Moi. Tulin kommenttikampanjasta tänne, koska tiiän, kuinka tärkeä tää teksti on sulle, ja toivon tekeväni tälle kunniaa. Sinä + angst on kyllä oikein tuttu ja toimiva yhdistelmä, joten odotukset ainakin ovat silleen sopivasti asetetut.
Tekstien ensimmäiset virkkeet on tosi tärkeitä. Ne asettelee premissien pohjat, yleisfiiliksen ja kokonaiskuvan raamit. Se myös herättää lukijan kiinnostuksen ja ne kysymykset, joita tarvii olla tekstiä kohtaan, että sitä jaksaa lukea eteenpäin. Tän tekstin ekan rapsun eka virke on pysäyttävä. Toimii hienosti ja heti tietää, mistä tässä tekstissä on kyse. Tykkään myös siitä, miten tässä kertojan fiilikset tulevat niin voimakkaana esiin sekä henkisen että fyysisen puolen kautta. Myös toi uutisen aiheuttama tietynlainen traumareaktio on tosi luonnollisen oloinen.
Toka rapsu vastinparina ekalle on kiva. Mitä tapahtuu sitten, kun viestin välittää eteenpäin? Reaktioiden samankaltaisuus itse kertojan (ykkösrapsu) ja ystävän (kakkosrapsu) välillä on ajatuksia herättävää: tieto tuontasoisesta sairaudesta järkyttää tietyn tasapainon, herättelee ihmisen siihen, että asiat voivat muuttua ja muuttuvat. Viimeinen virke taas maadoittaa, kun siirrytään tuollaisesta isommasta jutusta niinkin pieneen kuin kahvin polttelemaan suuhun.
Kolmas rapsu esittelee itellekin tosi tutun ilmiön: se kun olis jotain isoa ja tärkeää kerrottavaa, joka ei välttämättä oo mitenkään positiivinen uutinen, mutta ei tiedä, uskaltaako kertoa sitä edes itteä lähimmille ystäville. Samastun rapsun fiilikseen siis tosi paljon, tohon epävarmuuteen ja toisaalta toiveikkuuteen ("saisinpa viestin just nyt siltä").
Yhtäkkiä kehoni on tanner useammalle kuin yhdelle sodalle samanaikaisesti.
Neljäs rapsu tiivistyy hyvin tähän. Kertojan saaman kasvainuutisen jälkeen ei varmastikaan ole helppoa setviä tunteiden myrskyä; se saattaakin tuntua kerralla sodalta tai yksittäisten taisteluiden kimpuilta. Keho haluaisi tehdä jotain, paeta, mutta toisaalta jäätyy paikalleen. Mieli ei löydä tasapainoa. Tää virke kuvaa hurjan hyvin taas kertojan tilannetta!
Viidennessä rapsussa pysähtyneisyys on kauniisti läsnä.
Tapahtuvat-sanan toisto heijastaa hienosti sitä, miten kertojan sisäinen maailma hidastuu ja jopa pysähtyy kasvaimen olemassaolon vuoksi; samaan aikaan kaikki muu kuitenkin jatkuu, sillä eihän mikään muu lopulta välitä siitä, mitä yksittäiselle ihmiselle käy. Siksi kertojakin varmaan päätyy pohtimaan, että ei tämä läheinen ihminenkään varmaan välitä.
Kuudennen rapsun sumuisuus oli erityisen toimiva elementti. Pään tahmeus, väärän väriseksi sävyttynyt pimeys ja epävarmuus omasta järkevyydestä kertovat lukijalle kiehtovalla tavalla, millaisessa tilanteessa kertoja juuri nyt on. Kaikkiaan tämä rapsu kuitenkin ehkä vetosi muhun vähiten? Jotenkin se, kuinka vähän tässä tapahtuu sisäisesti ja ulkoisesti yhteensä teki tästä jotenkin... kauhean mitäänsanomattoman verrattuna noihin muihin raapaleisiin. Viisikymmentä lisäsanaa olisi tässä antanut enemmän mahdollisuuksia, sillä nyt lopputulos jäi vähän ohueksi.
Onneksi seiskarapsu sen sijaan palaa ruotuun! Vastakkainasettelut kehon ja mielen sekä pelkotilojen välillä ovat kiinnostavia. Erityisen paljon raapaleen viimeinen virke...
Ei tarvitse olla rohkea, kun mikään ei uhkaa.
... iskee, koska pääset siinä sulle ominaisella tavalla taas tietyn käsitteen juurelle. Siinä missä esimerkiksi sun muussa tuotannossa
506 ikkunaa -kokoelman Heta-ficlet näki lapsenomaisen näkökulmansa läpi oivaltavasti värien ja mustan käsitteet, tässä
rohkeus on ytimenä. Tykkään tästä virkkeestä, koska se oivaltaa tuon yksittäisen asian niin hyvin ja tuo aivan uuden vivahteen tähän raapaleeseen.
Hmh, kokonaisuutena tämä pyörii mielenkiintoisesti aika samankaltaisen asian piirissä. Pohdiskelut kertomisesta
sinulle toistuvat, kuten myös tuo sisäisen tasapainon löytäminen. Kuitenkaan näiden tiettyjen elementtien toisto ei tule raskaaksi, sillä löydät niihin aina vähän erilaiset näkökulmat raapaleesta riippuen. Kiitokset tästä, oli oikein mielenkiintoinen luettava! <3