Okakettu, kiitos nopeasta kommentoinnista! Luin viestisi jo eilen illalla kun kävin nukkumaan, ja voi miten hyvä mieli siitä tuli <3 Kyllä kannatti palata julkaisemaan tätä. Ja niin, Iivelistä on tosiaan vaikea saada selkoa! Alan pikku hiljaa vasta itsekin ymmärtää, mitä tämä hautoo :'>
A/N: Joku saattaa saada tästä sarjasta ehkä ähkyn, mutta nämähän ovat pelkkiä raapaleita… Ja enköhän ole pihdannut niitä tarpeeksi kauan.
83.
200 sanaa
Aamulla, herätessään nukkuvan Idunnan vierestä, Aala kurkistaa ensi töikseen ulos. On tyyntynyt, valonkaje idästä saa taivaanrannan maalautumaan vaaleansiniseksi. Tuuli on nietostanut lumen uudelleen tukkimaan polut, joku kylään jääneistä miehistä lapioi jo pääväylää auki.
Päivä kuluu verkaalleen. He puhdistavat polkuja lumesta, tähyillen rekeä palaavaksi. Mitään ei kuitenkaan näy, ei edes illan tullen. Idunna jää huolissaan Lumaen luo, mutta Aalan on palattava omaan mökkiinsä, pitämään sitä lämpimänä.
Ovi natisee hiljaisuudessa kovaäänisemmin kuin ennen. Aala keskittyy sytyttämään tulen huolellisesti, välittämättä tyhjyyttään ammottavista pimeistä nurkista. Hän raahaa ripein liikkein taljansa lähemmäs lämpöä ja käpertyy pieneksi, valehdellen ettei autius vieressä tunnu miltään. Vaikka tietysti se tuntuu, aivan kuin Aala makaisi kuilun reunalla.
Eikä hänen näkemänsä uni ole sen parempi. Aala on tumman veden alla, eikä pyristelystään huolimatta löydä pintaa. Rintakehää pakottaa pyörryttävästi. Hohtavat eläinhahmoiset henget leijuvat tuijottamassa hänen kamppailuaan. Aala ojentaa käsiään apua anoen, mutta hän ei enää kuulu henkien joukkoon. Paniikki tarttuu rintaan, silmissä vilisee pieniä mustia pisteitä. Silloin hän erottaa syvemmällä vedessä velttona uppoavan ihmishahmon.
Aala unohtaa oman hätänsä, yrittää kauhoa lähemmäs vaikka keuhkoja polttaa. Hän ei saa antaa miehen upota, Aala tietää sen. Hahmo erottuu yhä hämärämmin, vajonneena kauas hänen ulottumattomiinsa. Aala avaa suunsa, nielee jääkylmää vettä.
Painajainen katkeaa Aalan äänettömään huutoon.
84.
200 sanaa
Henkimaailma, kuoleman rajamailla. Shamaanina ollessaan Aala kävi siellä toisinaan, houkuttelemassa henkiä takaisin ruumiseen. Hän pelasti kerran kuumeisen pojan hengen sillä tavoin, kokeili sitä naiseen johon apu ei enää yltänyt. Silloin oli vaikeaa palata itse takaisin, Aala meni melkein liian pitkälle.
Nyt hän ei ollut saanut valita, hänellä ei ollut voimia siihen enää.
Aamu valkenee tuskallisen hitaasti. Aala ei pysty enää nukkumaan. Unen paniikki on lieventynyt ahdistukseksi, joka on juuttunut kiinni rintaan. Se tuntuu kuin jäältä, joka tarttuu virtaavassa uomassa kiinni kiviin. Kylmältä ja terävältä, koko ajan kasvavalta.
Joku metsässä olleista on kuollut, Aala on asiasta varma. Ja mies oli uponnut nopeasti, ei enää edes ajelehtinut pinnalla. Niin nopeasti, ettei Aala ollut nähnyt tätä kunnolla.
Se ei voinut olla Elvar. Ei vain voinut, ei saanut, ei
voinut. Silloin Aala olisi tuntenut jotain enemmän, varmasti olisi. Eikö niin? Hän oli jo kerran hakenut Elvarin takaisin, ja silloin hän oli tuntenut paljon enemmän.
Aalan kädet tärisevät. Olo on voipunut, melkein yhtä voimaton kuin joskus henkimatkan jälkeen. Mutta miten se olisi voinut olla totta? Eihän hän ole enää shamaani. Eikä hän ollut ollut itse kuolemassa viime yönä, ainakaan tietääkseen. Kuoleminen ei tunnu hukkumiselta.
Aala yrittää hengittää hitaasti, nopea haukkominen saa vain jään viiltämään kipeämmin.
85.
200 sanaa
”He tulevat!”
Aala syöksyy ulos heti kuultuaan huudon. Hän oli valmiiksi lämpimissä vaatteissa, ja on ensimmäisten joukossa tähyämässä tulijoita. Puunkaatajat näyttävät vaitonaisilta, joku retkottaa runkojen päällä.
”Voi ei”, Lumae henkäisee hänen vieressään, ja puristaa Idunnaa lähemmäs itseään.
On hiljaista, vain huolestunut kuiskuttelu halkoo ilmaa. Iivel seisoo ryhdikkäänä kaikkien Neuvoston keskellä, katse tiiviisti horisontissa.
Aala erottaa Elvarin miesten joukossa, samoin Nuume on kunnossa. Sitten Aalan vatsanpohjassa jysähtää. Mijéä näy. Idunna nyyhkäisee helpotuksesta, kun paljastuu että tämä oli vain kuorman takana, katseiden ulottumattomissa. Reen pysähtyessä Nuume astuu vakavana esiin.
”On sattunut hirvittävä onnettomuus”, mies sanoo synkeänä, ja kääntyy katsomaan pientä naista, ”olen pahoillani, Anjuv.”
Anjuv lyö kädet kasvoilleen ja tuijottaa ruumista. Naama vääntyy tuskan irveeseen, kyyneleet tulvivat silmistä.
”Ei Piervle voi olla kuollut!”
Kaikki ovat hiljaa. Eräs mukana olleista miehistä kävelee Anjuvin luo, kietoo kädet hänen ympärilleen.
”Tule, mennään. Lapset tarvitsevat sinua.”
”Ne tarvitsevat isäänsä, Lejo! Mitä minä nyt?” Anjuv nyyhkyttää.
Elvar tarttuu Aalan käteen.
”Mennään”, tämä kuiskaa.
Mökissä Elvar kertoo, että yksi pinotuista puista oli vierähtänyt Piervlen päälle. Jäinen runko mursi niskan. Aalaa heikottaa ja kuvottaa. Miten helppoa se oli ollut. Kuka vaan olisi voinut olla siinä, väärässä paikassa.
Elvar vetää hänet syliinsä, ehkä tarvitsee Aalaa yhtä paljon kuin hän Elvaria.