Title: Kiltti, ole kunnossa
Author: Stubastian
Fandom: Tuuliranta (Salatut Elämät)
Pairing: Joonatan / Jiri
Genre: Angst, drama, friendship
PoV: Joonatan
Raiting: K11 //Kupla korjasi ikärajamerkintää.
Summary: Jiri ei ole palannut kotiin yön tullessa ja Joonatan on kuolla huolesta.
Me lähdettiin sinne mökille neljästään. Me lähdettiin helvetti soikoon viettämään kivaa viikonloppua. Kun me palattiin, meitä oli kolme. Sä et ollut yksi. Mä toivoin, mä rukoilin, että sä olisit kotona. Mä tulin kotiin. Sä et ollut kotona. Missä helvetissä sä olet? Se siitä kivasta viikonlopusta. Mä en enää ikinä keksi mitään yhtä älytöntä suunnitelmaa, kuin viikonloppu kummitusmökissä, jos sä vaan palaat. Mä juon jo kolmatta kuppia teetä saman yön aikana. Kello on puol kolme ja mua väsyttää. Mä tuijotan ovea, ja se ei avaudu. Paula, Lasse ja Severi on jo unten maille vajonneet kauan sitten. Välillä rapusta kuuluu jotain ja mä hätkähdän. Ei. Ovi ei käy. Sä et tule. Et vieläkään.
Mä painan pään mun käsiin ja ensimmäistä kertaa Suomeen palaamisen jälkeeni mä itken. Mua pelottaa, mua pelottaa sun puolesta. Mä pelkään, että sä makaat jossain verisenä. Että joku piru on vienyt sut. Mä en ennen uskonut kummituksiin – nyt mä en voi enää muuta kuin uskoa. Mä en voi muuta, kuin todella rukoilla, että sä olet kunnossa ja selviät kotiin mahdollisimman pian ehjänä. Tuuli paiskoo ikkunoita, vettä tulee kaatamalla. Tuu kotiin, ole kunnossa. Sitä mä hoen itselleni kokoajan. Ulkona on niin kylmä. Siellä tuulee ja sataa. Sä oot aina olevinas niin vahva ja sellainen, ettei mikään voi satuttaa. Mä tiedän, että sulla on kylmä. Mä vaan tiedän, että sua pelottaa ihan helvetisti.
Sanotaan aina, että kaksosilla on side. Side, että aistii, kun toinen on vaarassa, kun toinen on surullinen, peloissaan tai toiseen sattuu. Me ei olla kaksosia, ei me olla edes veljeksiä. Musta silti vaan tuntuu, että kaikki ei oo hyvin sulla. Mä tunnen sen mun rinnassani ja se tunne saa mut lysähtämään kasaan tähän keittiön tuolille, kyynärpäät vasten pöytää. Mä itken, mä ihan oikeasti itken. Voi pieni, oo kunnossa. Mitään muuta mä en enää pyydä. Teekuppi jää mun viereen jäähtymään, mutta en välitä. Vittu, ole kunnossa. Mä en voi muuten jatkaa.
Mä haluun vaan, että sä tulisit tosta ovesta tuttu virne naamalla. Tervehtisit, me pölistäis jotain turhaa, ja painuttais nukkumaan. Mä toivon, että tää kaikki ois vaan pahaa unta ja me ei koskaan oltais edes menty sinne kirottuun mökkiin. Tytöt sano alusta asti, että se on huono idea. Jos mä olisin tiennyt, mitä tapahtuu, mä en todellakaan olisi mennyt sinne. Jos mä olisin tiennyt, että saisin sen reissun jälkeen pelätä, näkisinkö enää koskaan sun hymyäs.
Sä oot sellanen kulkuri. Säätänyt tyttöjen kanssa ja asunut ulkomailla. Nyt sä oot tainnut löytää oikeesti onnen. Mutta hitto vie, vaikka sä oot kuinka aikuinen, niin totta helvetissä sua pelottaa. Etpä oo säkään tainnut aiemmin kummituksiin uskoa. Nyt sä varmaan uskot. Nyt sä varmaan vaan rukoilet, että joku pelastais sut. Mä tekisin oikeasti mitä vaan. Jos mä vaan tietäisin, missä sä oot. Turha sulle on yrittää soittaa. Sun puhelin on kiinni. Helvetti.
Mä en oo varma, missä vaiheessa sä yhtäkkiä hävisit. Kun mä tajusin, että sä et oo enää messissä, mä otin sen ihan kevyesti. Mä kelasin, että sä pilailet. Sulla on tapana pilailla. Nyt mä tajuan, että tää ei oo mitään helvetin pilaa. Tää on todellakin totta. Mä turhaan yritän pyyhkiä kyyneliä, niitä vaan tulee. Mua vaan pelottaa. Mua pelottaa, että sulle on käynyt jotain tai käy parhaillaan. Tai on käymässä.
Mä lupaan, että kunhan sä vaan oot kunnossa ja palaat kotiin, me ei tapella enää koskaan. Mä en syytä sua mistään. Mä en anna minkään mennä sun edelle. Mä katon paremmin sun perään. Palaa nyt helkkari vaan kotiin! Sä oot mulle kuin pikkuveli, jota pitää vahtia, mutta joka tarjoaa hiton rakkaita hetkiä. Ihan totta. En mä osaa tunteista puhua, en mä oo sellanen. Mutta nyt mä voisin maksaa, jos mä vaan näkisin sut.
Rappukäytävästä kuuluu hissin kolahdus, meidän kerrokseen. Mä kohotan äkisti päätäni ja mun toiveikkaat, anovat, mutta kosteat silmät siirtyy tuijottamaan ovelle. Tule, tule, tule kotiin. Pian mä kuulen, miten avain kääntyy lukossa. Nousen seisomaan niin nopeasti, että teekuppi kaatuu pöydälle ja kuuma juoma valuu osittain mun farkuille. Mä en välitä. Sä kävelet eteiseen. Sä et ehdi eteistä pidemmälle. Sä et edes ehdi sulkemaan koti-ovea, kun sä jo nojaudut seinään selälläsi. Mä kuulen sun hengityksen raskaana ja huohottavana. Sä olet tullut kotiin. Sä et ole kunnossa.
Mä ryntään eteiseen ja tönäisen edestäni keittiön tuolin, joka kaatuu lattialle – maton päälle. Mä vaan syöksyn sinne eteiseen ja oon varma, että pimeästä eteisestä huolimatta nään verta. Sun silmät on auki, mutta ne on laajentuneet ja pakokauhuiset. Sä näytät oikeasti joltain haavoittuneelta eläimeltä. Lopulta mä pääsen sun luokse asti.
- Sä et tiedä, miten helvetin hyvältä tuntuu nähä sut, sä mutiset ääni vähän rahisten. Sä oot ihan märkä, ja huohotat. Sen näkönen, kun sä oisit juossut. Paennut ja helvetin lujaa. Mä tunnen oman hengitykseni värisevän, enkä voi sille mitään että kiedon mun käteni halaamaan sua. Samalla mä tajuan sun vapisevan.
- Shh. Sä oot nyt kotona, kuiskaan hiljaa ja puristan mun silmät kiinni. Kelaan vaan, että sä olet täällä. Sä elät. Millään muulla ei ole enää väliä. Ja mikä tahansa on vinossa, mä hoidan sen kuntoon.
