Kirjoittaja: RoastedGarlic
Ikäraja: S
Genre: hapuileva eroanalyysidraama
Yhteenveto: Minä halusin unohtaa kaiken muun, ottaa hänet kiintopisteeksi ja ankkuriksi ja planeetaksi jolle voisin olla kiertävä kuu.
--
Haamukipuja
Alussa se oli parasta mitä minulle oli ikinä tapahtunut. Se oli sitä että aamuyöhön valvottiin nenät vastakkain pelkästään hengittämässä ja kuuntelemassa sydänääniä, se oli sitä että vakuutettiin että ensi syksynä lähdetään yhdessä Keski-Eurooppaan – hitto, minä olisin lähtenyt vaikka Keski-Maahan, olisin kyllä löytänyt reitin kun hän olisi lukenut karttaa.
Meille kahdelle kaikki oli yhteistä. Meillä oli sama tarina, olisimme voineet olla sama ihminen jos emme olisi olleet kaksi erillistä. Me istuimme vastakkaisilla puolilla pöytää mutta oli aivan se ja sama oliko pöytää siinä välissä vai ei, kun me puhuimme toistemme päälle ja ainakin minä olisin halunnut kiljua: voi herrajumala miten sinä voitkin minua näin ymmärtää, minä en tiennyt että se olisi mahdollista, minä luulin ettei kukaan koskaan – ei tällä tavalla -
Tietenkin lopulta, kun me lakkasimme olemasta me ja hajosimme taas minuksi ja häneksi, minä huomasin ettemme me toisiamme tunteneet. Ehkä hänkin huomasi saman. Mutta me emme sitä koskaan huomanneet, niiden viikkojen aikana kun maailmassa sellainen yksikkö oli kuin me. Ja kuitenkin: me olimme yhtä niin vahvasti että ensimmäisestä yöstä saakka me nukuimme sykkyrällä iho ihoa vasten, niin vahvasti että hän oli minulle irti leikattu raaja ja kun minä päivisin tuijotin niitä loputtomia aakkostettavia arkistorivejä minä tunsin hänen poissaolonsa haamukipuna. Ja hullunkurisen pieniä olivat ne minuuttimäärät jotka kestin ennen kuin taas tahdoin kaivaa puhelimeni esiin, kun hänelle oli pakko saada kertoa jotakin sellaista, mitä aikana ennen häntä en olisi kertonut kenellekään.
Minä sanoin: sinä olet parasta. Minä halusin unohtaa kaiken muun, ottaa hänet kiintopisteeksi ja ankkuriksi ja planeetaksi jolle voisin olla kiertävä kuu. Halusin lopettaa ajelehtimisen ja rantautua hänen rantaansa, halusin sanoa: tässä on se mitä minä olen odottanut koko elämäni.
Hän voi tehdä mitä vain ja minulle hän oli täydellinen. Hänessä ei ollut virheitä; hänessä oli ominaisuuksia, ne olivat kiehtovia, minä opettelin ulkoa jokaisen luomen ja sen kuinka hänen kulmakarvansa nytkähtivät jos minä erehdyin kommentoimaan peilikuvaani itseinhoiseen sävyyn.
Minun iltani, silloin kun en ollut hänen sylissään, kuluivat siihen että minä istuin miettimässä kuinka minun etunimeni sointuisi hänen sukunimeensä, sillä tottahan minä sen ottaisin, ja läheltä piti etten vaatinut ystäviäni jo päivittämään tätä väistämätöntä muutosta minun nimeni kohdalle puhelintensa osoitekirjoissa.
Hänen ehdoillaan minä kaiken tein. Hän aloitti, hän vei ja minä vikisin, ja minä olin siihen niin tyytyväinen että olisin jatkanut vaikka läpi elämän, olisin vikissyt tahdon ja olisin vikissyt kivusta meidän lastemme syntyessä ja olisin vikissyt surun kyyneliä leskeytyessäni useita vuosia kultahääpäivämme jälkeen. Mutta hänen ehdoillaan me myös lopetimme, tämä on liian nopeaa minä en tiedä mitä minä haluan pidetään tauko. Hän oli jo päättänyt, ettei se tauko päättyisi. Kai helpompaa oli jättää mainitsematta, jättää minut pidättämään hengitystäni.
Rannassa minä sytytin palamaan hänen viestilappunsa joka nyt tuntui niin auttamattoman vanhalta – milloin nuo onnelliset päivät olivatkaan olleet? – huomenta kulta lähdin töihin jätin jääkaappiin persikkajogurtin sinua varten xoxo. Sytytin sen palamaan ja heitin veteen, irrallinen kipinä lensi kytemään rannan kuolleisiin lehtiin mutta sitä minä en enää nähnyt koska minä käännyin ja lähdin pois.
