Kiitos,
Niggih, olin niin kiva, että laitan sen ekan luvun sitten nyt!
En-nu, kiitos!
Aleshee, kiitos.
A/N Tässä nytten se eka luku! Kertokaa, onko liian lyhyt vai pitkä... En oikein osaa Worksissä määritellä. Edward ei mielestäni ole hirveän IC, mutta kertokaa mitä mieltä olette. Ja eihän se niin kamalaa ole, tämähän on ficci!
Joissain kohdissa saattaa takkuilla, kritisoikaa pois. Ekan luvun nimi on vähän outo... mutta joo. En ole saanut vielä toista lukua kirjoitettua, mikä saattaa viivästyttää. Tiedän, minun piti odottaa, että saan kolmanteen lukuun kirjoitettua... Tässä kuitenkin eka luku! (Edelleen, en tiedä tämän omaperäisyydestä)
1 luku, missä on paljon ihastuneita ihmisiä
Bella’s PoVKerran elämässä. Niin voi tapahtua VAIN kerran elämässä. Vain kerran elämässä voi kompastua iljettävän väriseen roskalaatikkoon - joka on varustettu pienillä muovisilla pyörillä - , liukua siinä alas katua ja tömähtää roskalaatikkoineen päivineen päin pusikkoa. Vähältä piti, etten joutunut itse potilaaksi osastolle niiden jalkansa katkaisseiden ja aivotärähdystä potevien kanssa. Onneksi VAIN JA AINOASTAAN KERRAN ELÄMÄSSÄ. Ainakin paras ystäväni Alice väittää niin. Hänellä on jonkinlainen mielipide kaikesta, vaikka sen kohde olisikin roskalaatikkoon kaatunut nuori, noin 23-vuotias nainen.
Juuri nytkin, kun istun lääkäreiden ja hoitajien oleskelutilassa. Sisäänpäin kääntyvät ovet heilahtelevat yhtä mittaa, kun tänne saapuu uusia ja taas uusia lääkäreitä ja hoitajia. Huoneessa on paljon viherkasveja, vähän liikaakin niin, että se näyttää melkein viidakolta. Suuret valkoisilla muovisilla kaihtimilla varustetut ikkunat avautuvat kaupungin ylle kolmannesta kerroksesta. Alice selittää minulle jostain miehestä, joka on kuulemma maailman komein, ihanin ja kohteliain.
“Hänellä on sellainen kellertävä tukka, joka hapsottaa joka suuntaan söpösti, niin kuin sillä yhdellä kansikuvan pojalla siinä lehdessä, en nyt juuri muista missä, ja hän käy joka viikko kuntosalilla -”
Vaikuttaa siltä, että Alice on ihastunut. Hän puhua papatta kuin papupata. Milloin Alice on viimeksi unohtanut jotain? Siis, vaikka se olisikin “poika lehden kannessa”- juttu? Pari vuotta sitten? Pari
kymmentä vuotta sitten? Alicen puhetulvassa ei sinäänsä ole kyllä mitään uutta.
“- hän on töissä eläinlääkärinä ja hänen nimensä on Jasper Whitlock, eivätkö Alice ja Jasper sovikin hyvin yhteen, vai mitä? Ja paras viimeiseksi, tattada tattatta taa! Hän pyysi minua treffeille! Voitko kuvitella!”
“Hmm… tietenkin Alice, tietenkin”, sanoin vain sanoakseni jotain. Nyt se on varmaa. Alice on ihastunut ja PAHASTI. Tietenkin olen iloinen hänen puolestaan. Hänellä nyt vain on ollut viimeisen vuoden aikana ainakin kolmetoista ihastusta. Hmm, jos en väärin laske, tämä on juuri se kolmastoista. Hänen lyhyeksi kynitty tumma tukkansa taitaa toimia ihastus magneettina.
“Bella kuunteletko sinä? Hän pyysi minut treffeille!”
Yritän vaikuttaa asiaan kuuluvaisen innostuneelta.
“Sehän on todella öö, loistavaa! Ja oletko sinä menossa niille? Sen Jasperin kanssa?” vääntäydyn mukavampaan asentoon ahtaassa, ruskeassa nojatuolissa.
“Herran jestas, Bella! Tietenkin minä menen, hänhän on unelmieni täyttymystä parempi! Ja minä rakastan häntä!” Ahaa.
“Voisiko hoitaja Brandon olla hiljempaa? Parin seinän takana on potilaita, ja hoitaja Swanillakin saattaa olla lievä aivotärähdys. Minusta olisi ikävää antaa teille alennus”, tohtori Cullen, pomomme sanoo Alicelle rauhoittavaan sävyyn. Eihän minussa pitänyt olla mitään vialla! Toisaalta, tämä saattaa rauhoittaa Alicea hiukan.
Toisaalta taas ei.
“Mutta kun minä sain juuri uuden poikaystävän!” Alice hihkaisee vähät välittämättä tohtorin sanoista.
Tohtori hymähtää ja työntyy liikkuvista ovista ulos papereineen ja kansioineen päivineen.
“Rouva Whitlock kuulostaa vaan niin hyvältä…” Alice mumisiee itsekseen. Voi tyttö parkaa. Näin pahaa ihastumista en ole ennen nähnyt edes Alicella. Ei kai hän ole rakastumassa? Siis oikeasti? Niin kuin sanoin: voi tyttö parkaa.
“Saatanko minä joskus nähdä tämän tarunomaisen Jasperin?” kysyn leikilläni.
“Olet vain kateellinen!” Hah!
“Mutta toisaalta, ehkä et olekaan… Oletko nähnyt lähiaikoina ketään vaatimuksiasi täyttävää?” Alice kysyy viattomasti. Koiranpentu ilme. Ei tehoa minuun!
Päätän silti, että nyt olisi paras aika lähteä vaikka sen C-rakennuksen miehen luokse, jolle tohtori Cullen pyysi minua puhumaan jotain paskaa siitä, etteivät hänen vanhempansa varmastikaan aio hylätä häntä sairaalaan. Ei saa koskaan ottaa riskiä! Entä jos Alice on opetellut hypnotisoimaan? Miten minulle sitten kävisi? Löytäisin itseni vielä sivukadun kuppilasta jonkun tuntemattoman miehen sylistä. Ajatuskin kammottaa.
“Anteeksi, Alice puhutaan siitä sitten myöhemmin! Minun taitaa olla korkea aika taas aloittaa työt!” huudan perääni napatessani tummansinisen kansioni.
“Mutta Bella! Et kai sinä taas aio livistää?” Alice huudahtaa närkästyneenä.
Pysähdyn hetkeksi ja huikkaan hänelle: “Valitettavasti tänään niin! Nähdään sitten… öö, joskus!”
Kävelen ajatuksissani ripeää vauhtia puhtauttaan kiiltelevällä käytävällä, mikä johtaa jonnekin B-rakennukseen.
Mies asiat ovat minulle arka paikka. Olen käynyt viimeksi treffeillä joskus lukiossa, ja silloinkin oli ollut vaivaantunut tunnelma. Poika oli kysynyt heti ensialkuun edellisistä poikaystävistäni. En ollut käynyt treffeillä yksinkertaisesti siksi, koska olen aina livistänyt viime tipassa. Alicen mielestä se oli outoa, olen kuulemma niin kauniskin.
Ja pah! Korkoni kopisevat valkoisella käytävällä.
Joten minulla ei ole paljoakaan tekemistä, vaikka olenhan sentään kymmenen tuntia vuorokaudesta töissä. Toisaalta sekin johtuu siitä, etten käy treffeillä, eikä minulla näin ollen ole juuri mitään muuta tekemistä, kuin olla Alicen kanssa, katsoa televisiota ja nukkua pitkään. Huolimatta työstäni, en ole aamuvirkku. Alice patistaa minua aina sokkotreffeille. Koko ajatuskin puistattaa. En uskaltaisi edes kysyä naapurilta lainaksi sokeria.
Äkkiä huomasin suoraan edessäni komean miehen. Siis suoraan edessäni. Olen juuri kävellyt päin komeaa, punaruskea hiuksista, lihaksikasta miestä, joka tuoksuu uskomattoman hyvältä. Totta. Olen maailman kömpelöin, typerin ja ääliömäisin ihminen. Poskiani alkoi selvästi kuumottaa nolon tilanteen takia.
“A-anteeksi, olin vain ma-matkalla… ei ollut tarkoitus… olet vain siinä keskellä…” sokellan jotain, että pääsisin pois tilanteesta.
“Ei se mitään. Saanko esittäytyä, olen Edward Cullen”, hän sanoo. Nimi sanoo minulle jotain. Jotain muutakin, kuin sen, että se on söpö. Kenellä on sama nimi? Ahaa!
“Et kai satu olemaan pomoni poika?” töksäytän.
“Riippuu siitä, kuka on pomosi”, hän virnistää.
Hetkinen. Sanoinko sen ääneen? Poskeni punastuvat entistä enemmän. Inhoan sitä verta, joka pakkaantuu poskiini tahtomattani ja aiheuttaa niillä syvää punaista väriä. Olinko juuri sanonut:
Et kai satu olemaan pomoni poika? Ei voi olla totta. Tavattoman tahditonta. Mistä hän voisi tietää, kuka on pomoni? Ja sanoin
pomoni poika. Typerämpää sanayhdistelmää en ole kuullutkaan. Toivottavasti hän ei kerro kömpelyydestäni isälleen, minuthan vielä erotetaan! Hyvä on, nyt taisin ylireagoida. Mutta silti!
“Ööh, anteeksi.
Esimieheni on tohtori Carlisle Cullen”
“Siinä tapauksessa olette oikeassa. Voisinko korjata tämän jotenkin -” hän vilkaisee nimilappuani rinnassa “- Isabella? Olen täällä aloittelevana lääkärinä.”
“Mieluummin vain Bella. Ja ei, ei sinun tarvitse korvata tätä mitenkään”, sanon nokkavalla äänensävyllä ja yritän työntyä hänen ohitseen. Tietenkin hän estää minua ottamalla kiinni olkapäistäni. Miehet vain ovat sellaisia. Toisaalta, mitä minä miehistä tiedän. Hän kääntää pääni suuntaansa.
“Tulen hakemaan sinut lounaalle töidesi jälkeen,
Bella”, hän kuiskaa korvaani, ja polveni ovat pettää. Hän tuoksuu niin hyvältä.
Hän työntää käteeni jotain. Katson vielä hetken hänen smaragdin vihreisiin silmiinsä, ennen kuin hän päästää irti, virnistää minulle vinosti ja kääntyy viereisestä ovesta sisään. En tietenkään menisi. Lähden taas kävelemään pitkin käytävää. Vai menisinkö? Olisi säälittävää jättää noin komea mies ilman treffiseuraa. Mitä minä oikein ajattelen? Eiväthän ne ole treffit. Hän vain haluaa korvata minulle törmäyksen…
Katsahdan kädessäni olevaa paperin palasta. Siinä on Edwardin nimi, puhelinnumero ja osoite. Käyntikortti. Pistän sen taskuuni.
Tunnnen vieläkin olkapäilläni selvästi alueen, jolle Edward kosketti. Täytyyhän minun mennä sinne! Olisi epäkohteliasta, jos en menisi. Toivottavasti hän ei olisi samanlainen kuin se lukion poika, jonka nimi muuten oli Mike. Tai sitten voisin pyytää Alicea auttamaan ongelman kanssa - vaikka hän vain luultavasti käskisi minua menemään.
Pyöritän päätäni selventääkseni ajatukseni, etten törmäisi uudestaan johonkuhun ja yritin unohtaa huolestuttavat ajatukset. Käännyin oikealle seuraavasta mutkasta, mistä pääsi C-rakennukseen. Nyt pitäisi löytää se koti-ikävää poteva mies.
Edward’s PoVPiip piip piip PIIRRRRRRRRR!!!
“Palohälytys? Armeija? SISÄLLISSOTA?!” ponnahdan istumaan sängyssäni ja katsahdin vieressäni olevalle valkoiselle yöpöydälle.
“Täh?
Herätyskello? Ei minulla ole herätyskelloa!” Mistä minä sellaisenkin olen löytänyt? Ai niin, äiti osti minulle sellaisen, etten myöhästyisi töistä muutettuani. Esmellä on joskus todella erikoisia päähänpistoja. Kuka nyt antaisi 25-vuotiaalle tupaantuliais-lahjaksi herätyskellon? Ja vielä kovaäänisen herätyskellon? Päätän antaa sen takaisin hänelle heti, kun ehtisin sen tekemään hienotunteisesti. Tai sitten vain heittäisin sen johonkin kadunkulman jäteastiaan. En tosin voisi tehdä hänelle kumpaakaan, se olisi loukkaavaa. Rosalie huutaisi minulle koko seuraavan tapaamisemme ajan siitä, että vanhempiaan pitää kunnioittaa. Enkä todellakaan kaipaa Rosen saarnoja. Siis nyt on juuri alkanut tästä lähin joka-aamuinen
Pirr! Kyllä, se on SINUN herätyskellosi -show. Sopii hyvin yhteen
Tänään on siis aika aloittaa uudessa työpaikassa -show’n kanssa. Tiedän. Olen lapsellinen.
**********
Parkkeeraan hopeisen Volvoni henkilökunnalle varatulle parkkialueelle. Rakastan autoani. Niin, autoni on ensirakkauteni. Sain sen 16-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi. En vaihtaisi autoani mistään hinnasta, ja auto numero kakkosen ottaisin vain vastahakoisesti. En edes tarvitsise kahta autoa! Toisaalta, joku Ferrari tai Porsche voisi kyllä olla kiva… Sellainen tummansininen Ferrari… Hyvä on, taisin hiukan valehdella. Älkää tuomitko! Minä kun en yleensä valehtele koskaan! Tätäkään ei oikeastaan lasketa, minähän valehtelen päässäni. Kerroin jopa naapurilleni, että hänen vaimonsa pettää häntä ruskeaihoisen lihaskimpun kanssa, kun hän kysyi.
Menen aulaan ja kysyn isääni, Carlisle Cullenia. Ajattelen käydä tervehtimässä häntä, koska herätyskelloni takia olen jopa kymmenen minuuttia ajoissa. Otan vastaan myös kansioni ja he kertoivat jostain linja-autosta, joka oli kolaroinut kalliota päin.
Avaan isäni vastaanottohuoneen oven.
“Hei isä. Tulin vain tervehtimään, ennen kuin aloitan työni tässä karmaisevan puhtaassa paikassa, jota myös sairaalaksi kutsutaan”, tervehdin Carlislea.
“Huomenta poikani, jätä naljailut vähemmälle. Tänään on kiireinen päivä, linja-auto on ajanut kolarin, sisällä oli 26 ihmistä ja kahdeksan haavoittui vakavasti. Kukaan ei onneksi kuollut”, isäni selittää.
“Kuulin siitä jo, olen juuri menossa katsomaan yhtä haavoittuneista. Lähdenkin nyt sinne. Hyvää päivän jatkoa!” sanon ja avaan oven. Luultavasti maailmanennätys ainesta vierailujen ajoissa.
“Hyvää päivän jatkoa poikani, ja onnea ensimmäiseen työpäivään”, hän vastaa.
Kävelen pitkin käytävää etsien huonetta numero 1372, missä ensimmäinen potilaani odottaa.
Pääsen juuri huoneen ovelle, ja olen kääntymässä sen suuntaan avatakseni oven, kun joku tömähtää suoraan syliini. Hän punastuu ja katsoo minua häkeltyneenä. ‘Siinäpä vasta kaunis nainen’, on ensimmäinen ajatukseni hänestä. Hänen kultaisen ruskeat hiuksensa valuvat valtoimenaan olkapäillä.
“A-anteeksi, olin vain ma-matkalla… ei ollut tarkoitus… olet vain siinä keskellä…” hän höpisee jotain edelleen häkeltyneenä. Hymähdän hiljaa hänen kommentilleen.
“Ei se mitään. Saanko esittäytyä, olen Edward Cullen”, sanon ja hänen aivonystyränsä alkavat jylläämään. Melkein näen hehkulampun syttyvän hänen päänsä yläpuolelle.
“Et kai satu olemaan pomoni poika?” hän sanoo yhtäkkiä ja hänen poskiensa puna syvenee entisestään.
“Riippuu siitä, kuka on pomosi”, sanon ja virnistän hänelle ilkikurisesti.
“Ööh, anteeksi.
Esimieheni on tohtori Carlisle Cullen” hän vastaa painottaen erityisesti sanaa esimies. Päätän korjata aiheuttamani nolouden jollain tapaa tälle suloiselle neidolle.
“Siinä tapauksessa olette oikeassa. Voisinko korjata tämän jotenkin -” vilkaisen pikaisesti hänen nimilappuaan. Siinä lukee Isabella Marie Swan, sairaanhoitaja, ei sen kummempia erikoiskoulutuksia “- Isabella? Olen täällä aloittelevana lääkärinä.”
Hän vaivaantuu silminnähden.
“Mieluummin vain Bella. Ja ei, ei sinun tarvitse korvata tätä mitenkään”, hän sanoo hiukan nokkavasti ja yrittää puristua ohitseni. Huvittavaa. En tietenkään päästäisi häntä näin vähällä. Otan hänen olkapäistään kiinni ja käännän hänen siron päänsä suuntaani.
“Tulen hakemaan sinut lounaalle töidesi jälkeen,
Bella”, kuiskaan hänen pehmeään korvaansa ja tunne hänen polviensa notkahtavan. Työnnän hänen käteensä käyntikorttini. Katson vielä kerran hänen syviin tumman suklaan värisiin silmiinsä ja jätän hänet miettimään ajatusta keskelle käytävää. Käännyn ovesta sisään. Saisin kyllä selville, milloin hänen työnsä loppuvat.
“Ei tee hyvää ihastua heti ensimmäisenä työpäivänä”, mumisen itsekseni.
