Nimi: Isä ja poika
Kirjoittaja: Varjuska
Ikäraja: S
Genre: draama + vähän jotain angstinpoikasta
A/N: Tämä on uudistettu versio eräästä yläasteen äidinkielen aineestani, jonka halusin kirjoittaa uudelleen, koska pidin siitä. Säilytin tekstin otsikkoa myöten suurimmilta osin samanlaisena, periaatteessa ainut muuttunut asia on pituus, jota tulikin lisää ihan kiitettävästi.
Omaa kirjoitustyyliäni ajatellen tätä voi pitää aika kokeellisena tekstinä. Teksti syntyi melkein yhdeltä istumalta (minkä seurauksena varmaan joudun lääkäriin, käsi sattui kuolemaan kirjoittaessa), joten se on melkoista tajunnanvirtaa. Repliikkien asettelu syntyi hetken mielijohteesta, toivottavasti se toimii edes jokseenkin niin hyvin kuin kirjoitusvaiheessa kuvittelin sen toimivan päässäni. Pitkät kappaleet taas syntyivät ihan vahingossa. Jälkeenpäin koetin niitä vähän tasoitella, mutta toivottavasti lopputulos ei siitä huolimatta ole raskas lukea.
Kommentteja toivoisin, olisi erityisesti mukavaa kuulla jotain liittyen noihin ylempänä mainittuihin seikkoihin, sillä ne minua eniten mietityttävät. Kiitos. Ja all you need is love.
-----
Isä ja poika
Lapsuuteni kulta-ajat ajoittuivat siihen erääseen kesään, jona täytin kuusi vuotta. Sano minun sanoneen, se oli ehkä kaunein kesä, jonka tiedän. Vanhempani aina valittivat, että se oli heidän mielestään sateisin kesä, jonka he tiesivät. Minua ei sade haitannut, sillä sen lakattua kaikkialla oli lätäköitä, jotka vähän ajan päästä kuhisivat pikkuruisia nuijapäitä, joita sitten keräilin vedellä täytettyyn lasipurkkiin. Paitsi, että nuijapäitä ne olivat niin kauan, kunnes niille yllättäen kasvoi siivet ja ne lensivät pois purkista ja alkoivat inistä ympäriinsä. Sitten tajusin erehdykseni ja minua hiukan hävettikin jälkeenpäin.
Useat lapsuudenkesäni vietin mummon ja vaarin mökillä maalla. Mökki oli rakennettu 50-luvun alussa, se oli kaikin puolin perinteikäs punainen tupa, jota ympäröi vehreä koivikko ja sininen järvi - aito suomalainen postikorttimaisema. Aina juhannuksena sinne kokoontui iso joukko läheisimpiä sukulaisia grillaamaan makkaraa, saunomaan ja kuluttamaan ikäloppuja pihatuoleja, korkkaamaan monta pulloa järvessä viilennyttä kaljaa ja kertaamaan, mitä kullekin oli tapahtunut sitten viime näkemän. Tädit, enot, langot ja miniät - he olivat kaikki aikuisia, jokainen serkkukin vähintään neljä kertaa ikäiseni, sillä syntyessäni vanhempani olivat olleet jo kohtuullisen iäkkäitä. Ainoana lapsena olin äidille ja isälle esikoinen, mutta samanaikaisesti koko suvun kuopus. Minulta puuttuivat tyystin ikätoverit, joiden kanssa olisin kasvanut ja tutkiskellut maailmaa.
Vanhalla väellä oli toisinaan varsin hauskaa puuhiani seuraillessa. Eräänä päivänä toin heille ylpeänä näytille syreenipensaan lehdeltä löytämäni otuksen. Voi, eivät uskoneet minua, kun sanoin, että katsokaa, tässä on perhosen lapsi. Nauroivat vain. Sitten muuan setäni otti ötökän käteensä, katsoi sitä tarkemmin ja totesi sen olevan aivan tavallinen koppakuoriainen. Jaa mutta etkös sinä poika tunnista hyönteisiä. Minä suutuin hänelle tulisesti. Miten niin, miten niin muka koppakuoriaiseni oli vain koppakuoriainen? Minähän olin löytänyt sen lehdeltä, se oli ollut juuri ryömimässä pois kotelosta, perhosen kotelosta! Minun ötökkäni oli perhonen! Ja minä sanoin sen hänelle kiivastuneena. Mutta aikuiset nauroivat taas huvittuneina. Yhdellä pikku huiskaisulla oli setä viskannut "pahaisen öttiäisen" menemään, huis!, ja se lensi jonnekin pihanurmen sekaan, mistä sitä ei koskaan enää löytäisi vaikka menisi ja etsisi.
Hän sanoi minulle, että eihän koppakuoriaisesta voi koskaan tulla perhosta. Näethän, eihän se edes ole yhtään perhosen näköinen. Sehän on aivan ruma ja kömpelö, ei yhtään kaunis tai hento niin kuin perhoset ovat. Niinmutta, minä väitin vastaan. Niinmutta. Se ei näytä perhoselta ennen kun sen kasvaa isoksi, ennen kun sen siivet on kasvaneet niin isoiksi, että se pystyy aukaisemaan ne, niin siis sitten se vasta on kuin muut perhoset ja lentää pois... Mutta kun eihän se voi lentää ennen kuin sen siivet on valmiit.
Mutta setä ei kuunnellut enää, hän oli jo siirtynyt (avattuaan ensin uuden oluen) jatkamaan tylsiä keskusteluja muiden aikuisten kanssa. Tuon tapahtuman jälkeen minulta meni vuosia tajuta, että olin tiedostamattani poiminut sedän lausumat sanat talteen johonkin mieleni lokeroista. Ja että vähitellen ne alkoviat elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Mutta tuolloin, välittömästi sedän kanssa käydyn keskustelun jälkeen, minä tyydyin vain marssimaan kiukkuisin ja uhmakkain askelin tieheni. Otin asian kovin henkilökohtaisesti ollakseni niin pieni lapsi. Olin loukkaantunut, kun aikuiset eivät uskoneetkaan, että kämmenelläni ryömineestä mustasta pallerosta kehittyisi jonain päivänä perhonen, kuten olin heille sanonut. Olin kivenkovaan sitä mieltä, että minä yksin olin oikeassa ja koko muu maailma väärässä - ja itsepäisenä pojankloppina päätin myös todistaa sen muille.
Niinpä vietin erään aurinkoisen päivän ryömien ruohikossa ja pensaiden seassa, yltä päältä mullassa ja täynnä nokkosenpuremia ja naarmuja, etsien kuumeisesti pihamaan kasvillisuuden kätköistä samanlaisia ötököitä kuin se, jonka setä oli heittänyt pois. Päivän päätteeksi oli niitä kertynyt melkein kymmenkunta, ja ne kaikki saivat nyt kodin samaisesta lasipurkista, jossa olivat aiemmin majailleet sittemmin hyttysen toukiksi paljastuneet nuijapäät. Tällä kertaa täytin purkin heinillä ja kivillä ja muilla luonnonmateriaaleilla, jotta hoidokkini saisivat ihanteellisen kasvuympäristön ja niistä kasvaisi sieviä, terveitä ja tasapainoisia aikuisperhosia. Ruuaksi tarjosin niille joka päivä tuoretta salaattia vihannesmaalta. Sitten ryhdyin vain odottamaan, että ne kehittyisivät valmiiksi perhosiksi ja sulattaisivat häikäisevällä loistokkuudellaan setäni ja kaikkien muidenkin kyyniset kasvot.
Suojateistani ei kuitenkaan koskaan ehtinyt kehittyä perhosia, sillä siivoillessaan eräänä päivänä ötököitä yli kaiken inhoava siisteysneurootikko-äitini löysi purkin huoneestani, kauhistui ja viskasi sen sisältöineen päivineen ikkunasta ulos.
Pikkupoikana olin kovin ujo ja syrjäänvetäytyväinen. Liekö se johtunut ylipainoisuudestani vai vain erakkoluonteestani, mutta edes talvikodissani kaupungissa minulla ei oikeastaan ollut kavereita, muita poikia, joiden kanssa riehua ja rellestää. Se teki minusta epävarman, pelokkaan ja ahdistuneen. Vaikka opin toki pian kouluun mentyäni, että koppakuoriaiset ovat koppakuoriaisia ja perhoset perhosia, tunsin olevani ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut. Millä tapaa, sitä en osannut sanoa, mutta ei sitä ollut kiistäminenkään: minulle se oli yhtä kuin totta, totuus ja todellisuus.
Kuvittelin näkeväni totuuden muiden käytöksessä, eleissä ja sanoissa. Uskoin siihen, sillä ihmisistä oli muodostunut minulle peili, joka silmieni edessä heijasti takaisin minut ja virheeni, se oli niitä peili-ikkunoita, joita on poliisiasemien kuulustelutiloissa: näky sen molemmin puolin on sama, tarkkailija ei. Ja koska minä näin itseni esteettä peilipuolen kuvajaisessa, en lainkaan epäillyt, etteivätkö muut lasin ikkunapuolella näkisi täsmälleen saman, katselisi täsmälleen samoin. Minä tiesin sen, koska uskoin tietäväni.
Koska olin huomaamattani omaksunut sedän sanat hyvin varhain lapsuudessani, ne kulkivat mukanani kuin varjo konsanaan. Aluksi ne käyttäytyivätkin kuin varjo, mutta ne kasvoivat ja kehittyivät hiljaa samoin kuin minä kasvoin ja kehityin, niille muodostui vähitellen oma tahto ja kun minä astuin murrosikään, niillekin tuli puberteetti ja silloin ne iskivät. Hampailla, jotka niille oli vastikään puhjennut. Kynsillä, jotka ne olivat teroittaneet valmiiksi. Aikoinaan ne olivat juurtuneen vankalle alustalle ja sen turvin ne nyt alkoivat repiä auki mieleni varhaisia kerroksia, repivät ja repivät, vereslihalle, rikki - kunnes tavoittivat, mitä olivat etsineetkin: voimakkaan pettymyksen, pienen lapsen tuntemana, sekä suuren aukon, Tyhjiön. ('Tyhjiö' oli nuorena keksimäni nimitys erityisen ahdistuneelle olotilalle, koska ahdistuneena minusta tuntui siltä kuin sisälläni olisi ollut eräänlainen tyhjiö, joka imi kaikki tunteet, sekä hyvät että pahat, itseensä.) Ja aivan kuten setäkään ei ollut aikoinaan uskonut sanojani, en minäkään enää kyennyt itseeni luottamaan, en siipiäni avannut, jotta koppakuoriaisesta puhkeaisi perhonen.
Sillä minä itse se koppakuoriainen olin, minä ja vain minä. Ei rumaa ankanpoikasta, vaan koppakuoriainen. Se sopi minulle, se oli ruma ja pyöreä ja kömpelö ja ennen kaikkea huomaamaton ja mitätön olento. Ja kuten koppakuoriaisilla, oli minullakin ylläni tummansävyinen kitiinikuori, joka, kiitos hellän huolenpidon, kiilsi ja kasvoi ja lihoi ja voi hyvin kuin vastaostetut kengät, kun taas minä hädin tuskin jaksoin kannatella sen painon.
Jossain vaiheessa havahduin. Vuosia myöhemmin sain kuin sainkin uuden otteen elämästäni ja itsestäni. Tässä vaiheessa ilmaantuu näyttämölle ratkaiseva tekijä muuan kohtaamisen muodossa. Tapasin erään, joka on ainutlaatuisin ja kaunein koskaan tuntemistani henkilöistä. Oli selvää, että hän oli perhonen, sillä hän oli upea ja ulkoisesti kylläkin hauraan oloinen, mutta ennen kaikkea hän oli avoin, uskalias ja luottavainen: oli kuin hän siipiensä väliin voisi mahtua koko maailma.
En ollut uskoa silmiäni, kun hän ensimmäisen kerran laskeutui luokseni kuin... enkeli perhosen muodossa. Enkeliperhonen. Pelkäsin, koska en tiennyt mitä hän halusi minusta. Pelkäsin, koska aavistin alitajuntaisesti, että tuon uskomattoman olennon kohtaaminen enteili muutosta, enkä ollut varma, olinko valmis siihen. Minä kysyin sitä häneltä kerran.
Olenko mielestäsi valmis.
Ai mihin, hän kysyi vuorostaan ja siirtyi aavistuksen verran lähemmäs. Hän räpäytti hennosti siipeään, sen kärki hipaisi mitä kevyimmällä kosketuksella kylkeäni. Tunsin sen panssarikuoren läpi. Sitä kutitti. Kosketuskohtaan oli tarttunut siivestä hienoakin hienompaa pölyä.
Olenko minä valmis, minä toistin. Tiedän, että jotain tapahtuu pian, mutta mitä. Kerro sinä.
Perhoseni kohosi ilmaan ja räpytteli pari kertaa leikkisästi ympärilläni. Kuka tietää, hän vastasi.
Sano nyt jotain muutakin, pyysin häneltä.
Hän hymyili turhautumiselleni, mutta vastasi kuitenkin. Kuka tietää, mitä tapahtuu. Kuka tietää, oletko valmis. Eihän elämää eletä annettuna. Ehei, sille antaudutaan. Pitää elää, jotta tietäisi. Eikä sittenkään... Sitä tietää vain sen tietyn hetken. Yhden hetken kerrallaan. Se on aika lyhyt hetki, lyhyempi kuin perhosen siivenisku, koska se hetki on juuri nyt, mutta sitten, heti nytin jälkeen, ennen kuin edes tajuaakaan, se onkin jo ohi. Mutta eikös näistä hetkistä loppujen lopuksi koostu se eletty elämä, se "huominen, josta eilen olimme niin huolissamme". Tajuatko, että tuo huominen on oikeastaan sama kuin tämä päivä? Tarkoitettiin päivällä sitten kahtakymmentäneljää tuntia tai nanosekuntia. Huominen on huominen vain niin kauan, että siitä tulee tämä päivä. Pitäisikö meidän huolehtia jokaisesta huomisesta? Huolehdimmeko me tästä päivästä? Emme niin, mutta eivätkö ne sitten olekaan aivan sama asia? Ei aika tee asiaa joksikin toiseksi, se vain saa sen näyttäytymään eri valossa. Joten miksipä murehtia mitään vain siksi, että sillä hetkellä se jokin on incognito, siis tuntematon. Ei perhonenkaan vältä lentämistä sen tähden, että se pelkää jonain päivänä putoavansa. Se lentää tyytyväisenä niin kauan, kunnes sen siivet lakkaavat kantamasta. Siksi myös maahan pudonnut perhonen on onnellinen.
Kerroin hänelle lapsuuteni "perhosista". Hän hymyili säteilevästi ja totesi, että sehän on oli aivan ymmärrettävä pikkulapsen erehdys. Mutta tarkoittiko se sitten kumminkaan, että minä olisin ollut väärässä, hän heitti lopuksi.
Minulta vei aikaa ymmärtää, mitä hän oli sanonut, mutta onneksi hän oli niin kärsivällinen kuin oli. Toisinaan hän saattoi sanoa jotain sen tapaista kuin että minä olin melkein perillä tai että enää ei kestäisi kauan.
Ja sitten se tapahtui: minua pitkään vallassaan pitänyt ajatus kääntyi lopulta voitokseni. Yhtäkkiä minussa heräsi se sama kapinanhenki, joka oli ajanut minua pikkupoikana monenlaisiin yrityksiin, se oli halu näyttää, että muut olivat väärässä... Tosin tällä kertaa halusin todistaa muun maailman sijaan ainoastaan itselleni, sillä se olin minä, joka oli väärässä. Halusin repiä rikki sen ajatuksen, joka oli piinannut minua niin kauan. Halusin kadottaa kaikki entiset käsitykset ja uskomukset, hukata kaiken tuon ikuisiksi ajoiksi. Mutta kaikkein kipeimmin tahdoin murtaa panssarini, jonka sisällä olin vaarassa tulla elävältä haudatuksi. Sitä paitsi tajusin nyt, että se esti minua näkemästä kunnolla kaiken muun, paitsi peilin, jolla sen sisäpuoli oli vuorattu. Juuri siitä nimenomaisesta peilistä minun oli aloitettava, jos mielin vapauteen. Se oli vaikeaa - katsellessani peiliä näin siitä heijastuvan koko sen maailman, jonka läpi olin kulkenut ja johon olin tottunut.
Minuun iski aivan sanoinkuvaamaton pelko. Jos tuon särjen, niin mitä minusta jää jäljelle, itkin ystävälleni. Minä olen tuon peilin vanki, tuo peili on yhtä kuin minä, kun sen rikkoo niin -
Mutta silloin perhoseni, valoni pimeässä riensi hätiin ja ojensi minulle lekan. Ota tuosta vain. Äläkä pelkää syntyviä sirpaleita. Tämän jälkeen ne menettävät kokonaan terävän reunansa, eivätkä ne sitten ole sen harmillisempia kuin höyhenetkään. Ja niin tartuin kaksin käsin aseeseeni ja räks! annoin avausiskuni. Sen jälkeen annoin lyöntien sadella, silmät suljettuina taoin sileää pintaa edessäni ja tunsin koko ajan, kuinka kasvojeni ohi leijaili jotakin pehmeää, kevyttä, pörröistä, joka hipaisi ohimennen poskea. Mutta vain ohimennen.
Missään vaiheessa en avannut silmiäni, en ennen kuin olin varma siitä, ettei ollut enää mitään rikki hakattavaa. Paitsi tietysti peilipinnan alle kätkeytynyt varsinainen muurirakennelma. Olin valmistautunut pahimpaan, mutta avatessani silmäni yllätyinkin suuresti: siinä, missä olin odottanut olevan vankka ja kova kuori, olikin vain kosteita ja lahoavia säleitä. Kuori olikin ollut syvemmin yhteydessä minuun kuin olin osannut kuvitella. Se oli pitkään vahvistanut itseään käyttäen minua ravinnonlähteenään. Mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat kääntäneet pakan päälaelleen; nyt minä olin se, joka imi toista itseensä. Niinpä kuori käytännössä suli silmieni edessä - se mätäni hetkessä raunioiksi jalkojeni juureen ja siihen minä sen jätin mätänemään vastedeskin. Ikävä ei tulisi.
Kun astuin pois voihkivista ja kiemurtelevista raunioista, eräs henkilö oli minua vastassa. Näin Hänet nyt kuin ensimmäistä kertaa, vaikutelma oli oikeastaan samanlainen kuin jos käyttäisi ensin vuosia liian heikkotehoisia silmälaseja ja vaihtaisi sitten oikeantehoisiin. Kaikki oli selvempää, terävämpää. Ja hän oli kauniimpi, paljon kauniimpi kuin koskaan aiemmin. Mutta eri tavalla kuin ennen. Hänessä oli yhä tallessa se sama "vanha" kauneus, mutta nyt näin sen jotenkin etäämpää, ikään kuin se varta vasten pysyttelisi taustalla ja tyytyisi hurmaamaan katsojansa sieltä käsin. Sen sijaan etualalle oli astunut sellaisia kauneuden muotoja, joiden olemassaolosta en ollut koskaan tiennytkään. Tai... ehkä olinkin. Ainakin niissä oli jotakin etäisesti tuttua.
Katselin sanattomana tuota ilmestystä edessäni, tuota kauneuksien kokonaisuutta, johon erilaiset kauneuden muodot, vivahteet ja ilmentymät olivat tasapainoisesti asettuneet. En voinut kuin ihailla näkyä. Sitten mieleni teki mennä ja koskettaa sitä, ihan vain varmistaakseni, että se, hän, tosiaan oli totta. Ojensin siipeni - mitä, siivet? kyllä, havaitsin, että minullekin oli puhjennut aidot siivet - ja näin Hänen tekevän samoin ja vieläpä tismalleen samaan aikaan. Kurottauduin kosketukseen samalla, kun suuni levisi hymyyn. Jälleen hän tuntui toistavan liikkeeni täysin samanaikaisesti kuin peilikuva --
Jostain kuului heleää naurua. Mitäs pidät, hänen äänensä kysyi ja sitten hän olikin siinä, tuli esiin suuren kokovartalopeilin takaa. Tajusin erehdykseni ja katsoin peiliin uudelleen. Sitten katsoin häntä. Mahdotonta... minusta tuntui kuin olisin edelleen nähnyt hänet kahtena kappaleena, toisen peilissä, toisen vierelläni. Ensisilmäyksellä olimme samanlaisia, mutta pidemmän tarkastelun jälkeen emme kuitenkaan. Samanlaisiaerilaisia. Ambivalenssit. Minä olin minä ja hän oli hän, samanaikaisesti ja ei sittenkään.
Yhtäkkiä hän lausui ääneen yhden sanan. Kaunis. Toisen sanan. Sinä.
Kaunis sinä, minä toistin kummissani.
Hän nauroi päätään pudistellen. Ei. Vaan. Sinä.
Niin, minä sanoin hetken päästä. Niin se on.
Mutta miltä se tuntuu, hän halusi tietää.
Mietin vastausta vähän aikaa. Olo on kuin vastasyntyneellä... tavallaan. Olin odottanut tämän olevan jotenkin vaikeampaa... Olin odottanut, että ensimmäinen keuhkot täyttävä hengenveto pistelisi tai jotain. Tai että ulkomaailman valo sokaisisi. Mutta ei tämä tunnukaan niin erilaiselta.
No johan sinä jo kerran synnyit tähän maailmaan ja otit silloin ensimmäisen hengenvetosi. Mutta päätitkin palata takaisin kohdun suojiin, tällä kertaa se tosin oli sinun itsesi valmistama ja pikemminkin rautainen nyrkki kuin kohtu. On sieltäkin rankkaa ponnistaa ulos, mutta kun sen on jo kerran tehnyt ennenkin, ei se seuraava kerta (syntymä mikä syntymä) olekaan niin vaikea.
Jälleensyntyminen tosiaan. Ranskan kielen 'renaissance', siis niin kuin renessanssi. Olen kääntänyt lehden uudelle historian aikakaudelle, miltei kirjaimellisesti, naurahdin. Mutta on tässä muutakin. Minusta tuntuu, että se on vähän niin kuin... vähän kuin... miksisitäkutsutaan reinkarnaatio.
Kylläpäs sitä nyt puhutaan hienoilla sanoilla. Mutta ei aivan reinkarnaatio, sillä sinä olet edelleen oma itsesi ja säilytät muistoissasi niin kutsuttua edellistä elämääsi, vaikka oletkin saanut uuden kehon.
Mutta olen minä muuttunut myös sisältäpäin. Olen oppinut uudelleen näkemään ja juuri se on antanut minulle tämän ulkomuodon.
Juuri niin, olet itse rakentanut siipesi.
Vasta silloin huomasin, että kyyneleet juoksivat hänen poskillaan. Ilon kyyneleitä, hän ilmoitti, kun olin aikeissa pyyhkiä ne pois.
Hän oli tarjonnut minulle ystävyytensä ja lahjoitti minulle myös monia muita asioita niiden vuosien aikana, jolloin hänet tunsin. Me olimme oppineet tuntemaan toisemme hyvin. Koitti kuitenkin päivä, jolloin tiemme erosivat. En taistellut turhaan vastaan, sillä olin oppinut, ettei kohtalon tuulimyllyjä auttanut uhmata. Sen sijaan otin avoimesti vastaan uuden suunnan, jonka elämä minulle tarjosi. En ollut yksin, sillä minulla oli mukanani uusi ajatus, jonka istuttamisessa hän oli minua auttanut. Toisin kuin edeltäjänsä, tämä ajatus ei ollut lainkaan sitä dominoivaa tai tuhoavaa sorttia, joka ruokkii itse itseään kantajansa kustannuksella.
Tämä uusi ajatus tarvitsi minua elääkseen, mutta ei ottanut tarvitsemaansa väkisin. Minä huolehdin siitä vapaaehtoisesti ja rakkaudella ja se kasvoi ja vahvistui vähitellen, kunnes oli tarpeeksi suuri täyttämään jopa Tyhjiön. Mutta paikattuaan aukon se ei suinkaan lakannut kasvamasta - ehei, se jatkaa kasvamistaan vielä tänäkin päivänä. Enkä usko, että se koskaan lakkaakaan kasvamasta, siitä pitää huolen henkilö, joka eräänä lokakuun yönä putkahti elämääni ja ensi toimekseen rääkäisi kuin mikäkin korppikotka ja rääkyi sitten samaan hengenvetoon myös seuraavat puolitoista vuotta. Sillä tuo ajatus, se on yhtä kuin rakkaus, eikä rakkauden kasvulla ole rajoja.
Ja näin ollen olen tajunnut, että kaikki menneet vuodet ovat valmistaneet minut yhdelle asialle: että jonain päivänä voisin kertoa pienelle pojalleni, että jokaisessa koppakuoriaisessa itse asiassa piilee oikeasti perhonen. Tämän minä opetan hänelle, jotta hänestä kasvaisi erilainen kuin isästään ja hän luottaisi itseensä enemmän. Tosin ei hän vielä sitä käsitä, pikkuinen kun on. Joka kerta kuullessaan minun lainaavan tuota lausetta, poika on oikeastaan vain närkästynyt. Sillä tokihan hän vallan hyvin tietää, että koppakuoriainen ja perhonen ovat aivan eri asioita, mutta eikös isi sitä sitten tiedä, kun tuollaisia väittää. Niin, minä ajattelen, niinhän ne ovatkin, mutta silti niin samanlaisia.
