityksen tasaista tuhinaa. Viime yö oli niin kurja, että hänen olisi tehnyt mieli herättää Alex vain saadakseen puhua tälle hetken, ja ehkä hän olisi myös voinut käpertyä tämän kainaloon turvaan pahalta maailmalta. Alexilla on ihmeellinen taito saada Eeliksen piinallisten ajatusten loputon kierre katkeamaan, ja varmasti tämän lämmin läheisyys olisi auttanut tälläkin kertaa.

     

Neljännessä osassa olin ihan sydäminä siitä, miten intensiivistä Alexin ja Eeliksen yhdessäolo oli, vaikka sitten oppilaitoksen naulakoilla keskellä lounasruuhkaa. Tuntui, että juuri tuolla hetkellä molemmat näkivät vain toisensa, ja ihastelin sitä, miten hyvin he ymmärsivät toisiaan. Eeliskin taisi huomata, että päivänvalossa huolet asettuivat paremmin mittasuhteisiinsa, ja Alex tuki Eelistä niin hienosti sen sijaan, että olisi vain käskenyt olla murehtimatta. Minusta oli ihanaa, että Alexin tuki oli Eelikselle niin tärkeää, ettei hän välittänyt siitäkään, näkikö joku heidät yhdessä vai ei, vaikka muuten ei halunnutkaan julkistaa heidän suhdettaan. Tämä oli todella kaunis kohta:

Eelis yrittää nauraa, mutta Alex kuulee, miten tiukkaa se tekee. Kun Eelis ei edelleenkään vetäydy kauemmas, hän ottaa tämän kasvot käsiinsä ja silittää peukaloillaan poskien ihoa.

”Mä otan aina kiinni”, hän sanoo. ”Mä en anna sun pudota maailman reunan yli, okei? Sä voit luottaa siihen. Mut jos sulle vielä tulee sellanen olo, niin sun pitää herättää mut. Ihan mihin aikaan yöstä tahansa. Onko selvä, Eelis?”

Viiden luku olikin sitten melkoinen pudotus maan pinnalle, ja vaikka se ahdisti minua, ymmärsin sitä oikein hyvin. Jo omienkin sotkujen korjaaminen ottaa välillä koville, ja toisen sotkut tuntuvat ylivoimaisilta. Minua vähän nauratti, kun Alex ja Eelis toivat minulle tässä suhteessa mieleen Siriuksen ja Remuksen, siis sellaisina kuin heidät näen. Muuta huvitusta tässä ei sitten ollutkaan. Jälleen kerran oli niin helppo ymmärtää molempia: siivouksesta ja kahvin puutteesta ahdistunutta Eelistä ja rentoa Alexia, joka heti herättyään joutui Eeliksen kiukun kohteeksi. Silloin tilanne menee helposti yli, ja molempien tulee sanottua tai tehtyä jotain, joka sitten kaduttaa. Pidin tästä sananvaihdosta kaikesta angstisuudesta huolimatta, koska tämä oli niin todenmukainen:

”Mun ei ehkä tarvitsis olla, jos säkin vittu edes joskus korjaisit sun omat jäljet!” Eelis huutaa. ”Päiväkoti-ikäinenkin osaa viedä omat likapyykkinsä pyykkikoriin, mutta sä vaan et osaa! Tää kämppä on kuin joku vitun kaatopaikka, ja mä en jaksa tätä enää! Joko sä opettelet laittaan tavarat sinne, minne ne kuuluu, tai sit hommaat oman kämpän, jossa voit elää omien sotkujes kanssa just niin kuin tykkäät! Mä en osaa edes sanoin kuvailla, miten paljon mua syö, kun sä et koskaan -”

”Selvä homma”, Alex sanoo, työntää tuolinsa vauhdilla kauemmas pöydästä ja nousee. ”Ei sun tarvii sanoo enempää. Kyllä mä tajusin jo. Toisin kuin sä luulet, mä en ole ihan täysi idiootti.”

Viidennen luvun loppu oli niin ahdistava, että onneksi tuli vielä uusi luku. Ihastelin tuota, miten Jere sai Alexin jälleen oikealle tolalle ihan pelkästään kuuntelemalla, ja minulle tuli mieleen, että Jere ei ollut ollenkaan niin huono isä kuin mitä ehkä itse ajatteli. Selvästi tämä ei myöskään ollut ensimmäinen kerta, kun Jere oli tukenut Alexia tämän elämän vaikeissa tilanteissa, tai selvitellyt nuorenparin välejä. Olin todella iloinen, kun Alex ei sitten mennytkään Jeren luokse, vaan palasi kotiin, niin kuin pitikin.

Minua liikutti kovasti tuo varmuus, että Alex tiesi Eeliksellä olevan yhtä paha mieli kuin mitä hänellä itselläänkin oli ollut. Joku toinen olisi varmaan pelännyt toisen olevan vielä vihainen ja jatkavan riitaa, mutta Alex oli huolissaan vain siitä, miten pahalta Eeliksestä tuntui, ja se oli todella ihanaa. Alex oli ihan loistava, kun toi kahvia sekä mukissa että paketeissa, ja osasi löytää juuri ne oikeat sanat, mitkä pitikin. Tämä sovinnonteko sulatti minut aivan täysin:

”Mä rakastan sua”, Eelis mutisee. ”Onneks sä tulit takaisin. Mä olin sulle niin ilkeä… mä vähän pelkäsin, ettet sä ehkä enää –”

”Mä tuun aina takas sun luo”, Alex sanoo ja silittää hellästi Eeliksen selkää. ”Mäkin rakastan sua, enkä aio antaa meidän jutun kaatua mihinkään typerään pikku riitaan.”

Eelis huokaa syvään, asettuu mukavasti Alexin kainaloon ja ottaa pitkän huikan kahvimukistaan.

Sitten kun Eelis alkoi puhua äidistään ja lapsuudestaan, moni asia selvisi ihan toisella tavalla kuin mitä ensi alkuun ajattelin. Oman kodin sotku toi tietysti Eelikselle mieleen kaaoksen lapsuudessa, ja onhan se ihan kamalaa, että hän yritti pitää huolta lapsuudenkotinsa siisteydestä siinä onnistumatta. Olen monesti ajatellut, että lapset sotkevat monta kertaa enemmän kuin mitä vanhemmat ehtivät siivota, mutta tajusin vasta nyt tätä lukiessa, että toisin päin se on ihan hirveän paljon pahempaa. Tällä taustalla ymmärrän nyt niin paljon paremmin senkin, miksi Eelis vielä nuorena aikuisenakin murehtii kaikesta. Siitä on varmasti tullut hänelle toinen luonto, kun joutui ottamaan kaikesta vastuuta liian nuorena, ja lapsuus oli turvaton, varmaan muutenkin kuin sotkuisen kodin muodossa.

Loppu oli ihana, kun Eelis paikkasi Alexin haavat, ja päivä jatkui hyvän mielen ja siivouksen merkeissä, ja sushibaariin menokin oli tiedossa. Tämän kuudennen luvun myötä tuli minulle todella hyvä fiilis ja sellainen tunne, että kyllä kaikki järjestyy, kun vain on rakkautta, niin kuin tässä tarinassa. Suuri kiitos tästä tarinasta ja sunnuntaipäivän ilosta. Jään odottamaan tähän jatkoa ihan niin kuin tuohon toiseen Jere/Mikko -jatkikseesi.

Hei jälleen! Minusta tuntuu, että spämmään sinun ilmoituksia, mutta olen ottanut tavoitteekseni kommentoida kaikkea mitä luen ja olen nyt lukenut näitä sinun Neville/Remuksia ihan into piukeana. :') Minä tykkään tämän fikin otsikosta hirveästi, olen viime aikoina mieltynyt yksisanaisiin otsikoihin (mikä on näkynyt myös omissa tekeleissäni) ja täysikuu on kaunis sana. Remuksen ihmissudeuden käsittely on aina nannaa ja tämä oli nätti mutta karu kuvaus hänestä. Olisipa minullakin oma Neville, joka olisi noin huolehtivainen, awh.