Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Cerwel
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst
Paritus: Sherlock/Jim ja taustalla totta kai Sherlock/John
Vastuunvapautus: Alkuperäinen Sherlock kuuluu Arthur Conan Doylelle ja BBC:n versio Gatissille, Moffatille ja muille, joten en omista mitään.
A/N: Päätin nyt lopultakin heittää BBC!Sherlock-neitsyyteni menemään. Alku lähti muotoutumaan Rolling Stonesin kappaleesta
Paint It Black, mutta sitten ficci lähti kulkemaan ihan omia teitään. Ja Cerwelin lievällä painostuksella päädyin julkaisemaan. Toivottavasti kuitenkin pidätte. ^^
Yhteenveto: Mikään ei ollut enää salaisuus, eikä tulisi olemaan.Kumpikin tiesi
Jim oli värittänyt Sherlockin maailman mustaksi. Jim ei välittänyt rajoista, värityskirjan viivoista, joiden sisällä olisi pitänyt pysyä. Hän oli värittänyt jokaisen sivun reunankin, niin ettei Sherlock enää erottanut värejä mustan alta. Johnin ruskeita silmiä tai punaista neulepaitaa. Sherlock ei nähnyt edes harmaata, vain satunnaisia pilkahduksia, jotka haihtuivat heti, kun niihin käänsi katseensa.
John oli käytettyjä teenlehtiä ja rouva Hudsonin kuivakakkua. John oli usvaista unta, jota kohti Sherlock ei enää meinannut jaksaa kurkottaa kättään. Nykyisin hän ei tavoittanut kuin muutaman muistokiehkuran ja nekin hajosivat hetkessä saavuttamattomiin.
Jim oli ilkikurisia virneitä, kiusoittelevia elkeitä ja lauseita, jotka merkitsivät kaikkea ja eivät kuitenkaan yhtään mitään. Jim oli painajaisia, elämän irvikuvaa ja kohtuuttomuutta, epäoikeudenmukaisuutta. Jotain, jota Sherlock oli odottanut ja samaan aikaan ei ollut.
”Sherlock.”
Sherlock kääntyi katsomaan toista hiljaa. Jim hymyili hymyä, joka teki Sherlockin hulluksi. Se kertoi, ettei hänellä ollut mitään valtaa. Jim hallitsi ja Sherlock saattoi vain pysyä mukana tai hypätä kyydistä. Mutta hypätessään Sherlock murtaisi jalkansa ja jotain muutakin. Eikä Sherlockista ollut ottamaan riskiä.
”Me tiedämme kumpikin, miksi olet täällä”, Jim hymyili.
Tiedämmekö? Ääneen lausumaton kysymys leijui hetken aikaa hämärässä ilmassa. Se oli koleaa ja tummaa ilmaa, kuten kaikki Jim Moriartyn ympärillä oli. Myös Sherlock.
”John”, Sherlock kuiskasi kääntäen katseensa mustaksi maalattuun oveen, jonka takaa kuului tukahtunut kivun valitus.
”Väärin”, Jim hymyili. ”Minä.”
”Päästä hänet”, Sherlock sanoi hiljaa tuntien olonsa alastomaksi ilman asettaan, joka lojui huolitellusti lattialla, heidän välissään. Hän olisi voinut käyttäytyä typerästi, hyökätä pistoolia kohti, yrittää varastaa tilanteen herruus itselleen. Mutta Jim olisi ollut nopeampi, Sherlock tiesi sen turhauttavan hyvin.
”Jos päästän, sinä lähdet”, Jim totesi venyttelevästi, ja Sherlock tunsi toisen katseen kasvoissaan.
”Oliko tuo myönnytys sille, että tarvitset minua?” Sherlock kysäisi ja naurahti, vaikka naurusta oli pyyhitty ilo pois.
”Aivan kuten sinäkin minua, Sherlock”, Jim hymyili takaisin.
Sherlock olisi voinut kiistää, mutta se oli turhaa. Jim tiesi, Sherlock tiesi, eikä muuta tarvittu kahden miehen sanattomaan yhteisymmärrykseen. Ja vaikka Sherlock olisi halunnut väittää ettei sitä ollut, se oli. Olemassa olevaa ei saanut olemattomaksi.
”Sinun ei tarvitse koskea Johniin”, Sherlock sanoi koettaen pitää äänensä tunteettomana, mutta epäonnistui surkeasti. Jimin virne kertoi, että tämä huomasi.
”Olet unohtanut, Sherlock”, Jim totesi ja Sherlock sieppasi pettymyksen äänestä. ”Olet unohtanut, mitä olen sanonut, vai mitä?”
Jim asteli lähemmäksi, katsoi suoraan silmiin ja tutki. Avasi hiljaa jokaisen lukon Sherlockissa, kurkisti sisään ja lukitsi oven jälleen perässään. Se sai Sherlockin vaihtamaan painoa toiselle jalalle.
”Sinä et koskaan kuuntele sanojani. Se koituu lopulta turmioksesi”, Jim sanoi aivan kuin puhuen siitä, kuinka taivaan pilvet ajelehtivat hitaasti eteenpäin. Se oli vaarattoman kuuloista, mutta Sherlock ei tuudittautunut sävyn vietäväksi.
”Et tarvitse Johnia. Minä olen täällä. Joten päästä hänet”, Sherlock totesi yrittäen olla välittämättä Jimin katseesta, joka yhä tarkasteli hänen silmiään.
”Uhrautuisitko todella hänen vuokseen, Sherlock?” Jim kysyi, kallisti päätään ja nuolaisi aavistuksen huuliaan. ”Suloista.”
Sherlock kuuli, kuinka uusi lukko napsahti auki ja tyytyväinen virne valtasi Jimin kasvot. Tämä tiesi. Ei tarvittu kuin pieni silmäys ja toinen tiesi sen kaiken. Sherlockin sydän alkoi hakata lujempaa. Mikään ei ollut enää salaisuus, eikä tulisi olemaan.
”Seb!” Jim huudahti niin, että hän hätkähti ja korvissa kaikui. ”Päästä Johnnyboy menemään. Meillä on uusi lelu.”
Hetkeen ei kuulunut mitään. Valitus oli vaiennut, mutta se ei saanut Sherlockia tyyntymään. Sitten ovi avautui hiljaa, ja Sherlock käänsi katseensa sinne.
”Sherlock?”
John tyrkättiin ulos mustasta ovesta. Kuiskaus oli ollut ohut ja voimaton, tuskin edes kuuluva. Sherlock olisi halunnut juosta toisen luokse, nähdä, että tämä oli kunnossa, mutta hän näki jo nyt, ettei John ollut. Hän näki punaiset hiertymät ranteissa, kauhun harmaiksi käyneissä silmissä. Sherlock näki jo liikaa, toivoi, ettei olisi nähnyt enempää. Mutta hän näki. Hän näki huudon runtelemat huulet ja voimattoman vartalon, joka ei jaksanut enää.
Etsivä puristi silmänsä kiinni, kun vaalea mies tyrkki Johnia eteenpäin. Hän haistoi hien ja veren, kun John ohitti hänet.
Se oli hänen syytään. Sherlock oli ajanut Johnin sinne, ei tietenkään tahallaan. Mutta hänen takiaan Jim oli ottanut Johnin. Sherlock ei halunnut ajatella, mitä toinen oli joutunut kestämään, mutta ei saanut ajatuksiaan hiljenemäänkään.
”Sebastian on kieltämättä varsin vieraanvarainen, vai mitä Sherlock?” Jim kysäisi.
Tämä nautti. Hän kuuli sen, kuinka toinen hymyili tyytyväisesti hänen ympärillään, kallistui hieman lähemmäksi ja hiveli valtikkaansa sormissaan. Sherlock olisi halunnut, kovasti halusi, mutta hän ei kyennyt ottamaan valtikkaa itselleen. Hänen olisi pitänyt kyetä. Sherlockin olisi pitänyt pystyä tarttumaan ja murtamaan Jimin aivan kuin kaikki muutkin. Mutta ei. Jim oli erityinen. Oli aina ollut.
”Tule, Sher”, Jim sanoi pehmeän viekoittelevasti.
Kevyt käden liike, eikä Sherlock enää ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että olisi voinut siepata aseen käteensä kävellessään sen yli. Ei, Jim katsoi häntä ja sai hänet seuraamaan. Ei ollut vaihtoehtoja. Jim teki vaihtoehdoista turhia. Vaihtoehdot olivat pelkureille ja häviäjille. Eikä Jim ollut kumpaakaan.
Sherlock ei myöskään halunnut olla. Mutta hän ei ollut enää varma siitä, että oliko sittenkin? Oliko hänestä tullut pelkuri… tai, mikä pahempaa, häviäjä?
”Eikö meillä olekin miellyttävä asunto?” Jim kysäisi katsahtaen Sherlockiin.
Se olisi kovin surullista tuhota.”Odotin kieltämättä hieman jotain prameampaa”, Sherlock totesi ja kuuli Jimin hymähdyksen, joka ei paljastanut sen enempää.
Jim astui edeltä mustan oven toiselle puolen. Keittiö. Ainakin se oli ennen ollut keittiö. Sherlock huomasi kyllä vaaleansiniset kaapit, jääkaapin ja vedenkeittimen, mutta siellä oli paljon muutakin.
”Istu toki alas”, Jim kehotti hymyillen ja Sherlock istuutui keittiöpöydän ääreen.
”Kerro jos tarvitset jotain”, Sebastian huikkasi olohuoneesta aukaisten äänistä päätellen television, kun Jim painoi keittiön oven kiinni.
”Miksei hän tule?” Sherlock kysäisi, vaikka tiesi jo vastauksen.
”Koska sinä olet minun, Sherlock. Vain minun”, Jim kuiskasi hipaisten huulillaan hänen korvaansa ja ohitti Sherlockin takaa kävellen teekeittimen luo. ”Hän saa leikkiä muilla. No, mutta… Saisiko olla?”
”Ei kiitos.”
Jim hymähti, mutta keitti itselleen teetä. Sherlock katsoi toista herkeämättä, valmiina, mutta toinen ei tehnyt pienintäkään epäilyttävää erhettä. Tämä oli rauhallinen, kaatoi hitaasti itselleen teetä teekuppiin ja laski sen pöydälle Sherlockia vastapäätä. Hetkeä myöhemmin Jim istuutui kuppinsa taakse ja hymyili Sherlockille.
”Sinä et haluakaan tappaa minua”, Sherlock totesi lopulta hivellessään kädessään tikaria, joka oli laskettu pöydälle muiden aseiden joukossa.
”Voi, Sherlock, minähän teen sitä parasta aikaa”, Jim naurahti.
”John”, Sherlock kuiskasi tukahtuneesti ymmärryksen viiltäessä kivuliaan viillon hänen tajuntaansa.
”Aivan. Se sattui, kun näit hänet siinä tilanteessa, eikö vain? Se tappaa sinut sisältä, hitaasti ja kivuliaasti. Paljon tuskallisemmin, mitä nämä kaunokaiset tässä voisivat koskaan tappaa. Ja kun te molemmat murenette edessäni…” Jim puheli hiljaa sirpin malliin taotulle veitselle hivellen sen terää, mutta ei kuitenkaan viiltänyt sormeensa.
”Jätä John rauhaan”, Sherlock pyysi siitäkin huolimatta, että se oli turhaa. Jim ei vaihtaisi enää suunnitelmiaan, ellei hän tekisi niitä turhiksi. Sherlockilla ei vain tuntunut olevan vähäisintäkään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan.
”Sherlock, sinä tiedät, etten jätä häntä rauhaan. Suunnitelmani on liian täydellinen, jotta voisin jättää sen toteuttamatta. Muistatko, kun kerroin sinulle polttavani sydämesi? Kun John kärsii, sinä kärsit. Lopulta sydämestäsi on vain tuhkat jäljellä ja, jos olen armollinen, seivästän sen. Siis jos…” Jim katsoi suoraan Sherlockin sisimpään virnuillen, eikä Sherlock voinut kääntää katsettaan pois, kun Jim kohotti kupin huulilleen.
Sanat kiertelivät keittiössä vailla päämäärää. Sherlockin teki mieli siepata ne ja murentaa olemattomiin, mutta sanoja ei saanut katoamaan. Ne olivat pienenpieniä lintuja, jotka kaartelivat heidän yläpuolellaan päästämättä vähäisintäkään ääntä. Sherlock ei olisi kuitenkaan tarpeeksi nopea.
”Ensimmäinen isku”, Jim totesi lopulta katkaisten hiljaisuuden ja sanojen pienet seitinohuet siivet. ”Ja suoraan sydämeen.”
Jim hymyili kallistaen päätään. Se olisi voinut olla viaton hymy, leikittelevän viaton kuin pikkutytön, joka pyysi isältään karkkia, kun äiti ei suostunut. Mutta se ei ollut. Sherlock näki Jimin silmissä kaikkea muuta kuin viatonta.
”Oli mukava saada teidät vieraiksi”, Jim jatkoi, nousi ylös ikään kuin vahingossa hipaisten Sherlockin sormenpäitä. Sherlock sävähti kosketusta.
”Haluatko suklaamurukeksejä kotiin viemisiksi? Sebastian leipoi eilen. John olisi varmasti mielissään”, Jim hymyili lavuaarin äärellä, Sherlock kuuli tämän hymyn. Aivan kuin he olisivat vain viettäneet miellyttävää iltaa kahden kesken.
”Ei kiitos”, Sherlock vastasi ja irrotti otteensa teräaseen kahvasta.
Jim käänsi hieman päätään ja Sherlock näki virneen tämän huulilla. Virne sai hänet uudestaan miettimään asiaa, mutta lopulta hän hylkäsi ajatuksen. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut upottaa yhden keittiön pöydälle lajitelluista veitsistä Jimin niskaan, hän tiesi ettei se tulisi onnistumaan. Se ei saisi pirua kuolemaan.
”Kerrothan Sebastianille, että ruoka on valmista vartin kuluttua?” Jim kysäisi pyyhkiessään kauniisti koristellun tikarin terää. Se oli tahriutunut vereen, ja Sherlock tiesi kenen vereen. John.
Sherlock ei vastannut, kääntyi vain ovea kohti. Kävellessään olohuoneen poikki hän huomautti päivällisestä Sebastianille, joka heilautti kättään vastaukseksi. Päästyään ulos asunnosta Sherlock pakotti taksin pysähtymään ja sujahti kyytiin ennen kuin kuski ehti sanoa vielä mitään.
Baker Streetilla Sherlock kohtasi Johnin nojatuolissaan teekupillisen kera. Johnin katse oli tyhjä ja hän saattoi erottaa sen ohuen viillon kalpeaksi muuttuneessa poskessa, vaikka John oli puhdistanut sen varsin huolellisesti. Tietenkin oli.
”John…”
Sherlock istuutui Johnia vastapäätä, pyysi anteeksi katseellaan, mutta John ei vastannut. Hänen sormensa kurkottautuivat koskettamaan ranteita kevyesti. John säpsähti kirvelevää kipua, ja Sherlock lupasi, ettei Jim Moriarty koskisi enää ikinä Johniin.
Ei
hänen Johniinsa.