Kirjoittaja Aihe: Glee, Mistä on pienet tytöt tehty? | Brittany/Santana | K-11  (Luettu 2543 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Romanceangsti
Rating: K-11 (kertokaa, mikäli pitäisi nostaa)
Pairing: Brittany/Santana (= Santittany|Brittana)
Disclaimer: Ei mulla mitään oikeuksia ole :' )
Summary: Mistä on pienet tytöt tehty?

A/N: Ensimmäinen Glee-stoorini. Kommentti oli plussaa. Lupailen tulevaisuudessa ainakin yhtä Klainea, katsotaan, mitä siitäkin tulee. Yrittäkää kestää minun tyyliä. Pahoittelen nimivalintaa. Tajuatte sen mahdollisesti tuossa loppupuolella.
Enjoy.
Go Cheeriot!

Mistä on pienet tytöt tehty?

He kaatuivat sylikkäin Santanan sängylle, käsivarret kiertyivät vyötäisille, huulet löysivät huulet. Heidän suudelmansa olivat suloisia, maistuivat huulipunalta, hubba bubalta, siltä vaaleanpunaiselta, purkkapalloilta. Heidän suudelmansa olivat pilvilinnoja, sirpaleita sieltä täällä, eivät valheita, vain jätetty kertomatta. Heidän suudelmansa olivat haavekuvia, kai unelmia, joita he eivät voineet saavuttaa, taivaanrannanmaalailua, sateenkaaria tähtitaivaalla. He olivat vain kaksi varjoa lattiassa, edessään askeleita, joita he eivät uskaltaneet ottaa, uskaltaisi koskaan. He olivat posliininukkeja, kasvoja haalistuneissa kiiltokuvissa, yhdessäkin rikkonaisia. He tiesivät, ettei heistä tulisi morsiamia valkeissa mekoissa, etteivät he kulkisi käsissään valkeita ruusukimppuja, kellokukkia, kissankelloja, eivät koskaan. Heidän suudelmansa olivat kyyneleitä, sanoja, joita he eivät olleet koskaan uskaltaneet yötuuleen kuiskata, taa ikkunaluukkujen, kaupungin valojen.

Santana veti Brittanyn syliinsä, Brittany käpertyi kärälle, painoi päänsä Santanan olalle, posken vasten tytön poskea, ilmeettömiä kasvoja. Santana silitti Brittanyn vaaleaa tukkaa, Brittany sulki silmänsä, yritti unohtaa, millaista oli hengittää, antoi Santanan kammata sata, vaikka tuhat kertaa. Brittany tahtoi unohtaa, millaista oli elää elämää, päivästä päivään samaa pakkopullaa, jota neiti Sylvester ei ollut antanut tämän pistää poskeensa. Brittany tahtoi unohtaa, millaista oli olla täydellinen, muistaa, miltä oli tuntunut rakastua, rakastaa. Santana työnsi vaaleat suortuvat Brittanyn kasvoilta tytön korvan taa, Brittany katseli Santanan kasvoja, tummia silmiä, kuunteli hiljaisuutta, unohtuneita lupauksia. He eivät sanoneet sanaakaan, hymyilleet, eivät kai koskaan. Se oli ollut heille rakkautta, peli vailla voittajaa, he kaksi eksyksissä pelilaudalla, maali kaukana takana. He eivät olleet osanneet kääntyä kannoillaan, palata. Siitä oli tullut heille vain leikkiä, hiekkakakkuja rantaviivalla, vesirajasta huuhtoutuneita askeleita, jotka kulkivat taaksepäin, takaperin liikuntasalissa.

Joskus heitä oli ollut kaksi, kaksi paria käsiä, jalkoja, kaksi kesämekkoa, pitsiballerinoja. Se oli ollut ystävyyttä ensisilmäyksellä, rakkautta kai puolivahingossa, hyvänyönsuudelmia. Siitä oli tullut hetkiä autojen takapenkeillä, suudelma silloin, toinen tällöin, poikien ryypätessä päitään täyteen huoltoasemilla, pelkääjän paikoilla, sammuessa ratin taa. Joskus he olivat olleet kahden tytön kimppa, pelanneet tyttösäännöillä, tienneet, millaista oli hymyillä vasten huulia, ihastua, istua hiekkalaatikolla, katsella pilviä taivaan täydeltä. He eivät olleet tarvinneet ketään, eivät mitään, vain toisiaan, toisensa, he olivat olleet kaksi tyttöä ikuisesti yhdessä. Brittany hautasi kasvonsa Santanan tummaan tukkaan, hengitti tytön hiusten tuoksua, mansikkashampoota. Joskus he olivat olleet yksi, yhdessä, erikseen. Brittany tiesi, ettei ollut enää Santanan ainoa, tiesi, ettei ehkä ollutkaan tytölle se oikea. Santana tiesi, ettei Brittany osannut pitää lupauksia, ei salaisuuksia, sanoa ei niille, jotka tahtoivat pitää tyttöä hyvänä. Heistä oli tehty täydellisiä. Liian täydellisiä.

Brittany kierähti kyljelleen, Santana Brittanyn vatsalle, he makasivat aloillaan päiväpeitolla. Santana painoi huulensa Brittanyn huulille, suupielelle, pitkin tytön poskea tämän kaulalle. Brittany kiersi kätensä Santanan kaulalle, kallisti päätään, vaaleat kiharat valahtivat tyynylle, yli sängynlaidan. Santana suuteli Brittanyn niskaa, kosketti paljasta ihoa, kalpeaa kaistaletta tämän vyötäisillä, paidanhelman alla. Brittany yritti muistaa, millaista se oli ollut, ollut ennen. Ehkä heitä yhä oli kaksi, vaan milloin kolme, poikia tusina, toinen mokoma. He olivat kokeilleet kaikkia, antaneet poikien suudella, availla paidannappeja. He olivat unohtaneet, millaista oli pitää kädestä, unohtaneet hetkeksi toisensa. Eikä kaikkea voinut korjata, eivät he voineet liimata kokoon peilinsirpaleita, valokuvia, jotka olivat joskus repineet kahtia, kai vahingossa. Kerran Brittany oli kertonut Kurtille, miltä maistuivat poikien huulet, vaikkei voinut maistaa kuin surun Santanan huulilla. Brittany olisi ilomielin heivannut kaksilahkeiset Kurtin huoliksi – mitä he pojilla, olihan heillä joskus ollut toisensa.

Brittanyn kaulassa riippui puolikas sydämestä, siitä yhteisestä, säröilleestä rakkaudesta, heidän kahden yhteisestä huomisesta, menneestä eilisestä, vain muistosta jo kauas kadonneesta. Oli päiviä, jolloin he eivät muistaneet, kuinka hymyillä, kuinka itkeä, kuivata kyyneleitä. Oli hetkiä, jolloin he eivät muistaneet, miltä tuntui rakastaa, hetkiä, jotka saivat heidät unohtamaan, Brittany puristi nyrkkiinsä kahtia haljenneen hopesydämen, lupauksen, jonka Santana oli ripustanut ketjuun, sujauttanut piiloon Brittanyn paidan alle, kätkenyt katseilta. Brittany tunsi ihollaan hopean kylmyyden, kuin kuolleen hymyn, ajan saatossa sammuvan rakkauden. Mikään ei kestä ikuisesti,  pysy salassa vuosia, vuosikausia. Ei tuleva toisi tullessaan aikaa parempaa, lesboparin leimaa, mikäli se olisi heistä kiinni, heistä kahdesta, yhdentekevistä suudelmista sängynlaidalla. Kenenkään ei tarvitsisi tietää tyttörakkaudesta, barbieista, jotka nukkuivat samassa sängyssä kenin ollessa poissa kotoa, kulkivat käsikädessä, suutelivat korttelinkulmilla iltahämärässä.

Brittany silitti Santanan poskea, sujautti sormensa tytön leuan alle, kohotti tämän kasvoja. Hän painoi suukon Santanan huulille, Santana kumartui, painoi kasvonsa vasten Brittanyn kasvoja, vastasi suudelmaan. He vetivät henkeä, hengittivät sanoja, jotka olivat jättäneet sanomatta, tahtoneet unohtaa, jäähyväisiä, joita eivät tahtoneet lausua, hyvästejä, jotka kaikuivat huoneessa, kimmelsivät silmäkulmissa. Vaan he tiesivät sen päivän vielä koittavan, päivän, jolloin olisi viimein aika valita, päivän, jona he unohtaisivat, kuinka kerättiin sirpaleita sankoon, teipattiin ehjiksi hymyt kiiltokuvissa, päivän, jona he särkyisivät, heistä kumpikin. He eivät tahtoneet olla sellaisia tyttöjä, eivät niin kuin Kurt, poika b-rapusta, se, joka käveli korkokengillä, lauloi sopraanoa, katseli sillä silmälä vain poikia. He tiesivät, etteivät he olleet sellaisia. Eivät tahtoneet olla. He eivät valitsisi toisiaan, ei heistä kumpikaan. He valitsisivat väärin, sen he tiesivät. He tiesivät, että tässä oli kaikki, kaksi tyttöä, rikkinäisiä sydämiä, kosketuksesta murtuneita, kerran korjattuja, silti säpäleinä.

Hetkiä tuli, hetkiä meni, hetkiä tulisi, hetkiä menisi, joskus se viimeinenkin, ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäisen he olivat unohtaneet, repineet brittanyn päiväkirjasta. Kuinka he olisivat voineet silloin tietää kaiken katoavan aikanaan? He olivat luulleet, ettei rakkautta voi repiä riekaleiksi, heittää tuulen riepoteltavaksi, sadepisaroiksi. Kuinka he olisivat voineet silloin tietää unohtavansa, kuinka rakastaa? Eivät he enää muistaneet, millaista oli rakastua, miltä maistui ensisuudelma. Kuinka he olivat voineet silloin tietää, ettei onnellisa loppuja ollut olemassakaan? He eivät saisi nukahtaa, eivät nyt, eivät koskaan. Silmät sulkiessa katoaa maailma, ei voi nähdä varjoja, toisen askelia, askelia, jotka kulkevat taivaanrantaan, jonka he olivat joskus yrittäneet maalata vaaleanpunaisella. Kuinka he olisivat voineet silloin tietää, että sydänsurut saattaisivat tappaa aikanaan? He olivat olleet lapsia, Brittany edelleen leikki-ikäinen, ei koskaan aikuinen. He olivat luulleet, että rakkaus oli ikuista. Brittany luuli yhä. Ei ollut aikaa, ei tarvittu sanoja, vain heidät kaksi, erilleen kasvaneet, itkunsa itkeneet, lopulta yhteen palanneet. Se ei menisi ohi, sen he tiesivät. He eivät osanneet päästää irti, koskaan päästäisi. Eivät enää.

He makasivat vieretysten vuoteella, koskettivat toistensa kasvoja, katselivat varjoa katonrajassa, kuin kahta toisiinsa kietoutunutta hahmoa, onnea, joka oli karannut heidän ulottuviltaan, kadonnut aikojen saatossa, ehkä toissapäivänä, eilen,viime viikolla. He olivat hukanneet hymynsä, huomisen, ripustaneet rakkauden narikkaan – löytäjä sai pitää, etsivä löytää, ei se, joka oli unohtanut, mikä joskus oli ollut kaikkein tärkeintä, kuka se ainoa oikea. Brittany ei enää muistanut, milloin he eivät olisi kertoneet valheita, milloin ei olisi ollut poikia, milloin vain Santana. Mennyt oli mennyttä, ei entistä takaisin saa, hetkiä vaaleanpunaisia, sydämenmuotoisia aurinkolaseja, ei koskaan. Brittany raotti huuliaan, vastasi Santanan suudelmaan. Sanat juuttuivat kurkkuun, tukahtuivat, he olivat hiljaa, makasivat hiljaisuudessa kahdestaan He eivät pyytäneet anteeksi, antaneet koskaan. He olivat syyllisiä kumpikin, kiittämättömiä, sydämet särkyneitä, sirpaleina. Siihen tarvittiin kaksi, poikia tuplana, mutta yhtä kaikki, he olivat menneet rikki. Santana nosti Brittanyn hameenhelmaa, Brittany tarttui Santanaa kädestä. Ei nyt, ei enää.

Sokerista, kanelista, valheista valkoisista – niistä on pienet tytöt tehty.

Fin.

Kommenttia kaipaillen, Sole.
« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 23:54:15 kirjoittanut Yukimura »

story^

  • Lattiaeläin
  • ***
  • Viestejä: 372
  • Billion dollar baby
Kuinka voi olla mahdollista, ettei kukaan ole kommentoinut vielä tätä häikäisevää tekstinpätkää? Parempi nyt korjata asia, sillä tällainen tuotos todella ansaitsee kiitosta lukijalta.

En ole itse henkilökohtaisesti kauheasti perhehtynyt Gleehen fandomina - olen katsonut sarjaa muutaman jakson ja tiedän suunnilleen kuka on kukin ja miten suhdekuviot ovat tähän mennessä menneet - mutta uteliaisuuttakin suurempi syy siihen että ajauduin edes aukaisemaan tämän tekstin (ja näin jälkeenpäin olen hyvin tyytyväinen että tein niin :) ), on se että Santana ja Brittany ovat hahmot joihin olen eniten tutustunut tästä fandomista. Suhteellisen tutut hamot, joista omalla tavallaan pidän ja toisella tavalla taas en, olivat tarpeeksi vahva lähtökohta josta tätä ficciä pystyi lähteä lukemaan.

Ja täytyy kyllä myöntää että oli päivän paras ajatus tulla selaamaan tämä läpi, tämä oli uskomaton. Ihastuin kerronnan tyyliin, joka alkoi normaalisti kuvaten fyysistä tekemistä, mutta suurimmaksi osaksi teksti lopulta koostui Brittanyn ajatuksista ja sellaisesta haikeasta nostalgisesta muistelusta, johon olen jo muutenkin heikkona, mutta päättyi taas fyysisen tekemisen kuvaukseen. Moniosaisessa ficissä tämä ei oikein olisi toiminut, mutta oneshotissa rakenne oli monikäyttöinen ja osuva. On myös hiukan huvittavaa, että pyytelet anteeksi kirjoitustyyliäsi, vaikka minusta se juuri kruunasi tämän tekstin. :D Sillä vaikka käytännössä jokainen kappale vain kertoi saman asian aina vain uudelleen, olivat sanavalinnat ja kielikuvat niin kauniita että ei laisinkaan tuntenut lukevansa toistoa, vaan jokainen virke toi tekstiin oman tyylikkään särönsä.

Lisäksi tekstin pienet yksityiskohdat olivat upeita. Erityisesti tästä alun kohdasta pidin:
Lainaus
Heidän suudelmansa olivat suloisia, maistuivat huulipunalta, hubba bubalta, siltä vaaleanpunaiselta, purkkapalloilta.
Huomautus "siltä vaaleanpunaiselta" oli niin tavattoman arkinen, että siitä tuli jo lähes taiteellinen. Tarkentaminen on tiettyihin rajoihin asti todella hyvä ja voimakas tyylikeino, ja tähän tekstiin se istui suunnattoman hyvin. Tämä lause sopi muutenkin kirjoituksen teemaan.

Teksti oli muutenkin hyvin tasapainossa - usein ennemmän angstin kuin fluffyn ystävänä olen ajautunut lukemaan todella yliammuttuja tekstejä, joissa päähenkilö suorastaan romahtaa esimerkiksi ihmissuhteen kariuduttua ja ficci muuttuu tämän jälkeen kauheaksi surulla ja kurjuudella mässäilyksi. Tällöin yleensä käy se vahinko, että ficcin kantavasta voimasta tuleekin sen kivireki, eikä teksti pääse etenemään suuntaan tai toiseen. Siksi tässä tekstissä minua viehätti suuresti se, että vaikka se sisälsi angstia, tunnelma ei missään vaiheessa ollut liioitellun traaginen, koska se olisi vienyt tästä aika pitkälti mehut. Tässä suru oli selkeästi läsnä, mutta tavallaan päähenkilöt tuntuivat hyväksyneen sen ja kokivat ettei asioita kyetty enää muuttamaan.

Vielä viimeiseksi asiaksi minun on nostettava se, miten luontevasti olet muuttanut Santanan ja ainakin Brittanyn henkevämmäksi hahmoksi kuin miltä he näin muutaman jakson katsoneen silmään näyttävät. He vaikuttavat pintaliitäjiltä, mutta todellisuudessa syvemmälle on kätketty suuria ajatuksia ja tunteita, joita syystä tai toisesta ei kuitenkaan voi tuoda julki. Myös ajatus siitä, että heidät "oli tehty täydellisiksi", eli toisin sanoen he eivät olleet sellaisia kuin mitä olivat ainakaan täysin omasta tahdostaan, oli hyvin koskettava.

Kokonaisuutena tämä oli kaunis ja eheä teksti, joka pysyi hyvin koossa koko ajan. Ja otsikko oli ihanan lapsellinen, mutta sai lopussa suloisenkatkeran jälkimaun. Pidin tästä hyvin paljon, kiitos.

-story^ 
The winter has passed
And the spring has come
We have withered
And our hearts are bruised from longing


ava by puolipro

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Kiitos kommentista, story^.
Tiedätkö, tuo oli pisimpiä kommentteja, joita mä olen koskaan saanut, ehkä jopa se pisin. Eli kiitos kiitos kiitos kiitos! Sait mun tosissaan hymyilemään, tekee mieli nauraa. Eli kiitos kiitoksista! : )
Yritän siis vastata jotain järkevää, mutta veti aika hiljaiseksi tuo kommentti tosiaan.
Brittanysta ja Santanasta. Ymmärrän - mäkin tavallaan pidän niistä ja tavallaan en, tavallaan pidän niiden suhteesta ja tavallaan - no pidän. Mutta silti. Ne oli mulle vaikea pari, kun aloin tätä kirjoittamaan, mutta kyllä se siitä sitten lähti rullaamaan. Lopulta.
Uskomaton. Mä punastun. Mun kerronta on aika usein tämän tyylistä, mä kirjoitan 'tilanteita' tai ehkä pikemminkin - 'hetkiä'. Juoni on joskus(=aina) mulla vaikea. Se ei tunnu olevan ihan mun juttu, kaikesta tuppaa tuleen ajatusta ajatuksen perään ja sana sinne väliin. Minä sydän toisto. Kaikki junnaa paikallaan ja alkaa alusta uudestaan. Mutta ihanaa, että imoittuduit yhdeksi niistä, jotka pitää minun tyylistä, sit on mun kakkospersoonan kanssa ollut vähän vääntöä, että josko pitäisi yrittää välillä rustata jotain astetta normaalimpaa. Mutta ei sitten, kun kerran kelpaa : )
Sun lainaamaa lausetta piti muuten miettiä jonkun aikaa, mutta kyllä sekin sitten ilmeisesti onnistui hyvin.
Selitit liian hyvin sen angstaavan puolen tästä pätkästä. Suru on taustalla, turhautuminen myös, mutta mitään niille tunteille ei tehdä, ne on hyväksyttävä. Sitä mä hain, hienoa, että se oli selkeästi esillä.
Joo, mietin, että tuliko liian syvällinen, nuo kaksihan on aikas pinnallisia, mutta tästä nyt tuli tälläinen, ja kyllähän cheerioidenkin päässä joskus jotakin kai liikkuu : )

Kiitos vielä

dracolove

  • ***
  • Viestejä: 96
  • Drarryholisti
Tämä oli... todella kaunis. Hyvinkin kauniisti kirjoitettu, aivan uskomattoman hyvin.
Tämä ei ollut vain normaali rakkausficci. Se oli enemmän.
Kiitän sinua tästä lukukokemuksesta. Se teki hyvä mielen minulle, koko loppu päiväksi.
When you feel my heat
Look into my eyes
It’s where my demons hide

Melba

  • ***
  • Viestejä: 573
oon ihan ehdottomasti samaa mieltä ku story^, suorastaan rikos ettei tähän oo tullu tän enempää kommentteja! on nimittäin ihan melkeen harvinaisenkin kaunista kerrontaa tässä. tykkäsin ihan mielettömästi.

heti ensiksi tunnustan että Gleetä itse seuraan suurella intohimolla ja rakkaudella, ei oo tainnu yhtään jaksoa jäädä välistä. :-----------D ja pakko myöntää että (Klainen jälkeen toki) onhan tuo Brittany/Santana oikeestiki varmasti kaikkein mielenkiintoisin paritus. :---D ihan jo senkin takia toki tulee siis plussapisteitä.
tykkäsin ihan älyttömästi ficin perusideasta, siis tuosta, että tässä just ideana on että nuo ehkä kummankin päässä pyörivät ajatukset todellakin jätetään sanomatta ääneen. itse oon lukenu lähinnä sellasia juonellisia tekstejä niin tää oli ehdottomasti tervetullutta vaihtelua. tässä mun mielestä tosi sujuvasti ja saumattomasti liikuttiin just sen nykyhetken ja muisteluiden ja ajatusmaailmojen välillä. esimerkiks toi, että tää alkaa tolla nykyhetkityylisellä kuvauksella eli kertoo sen, että ne kaatuu sille sängylle jne, ja siitä se sitten etenee sinne muisti- ja mielikuviin tosi kätevästi.

kieli- ja vertauskuvat on aina äärimmäisen jees, ja tässä niitä on kyllä pakko kehua jo ihan älyttömästiki. :---D varsinkin tuo eka luku, aivan ihana!
Lainaus
Heidän suudelmansa olivat haavekuvia, kai unelmia, joita he eivät voineet saavuttaa, taivaanrannanmaalailua, sateenkaaria tähtitaivaalla.
tämän voisin vaikka poimia yhtenä esimerkkinä. ihania vertauskuvia, kaikki sillä tavalla yhteensopivia mutta silti toisiaan täydentäviä. erityisen hyviä just siks, että se on tavallaan vaan sen saman toistoa, mutta vähän eri muodossa. ihan loistavaa, ja no pakko kyllä tähän väliin myöntää että otsikko vois itseni mielestä olla erilainenkin. nimenomaan sen takia, että se tuntuu tähän ficciin ja sen kerrontaan verrattuna jotenkin tosi pinnalliselta. meinaan että otsikosta saa ihan eri mielikuvan ja tunnelman ku itse ficistä. toisaalta se taas sopii tähän hyvin sen takia että se kiinnittää tavallaan huomion. jos nimi ois... en tiiä, heitän randomilla että otsikko ois vaikka 'Unelmia', se olis ehkä sopivampi mutta tavallaan tylsempi. eli otsikosta siis annan sekä miinusta että plussaa.

samanlaisena jatkuu kerronta sitten edempänäkin, ja tykästyin siihen koko ajan vaan enemmän. virkkeet on tosi pitkiä mutta se ei tosiaankaan haittaa, itse itse asiassa aika usein harrastan just samanlaisia. :-----------D eli virkkeet on pilkottu tavallaan osiin.
Lainaus
Santana silitti Brittanyn vaaleaa tukkaa, Brittany sulki silmänsä, yritti unohtaa, millaista oli hengittää, antoi Santanan kammata sata, vaikka tuhat kertaa.
tässä esimerkiks, tossa tapahtuu monta eri asiaa jotka vois kirjoittaa erillisiin lauseisiinkin mutta ehdottomasti parempi näin, se saa tekstin jotenkin soljumaan tosi paljon paremmin että siellä ei oo pisteitä ja isoja alkukirjaimia välissä töksäyttelemässä.

tässä siis tosiaankin tota toistoa on kyllä melkeinpä loputtomiin. :--------D ja jälleen kerran toistan itseäni: se on ainakin mun mielestä vain ja ainoastaan hyvä asia. jotenkin helpompi samaistua. ideahan tässä ficissä vois muuttua aika helposti tavanomaiseksi, mutta nimenomaan tuo kerronta tekee tästä paljon omalaatuisemman. ja eihän tässä oikeastaan tapahdu juuri mitään, mutta itse ainakin oon sitä mieltä että nerokas juoni ei oikein mitenkään pysty pelastamaan onnetonta kerrontaa mutta hyvä kirjoittaja/kertoja taas pystyy luomaan tosi nerokkaita tekstejä vaikka aiheena olis pelkkä tiiliseinä.
ja tässä tuli vähän sellainen fiilis, ei ficissä tartte silleen käytännössä tapahtuakaan juuri mitään. itse tykästyin just siihen, että tässä on hienoa kerrontaa. ja tuo toisto, oon varmaan rakastunut siihen ja sen kehumiseen tai jotain mutta oikeesti, ilman sitä tää ois huomattavasti tylsempää ja vaivalloisempaaki lukea.

Lainaus
He eivät tahtoneet olla sellaisia tyttöjä, eivät niin kuin Kurt, poika b-rapusta, se, joka käveli korkokengillä, lauloi sopraanoa, katseli sillä silmälä vain poikia
Lainaus
Ensimmäisen he olivat unohtaneet, repineet brittanyn päiväkirjasta.
bongasin muuten pari pikkuista kirjoitusvirhettä.

ei mutta voisin lisätä tähän joitakin lempikohtiani mutta se olis aika turhaa koska minun pitäis lainata yksinkertaisesti ihan koko ficci. :------D tykästyin tähän kyllä nyt ihan kympillä, mitään muuta minulla nyt ei ole tarjota kuin kehuja ja ruusuja ja nöyriä kumarruksia. muuten en nyt oikein osaa ajatuksiani summata kuin sanomalla että kiitoksia tästä lukukokemuksesta, todella hienosti kirjoitettua tekstiä. :-----)
« Viimeksi muokattu: 24.10.2011 21:47:44 kirjoittanut Melba »
ja mitä vähemmän susta mä muistan sen täydellisempi mun mielessäni oot

- Finin lukupiiri -

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
dracolove: Kiitos kommentista! Kiva, että onnistuin piristämään päivääsi : )

Melba: Kiitos pitkästä ja rakentavasta kommentista. Tuollaiset saa minut pakostakin hyvälle tuulelle. Ja kun vielä pidit tästä - päiväni on pelastettu, vaikka se ei vielä ole ehtinyt oikein alkaakaan!
Otsikko on tuollainen, koska. Niin en tiedä.
toisto on minun vihollinen numero yksi, ja myönnän harrastavani sitä lähes joka tekstissä. Mutta jos se ei kerran ole (ainkaan tässä) paha asia, niin antaa olla. Ja jos kerran sen ansiosta oli helpompi lukea, niin ehkä en yritkään enää aivan niin innokkaasta karsia lauserakenteita ja itseään toistavia kohtia. Vähemmälle voisin kyllä jättää. Mutta ihanaa kun pidit!
Kiitos myös virheiden bongailusta : )

Sazulin

  • *
  • Viestejä: 2
Brittana on aina ollut ehdottomasti numero ykkönen kaikista suhteista joita Glee sisältää, ja tämä tarina oli todellinen helmi.
Uskomattoman kaunista kerrontaa, rakastin tuota runonomaista poljentoa joka vahvistui paljonkin loppua kohden.
Tuli tunne kuin lukisi yhä nopeammin ja nopeammin, pidätin hengitystä. (: Upea teksti kerta kaikkiaan, olen onnellinen että löysin.
Ihana muuten tuo juttu, että alussa kuvaillaan fyysisesti tapahtumia, mutta kerronta alkaa pikkuhiljaa muuttua ajatuksiksi,
runonpätkiksi, surulliseksi virraksi kauniita sanoja.
Lainaus
Brittanyn kaulassa riippui puolikas sydämestä, siitä yhteisestä, säröilleestä rakkaudesta, heidän kahden yhteisestä huomisesta, menneestä eilisestä, vain muistosta jo kauas kadonneesta.

Enemmän kuin mikä tahansa ficci. Iski valtaisat inspiraatiot.. (:
Kiitos, piristi iltaa kummasti.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Kiitos kommentista, Sazulin. Et uskokaan kuinka hienolta tuntui huomata, että sun ensimmäinen viesti on minun ficciin :3

Kiva, että pidit runomaisuudesta, mulla on siihen viharakkaussuhde. Olen pääsemässä eroon loppusoinnuista, mutta toisaalta ne on vaan niin ihania, etten raaskisi luopua kokonaan.
Kommentti oli niin hieno, etten osaa siihen oikein edes vastata.
Mutta kiitos vielä, piristit vuorostasi minun iltaa!