Nimi: Tyllihame ja leopardikuvioiset aurinkolasit
Kirjoittaja: Minäpä minä, eli Deph
Oikolukija: Ei ole
Fandom: Twilight
Tyylilaji: Femme, drama, one-shot, AU(=kaikki ihmisiä)
Ikäraja: S ainakin minusta
Päähenkilöt: Rosalie ja Alice
Vastuuvapaus: Hahmot ovat S. Meyerin, minä vain leikin niillä.
A/N: Ajattelin kokeilla femmen kirjoitusta, kun en ole sitä aiemmin paljon rustaillut. Kaikki hahmot ovat ihmisiä. Kommenteilla täytyy nakella.
Tyllihame ja leopardikuvioiset aurinkolasit
RosaliePov
Hyi kauhea, mikä riepu.
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun astuin korkeasti arvostettuun uniikkiputiikkiin. Katseeni oli osunut seeprakuvioiseen, ohueen mekkoon, joka oli järkyttävä. Miksi ihmiset kehuivat jotakin näin kauheaa?
Korkoni napsahtelivat puulattiaa vasten, kun astelin hitain askelin eteenpäin. Joka puolella oli paljon eläinkuviota, paljetteja, kirjailuja ja ties mitä muuta kauheaa. Katseeni ei yltänyt yhteen ainoaanseenkaan käyttö kelvolliseen vaatteeseen.
Vilkuilin sen sijaan sisustusta. Se minua kiehtoi tässä mauttomassa putiikissa enemmän. Itse asiassa, ei kiehtonut ainakaan enää. Seinät olivat koruttoman valkoiset, lattia tylsää puuta, heikon näköinen pikkutiski vaaleansininen, kymmenet rekkitangot metallia.
”Voinko auttaa jotenkin?” luokseni tuli mielistelevän näköinen nainen, jolla oli tuhansittain pikkuryppyjä kasvoissaan. Tulenpunainen huulipuna lohkeili naisen huulilla tämän hymyillessä ja tekojalokivillä koristellut silmälasit näyttivät venyvän kasvojen mukana.
”Ei kiitos, minä vain katselen”, vastasin ja mieleni teki tuhahtaa. Vai katselen. Kuka nyt tahtoisi katsella täällä yhtään mitään?
Naisen mairea hymy hyytyi kasvoilta pois ja hän kääntyi ympäri. Punaiset, kulahtaneen näköiset hiukset pomppivat hänen astelleessaan pois. Ilmeisesti minä vain katselen, ei tarkoittanut myyjien keskuudessa mitään hyvää.
Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään rekkitankojen seassa hajamielisesti, kiinnittämättä ollenkaan huomiota mauttomiin vaatteisiin, jotka eivät pukisi minua ikipäivänä. Yhtä toista ne kylläkin pukivat ja hyvin pukivatkin.
Hän oli kertonut ystävälleen - Isabellalle - miten ihana pikku putiikki tämä oli ja miten loistavia vaatteitta täällä myytiin. Tietysti hyvin monet muutkin rikkaat, hemmotellut pikkutytöt olivat kehuneet kyseistä paikkaa, mutta eihän minua kiinnostanut kenenkään muun, kuin hänen mielipiteensä.
Olin elätellyt hänestä fantasioita vuosikausia, mutta elättelyksi se oli vain jäänyt. Minä en ollut rohkea, en rohkea ollenkaan. Minulla ei ollut rohkeutta pukahtaa sanaakaan hänelle, ei rohkeutta tarttua pieneen, ja hyvin pehmeän näköiseen käteen, ei rohkeutta painaa huuliani niille ohuille, jatkuvasti tekstiä tuottaville huulille.
Minua harmitti suunnattomasti, etten ollut rohkea. Olisin niin tahtonut toteuttaa kaikki fantasiani tämän pienen, mutta niin suloisen henkilön kanssa. Olisin tahtonut kuunnella yötä päivää sitä hurmaavaa, hiukan kimeää ääntä, joka oli äänessä koko ajan ja olisin tahtonut nähdä hänen pienten, välkähtelevien silmiensä katseen, kun hän olisi nauranut kaunista, pulppuavaa nauruaan.
Kuulin kuinka kello kilkahti, kun joku astui sisään. Nostin katseeni automaattisesti puulattiasta ja pälyilin lasiovelle päin.
En ollut uskoa silmiäni. Hän oli siellä. Seisoi lasioven edessä hymyillen leveästi, täysin valkoisella hammasrivistöllä. Hänen silmillään oli leopardikuvioiset aurinkolasit, päällään vaaleanharmaa röyhelöpaita ja musta tyllihame.
Hän asteli suoraan päin minua ja mieleni teki vajota lattian läpi suoraan syvimpään kolkkaan, mikä maapallosta löytyi. Miksi hänen piti tulla juuri silloin tähän mauttomaan putiikkiin, kun minä olin täällä? Vaikkei hän pitänyt tätä mauttomana, minä pidin.
Enää yksi rekkitanko välissämme…käteni hikosivat, polvet löivät loukkua, kasvoille kertyi puna. En saanut kerättyä tarpeeksi voimaa, ennen kuin hän oli siinä. Edessäni, hymyili lempeästi ja otti lasit päästään. Tummanruskeat silmät tuikkivat suuntaani ja meinasin pyörtyä.
”Moi, Rose. En tiennytkään, että käyt täällä?” hän tervehti kepeästi ja ilmeisesti huomaamattaan oikaisi tyllihameen reunaa. Kapeat, vaaleat sormet alkoivat pyöritellä aurinkolaseja hajamielisesti.
”Öh – hei, A-alice”, vastasin änkyttäen, mutten kyennyt enempään. Hän nosti toista huolellisesti nypittyä kulmaansa kysyvästi, mutta kohautti sitten olkiaan, väläytti minulle nopean hymyn ja asteli sitten mustien avokkaiden korot kopisten tiskille. Minua nyreästi mulkoileva myyjä vaihtoi nopeasti ilmeensä mielistelevään hymyyn ja kysyi häneltä, tarvitsiko hän apua.
”Kyllä kiitos. Etsin sopivaa mekkoa ystäväni tupareihin”, hän heläytti ja ääni meinasi pyörryttää minut jälleen.
”Selvä. Meillä on varmasti sopivia mekkoja kyseiseen tilaisuuteen”, myyjä sanoi maireasti, naurahti sitten hyvin epäuskottavan ystävällisesti ja lähti ohjaamaan häntä rekkitankojen ohitse.
Sain juuri ja juuri ilmeeni kuriin, kun hän kääntyi ympäri ja hymyili minulle jälleen. Poskieni puna ei hellittänyt, laskin katseeni nopeasti yhteen kauheaan pinkkiin kauluspaitaan ja tunsin käsieni tärisevän. Miksi hän teki tuota?
Tahdoin jokaisella solullani, että hän hymyilisi minulle, nauraisi vitseilleni, halaisi minua, pitäisi kädestäni kiinni ja jopa suutelisi minua, mutta minä olin niin heikko. Punastelin, änkytin, tärisin, vapisin ja menin liikkumiskyvyttömäksi. Hänellä oli ihmeellinen vaikutus minuun.
Vilkaisin vaivihkaa silmäkulmastani häntä, kun myyjä esitteli juuri sitä seepramekkoa, jota olin halveksunut. Hän näytti erittäin tyytyväiseltä ja hymyili jälleen valloittavasti. Vapina palasi ja poskien puna syventyi, vaikkei kyseinen hymy ollut edes osoitettu minulle.
”Tahtoisitko kenties kokeilla tätä?” myyjä kysyi ja kuulin hänen vastaavan myöntävästi.
Seurasin sivusilmällä, miten hän asteli päättäväisesti yhteen harmaaoviseen sovituskoppiin.
Myyjän hymy haihtui siinä silmänräpäyksessä, kun hän meni sovittamaan mekkoa. Myyjä palaasi huteran tiskin taakse ja alkoi raapustaa kuulakärkikynällä muistivihkoon.
Sitten sain hullun idean. Mahdottoman, itse asiassa. Minähän olin täysi luuseri, en edes uskaltanut vastata hänen esittämäänsä yksinkertaiseen kysymykseen. Minun täytyisi todistaa, että minussa oli edes pikkuriikkinen hiukkanen rohkeutta.
Puristin käteni tiukasti nyrkkiin, kurkkuuni nousi ikävä pala, posket helottivat kuin paloauto ja jalkani menivät veteliksi. Mutten aikonut luovuttaa. Minä halusin tehdä tämän. Tahdoin, että hän tietäisi että pidin hänestä. Rakastin häntä. Jumaloin häntä. Palvoin häntä. Fantasioin hänestä.
Käteni tärisivät, kun astelin päättäväisesti kohti sovituskoppia. Korot kopsahtelivat tasaisesti lattiaa vasten, hengitykseni nopeutui, käsien vapina tiivistyi, mutta jalat toimivat onnekseni. Olisi ollut erittäin nöyryyttävää, jos olin kaatunut keskelle puutikin lattiaa.
Koputin varovasti ovea. Luotin ääneeni sen verran, että sain yhden vaivaisen lauseen pukahtamaan huulieni välistä:
”Voinko tulla?” se oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta hän kuuli. Tietysti hän kuuli.
”Totta kai”, hänen myöntävä vastauksensa kuului.
Avasin hiukan haparoiden oven ja totesin hänen pukeneen mekon jo. Se sopi hänelle mainiosti. Mikä ei olisi sopinut?
Mekko toi sopivasti esiin vartalon pienet kurvit ja muodot. Se korosti hänen sirouttaan, kankaan ohuus teki hänestä entistä keijumaisemman.
”Niin?” hän kysyi ja hymyili jälleen valloittavasti. Suoraan minulle.
Näin oman erittäin nolottavan kuvani sovituskopin peilistä. Kasvoni helottivat kuin tomaatti, käteni olivat typerästi nyrkissä. Päälläni olevat mustat farkut ja punainen toppi melkein kuin korostivat, miten nolona olin.
Olin jo aikeissa luovuttaa. En saisi koskaan kerättyä tarpeeksi rohkeutta. Aukaisin jo suuni sanoihin ’Ei mitään’, mutta suljin sen. Minä olin tarpeeksi rohkea. Minun oli pakko olla tarpeeksi rohkea.
Sysäsin itseni nopeasti ahtaaseen sovituskoppiin, suljin oven perässäni. Kurkun pala kasvoi, nyrkit tärisivät ja minun alkoi olla vaikea hengittää.
”Rose, oletko kunnossa?” kuului hänen huolestunut äänensä. Voi, hän oli huolestunut minusta. Katsoin suoraan noihin koiranpentumaisiin, ruskeisiin silmiin ja henkäisin kerran syvään. Kulmien väliin oli ilmestynyt suloinen pieni huolen ryppy. Hän oli niin suloinen.
Puristin silmäni kerran kiinni, avasin sitten ne ja tuijotin häntä tiukasti silmiin.
”Rose?” hän kysyi ja minun teki mieli kehrätä. Kuinka ihanasti hän lausuikaan nimeni, se oli kuin musiikkia korvilleni.
Keräsin viimeiset rohkeuteni rippeet ja painoi huuleni hänen huulilleen. Se oli erittäin nopea, yksipuolinen suukko. Vain sekunnin ajan viivytin huuliani hänen huulillaan, sitten vedin ne pois, vilkaisin nopeasti hämmentyneitä kasvoja ja juoksin pois.
Heilautin harmaan oven edestäni ja juoksin minkä jaloista pääsin. Korot haittasivat askeleitani, mutta minulla ei ollut aikaa vetää niitä pois.
Tyrkkäsin lasioven edestäni ja astuin pakokaasuille haisevaan ilmastoon. Jalkani tekivät edelleen töitä, kuluttivat korkoja.
Eikä minulla ollut rohkeutta pysähtyä.
