4. Bella yksitoistaOlimme muuttaneet Phoenixiin, vähän alle neljä vuotta sitten, kun olin kertonut Carlislelle, että en ehkä pystyisi hillitsemään itseäni enää, olin vaaraksi ihmisille.
”Carlisle, minun on lähdettävä.” Sanoin heti kun olin rynnistänyt sisälle. Olin juossut suoraan bussipysäkiltä kotiin. Miten lähellä oli, että en ollut tappanut tänään pientä, viatonta lasta. En ansainnut Carlislen luottamustaan.
”Edward, mitä on tapahtunut?” Hän kysyi hämmästyneenä, tuli hetkessä luokseni, painoi kätensä olkapäälleni ja porasi katseensa silmiin. Hän katsoi minuun ihmetellen, kulmat kurtussa. Mietin hetken mitä kertoisin hänelle, miten kertoisin.
Esme tuli olohuoneeseen, katsoi minua hämmästyneenä, samoin Alice ja Emmett kävelivät alakertaan, sillä he olivat kuulleet kun olin tullut kotiin.
”Minä…” Epäröin hetken ja huokaisin syvään
Kerro vain. Hän ajatteli, kannustaen minua… En ansainnut hänen kannustustaan, en ansainnut mitään häneltä.
”Minä melkein sorruin tänään.” Tunnustin häpeillen, en pitänyt siitä, että olin heikko. Kuulin Alicen henkäisevän ja samassa minulle tuli mieleen, miksi hän ei ollut nähnyt mitään. Ehkä hän oli taas tarkistanut Jasperin tulevaisuutta, enkä minä ihmetellyt. Ei hän ollut minussa vastuussa, tai minun tekemisistäni. Minun PITÄISI olla tarpeeksi vahva ilman Alicen apua.
Miksi? Miten…? Minä en ymmärrä.
”Minä… Onko kukaan koskaan tuoksunut sinun nenääsi paremmalta kuin kukaan muu? Tarkoitan PALJON paremmalta.”
Oh.
”Minun pitää päästä täältä pois, mitä nopeammin sen parempi. Ennen kuin teen kenellekään pahaa, tai oikeastaan ennen kuin teen pahaa sille tytölle. Hän on vasta lapsi, Carlisle. Viaton ja pieni.”
Esme käveli luokseni, otti kasvoni hänen käsiinsä. ”Edward, älä lähde. Mitä vain, että pysyt kotona.” Älä mene.
”Mutta minun on pakko, äiti. Minä en halua että te joudutte vastuuseen, minä…”
Me tulemme mukaan. Alice ajatteli.
”Ette tasan tule. En halua että joudutte muuttamaan takiani. Rosalie ei suostu lähtemään.”
Minä voin jäädä Rosalien kanssa tänne, jos muu ei auta. Emmett suostutteli, nojaten kädet puuskassa seinään, Vaikka kyllä Rosalie tulee jos muukin perhe.
Meidän pitää joka tapauksessa kohta muuttaa, Edward. Alamme näyttää liian nuorilta siihen nähden, mitä meidän pitäisi olla. Carlisle ajatteli. Minua ahdisti suuresti, en minä haluaisi että he joutuvat muuttamaan vuokseni.
”Ei.” Kuiskasin.
Me haluamme mukaan Edward. Me rakastetaan sinua. Alice ajatteli, Minä näen että me tulemme sinun mukaasi, turha yrittää kiistää tulevaa.
”Näyt voivat muuttua.”
Mutta sinä olet jo päättänyt.
En vastannut mitään, käännyin portaita kohti ja juoksin yläkertaan.Niin… Kaikki oli loppujen lopuksi lähtenyt mukaan. Rosalie ei pitänyt ajatuksesta, mutta tuli silti mukaan, vaikka kukaan ei häntä pakottanut.
Phoenix oli siitä huono paikka, sillä täällä paistoi aurinko turhan usein. Kävin silti lukiota, paikkaavia iltakursseja. Mietin, oliko siinä mitään järkeä, käydä lukiota uudelleen ja uudelleen. Voisinhan minä olla kotona. Mutta mitä minä siellä? Se olisi Emmettille ja Rosalielle, tai Alicelle ja Jasperille aivan eri asia kuin minulle, heillä oli toisensa. Minulle ei ollut ketään.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin todella olevani vampyyri. Liikuin vain iltaisin ja öisin, joskus päivisinkin, mutta aika harvoin sattui olemaan niin pilvistä. En silti juonut ihmisverta, olin päättänyt että siihen en alentuisi. Sen takia tänne muutettiin, että minä voisin aloittaa puhtaalta pöydältä, ja olla taas normaali, niin normaali kuin vain tällainen kummajainen voi olla.
Kuu paistoi jo tummalla taivaalla, vaikka ei vielä läheskään ollut yö. Talvi oli jo pitkällä, joten pimeämpää tuli nopeammin, parempi sekin meidän kaltaisillemme. Olin kävelemässä sairaalalle, lumihiutaleet tarttuivat hiuksiini, mutta siihen ne jäivät, sulamatta. Minun piti tavata Carlisle, hän pääsisi pian töistä, joten menisin häntä sairaalalle vastaan.
Alice oli nähnyt näyn, että se tyttö oli täällä, Phoenixissa. Meidän pitäisi miettiä Carlislen kanssa mitä tekisimme, jäisimmekö tänne vielä. Phoenix on iso kaupunki, en välttämättä tule kohtaamaan häntä… Paitsi Alicen näyssä. Mutta näyt voivat muuttua.
Olin odottanut ulkona jo kymmenen minuuttia. Ei se minua niinkään haitannut, mutta Carlislen työvuoro oli loppunut jo varttitunti sitten. Päätin lähteä katsomaan mikä hänellä kesti. Astuin sairaalan ovista sisään, jotka olivat hyvin erilaiset kuin edellisessä kotikuntamme sairaalassa, isommat ja mahtavammat.
Vastaanotto tiskillä ei näkynyt ketään, joten jatkoin matkaani Carlislen työhuoneen eteen. Olin jo melkein oven edessä kun kuulin Carlislen äänen.
”Pelkäänpä, että se on murtunut. Voisin laittaa siihen nopeasti kipsin, siinä ei kestä kauaa.”
”Voi kiitos. Anteeksi näin myöhäinen ajankohta, päivystäjä sanoi että olitte juuri lähdössä kotiin. Olemme pahoillamme, että joudumme viivästyttämään teitä.” Naisen ääni kuului.
”Älkää olko pahoillani, rouva. Voin vakuuttaa teille, että rakastan työtäni ja minua ei haittaa pieni viivästys. Sitä paitsi, tämä on vain pieni rutiini jossa ei mene kauaa.” Carlislen sanoi ystävällisenä. Käännyin oikealle, leveämmälle käytävälle, ja huomasin eräästä huoneesta paistavan valoa. Huomasin Carlislen istuvan pöydän äärellä, kipsaamassa selvästikin lapselle kuuluvaa kättä. Kävelin reippaasti ovelle.
”Hei Carlisle.”
”Hei Edward.” Hän vastasi ja sanoi sen siihen sävyyn, kuin kysyisi samassa lauseessa ”mitä asiaa?”
”Anteeksi että tällä tavalla tulen vain tänne mutta…” Sanoin ja käänsin katseeni potilaisiin, pahoitellakseni heitä tungettelusta.
Siinä se istui. Minun henkilökohtainen helvettini.
Hänen kätensä oli oudosti vääntynyt, miten murtuneet kädet yleensäkin. Otsassa oli haava, josta valui hiljakseen verta leukaan.
Tajusin heti, että en saisi hengittää. Hän katsoi minuun ohikiitävän sekunnin ajan, ja näin ymmärryksen hänen silmissään. Hän muisti minut.
Käännyin Carlislea kohti, hän näki reaktioni, mustana palavat silmäni, jäykistyneet käteni. Hän ymmärsi mikä minuun meni. Katsoin häneen avuttomana, viestittäen että minut olisi pian saatava täältä pois.
Mene. Minä kyllä selitän heille jotakin, tavataan kotona.Emmin ovensuussa pitäisikö minun sanoa potilaille jotain. Katsoin nopeasti tyttöä silmiin, kuin viestittäen, että olisi elintärkeää pysyä hiljaa.
Käännyin nopeasti ympäri ja ryntäsin sairaalan ovista ulos, talviseen ulkoilmaan.
Ulkona jäin nojaamaan ulkoseinään ja hengitin katkonaisesti raikasta ilmaa sisääni. En ollut olettanut, että Alicen näky toteutuisi niin pian. Toisaalta, olin heti lähtenyt, kun olin nähnyt näystä vain alun, en ollut kuunnellut loppuun.
Lähdin juoksemaan kotiin, en saisi jäädä tähän hetkeksikään. Kipsauksessa ei menisi kauan ja potilaat voisivat milloin vain astua ulos.
Huolestuttavinta tässä oli, että tyttö oli tajunnut, muistanut minut. Joutuisimmeko taas lähtemään? Vai uhmaisimmeko kohtaloa, hänhän oli vain pieni ja hauras ihminen.
”Missä Carlisle, mitä hän sanoi?” Alice kysyi heti kun pamahdin ovesta sisään. Jäin nojaamaan vähäksi aikaa oveen.
”Se tapahtui jo Al. Näin tytön sairaalassa, siinä se vain istui…” Mutisin silmät kiinni.
Mitä, nyt jo? Minä en olettanut… Pitääkö meidän taas lähteä? Rosalie ei antaudu ilman taistelua tällä kertaa…”En tiedä, en todellakaan. Carlislen pitäisi kohta olla täällä, jutellaan kaikki yhdessä.”
Haenko muut?”Vaikka.” Samassa kuulin auton kääntyvän soratielle. Väistyin oven tieltä ja jatkoin matkaani olohuoneeseen. Ovi kävi.
Se oli hän, eikö niin? Oli ensimmäinen ajatus, jonka kuulin Carlislelta.
”Niin.” Kävelin edestakaisin, puristin nenänvarttani kädellä. Kuulin muiden saapuvan, Rosalien ajatukset olivat pelkkää sähinää ja sanoja, jota en viitsisi käyttää.
”Minähän en muuta!” Rosalie sähisi.
”Ei tässä mitään sellaista olla päätetty. Se on vain vaihtoehto ja eihän sinun ole pakko edes tulla mukaan.”
Idiootti.”Ei se johdu minusta! En minä tiedä miksi hän on erityinen, en tiedä miksi hän tuoksuu paremmalta.”
Kyllä sinun pitäisi jo osata hillitä itseäsi.”Se ei ole niin helppoa kuin luulet. Onko kukaan koskaan tuoksunut sinulle paremmalle kuin muut?”
On, mutta minä en olekaan samanlainen draamakuningatar kuin eräät. Tee asialle jotain.”Niin mitä?”
No tapa se pentu. Ei ole niin iso asia.”Älä sinä –”
”Lopettakaa. Meidän piti keskustella, ei riidellä.” Carslile sanoi. Jasperin luolta tuli rauhallisuus aaltoja kohti minua, rauhoituin hetkessä.
Milloin viimeksi tapasit hänet, Edward? Oliko se silloin neljä vuotta sitten?”Oli.”
Muistiko hän sinut?”En tiedä. En… En pysty lukemaan hänen ajatuksiaan, mutta näin hänestä, että-”
”Sinä et mitä?” Emmett kysyi, katsoen minuun ällistyneenä.
”Älä viitsi,” Alice sanoi ja tönäisi Emmettiä käteen. ”sinä kuulit kyllä. Tai sitten vampyyriksi sinulla on harvinaisen huono kuulo.” Hän mutisi ennen kuin ehdin vastata.
”Niin. En tiedä mikä siinä on, en vain… en vain pysty. Hänellä on jonkinlainen… suojakupu tai jotakin. Mutta minä näin hänestä, hänen katseestaan, että hän muisti minut.” Selitin hämmästyneelle perheelleni. Emmett oli kerrankin hiljaa, eikä tällä kertaa nauranut kuin aasi tai vitsaillut jotain typerää.
”Taitaa pikku Eddien taidot taitaa olla ruostunut, eh?” Juuri kun pääsin sanomasta.
”Pää kiinni Emmett. Kuulen varsin hyvin mitä ajattelet.” Ärisin. Emmett hymyili vain omahyväisenä.
No?”Mene pan… rikkomaan niitä taloja myöhemmin Rosalien kanssa. Voisit kerrankin keskittyä aiheeseen.” Mutisin. Emmett virnisti ja Rosalie katsoi minuun tylynä.
”Sinä siis… huomasit että hän tunnisti sinut?” Esme kysyi. Käänsin katseeni häneen.
”Kyllä. Huomasin ymmärryksen hänen silmistään.” Huokaisin.
”Minä ehdottaisin muuttamista. Voimme paljastua, vaikka hän onkin vain pieni lapsi. Toinen vaihtoehto on, että tapat hänet.” Jasper sanoi hiljaa, seisoen portailla, hieman kauempana meistä
”Ei!” Älähdin. ”Minusta hän ansaitsee elää.”
”Mitä sinä hänen hyvyydestään tiedät, Edward? Onhan hän voinut vaikka murhata jonkun.” Rosalie tiuskaisi minulle, kädet puuskassa.
”Älä viitsi Rose. Yksitoistavuotias?” Sanoin ja katsoin häneen epäuskoisena. Hän vain tuhahti ja pyöritti silmiään leuat kireänä.
”Minäkin ehdottaisin muuttamista.” Alice sanoi, ääni poissaolevana. ”Edward on oikeassa, hän on vasta pieni, enkä usko että hän on tappanut ketään. ”
”Ei ole, minä näen sen hänestä.” Sanoin hiljaa. Rosalie pärskähti kovaan ääneen ja minä mulkaisin häntä. Mikä pessimisti, että Rosalie osasi joskus olla inhottava.
”Niin… Muuttaminen taitaa olla tässä paras vaihtoehto.” Carlisle totesi, mietteet pyörien tuntemattoman tytön ympärillä, josta näytti olevan niin iso vaikutus koko perheeseeni.
”Ette voi olla tosissanne! Toivon todella että se tyttö jää vaikka auton alle, tai… putoaa alas jyrkänteeltä! Ihan miten vain, kunhan hän on vain pois päiviltä!” Rosalie sihahti ja kuulin Esmen henkäisevän. Hän oli aikoinaan hypännyt kalliolta esikoisensa vuoksi ja melkein kuollut.
Miten hän saattaa? Oli ainut mitä Esme ajatteli. En katsonut häneen tai edes kiinnittänyt huomiota hänen ajatuksiinsa, tiesin, että ne eivät olleet tarkoitettu minulle.
”Kyllä Rosalie rauhoittuu. Hän on vain vihan sokaisema. Kun hän on hieman tyyntynyt, hän tajuaa itsekin, että olemme oikeassa. Mietitään asiaa tarkemmin myöhemmin, kun kaikki on rauhiottuneet.” Kuulin Carlislen tyynnyttävän Esmeä. Rosalien sanat olivat satuttaneet minuakin, mutta en vaan antaisi sen näkyä. Harpoin portaat huoneeseeni, suljin oven perässäni.
Laitoin musiikkisoittimesta soimaan Clair De Lunen, yksi lempi kappaleistani ja kävin makaamaan sohvalleni ja annoin musiikin viedä mietteeni huomiseen.
A/N: IHANAA, ku ootte kommentoinu! Kiitos kiitos kiitos
tässä olis lisää tätä mun töherrystä jos teitiä kiinnostaa
Kommentteja rakastan, niinkun tiedätte, joten mielipiteitä kehiin!
Rassemus:Kiitos kovasti kommentista!
Virheelline: Kiitti paljon
