Kirjoittaja: Noraro
Ikäraja: S
Paritus: Sara/Elijah (myöhemmissä luvuissa)
Genre: Draama
Yhteenveto: Sara näkee ihmisten jäljellä olevat elinajat, mutta eräänä päivänä hän törmää poikaan jonka elinaikaa ei näy, joten asia jää vaivaamaan Saraa
Varoitukset: Mainitaan kuolemia.
A/N: Inspiksen sain tähän novelliin Nickelbackin kappaleen Savin' Me musiikkivideosta. Yritän saada jatkoa tähän, ainakin jos tykkäätte. Toivon että saan palautetta
The Time Counter Heräsin. Taas yksi päivä edessä ja yksi selvitty. Nousen ja puen lökärit jalkaan. Tänään ei olisi tunteja. Kävelen kämpässäni hitaasti kylpyhuoneeseeni. Peili, joka roikkuu altaan yläpuolella, heijastaa kuvani huonosti. Irvistän niin, että valkoiset hampaani tulevat esiin kokonaan ja olen tyytyväinen, että hammaslääkäri-isäni käski pestä hampaat joka ilta ja aamu. Minulla on pitkät tummat hiukset ja suora nenä, kuten äidillänikin, sekä ruskeat silmät ja vahva leuka, kuten isälläni. Ainoa asia josta en itsessäni pidä, on pituuteni. Haluaisin olla lyhyempi, en niin pitkä kuin pojat luokassani. Katson, joko kämppäkaverini on herännyt, mutta muistankin että hän on jo lopettanut lukion ja muuttanut pois. Laitan musiikin kovalle karistaakseni yksinäisyyden ja hiljaisuuden tunteen.
Vaikka onkin vapaapäivä, joudun nousemaan aikaisin, koska naapurini ovat aamuvirkkuja. Syön muroja ja mietin mitä tekisin tänään. Ainakin käyn katselemassa vaatteita kaupoissa, ja ruokaakin pitää ostaa. Kaikilla ystävilläni on tänään tunteja lukiolla, joten heille ei voi aamusta mennä. Voisin ottaa muuten rennosti, ajattelin ja kaadoin lopun mehun lasista pois. Kuulen kolinaa seinän takaa. Naapurini on siis herännyt. Kaupat ovat jo auenneet, pääsen siis lähtemään. Käyn vielä harjaamassa hiukseni ja sutaisen vähän ripsiväriä ja puuteria naamaani. Vaihdan farkut ja valkoisen topin sekä eteisessä vedän vielä ruskean takkini päälle. Lukitsen oveni ja kävelen portaat alas aulaan. Avaan ulko-oven ja henkäisen koleaa syyskuista ulkoilmaa.
Sydämeni hakkaa ja henkeni salpautuu. Vaikka olenkin jo muutaman viikon nähnyt ne, en ole edelleenkään tottunut siihen. Yritän katsoa vain edessäni olevaa tietä, mutta se on vaikeaa, sillä ihmiset tönivät ja kaikkialta kuuluu puhetta. Tuolla lapsi kirkuu, kun lintu lähtee lentoon pelästyttyään lähestyvää lasta. Joku puhuu takanani puhelimeen. Autot tööttäilevät ja moottorit humisevat. Aikaisin avatuista kaupoista kantautuu musiikkia ja mainoskyltit huutavat väriloistollaan. Koko kaupunki kutsuu nostamaan katseensa ja katsomaan kaikkia ihmisiä, mainoksia, rakennuksia. Mutta minä yritän katsoa maahan, en tahdo nähdä niitä, en todellakaan tahdo. Toisaalta se kiinnostaa. Onhan se uusi asia elämässäni. En uskalla kertoa kenellekkään siittä, sillä pelkään, että minua luullaan hulluksi.
Uskaltaudun nostamaan katseeni etsiessäni ruokakauppaa. Kadun toisella puolella on pieni kauppa, jossa myydään vähän kaikkea. Käyn siellä useasti, ja se on suuntani nytkin, joten odotan, että liikennevalo muuttaa väriään. Erehdyn katsomaan miestä, joka on kadun toisella puolella ja puhuu puhelimeensa nopeasti. Hengähdän, kun näen hänen päänsä yläpuolella olevat numerot. Viisi sekuntia, nyt neljä. Ehdinkö? En, hän on liian kaukana, sillä katu on leveä. Kolme. Katson sivulle. Tuo auto se on. Kaksi. Sininen pakettiauto, aivan liian kova vauhti. Yksi. Mies astuu ajokaistalle, auto tööttää. Nolla. Käännyn pois. Ihmiset kerääntyvät auton ja miehen luo. He eivät tiedä vielä, että mies on jo kuollut. Joku huutaa ambulanssia ja muutama on jähmettynyt paikoilleen. Nuori poika ottaa kännykkänsä esiin, mutta ei soita apua, vaan rupeaa kuvaamaan. Päätän olla menemättä kadun yli ja jatkan hoipertelevasti matkaa. Mitä jos olisin tullut nopeammin ja voinut pelastaa hänet? Miehelläkin oli varmaan vaimo ja lapsia. Nyt he joutuvat suremaan ja elämään ilman miestään ja isäänsä. Tai jos miehellä olikin koira ja hän asui yksin, ilman ketään läheistä. Koira jää ilman ruokaa ja kuolee nälissään. Mitä jos... Ei. Päätän unohtaa koko kohtauksen ja jatkaa. En voi tehdä mitään. Enkä voinut tehdä mitään.
Katselen ihmisten elinaikoja heidän päänsä yläpuolella. Punaiset numerot leijailevat ja seuraavat ihmistään sekuntien vieriessä pois. Joillakin on vain päiviä, joillakin on vuosia, vuosikymmeniä. Välillä kauhistun, miten pienellä lapsella voi olla vain vuosi elinaikaa kun äidillään on vielä kaksikymmentä vuotta. Pahinta tässä näkemisessä on, kun en tiedä mitä oma kelloni näyttää. Kun katson peiliin, en näe yläpuolellani mitään. Siksi yritän elää joka päivä kuin viimeistä päivää. Etsin kaikesta hyvää ja saada hyvän tunteen jokaisesta päivästä. Kerran sanoin vastaantulevalle keski-ikäiselle miehelle, että jos tiedät mitä tekisit viimeisenä elinpäivänäsi, tee se nyt. Turha sanoakaan että hänen laskurinsa näytti yhtä päivää. Ehkä se oli hänelle vähän pelottavaa, mutta sain itse hyvän olon siittä, ja ehkä se mieskin teki mitä pyysin.
Kaupassa etsin sen mitä tarvitsin ja maksoin. Kassalla olevan myyjän laskurissa näytti olevan vielä 42 vuotta, 1 kuukausi, 16 päivää, 3 tuntia, 51 minuuttia ja 6 sekuntia. Keräsin tavarat laukkuuni ja lähdin kaupasta. Kävelin niin nopeasti kämpälleni kuin pystyin ja yritin olla katsomatta ylös. Vihdoin perillä. Avaan avaimella oven ja puran ostokset kaappiin. Lysähdän sohvalle ja katson päivän lehteä. Kuvissakin näkyy laskurit. Tosin ei niin tarkkaan, vain vuodet, kuukaudet päivät ja tunnit näkyvät, mutta ei minuutteja ja sekunteja. On rankkaa, kun joutuu kuvissakin näkemään ystävien laskurit. Perheeni laskureita en ole vielä edes nähnyt, koska lukioni on eri kaupungissa kuin he asuvat, enkä ole käynyt kotona kolmeen viikkoon. Oikeastaan ajattelin mennä ensin käymään heillä pian sen jälkeen kun laskurit ilmestyivät, mutta pelkäsin. Pelkäsin että heillä ei olisi enää kovin paljoa aikaa jäljellä.
Muutaman tunnin päästä lähdin kaupoille. Minulla ei ollut mitään mielessä, mitä ostaa, mutta halusin huvikseen katsella. Ulos päästyäni päätin ensin käydä kirpputorilla. Yleensä siellä ei ollut paljon ihmisiä. Astuin sisään hiljaiseen rakennukseen, joka oli täynnä hyllyjä ja hyllyt täynnä esineitä. Erikoisia ja tavallisia. Näin vain myyjän ja kaksi asiakasta, jotka näyttivät pitkästyneiltä. Lähdin kiertelemään hyllyjä ja olin omissa maailmoissani. Jostain kantautui hiljainen musiikki. Kirpputori oli jollain lailla kotoisa. Lattia oli puuta ja tuoksu sama kuin joskus mummulassa. Rakennus oli vanhakin, ehkä sekin vaikutti asiaan. Luin juuri kirjan takakantta, kun joku vahingossa törmäsi minuun. Nostin katseeni ja automaattisesti etsin laskuria. Melkein pudotin kirjan kädestäni. Sydämeni läpätti. Okei, tämä oli pelottavaa. Tältä henkilöltä, pojalta, puuttui laskuri. Miten tämä on mahdollista? Ei hän ole kuollut. Enkä tiedä mitään muuta selitystä. Ehkä joiltain puuttuu se. Mutta en ole nähnyt vielä ketään jolla ei olisi. Ajatukseni lensivät. Tajusin vasta sitten, kun poika sanoi anteeksi, että olin vain katsonut hänen päänsä yläpuolelle.
- Ei se mitään, taisin vaan säikähtää, sanoin niin normaalisti kuin pystyin.
- Juu, näkyillään. Poika lähti kävelemään hyllyjen väliä pois päin.
- Hei odota! Mikä sun nimesi on? Kysyin ennen kuin ehdin tajuta mitä tein. Poika kääntyi takaisin ja sanoi:
- Elijah. Elijah Archer. Hän kätteli minua.
- Sara, vastasin. - Sara Laine, lisäsin kömpelösti. En ollut tottunut olemaan niin muodollinen. Poika, Elijah, hymyili ja kääntyi jatkaakseen matkaansa. Hänen tummat silmänsä ja tummanruskeat hiuksensa jäivät mieleeni ja tajusin hänen olevan melko komea. Arvioin hänet noin kahdeksan-, tai yhdeksäntoistavuotiaaksi. Hymähdin. Nyt kun häntä ei enään näy, tuntuu kuin häntä ei edes olisi. Hän kuulosti ulkomaalaiselta. Elijah kai on englantilainen nimi. Kuten Archerkin. Toivottavasti näen hänet vielä joskus. Tahdon tietää, miksi laskuri puuttui häneltä.
Illalla, kun olin käynyt suihkussa ja kuivannut hiukseni, menin katsomaan televisiota. Paikallisuutisissa kerrottiin kolarista ja kuolleesta miehestä. Mies oli ollut joku tärkeässä työssä oleva ja hänellä oli vaimo, muttei lapsia. Säätiedotuksessa luvattiin samanlaista poutaista, melko viileää säätä. Suljin television ja ajatukseni harhailivat takaisin poikaan, joka törmäsi minuun kirpputorilla. Miten hän onnistuikaan törmäämään minuun? Olivathan hyllyt aika ahtaat mutta kyllä hän olisi mahtunut väistämään. Kukakahan hän oli? Hänellä oli aika siistit ja hyvät vaatteet sekä ulkomaalainen aksentti. Hän on siis varmaan viimeisen viiden vuoden aikana muuttanut Suomeen. Onkohan hänellä veljiä tai siskoja? Ja onkohan hänellä tyttöystävää? Nousin kun tajusin mitä mietin.
- Ei juma. Unohda se tyyppi Sara, komensin itseäni. Söin iltapalaa ja lösähdin sänkyyn pestyäni hampaat. Katsoin kattoa ja mietin poikaa ja puuttuvaa laskuria pitkälle yöhön.
Taas yksi päivä selvitty.
