Nimi: Jouluyö
Kirjoittanut: Gwyn
Beta: Porpentina
Paritus: Bellatrix/Rodolphus
Ikäraja: K-11
Genre: Hurt/comfort
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja maailman. Minä en saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
Tiivistelmä: Ficci sijoittuu viidennen kirjan aikaan - jouluun tietenkin - Lestranget ovat paenneet Azkabanista muiden kuolonsyöjien mukana ja jouluyönä heillä on vihdoinkin aikaa toisilleen.
A/N: Argh, en nyt osaa näköjään päättää fikin ikärajaa! Laitoin tämän jo kertaalleen toiselle osastolle kun ajattelin että ikäraja olisi K-7, mutta päätin nyt kuitenkin vielä varmuuden vuoksi nostaa ikärajan korkeammaksi. Joka tapauksessa, tämä on FF100 -fikki sanasta 092. joulu.
Kun Bellatrix ja Rodolphus nukkuvat yhdessä ensimmäisen kerran pakonsa jälkeen, tuntee kumpikin itsensä kömpelöksi ja kiusaantuneeksi. Omassa ja kumppanin kehossa tapahtuneet muutokset järkyttävät heitä, ja heidän on vaikea hyväillä toisiaan oltuaan yli kymmenen vuotta vailla toisen ihmisen kosketusta. Rodolphus yrittää silittää vaimonsa hiuksia, mutta hänen sormensa ovat kömpelöt, hiukset takertuvat niihin, ja kun hän riuhtaisee kätensä vapaaksi, irtoaa iso tukko hiuksia vaimon päästä. Bellatrixin käsien kosketus saa Rodolphuksen käpertymään sisäisesti tiukalle kerälle, täyttää hänet omituisella pakokauhulla. Eikä Bellan silmissä näy sitä intohimoa, jonka hänen kosketuksensa on ennen vaimossa herättänyt. Ei, intohimo on kuollut heidän väliltään. He käpertyvät molemmat omaan päätyynsä sänkyä ja kumpikin itkisi, ellei Azkaban olisi kuivattanut kaikkia heidän kyyneleitään. Sen jälkeen he välttelevät toisiaan ja kiertävät toisensa kaukaa. Eivätkä he osaa koskettaa toisiaan, vaikka kumpikin janoaa fyysistä kosketusta. Janoaa ja kavahtaa.
Oli aivan hiljaista, tuuli oli ulkona tyyntynyt ja olohuoneen takkatuli hiipunut jo ajat sitten hiillokseksi. Raskaat samettiverhot oli vedetty tiukasti Lestrangejen piilopaikkana toimivan kartanon ikkunoiden eteen ja oviin oli luettu sellainen määrä lukkoloitsuja, että niiden olisi luullut lannistavan sitkeimmänkin aurorin. Vaikka kartano olikin tehty karttaamattomaksi ja sitä oli käytännössä mahdoton löytää, oli kumpikin Lestrange levoton ja hermostunut. Rodolphus säpsähteli pienimmästäkin risahduksesta ja tapaili jatkuvasti sauvaansa kuin varmistuakseen, että se todella oli hänen vyöllään. Bellatrix puolestaan nousi vähänväliä kävelemään levottomasti edestakaisin huoneessa, mikä kuitenkin tuntui hermostuttavan Rodolphusta niin suuresti, että Bella yritti parhaansa mukaan pysytellä hiljaa paikallaan. Tämä oli ensimmäinen kerta heidän pakonsa jälkeen, kun heillä todella oli aikaa istua kahdestaan kaikessa rauhassa, ja kumpikin tunsi olonsa kiusaantuneeksi ja epävarmaksi toisen läheisyydessä. He olivat olleet niin nuoria joutuessaan Azkabaniin, niin voimakkaita ja kiihkeitä. Neljätoista pitkää vuotta tuossa kammottavassa vankilassa vailla yhteyttä yhteenkään ihmiseen oli kuitenkin lyönyt leimansa kumpaankin, kuluttanut heidän elinvoimansa ja itsevarmuutensa, riistänyt heiltä nuoruuden ja kuihduttanut tunteet. Kumpikin näki muutoksen toisessa selkeämmin kuin itsessään, ja he välttivät toistensa katseita peläten kohtaavansa oman sisäisen muutoksensa toisen silmissä.
Hiilloksen punertava hehku leikitteli kaksilla riutuneilla kasvoilla, loi silmien alle syvät varjot ja korosti poskille ilmaantuneita kuoppia. Takasta säteilevä lämpö ei kuitenkaan ylettänyt pintaa syvemmälle eikä karkottanut Azkabanin kylmyyttä sielusta. Lucius ja Narcissa Malfoy olivat uhkarohkeasti järjestäneet jouluillalliset Malfoyn kartanossa kuolonsyöjätovereilleen, mutta Lestranget olivat kieltäytyneet kutsusta yksissä tuumin. Rodolphus oli alkanut kaihtaa ihmisten seuraa, muuttunut hiljaisemmaksi ja synkemmäksi. Bellatrixin ja Narcissan välille oli auennut jyrkkä ja ylittämätön kuilu, ja kumpikin tunsi olonsa kiusaantuneeksi toisen läheisyydessä. Narcissa oli yhä hämmästyttävän nuoren ja hehkeän näköinen, kun taas riutuneen Bellatrixin kasvojen luut kuulsivat terävinä vahamaisen ihon alta, ja heidän ulkonäkönsä jyrkkä vastakohtaisuus vain korosti heidän maailmojensa eroavaisuutta. Narcissa oli kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan rikkoa jäätä sisarusten välillä, ja kun Lestrangen pariskunta oli ilmoittanut kieltäytyvänsä illalliskutsusta, hän oli lähettänyt heille ison korillisen jouluherkkuja. Kori seisoi yhä avaamattomana keittiön pöydällä, ja lähinnä jotain tehdäkseen Bellatrix asteli sen luokse ja nosti koria peittävän liinan syrjään. Hyasintin tuoksu lehahti vasten hänen kasvojaan varoittamatta, ja pienen hetken Bellatrix tunsi seisovansa syvän kuilun reunalla. Hän saavutti kuitenkin pian tasapainonsa ja nosti hieman vapisevin käsin kalkkunan ja piparipurkin pöydälle. Hänen kätensä epäröivät vain ohikiitävän hetken ja sitten hän nosti myös jouluhyasintin esille. Korissa oli vielä suuri glögipullo, josta Bellatrix kaatoi nopeasti itselleen lasillisen syvänpunaista höyryävää juomaa. Hän kuuli Rodolphuksen liikahtavan sohvalla, mutta ei katsonut mieheensä päinkään.
Bellatrix siemaisi lasistaan ja sulki silmänsä. Glögin täyteläinen maku pyöri hänen kielellään nostaen mieleen tuoksuja ja ääniä lapsuuden ajoilta. Sisarten iloiset huudot, piparkakkujen ja hyasinttien tuoksu, jännittynyt odotus… Narcissan silkkiset hiukset punaista villakaapua vasten… Andromedan helisevä nauru… Isän voimakkaat käsivarret tämän nostaessa Bellan rekeen… Äidin lempeä sipaisu hiuksilla… Ja piparkakkujen ja hyasinttien tuoksu, joka kietoi kaiken sisäänsä turvallisena ja lämpimänä. Joulun tuoksu. Bellatrix tuskin edes huomasi itkevänsä, hän oli luullut Azkabanin jo kuivattaneen kaikki kyyneleensä. Äkkiä hän tunsi Rodolphuksen käsivarren ympärillään ja nojautui miestään vasten, nyyhkyttäen ja vapisten. Miehen käsivarsi kietoutui tiukemmin hänen ympärilleen, ensin epävarmana ja sitten yhä lujempana. Rodolphuksen keho jäykistyi hetkeksi Bellatrixin painautuessa hänen syliinsä, mutta sitten mies rentoutui jälleen.
Bellatrixin kyyneleet valuivat kuumina puroina heidän molempien kasvoille, polttivat tiensä ihon lävitse. Ne lähettivät miellyttävät väreet kulkemaan pitkin Rodolphuksen kehoa, putoilivat miehen kuivettuneille käsille kuin kevätsade rutikuivaan maahan. Rodolphus tajusi, että hänenkin kasvojaan pitkin juoksi kaksi lämmintä puroa. Heidän kyyneleensä sekoittuivat keskenään, ja he painautuivat kiinni toisiinsa, puristivat käsivartensa toistensa ympärille.
He seisoivat pitkään vaiti toisiinsa ripustautuneina tukea ja rakkautta hakien. Lämpö kietoi heidät sisäänsä lohdullisena ja turvallisena. Hetken kuluttua Bellatrix kohottautui hieman ja nojasi päätään miehensä päätä vasten, kosketti varovaisesti sormillaan Rodolphuksen poskea. Mies sulki silmänsä, kasvojen lihakset jännittyivät hetkeksi, mutta silisivät sitten. Bellan sormet muuttuivat varmemmiksi. Iho muisti. Hänen sormensa muistivat, miten miestä hyväillään ja Rodolphuksen iho muisti, miltä naisen kosketus tuntui. Kumpikaan ei ajatellut mitään, terästetty glögi nousi päähän nopeasti ja täytti mielen suloisella lämmöllä. Ja Bellan sormet liukuivat miehen kuihtuneilla kasvoilla, piirsivät kulmakarvojen kaaren, pyyhkivät kyynelnorot pois, seurasivat leukaluuta, sivelivät korvalehteä. Naisen hengitys kutitteli Rodolphuksen korvassa ja lähetti miellyttäviä väreitä kaikkialle miehen kehoon. He katsoivat toisiaan suoraan silmiin ensimmäistä kertaa yli neljääntoista vuoteen. Rodolphus näki hetken ajan mielessään kuvan nuoresta mustatukkaisesta tytöstä, jonka kosketus sytytti hänet tuleen. Mutta kuva katosi, kasvot sulautuivat hänen edessään seisovan riutuneen ja ennen aikojaan vanhentuneen naisen kasvoihin, ja rakkaus vaimoa kohtaan hyökyi hänen mieleensä aaltona, joka melkein murskasi hänet. Sanoja ei tarvittu, sanat olivat liian pieniä ja ahtaita, riittämättömiä. He lukivat toistensa silmistä katkeruuden ja tuskan, vuosikausien yksinäisyyden. Azkabanin uumenissa he olivat luopuneet toisistaan, antaneet ankeuttajille muistot äänistä ja tuoksuista, toisen läheisyydestä. Mutta nyt nuo muistot tulivat takaisin. Heidän katseensa pyysivät anteeksi ja antoivat anteeksi. Ja kun Rodolphus kumartui eteenpäin, kurkotti Bellatrix häntä vastaan, ja heidän huulensa kohtasivat vuosikausien eron jälkeen. Ensin suudelma oli epävarma ja hapuileva, huulet eivät muistaneet, mitä niiden tuli tehdä. Se ei kuitenkaan haitannut, heillä ei ollut mikään kiire. He tunnustelivat toisiaan, antoivat muistojen palata omaa tahtiaan. Yön hiljainen lämmin taika ympäröi heitä, suojeli heitä heidän omalta pimeydeltään. Suudelma pyyhki osan vuosien yksinäisyydestä ja kärsimyksestä pois.
Kun he viimein nojautuivat taaksepäin, oli kummankin silmiin syttynyt uusi levollinen loiste.
”Hyvää joulua”, Bellatrix kuiskasi ja kietoi kätensä miehensä ympärille.
”Hyvää joulua”, Rodolphus toisti kaikuna, ja he nojautuivat toisiaan vasten, antoivat lämmön virrata kehosta kehoon, ympäröidä heidät. Lämpö ulottui luihin saakka ja sulatti hitaasti niihin pesiytynyttä Azkabanin hyytävää kylmyyttä. Tänä yönä he nukkuisivat toistensa vieressä, eivät sängyn vastakkaisissa päädyissä.
