Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit, Toinen Alec | Magnus/Alec, Magnus/Max, K-11, 5/5  (Luettu 3622 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst, Romance, Draama
Rating: K-11
Pairing: Magnus/Alec, Magnus/Max, muita
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: Magnus jää yksin huoneeseen pahvilaatikoiden ja tyhjyyden tunteen kanssa, joka on iso reikä hänen rintakehässään.

Tykkään näistä molemmista parituksista, yllättävää. Olisi kiva saada kommenttia & kuulla mielipiteitä kakkosparituksesta!

Osallistuu Saaga-haasteeseen.


1 osa
Työtapaturma

Magnus on onnellinen. Hänellä on saanut kaiken, mitä on toivonut maailmalta kahdeksanasatanaviitenä syntymäpäivänään. Ei maailma aina ole epäoikeudenmukainen ja lyö kasvoille. Se tarttuu suupieliin ja nostaa ne ylöspäin saadakseen repiä hymyn irti hymyilijän kasvoilta. Mutta Magnus vain jatkaa hymyilemistä. Kun hän täytti kahdeksansataa vuotta, hän toivoi maailmalta Alexander Lightwoodia, ja sai poikaystävän. Hänen ihastuksensa sinisilmäiseen ja mustatukkaiseen varjometsästäjäpoikaan oli molemminpuolinen, eikä poika malttanut pysytellä poissa hänen asunnoltaan, vaan ryömi pois hänen sylistään vain käpertyäkseen siihen aina tilaisuuden tultua takaisin. Hänestä oli ihanaa kietoa käsivartensa Alecin ympärille ja kuvitella heidän yhteistä tulevaisuuttaan. Alec ei pitänyt hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan, mutta kertoi lopulta perheelleen heidän seurustelevan. Siksi he sitä kutsuivat. Seurustelemiseksi. Vaikka todellisuudessa se oli paljon enemmän. Alecin vanhemmat eivät sanoneet mitään, vain nyökkäsivät. Jace suuttui ja Isabelle itki. Magnustakin itketti, mutta vain siksi, että hän oli niin onnellinen. Liian onnellinen maailmalle. Hän ei vain ymmärrä sitä itse. Ettei maailma pidä liian onnellisista velhoista niin kuin ei ihmisistäkään.

Kun Magnus Alecin kaksikymmentäviisivuotissyntymäpäivänä tulee kotiin töistä leipomosta ostamansa kakku pahvilaatikkona kainalossaan, Alec ei ole kotona. Hän huokaisee. Vain Alec voisi tehdä ylitöitä syntymäpäivänään. Hän kävelee keittöön ja laskee kakkulaatikon pöydälle. Hän katkaisee sen ympärille sidotun nauhan ja nostaa kannen sen viereen pöydälle. Kakussa on vaaleansininen kuorrute ja se näyttää aivan ristiäiskakulta. Magnusta nauratti hänen osoittaessaan sitä myyjälle. Hän asettaa lautaselle pyöreän kakkupaperin ja nostaa kakun sen päälle. Hän nostaa kakun jääkaappiin ja työntää pahvilaatikon pöydän alle. Niin Alec ei ehdi pilata yllätystään, vaikka tulisi töistä ennen kuin hän on ehtinyt vaihtaa vaatteensa. Magnus kävelee makuuhuoneeseen ja riisuu vaatteensa alushousuja lukuunottamatta. Hän vetää jalkaansa Alecin kuluneet farkut ja t-paidan. Farkkujen kangas tuntuu pehmeältä vasten hänen ihoaan. Hän käärii t-paidan hihat olkapäilleen ja katsoo itseään peilistä. Hän vetää hiuksensa pois kasvoiltaan ja silittää ne tasaisiksi päätään pitkin. Hän tietää, että Alecista on mukavaa silittää niitä heidän suudellessaan. Ja suudella he aikovat, onhan sentään Alecin syntymäpäivä. Tai ainakin Magnus aikoo.

Kun kello tulee yksitoista illalla, Magnus istuu yksin keittiössä. Kattolampun valo on pyöreä keila lattiassa. Magnus nojaa kyynärpäitään pöytään ja leukaansa käsiinsä. Häntä väsyttää, mutta hän ei aio nukahtaa ennen kuin Alec kävelee keittiöön ja hymyilee hänelle. Hän on vihainen ja tahtoo Alecin pyytävän häneltä anteeksi, suutelevan häntä niin monta kertaa, että hän unohtaa koskaan olleensakaan vihainen. Puoli kahdeltatoista hän painaa poskensa vasten pöydän pintaa ja ympyröi päänsä käsivarsillaan. Hän pitää silmänsä auki ja kuuntelee seinäkellon tikitystä. Aika kulkee, mutta Alecia ei kuulu kotiin. Lopulta hän puristaa silmänsä kiinni ja ajattelee Alecin herättävän hänet joka tapauksessa – onko sillä mitään väliä, vaikka hän nukkuisi hetken ja jatkaisi sitten vihaisena olemista? Ja mistä sitä tietää, onhan Alec saattanut jäädä Instituutille nukkumaan.

Kolmelta Magnus havahtuu ovisummerin ääneen. Hän nousee ylös tuolistaan ja miettii unenpöpperöisenä, miksi Alec on soittanut summeria, onhan tällä oma aivainkin. Asunto on heidän yhteisensä, ei hänen. Heidän molempien nimi on lukenut vuokrasopimuksessa jo viimeiset viisi vuotta. Magnus hoipertelee eteiseen ja avaa oven sen kummempia ovisilmästä vilkuilematta. Tulijan on pakko olla Alec. Hän leväyttää oven auki ja katsoo yöhön, jonka lähimmän katulampun valo saa näyttämään ylivaloittuneelta. Hän hätkähtää huomatessaan, ettei ovella seisokaan Alec, vaan tämän kultatukkainen enkelivelipuoli. Jacen hiukset ovat takussa ja niiden latvoissa on verta. Tämän kasvot ovat veritahroilla ja silmät itkettyneet. Magnus onnistuu väsymyksestään huolimatta näyttämään hämmästyneeltä. Hän on tuntenut Jacen yhtä kauan kuin Alecinkin, eikä ole koskaan ennen nähnyt tämän itkevän. Hän yrittää katsoa Jacen taakse, ehkä Alec seisoo Jacen takana, mutta  Jace työntää hänet pois oviaukosta ja astuu sisälle eteiseen. Tämä sulkee oven perässään ja työntää kädet taskuunsa. Jace hengitys kuulostaa siltä kuin tämä hengittäisi hengityssuojaimen läpi. On kuin tämä ei saisi henkeä. Tai itkisi yhä.

”Mitä sinä teet täällä?” Magnus kysyy ja panee kätensä puuskaan. ”Ja missä Alec on?”

”En tiedä, miten sanoisin tämän”, Jace sanoo käsiään väännellen. Tämän ääni kuulostaa tukahtuneelta. Itkuiselta. ”Magnus, Alec on kuollut.”

”Alec on mitä? ” Magnus kysyy, ja hänen sydämensä jättää välistä lyönnin. Se alkaa jätättään. Hän ei ymmärrä, mitä Jace sanoo. Sanat 'Alec' ja 'kuollut' eivät yksinkertaisesti mahdu samaan lauseeseen, ellei siinä ole toista tekijää, esimerkiksi 'demonia'.

”Kuollut”, Jace sanoo, ”Alec on kuollut, eikä koskaan enää herää, sitähän kuoleminen tarkoittaa. Ettei enää hengitä, kävele, hymyile, rakasta, vaan makaa vain paikoillaan maassa ja näyttää – ” Jace nielaisee, ” kuolleelta. Silmät jäävät selälleen ja suu auki, ja kaikki väri valuu pois isosta rei'ästä rinnassa. Ja sitten verta on joka puolella.”

”Mutta ei Alec voi olla kuollut”, Magnus sanoo, ”se tulee ihan kohta töistä.”

”Alec kuoli töissä, se oli työtapaturma”, Jace sanoo, ”demoni tappoi sen. Kolmesta kynnestä yksi kaksi meni keuhkojen ja yksi sydämen läpi. En voinut tehdä mitään ja Isabelle itki.” Jace astuu kauemmas hänestä. Tämän selkä painuu vasten ulko-ovea niin kovaa, että Magnus ajattelee sen varmasti sattuvan.

”Alec on kuollut?” Magnus kysyy ja istuu eteisen kenkätelineelle. Hänen päässään pyörii ja hän siristää silmiään nähdäkseen Jacen kasvot. Jacen itkettyneet kasvot ja silmät, joista valuu lakkaamatta kyyneliä. Jace itkee, vaikka ei itke ikinä. Jace nyyhkyttää, vaikka ei nyyhkytä edes silloin kun tähän sattuu. Nyt Jaceen sattuu liikaa. Jacen kipu tarttuu Magnukseen ja hän kysyy: ”Nytkö pitää itkeä?”

”Joo”, Jace sanoo ja laskee kätensä ovenkahvalle. Kahva painuu alaspäin ja ovi raottuu. Jace katsoo Magnusta myötätuntoisesti ja pakenee ovenraosta takaisin pimeyteen. Tämä ei halua nähdä, miltä hän näyttää itkiessään. Silloin hänen meikkinsä ovat pitkin kasvoja ja silmät punaiset. Oven edessä oleva katulappu poksahtaa ja sammuu.

Magnus jää yksin pimeään eteiseen. Häntä alkaa itkettää. Hän pyyhkii silmiään ja ripsiväri tahraa hänen poskensa ja sormensa.

Maailma repii hymyn hänen kasvoiltaan, ja hän käpertyy pieneksi keräksi telineelle kenkien sekaan.

Alec on kuollut.

Kuollut kuollut kuollut, ja Magnuksen maailma muuttuu pelkäksi kivuksi.
« Viimeksi muokattu: 16.12.2014 02:16:40 kirjoittanut Beyond »

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Oi, ihanan surullinen fic <3. Aloin itkemään, kun Jace kertoi Alecin olevan kuollut. Sitä en olisi ikinä arvannut. Myöskin luulin, että Jacen sijasta ovesta olisi tullut Max. Magnus oli ihana oma itsensä ja oli kiva lukea vaihteeksi tälläistä. Magnus kaipasi Alecia niin ihanasti ja kakku kuulosti herkulliselta. Harmi, että Alecin synttärit epäonnistuivat. Lisää kiitos :)
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

Midnight

  • Kelmi
  • ***
  • Viestejä: 90
Olipas surullinen eka osa! :'(

Oon ikuinen Malec-fani, mutta kieltämättä tää sun ideas kuulostaa ihan lukukelpoiselta.
Toi oli jotenkin tosi surullinen kohta missä Jace kertoi Alecin kuolleen. Alkoi oikeasti tulla kyyneliä silmiin.

Nyt ei tuu vielä tämän enempää, mutta joka tapauksessa olit todella kauniisti kirjoittanut tämän!
Innokkaasti jään kuitenkin odottamaan jatkoa!!!
Elämäsi ei muodostu päivistä jotka ovat menneet, vaan päivistä jotka muistat.

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Oho, Jacehan oli ilkeä, kun tuolla tavalla alkoi selittämään, mitä kuollut tarkoittaa. Mutta eipä poika ole koskaan oikein tuntunut muiden tunteista välittävän.

Hehee, Alec kuoli. Mua kiehtoo nähdä, kuinka Max korvaa veljensä. Onko se jotain rakkauden kaltaista vai ei niin romanttista Alecin varana toimimista, missä ei oo tunteita mukana. Tai no, ainahan Mag voi käyttää vähän taikuutta  ;D

Sori, en osaa sanoa mitään vielä, mutta tämä jätti paljon kysymyksiä, joihin toivottavasti saadaan vastaus myöhemmissä osissa
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Maww: Kiitos kommentista ja kiva että alkoi itkettää, se oli tarkoituskin :3

Midnight: Kiitos kommentista! Tämä on itse asiassa ensimmäinen itkemättä kirjoittamani Malec ficci, jossa toinen pojista kuolee. Aikaisemmin olen tainnut kirjoittaa - yhden? : D

Dria: Kiitos kommentista sinullekin, poikaseni! Hih, katsotaan mitä tapahtuu ^^

2 osa
Ulkomaailma

Magnus ei ole koskaan ennen ajatellut velhojenkin voivan jäädä sairaslomalle. Hänen ei ole tarvinnut ajatella. Nyt hän on ollut sairaslomalla jo kaksi viikkoa ilman diagnoosia. Viikon kuluttua yöstä, jona hän itki itsensä uneen kenkätelineellä, toimeksiantoja lakkasi tulemasta. Kukaan ei enää soita hänelle, ilmesty hänen ovelleen, maksa hänelle, jotta hän voisi maksaa vuokransa. Sähkölaskusta hänen ei tarvitse huolehtia, mutta edellisen kuukauden vesilasku on maksamatta. Joinain päivinä hän seisoo suihkun alla tunnin, toisina kaksi. Joinakin päivinä hän ei käy suihkussa ollenkaan, mutta juo sitä niin paljon, että oksentaa keittiön lavuaariin tai kylpyhuoneen lattialle. Hän ei ehdi ikinä kumarumaan vessanpöntön reunan yli. Joskus rankkasade iholla saa hänen olonsa tuntumaan paremmalta, joskus oksentaminen. Mutta koskaan hän ei onnistu oksentamaan pahaa oloa ulos, eikä hengittämään tarpeeksi vettä, että se täyttäisi hänen keuhkonsa ja täyttäisi tyhjän tilan, joka on jäänyt hänen sisälleen kaikesta itkusta. Silloin hänen täytyy tyytyä ajattelemaan laskuja ja muita asioita, jotka eivät liity millään tavalla kuolemiseen tai mieheen, jonka kanssa hän on viettänyt viisi vuotta elämästästään ja olisi tahtonut viettää seuraavat viisikymmentä.

Sinä päivänä Magnus nousee sängystä puoliltapäivin ja laahustaa suihkuun. Hän seisoo suihkussa vesisateen alla ja saippuoi itsensä. Hän pesee hiuksensa, koska ei ole pessyt niitä kolmeen päivään ja ne tuntuvat tahmeilta ja likaisilta. Muuten hän ei jaksaisi välittää, mutta hän ei tahdo Isaballen alkavan puhua hänelle jälleen ammattiavusta. Hän ei tahdo ammattiapua. Hän tahtoo Alecin. Alecin nimi saa hänen korvansa soimaan, ja hän painaa kätensä niille saadakseen äänen loppumaan. Se ei lopu – eihän se koskaan lopu – ja hän putoaa suihkun lattialle istumaan. Vesi kastelee hänet uudestaan ja huuhtoo saippuakuplat mukanaan viemäriin. Hän vain istuu paikoillaan ja puristaa päätään litteäksi. Häneen sattuu niin paljon, että hän tahtoisi huutaa. Hän tahtoisi itkeä ja raivota, mutta tietää, ettei siitä ole mitään hyötyä. Ensimmäisinä päivinä hän ei ole mitään muuta tehnytkään, mutta itku ja huuto eivät saaneet hänen oloaan yhtään paremmaksi. Käsirysyssä maailmaa vastaan maailma on aina voittaja. Alec ei ole tulossa takaisin. Maailma on vienyt Alecin Magnukselta. Jättänyt hänet elämään elämäänsä yksin tyhjiössä. Hän ei tunne mitään, hän on turta. Jäljellä on vain rakkaus, joka yhä puristaa hänen sydäntään, vaikka se onkin jo rikki.

Lopulta Magnus nousee ylös kaakelilattialta ja kääntää suihkun hanan kiinni. Hän kävelee makuuhuoneeseensa, joka ei enää ole 'heidän makuuhuoneensa'. Hän nostaa sängyn vierestä pyyhkeen, joka on kuivunut pieneksi froteemytyksi, joka on vielä keskeltä märkä. Hän kuivaa itsensä pyyhkeeseen ja pukeutuu mustiin, tiukkoihin housuihin ja Alecin villapaitaan. Villapaita pistelee hänen ihollaan. Se tuntuu melkein samalta kuin siniset kipinät, joita hän osaa tanssittaa sormenpäillään. Osasi. Kahteen viikkoon hän ei ole käyttänyt taikuutta kuin pitääkseen sähköt päällä asunnossa. Kuivatakseen hiuksensa hiustenkuivaajalla, katsoakseen televisioista uusintoja ja keittääkseen kahvia. Magnus kietoo pyyhkeen päänsä ympärille ja käy hakemassa itselleen paahtoleivän keittiöstä. Kolmeen päivään hän ei ole syönyt muuta kuin paahtoleipää. Hän ei tahtonut käydä kaupassa. Itseasiassa hän ei ole tahtonut käydä ollenkaan asunnon ulkopuolella. Hän on vain maannut sängyssä, suihkussa, sohvalla ja ruokapöydän ääressä. Hänellä on vaikeuksia päästä istuvaan asentoon, saati sitten seisovaan. Hän ei ole tahtonut tehdä mitään. Mikään ei tunnu enää miltään. Etenkään elämä.

Kerran hän on vetänyt käteensä ja itkenyt sen jälkeen monta tuntia. Se sai hänet vain ajattelemaan Alecia. Eihän hänellä ole ollut ketään muuta sen jälkeen, kun hän ihastui Aleciin Puhemies Miaun syntymäpäiväjuhlissa. Miaun, joka oli ainoa, joka söi Alecin vaaleansinistä syntymäpäiväkakkua.

Magnus kuivaa hiuksensa pyyhkeeseen ja vetää ne pois kasvoiltaan. Hän ei jaksa meikata. Hän kävelee keittiön kautta eteiseen ja pukee takin päälleen. Hän nyörittää punaiset nilkkurit nilkkojensa ympärille ja sitoo ne edestä rusetille. Hän astuu ulos asunnon ovesta ja ottaa mustat sormikkaat taskustaan. Hän pujottaa sormensa sormikkaisiin ja työntää kätensä takkinsa taskuihin. Hän en askelensa kolahtelevat alas asunnon portaita ja tapaavat tien asvalttipäällysteen. Maailma asunnon ulkopuolella näyttää vaaleansiniseltä. Magnuksen silmiin sattuu hänen katsoessaan ylös pilvettömälle taivaalle. Aurinko killuu keskellä taivasta valtavana keltaisena pallona. Ulkopuolinen maailma ei tiedä hänen surustaan mitään. Häntä alkaa itkettää, mutta hän räpyttelee silmiään ja nielaisee kyyneleensä. Hän on jo itkenyt tarpeeksi. Hän ei tahdo Isabellen näkevän hänen kasvojaan itkettyneitä. Isabelle ei ymmärrä, miksi hän ei osaa jatkaa elämäänsä. Miltä hänestä tuntuu, tai pikemminkin miltä hänestä ei tunnu. Miksi hänestä ei tunnu miltään.

Magnus kääntyy kadunkulmasta oikealle, kävelee porttikongin ali ja kolme korttelia eteenpäin. Hän osaa reitin Instituutille ulkoa, onhan hän käynyt siellä monta kertaa viimeisten viiden vuoden aikana. Useimmiten Alecin kanssa, joskus yksin. Tästedes aina yksin.

Isabelle avaa oven Magnukselle. Isabellella on päällään musta mekko, jonka helma ylettyy hipaisemaan tämän polvia. Mekko on pitkä Isabellen vaatteeksi. Varsinainen maksimekko. Isabellen kasvot ovat meikatut kuten aina, hiukset kammattu vasemmalla puolelle tämän päätä. ”Hei”, Isabelle sanoo ja päästää Magnuksen sisään.

”Hei”, Magnus vastaa ja heidän katseensa kohtaavat. Isabellen silmät ovat mustat iiriksi myöten, eikä tämä näytä itkeneen. Magnus ei pysty sanomaan samaa itsestään. ”Tulin hakemaan tavaroitani kuin kuin sovittiin.” Alecin vanhemmat eivät tahdo häntä Instituuttiin enää poikansa kuoltua. Ja mitä hän siellä edes tekisi? Hän ei kuulu Lightwoodien elämään enää millään tavalla.

”Okei”, Isabelle sanoo vain ja nyökkää. Tämän hiukset valahtavat sisään mekon kaala-aukosta. ”Ne on varmaankin edelleen Alecin huoneessa. Äiti olisi tahtonut siivota siellä, mutta minä – ” Isabelle hapuilee sormillaan mekkonsa helmaa ja puristaa sen rypyille, ”minä sanoin äidille, että sinä tahdot käydä siellä ennen kuin se vie kaiken pois. Vaihtaa lakanat sängystä, pesee puolipitoiset vaatteet ja työntää piirustukset roskiin pöydältä.”

”Kiitos”, Magnus kuiskaa pidätellen itkua. Hän on kestänyt näin kauan, hän ei yksinkertaisesti voi särkyä taas. Kun Isabelle astuu lähemmäs häntä ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen, hän nyyhkyttää tämän mustiin hiuksiin ja puristaa tätä tiukasti vyötäisistä. Isabelle pitelee häntä sylissään ja silittää hänen hiuksiaan.

”Äiti ei kuunnellut minua, kun sanoin sille, että sinä olit Alecille kaikkein tärkein, ja Alec sinulle”, Isabelle sanoo hiljaa, ”että sillä ei siksi ole mitään oikeutta siivota Alecin elämää pois ennen kuin sinä pystyt kävelemään tänne omin jaloin, mutta onneksi Jace oli minun puolellani ja asettui äidin tielle. Isä ei sanonut mitään, mutta eihän se koskaan muulloinkaan sano mitään.”

”Olisit soittanut ja sanonut, että se on niin tärkeää”, Magnus sanoo tukahtuneella äänellä. ”Olisin voinut tulla bussilla”, hän jatkaa, vaikka he kumpikin tietävät, ettei se ole totta. Isabelle kävi hänen luonaan ensimmäisenä päivänä. Isabelle oli se, joka nosti hänet ylös kenkätelineeltä ja kuivasi hänen kyynelensä takkinsa hihaan. Eikä Magnus tehnyt muuta kuin itki lisää.

”Soitinkin, mutta sinä et vastannut puhelimeen”, Isabelle mumisee ja nypeltää Magnuksen villapaidan selkämystä sormillaan. Tämä tietää sen olevan Alecin paita, eihän Magnus koskaan ennen ole käyttänyt tämän nähden mitän, missä on poolokaulus.

”Enpä tainnut”, Magnus sanoo ja yrittää hymyillä, mutta siitä ei tule yhtään mitään. Hän tyytyy nyyhkimään Isabellen hiukset märiksi.

Kun hän kuulee Isabellenkin nyyhkyttävän, hän ymmärtää tämän mekon ja meikin olevan pelkkä naamio ulkomaailmalle.

Isabelleenkin sattuu, ei vain yhtä paljon kuin häneen.

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Ihanaa, kaunista, surullista. Sä osaat kuvailla niin hyvin. Alkoi melkein taas itkettää, koska Magnuksen tuska oli niin käsinkosketeltavaa. Tämän luvun loppu oli niin ihana, kun Isabellekin murtui. Mä ajattelen varmaan koko tän päivän, että on niin surullista, kun Alec kuoli tässä ficissä ja Magnuksella on niin paha olla. Kiitos. Jatkoa mahdollisimman pian.
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

Midnight

  • Kelmi
  • ***
  • Viestejä: 90
Oho, tännekkin on näköjääs tullut jatkoa, oon ollut nyt pari päivää kipeänä niin ei ole jaksanut tulla kommentoimaan...

Joo, mut olit siis jotenkin aika aidon oloisesti käsitellyt tota Magnuksen surua Alecin kuoltua. Oli jotenkin tosi masentavaa ja raskasta tekstiä, mutta ehkä just se teki siitä niin ihmeellisen aitoa.
Toi Magnuksen ja Isabellenkin vuoropuhelu oli aidon kuulosta myös. Ja mun mielestä olitIsabellen surua saanut hienosti kirjoitettua. Jotenkin en yllättynyt, kun Isabelle sano, että sen oli pakko pidätellä sen vanhempia siinä huoneen siivouksessa. Jotenkin se sopi tähän. Myös Isabellen nyyhkytys tossa lopussa oli hieno yksityiskohta.

Elän jatkolle, joten jään sitä odottamaan!
Elämäsi ei muodostu päivistä jotka ovat menneet, vaan päivistä jotka muistat.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Maww: Kiitos kommentista!

Mignight: Kiitos kommentista ja positiivisesta palautteesta.

3 osa
Lasisilmät

Magnus makaa Alecin sängyllä pienenä mykkyränä Alecin vartalosta patjaan jääneessä painaumassa. Hän on kokonaan piilossa peiton alla omassa kutistuneessa maailmassaan, jolla on kangasseinät ja -katto. Hän painaa kasvonsa syvälle tyynyyn ja hengittää Alecin tuoksua. Se ei tunnu samalta kuin työntää nenänsä vasten Alecin niskaan ja hiuksiin, mutta auttaa hänen vieroitusoireisiinsa enemmän kuin itkeminen. Hänen kurkkuunsa valuvat kyyneleet eivät maistu Alecilta, mutta tyyny tuoksuu. Kun hän puristaa silmänsä tiukahti kiinni ja kietoo kätensä ympärilleen, hän voi melkein kuvitella makaavansa Alecin sylissä. Nuuhkivansa tämän ihoa, ja tämän käsivarsien pitelevän häntä kiinni vyötäisiltä. Todellisuudessa hän makaa sängyssä yksin omassa syleilyssään vierellään Alecin pyjama, jonka sisällä ei ole ketään. Ei Alecia. Huoneessa on hiljaista. Magnus kuulee vain oman hengityksensä ja kellon sekuntiviisarin tikityksen. Viisari on jäänyt tikittämään edestakasin nelosen kohdalle, hänen hengityksensä sen sijaan kulkee tasaisesti sisään ja ulos. Hän kääntyy selälleen sängyllä ja vetää peiton pois kasvojensa edestä. Aurinko paistaa sisään ikkunalasista ja saa huoneen siniset seinät näyttämään vihreiltä.

Magnus vetää peiton syliinsä kuin se olisi Alec. Hän painaa päänsä sen olkapäälle ja katselee ympärilleen huoneessa. Lattialla on neljä pahvilaatikkoa. Yhdessä ovat hänen omat tavaransa: hiuslakkapullo, vaihtovaatteita, tyhjä meikkipussi ja puolitäysi tupakka-aski. Sormiaan napsauttamalla hän on voinut puhaltaa tupakasta saippuakuplia. Toisessa pahvilaatikossa ovat Alecin tavarat, jotka Magnus tahtoo viedä mukanaan, vaikka Maryse Lightwood pitäisi niistä kiinni kynsin ja hampain. Ne kuuluvat enemmän hänelle kuin Maryselle aivan niin kuin Aleckin kuului. Siinä on kaksi t-paitaa ja yhdet farkut, Alecin piirustuslehtiö, vanha pehmonalle, hammasharja ja kirjoja. Kolmannessa laatikossa ovat tavarat, jotka jäävät Instituutille. Neljännessä olevia tavaroita ei tahdo kukaan. Magnus aikoo tyhjentää neljännen laatikon sisällön laatikkoon numero yksi. Isabelle on auttanut Magnusta siivoamaan Alecin huoneen ja lajittelemaan tavarat, jotka Alec oli jättänyt hujan hajan ympäri huonetta. Sen jälkeen Isabelle on lähtenyt huoneesta ja antanut hänen itkeä itsensä uneen Alecin sängyssä, jossa ei ole koskaan ennen nukkunut yksin.

Magnus tietää, että hänen pitää pian lähteä. Ei hän ole Instituutilla täysihoidossa. Instituutti ole ole hoitolaitos sureville poikaystäville. Vain perheenjäsenille. Isabelle on sanonut Magnuksen olevan perheenjäsen. Ja niin hän onkin Isabellelle. Ja kaikesta huolimatta myös Jacelle. Mutta Maryse ja Robert Lightwoodille hän on vain riesa. He eivät tarvitse häntä enää mihinkään. Hän piti Alecin tyytyväisenä ja onnellisena kokonaiset viisi vuotta. Nyt hän voi heidän puolestaan jatkaa elämäänsä jossain muualla, kaukana heistä, kaukana Instituutista, varjometsästäjistä, heidän maailmastaan. Magnus nousee sängystä ja kampaa hiuksensa sormillaan. Hänen kasvoilleen on kuivunut kyynelraitoja. Hän yrittää repiä ne pois, irti ihostaan, mutta ne eivät lähde minnekään. Ne ovat pinttyneet kiinni. Magnus painaa päänsä käsiinsä ja seisoo keskellä huonetta aivan kuten pahvilaatikotkin. Hänen tekee mieli ryömiä laatikkoon numero neljä ja antaa Marysen heittää sen pois. Vaikka hän tietää, ettei itsesäälistä ole mitään hyötyä, hän ei osaa enää tehdä muuta kuin miettiä, kuinka voisi tehdä kaikesta helpompaa itselleen. Hän ei edes yritä lyödä maailmaa takaisin.

Miksi yrittäisi, eihän siihen voi osua, eikä sitä satu. Toisin kuin häntä.

Magnus nostaa kasvonsa käsistään Maryse Lightwoodin astuessa sisään huoneen ovesta. Maryse on kuin vanhempi kopio tyttärestään, mutta Magnus saattaa erottaa harmaita suortuvia tämän mustien hiusten seasta. ”Nukuitko hyvin?” Maryse kysyy kasvot ilmeettöminä. Tämän silmiä on sanottu Alecin silmien värisiksi, mutta Magnus ei ole samaa mieltä. Ne ovat aivan liian kylmät ollakseen oikean sävyiset. Siniset kylläkin.

”En”, Magnus vastaa todenmukaisesti. He kumpikin tietävät Marysen näkevän sen hänen itkettyneistä kasvoistaan ja tummista silmänalusistaan. Kuinka hän voisi nukkua, kun Alec ei ole nukkumassa hänen vieressään? Kuinka hän voisi nukkua, kun tietää, ettei Alec enää koskaan herää ikiunestaan?

Maryse kietoo kukallisen aamutakkinsa vyön tiukemmin ympärilleen. ”Vai niin”, Maryse sanoo, ”sepä sääli.” Maryse nyökkää hänelle pahoittelevasti. Tämän kasvot pysyvät kuitenkin ilmeettöminä. Magnus huomaa miettivänsä, sureeko Maryse poikaansa ollenkaan. ”Jäätkö lounaalle?” Maryse kysyy häneltä, mutta se ei ole kutsu, vaan kehotus lähteä.

”Kiitos en”, Magnus sanoo kohteliaasti, ja Maryse nyökkää. Tämä lähtee huoneesta aivan yhtä yllättäen kuin on saapunutkin. Magnus jää yksin huoneeseen pahvilaatikoiden ja tyhjyyden tunteen kanssa, joka on iso reikä hänen rintakehässään.

Magnus laskeutuu takaisin sängylle ja miettii, tuntuisiko peitto enemmän Alecilta, jos hän piirtäisi sille tämän kasvot. Kaksi sinistä silmää ja punaisen suun, joka hymyilee vain silloin tällöin. Hän kietoo kätensä peiton ympärille ja puristaa sen syliinsä niin tiukasti, että hengittäminen tuntuu vaikealta. Peitto puristuu vasten hänen rintaansa niin kovaa, että häneen sattuu. Hän nostaa jalkansa sängylle ja kierähtää sille selälleen makaamaan. Hän tuijottaa kattoa mitäännäkemättömin silmin ja halaa peittoa molemmin käsin. Hän muistaa, miltä tuntui suudella Alecin huulia. Pussilakanan suuteleminen ei tunnu samalta. Hän muistaa, miltä tämän iho tuntui hänen koskettaessaan sitä sormenpäillään. Miltä Alecin hänen korvaansa juureen kuiskaama huokaus kuulosti. Lakanakangas ei ole lämmintä eikä se osaa huokailla. Sen koskettaminen ei ole ollenkaan sama asia. Magnus painaa poskensa vasten tyynyä. Hän ajattelee Alecin vartaloa, kasvoja, hiuksia. Alecin ilmeitä ja kosketusta. Hän ei pysty unohtamaan, hän ei edes tahdo unohtaa. Vaikka Alecin kuolema olisi tämän vanhemmille yhdentekevä, siinä ei ole mitään yhdentekevää hänelle. Alec on hänelle kaikkea muuta kuin yhdentekevä.

Magnuksen ajatukset katkeavat oven raottuessa uudestaan. Hän pudottaa peiton sylistään lattialle ja nousee istumaan. Hän pyyhkii kasvojaan kämmenselkäänsä, mutta tietää siitä huolimatta näyttävänsä kamalalta. Ja kun hän tarkemmin ajattelee asiaa, häntä ei edes kiinnosta, miltä hänen kasvonsa näyttävät. Alec oli ainoa, jonka hän tahtoi kutsuvan häntä kauniiksi.

”Moi”, sanoo tuttu pojanääni ovenraosta. Max. Alecin ja Isabellen pikkuveli, jonka kanssa hän ei ole puhut koskaan kahdestaan. Maxilla on aina kirja kasvojensa edessä, milloin mangapokkari, milloin Harry Potter, Linnunradan käsikirja liftareille, milloin Narnia. Alec on sanonut pikkuveljensä elävän satumaailmassa. ”Saanko mä tulla sisään?” Max kysyy ja astuu huoneeseen kirja kainalossaan.

”Käytännössä katsoen sinä olet jo”, Magnus sanoo laskien jalkansa sängyn reunan yli lattialle. Hän pudottaa kätensä syliinsä ja laskee katseensa lattiaan. Hän ei tiedä, miten hänen pitäisi katsoa Maxia. Iloisesti, surullisesti, ilmeettömästi? Pitäisikö hänen esittää osanottonsa, vai itkeä?

”Mä ajattelin – ” Max mumisee, ”mä ajattelin että jos sä haluaisit puhua mun kanssa Alecista. Isabelle yrittää vältellä Alecista puhumista ja Jace luulee et mä en tiedä kuinka surullinen on enkä mä haluaisi sanoa sille että mäkin oon kuullut sen itkevän.” Max on hetken hiljaa ja astuu sitten lähemmäs Magnusta ja sanoo: ”Tiedätkö, Jace ei itke ikinä.”

”Tiedän”, Magnus vastaa, ”mutta tiedätkö, en minäkään ennen itkenyt ikinä. Nyt itken koko ajan, enkä saa itkua loppumaan, vaikka kuinka yritän.” Maxille on helppo puhua ilman katsekontaktia. Se on vähän kuin puhuisi peitolle. Mutta toisin kuin peitto, Max vastaa.

”Mä yritän olla itkemättä”, Max toteaa ja uskaltautuu Magnuksen viereen sängylle istumaan, ”linssien alta kun on aika vaikeeta kuivata kyyneliä.” Heidän vartalonsa eivät kosketa, mutta Magnus näkee sivusilmällä Maxin olevan lähellä häntä. Maxilla on jalassaan farkut ja tämä puristaa kirjaa sylissään.

Magnus nostaa katseensa lattiasta Maxiin. Viidessä vuodessa Max on venynyt pituutta ja tällä on laihat käsivarret ja jalat. Maxin mustat hiukset ovat kasvaneet leuan tasolle, eivätkä tämän kasvot enää näytä pikkupojan kasvoilta. Ne ovat kalpeat, vakavailmeiset ja aavistuksen kulmikkaat viisitoistavuotiaan kasvot. Ne näyttävät niin tutuilta, että Magnuksen rintaa puristaa. Hän kohtaa Maxin tummansinisten silmien katseen silmälasien linssien takana. Lasisilmien.

Täsmälleen saman sävyisten kuin Alecin silmät.

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Tekis mieli lainata toi vika lause, koska se oli niin ihana, mutta en jaksa puhelimen kanssa.
Mä itkin suunnilleen koko tän luvun, tää oli vielä surullisempi kuin edelliset. Magnus oli niin söpö, kun yritti tehdä lakanoista Alecia. Tää aina vaan paranee loppua kohti, miten se on edes mahdollista, kun tää oli jo alussa niin hyvä? Jatkoa odottelen, kiinnostaa toi Magnus/Max-paritus, miten se etenee ja miten Maryse ja Robert suhtautuu siihen yms.
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

Midnight

  • Kelmi
  • ***
  • Viestejä: 90
Jatkoa, jes!

Magnus oli todella suloinen, kun oli jäänyt tonne Alecin luo nukkumaan. Tekstistäsi edelleen tuntee, kuinka paljon siihen tyyppiin sattuu Alecin kuolema.

Maryse oli kyllä kieltämättä tosi tahditon, tullessaan katsomaan "nukkuiko Magnus hyvin". Luulisi, että se surisi poikansa kuolemaa niin, että jakaisi vähän sääliään Magnuksellekkin, mutta jos ei niin ei sitten...

Ja, nähtiin ensimmäistä kertaa Max.  Se osasi jotenkin lohduttaa Magnusta, pelkästään parilla lauseella ja vain olemalla siinä. Surullinen kohta se, missä Max ja Magnus puhuivat itkemisestä. Siitä kuka itkee, ja kuka ei sekä miten molemmat kovasti koittaa olla itkemättä...

Anyway, jatkoa jään odottelemaan!
Elämäsi ei muodostu päivistä jotka ovat menneet, vaan päivistä jotka muistat.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Maww: Kiitos paljon kommentista, oli ihanaa kuulla, että tää on susta hyvä. Oli kirjoittaessa pikkuisen paineita koska Magnus on mulle niin rakas, enkä koskaan ennen oo tainnut tehdä siitä ihan näin rikkinäistä.

Midnight: Kiitos sinullekin kommentista! Koska tässä ficissä on käytössä Magnuksen näkökulma, kaikki muut hahmot ovat varmasti hyvin kärjistettyjä, etenkin 'pahikset' mutta hyvä, että sain ainakin sut olemaan tykkäämättä Marysesta, se oli tarkoituskin.

4 osa
Yhteistyökyvytön

Magnus ei tiedä, miten päin istuisi kampauspöytänsä ääressä. Ajatukset kimpoilevat hänen mielessään, eikä hän ole varma, mitä hänen pitäisi ajatella. Olla surullinen Alecin takia, vai iloinen omasta puolestaan? Tyhjä aukko hänen rinnassaan tuntuu yhtäkkiä paljon pienemmältä kuin mitä se oli vielä muutama päivä takaperin. Hänestä ei enää tunnu siltä kuin hän saattaisi purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. Että hän tahtoisi oksentaa pahan olon pois ja itkeä tyynyynsä läpimäräksi. Päinvastoin, hän tuntee olonsa paremmaksi kuin päiväkausiin. Hyväksi ensimmäisen kerran Alecin kuoleman jälkeen. Hän osaa nukahtaa ilman, että itkee itsensä uneen ja nukkua koko yön heräämättä kertaakaan tukehtumisen tunteeseen kurkussaan. Hymyillä hän ei ole vielä uskaltanut yrittää. Se tuntuu liian vaikealta. Magnus katsoo kasvojaan peilistä ja puree huultaan niiden näyttäessä yhä itkettyneiltä. Se, että kaikki olisi paremmin, ei tarkoita sitä, että kaikki on hyvin. Silti hän toivoisi pystyvänsä hymyilemään. Vaikka hänen asuntonsa tuntuu vieläkin aivan yhtä tyhjältä, hän ei enää tunne olevansa yksin maailmassa. Hän tietää, että maailmassa on myös muita ihmisiä. Surullisia ihmisiä. Alecin näköisiä ihmisiä. Alec.

Max on aivan kuin Alec, ja kuitenkaan ei ole. Alecin pikkuveli näyttää aivan Alecilta, mutta mikään, mitä sanoo, ei tuo Magnuksen mieleen hänen poikaystäväänsä. Entistä poikaystäväänsä. Magnus ottaa kampauspöydältä kamman ja kampaa hiuksensa sivujakaukselle. Niin ne on helpompi nostaa pystyyn. Piikittää. Hän vetää osan hiuksista otsalleen otsatukaksi ja kampaa loput alhaalta ylöspäin. Hänen hiuksensa ovat tummat, mutta eivät aivan niin mustat kuin Alecilla ja Maxilla, joiden molempien päässä kasvaa sinisenmustaan vivahtava yötaivas. Hän laskee kamman takaisin pöydälle ja tarttuu geelipurkkiin. Hän on kuivannut hiuksensa ylösalaisin ja nostelee ne nyt muutama suortuva kerrallaan sädekehäksi päänsä ympärille. Hiuslakkapilvi kiinnitää ne paikoilleen, ja pikaisen kimallekuorrutuksen jälkeen hän näyttää paljon enemmän itseltään kuin on näyttänyt pitkään aikaan. Magnus katsoo peilikuvaansa mietteliäänä. Hänen kullanvihreiden kissansilmiensä pupillit ovat valossa kapeat viirut, ja hänen huulensä näyttävät värittömiltä. Hän levittää kasvoilleen meikkivoidekerroksen, rajaa silmänsä mustalla ja huulensa violetinpunaisella. Hänestä tuntuu hyvältä pitää meikkinaamiota kasvoillaan. On kuin se erottaisi hänet maailmasta, pehmentäisi maailman iskuja. Sen läpi häntä ei voi lyödä.

Magnus nousee kampauspöytänsä äärestä ja riisuu pyjamana käyttämänsä Alecin t-paidan. Hän vilkaisee lattialla lojuvia farkkuja, mutta päättää sitten pukeutua omiin vaatteisiinsa. Ei hän tahdo Alecia unohtaa, vain tehdä kaikesta itselleen helpompaa. Menetyksen tunteesta, surusta, vihasta, turhaumuksesta. Hän ottaa vaatekaapistaan lyhythihaisen tummansinisen neulepaidan ja valkoisen kauluspaidan, jonka pukee neuleen alle. Kauluspaidassa on kapea röyhelökaulus ja neuleen kaula-aukon ympärillä hopeisia paljetteja, jotka kimmeltävät kuin pikkuruiset tähdet. Jalkaansa Magnus vetää valkoiset pillifarkut. Sittn hän nostaa Alecin kuluneen siniset farkut lattialta, laskostaa ne ja nostaa nelikerroksisen kangasneliön vaatekaapin ylimmälle hyllylle. Siellä farkut ovat piilossa häneltä, mutta kuitenkin niin lähellä, että hän voi milloin tahansa ottaa ne syliinsä ja painaa kasvonsa niiden pesemättömään kankaaseen. Puhki hiutunut farkkukangas on hänen ainoa lohtunsa silloin kun ikävä heittäytyy liian vaikeaksi kestää. Yhteistyökyvyttömäksi.

Magnus kävelee makuuhuoneensa ovelle. Huoneen nurkassa on kaksi kokoon taiteltua pahvilaatikkoa. Magnus on purkanut omansa ja Alecin tavarat paikoilleen. Alecin hammasharja on hänen hammasharjansa vieressä mukissa kylpyhuoneessa. Alecin kirjat hän on järjestänyt riviin vaatekaappinsa hyllylle ja tämän pehmonalle makaa hänen vieressään öisin osaamatta ummistaa nappisilmiään. Hänen unettomuutensa on tarttunut nalleen. Se valvoo hänen sijastaan pikkutunneille saakka ja niiden yli aamuun asti. Mutta se ei koskaan itke. Sen nappisilmistä ei valu kyyneleitä. Sen suru ei kastele tyynyä. Magnus sulkee makuuhuoneensa oven perässään ja menee menee keittiöön. Hän ottaa jääkaapista omenamenutölkin ja lasin astiankuivaustelineeltä. Hän kaataa itselleen lasillisen mehua ja juo sen kahdella kulauksella. Se maistuu kirpeältä ja tuntuu kylmältä valuessaan alas hänen kurkustaan. Jääkaappikylmältä. Magnus työntää mehutölkin takaisin jääkaappiin ja istuu tuolille pöydän ääreen katselemaan kaipaavasti kahvinkeitintä. Hän keittäisi kahvia vasta Isabellen tultua.

Kun Isabelle puoli kahdelta avaa oven Alecin avaimella, Magnus on ehtinyt kahvinkeittimen tuijottamisen lisäksi itkeä meikkinsä pitkin poskiaan ja tahria kauluspaitansa hihat kuivatessaan mustiksi värjäytyneet kyynelet kasvoiltaan. Isabelle pudottaa avaimen hänen eteensä pöydälle. Se päästää pienen kilahduksen osuessaan pöydän pintaan. ”Kuinka me tänään voidaan?” Isabelle kysyy, vaikka hänee sen hänen naamastaan. Itkuisesti kuten yleensä.

”On ihan ok olo”, Magnus sanoo ja laskee kätensä syliinsä. Hän ei tiedä, miksi Isabelle jatkaa kotikäyntejään, vaikka hän voi jo paremmin kuin muutamaa viikkoa aikaisemmin. Miksi Isabelle välittää hänestä yhä. Miksi he ovat edelleen ystäviä, vaikka yhdistävä tekijä heidän väliltään on kuollut pois.

”Joo sinä näytätkin siltä”, Isabelle toteaa sarkastisesti ja vilkaisee kahvinkeitintä. ”Otatko kahvia?” Isabelle kysyy Magnukselta. Magnus nyökkää kuin sanokseen: kyllä kiitos. Hänestä tuntuu hassulta vastata niin omassa keittiössään, vaikka onkin tehnyt niin niin monta kertaa viimeisten viiden vuoden aikana, ettei edes osaa laskea. Mutta Alecin kanssa se oli erilaista – keittiö oli heidän yhteisensä.

Kahvinkeittimen naksahtaessa pois päältä Isabelle kaataa kahvia kahteen kuppiin ja laskee niistä toisen Magnuksen eteen pöydälle. Isabelle ottaa maitotölkin jääkaapista ja laimentaa maidolla molemmat kupeista piripintaan haalean ruskeaa nestettä. Tämä juo kulauksen omasta kupistaan ennen kuin sanoo: ”Meidän täytyy puhua yhdestä jutusta, joka koskee meitä molempia.”

”Mistä?” Magnus kysyy ja on tukehtua kahviinsa.

”Minun pikkuveljestäni”, Isabelle sanoo ja katsoo Magnusta vakavasti tummilla silmillään. ”Minä olen nähnyt, miten sinä katsot sitä. Mutta Magnus, Max ei ole Alec niin paljon kuin toivoisitkin sen olevan. Max ja Alec eivät ole yksi ja sama ihminen, etkä sinä voi takertua Maxiin vain siksi, että sen kasvot ovat suurinpiirtein saman näköiset kuin Alecilla yhdeksäntoistavuotiaana.”

Magnus laskee kahvikupin kädestään pöydälle. Häneen sattuu huomata Isabellen olevan oikeassa. ”Mutta enhän minä – ”

”Kylläpäs”, Isabelle sanoo huultaan purren. Tämä heilauttaa palmikkonsa olkapäänsä yli selkäpuolelleen. Muutama musta suortuva takertuu tämän kasvoihin, ja Magnus jää katselemaan niitä sen sijasta, että katsoisi Isabellea silmiin. ”Luuletko sinä, että minä en tiedä, miksi sinä käyt Instituutilla, vaikka et pidäkään minun vanhemmistani. Eihän sinun tarvitsisi, minä ja Jacehan käydään täällä monta kertaa viikossa. Mutta Max ei käy.”

”Minä en ole rakastunut Maxiin, okei?” Magnus sanoo ja nojaa kyynärpäitään pöytään. ”Ja mitä sillä olisi väliä, vaikka olisinkin, ihan vähän vain? Ketä se haittaa, vaikka Maxin pelkkä läsnäolo saisi minun oloni tuntumaan paremmalta?”

”Minua”, Isabelle vastaa, ”ja Jacea, äitiä ja isää. Maxista en ole varma, en ole puhunut asiasta sen kanssa.” Isabelle pyyhkii hiuksensa kasvoiltaan korvansa taakse, ja Magnuksen pitää tyytyä katselemaan tätä silmiin. ”Ei sillä, että olisin puhunut siitä äidin ja isänkään kanssa, mutta tiedän, että ne eivät pitäisi siitä ajatksesta, että sinä tahdot Maxin Alecin tilalle”, Isabelle jatkaa.

”En tilalle”, Magnus sanoo melkein vihaisesti, ”en koskaan Alecin tilalle.”

Isabelle nousee tuolistaan ja näyttää vihaisemmalta kuin mitä Magnus tuntee olevansa. ”Magnus Bane, sinä pysyt kaukana minun pikkuveljestäni”, Isabelle ilmoittaa ja lähtee pois keittiöstä jättäen puolitäyden kahvikuppinsa pöydälle. Magnus kuulee Isabellen askelet ja oven sulkeutuvan eteisessä. Hänen pistesaldonsa sen kuin kasvaa: yksi kuollut poikaystävä, yksi kuollut ystävyyssuhde.

Hän juo Isabellenkin kahvin ennen kuin se ehtii jäähtyä ja istuu pitkään keittiön pöydän ääressä miettien, mitä tekisi solmuun menneille tunteilleen.

Onko se rakkautta, mitä hän tuntee ajatellessaan Max Lightwoodia ja tämän täsmälleen oikean värisiä, sinisiä silmiä.

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Tää on tosi ihana ficci. Hyvä, että Magnus alkoi jo vähän parantua, vaikka vieläkin minua meinasi alkaa itkettää Magnuksen tuska. En ole ennen sanonutkaan, mutta mielestäni vain sinulla on sellainen kuvailemisen taito, joka on aivan ihana. Esimerkiksi siinä kohdassa, kun kerroit Alecin nallesta. Toivottavasti viimeisessä luvussa olisi edes vähän Magnus/Max-fluffya, koska kyseinen paritus kiinnostaa minua harvinaisuuden vuoksi. Jotenkin en olisi osannut kuvitella, että Isabelle ei halua Magnuksen seurustelevan Maxin kanssa.
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Maww: Kiitos kommentista ja kiva kun tykkäät! Fluffya en lupaa varsinaisesti, mutta Isabellesta osaan sanoa sen verran, että Isabelle ei tahdo Magnuksen ja Maxin olevan yhdessä, koska ei usko Magnuksen oikeasti rakastavan Maxia.
Katsotaan mitä tässä viimeisessä osassa tapahtuu, ehkä se selittää asioita.

5 osa
Sijaisnäyttelijä

Magnus pitää sinisilmäistä poikaa kädestä heidän kävellessään pitkin yhtä Brooklynin tylsänharmaista jalkakäytävistä. Poika on vetänyt päähänsä punaisen villapipon, jonka alta pilkottaa muutama musta hiustupsu. Tämän siniset silmät heijastuvat pyöreiden silmälasien linsseistä. Poika ei ole tahtonut ostaa uusia laseja, vaikka Magnus on sanonut pyöreiden olevan poissa muodista. Pojan kasvot ovat kalpeat, ja piiloutuvat nenän alapuolelta punaisen kaulahuivin alle. Kaulahuivin päät on työnnetty villakangastakin kauluksen alle, ja takin helma ylettyy pojan polviin saakka. Pojan jalat ovat laihat ja verhoiltu sinisellä farkkukankaalla. Farkkujen lahkeet ovat rytyssä tennistossujen varsien päällä. Pojan tennistossutkin ovat punaiset. Poikaa ei tarvitse tuntea arvatakseen tämän lempivärin ovan punainen. Heidän tullessaan suojatien kohdalle poika katsoo ensin oikealle ja sitten vasemmalla. On kuin tämä ei olisi koskaan opetellut kulkemaan suurkaupungissa. Niin kuin ei olekaan. Tämä käyttäytyy liikenteessä kuin neljävuotias, vaikka on jo seitsemäntoista. Magnus puristaa pojan kättä entistä tiukemmin heidän ylittäessään suojatien. Poika puristaa takaisin. Puristaisi vielä silloinkin, kun hän päästäisi irti.

Max Lightwood on rakastunut oma-aloitteisesti Magnus Baneen, Brooklynin päävelhoon, joka seurusteli tämän isoveljen kanssa viisi vuotta ja kaksi kuukautta. Maxia ei haittaa, vaikka Magnus on välillä omissa maailmoissaan. Niin Maxkin on, eikä se puolestaan haittaa Magnusta. Hän on tottunut siihen, että Max istuu olohuoneessa televisio päällä ja lukee kirjaa kuvaruudun välkkyvässä valossa. Se on Maxin pakokeino maailmasta. Max on ainoa ihminen, joka on koskaan ymmärtänyt hänen vihansa maailmaa kohtaan. Maailmaa, joka lyö niin lujaa, että poskeen tulee mustelma ja jalat murtuvat. Max tietää hänen rakastavan tätä, koska tämä muistuttaa häntä Alecista. Muistuttaa Alecia. Hän tietää sen itsekin, vaikka ei tule koskaan myöntämään sitä Isabellelle. Isabelle tiesi sen jo ennen kuin he alkoivat seurustella. Hän itse ymmärsi sen vasta kutsuttuaan Maxia ensimmäisen kerran Aleciksi. Silloin Max nosti katseensa sarjakuvakirjastaan ja katsoi häntä kummastuneena. Tämän silmät olivat suuret ja siniset. Hukuttavat. Magnus ei sanonut mitään, vaan kumartui suutelemaan Maxia. Ja hänen yllätyksekseen Max vastasi suudelmaan, ja sarjakuvakirja putosi lattialle.

Max antoi hänen istua syliinsä ja kietoa käsivartensa ympärilleen. He suutelivat pitkään, ja vaikka Max ei maistunutkaan samalta kuin Alec, Magnuksen sydän hakkasi niin kovaa, että pojan täytyi tuntea se hänen kauluspaitansa kankaan läpi. Max oli aivan yhtä kokematon kuin Alec hänen suudellessaan tätä ensimmäisen kerran, ja Magnusta itketti ja hymyilytti yhtä aikaa.

Siitä lähtien Max Lightwood on ollut Magnus Banen poikaystävä. Maxia ei pelottanut kertoa vanhemmilleen, kenen kanssa seurusteli. Tämä selitti vanhemmilleen, ettei ole homo, mutta ei myöskään ole rakastunut elämänsä aikana kuin yhteen ainoaan tyttöön. Claryyn, jolla on kihara punainen tukka ja pienet nukenkasvot. Vihreät silmät ja pituutta metri viisikymmentäviisi. Claryyn, joka seurustelee Jacen kanssa. Maxin vanhemmat eivät ymmärtäneet, miksi Max valitsi Magnuksen. Nämä olisivat mielummin leikanneet Claryn kahtia ja antaneet toisen puolikkaan Jacelle ja toisen Maxille. He eivät tahtoneet velhon tekevän toisestakin pojastaan homoa, eivätkä suostuneet kuuntelemaan Maxia, kun tämä sanoi, ettei Magnus ole tehnyt hänestä yhtään mitään muuta kuin vähän vähemmän neitsyen. Silloin Magnus mietti, oliko Max ennemminkin pan- kuin biseksuaali. Mutta asia ei oikeastaan sen kummemmin kuulunut hänelle, joten hän antoi sen olla. Hänelle riitää se, kuinka Max kuiskaa hänen korvaansa: mä rakastan sua heidän maatessaan sylikkäin Magnuksen sängyllä. Ei hänen tarvitsi tiukata tältä tämän seksuaalista suuntautumista, jota tämä ei tunnu itsekään tietävän. Max on hänen kanssaan, ja se on hänelle tarpeeksi. Sen pitäisi olla.

”Taivas on kivan värinen tänään”, Max sanoo heidän kääntyessään kadunkulmasta oikealle ja kävellessään porttikongin ali. Maxilla on lupa puhua säästä. Magnusta hymyilyttää. Häneltä meni vuosi opetella hymyilemään uudestaan. Aluksi se tuntui hänestä pahalta, mutta muuttuu päivä päivältä helpommaksi.

”Niin on”, Magnus sanoo ja irrottaa katseensa Maxin kasvoista katsoakseen sinistä taivasta, ”sininen, niin kuin tavallista.” Taivas on maailman kirkkaansininen, puolipilvinen katto, jonka keskellä on iso keltainen pallo.

He ovat molemmat hetken hiljaa. Kumpikaan heistä ei sano sanaakaan, mutta puristaa toista kädestä sitäkin kovempaa. ”Oletko varma, että tämä on hyvä ajatus?” Magnus kysyy lopulta, heidän käveltyään kolme korttelia hiljaisuuden työntäessä sormiaan syvemmälle heidän korviinsa.

”Mä olen seitsemäntoista”, Max vastaa, ”mä en tahdo mun perheen olevan mulle vihainen siitä, kenen kanssa mä seurustelen. Se ei ole niiden asia, mutta niiden pitäis silti ymmärtää, että mä tahdon olla sun kanssa. Ja kunnioittaa mun tahtoa.”

Musta nahkahanska puristaa Magnuksen sormia kuin toinen, liian tiukka iho. ”En siltikään ymmärrä, miksi meidän pitää – ” Magnus aloittaa, mutta Max keskeyttää hänet kesken lauseen.

”Meidän vaan pitää”, Max sanoo äänellä, josta Magnus tietää asian olevan loppuun käsitelty. ”Mä tahdon sun olevan taas osa mun perhettä. Meidän perhettä.” Perhettä, johon Magnus ei ole kuulunut sitten Alecin kuoltua. ”Ja mä tahdon, että Isabelle pyytää sulta anteeksi sitä, että sanoi mun olevan pelkkä lelu sulle. Koska enhän mä ole.”

Ei, et sinä ole, Magnus tahtoisi sanoa, mutta hänen suunsa ei suostu yhteistyöhön. Sanat takertuvat hänen kurkkuunsa, eikä hän voi muuta kuin hymyillä Maxille surumielisesti ajatellen samalla, ettei Isabelle voi olla aina oikeassa.

Magnus kietoo nahkahanskojen verhoamat sormensa Maxin sormien lomaan. Maxin kädet ovat paljaat. Tämä on unohtanut sormikkaansa Instituutin eteisen hattuhyllylle. Muutama ohilkukija vilkaisee nopeasti heidän käsiään, mutta Max vain tuijottaa heitä takaisin suurilla silmillään. Magnus jatkaa hymyilemistä. Max käyttäytyy eri tavalla kuin Alec käyttäytyisi. Max on sinut itsensä kanssa, sinut maailman kanssa, vaikka ei maailmasta pidäkään. Silloin tällöin Magnus ihmettelee, kuinka erilainen Alecin pikkuveli on Aleciin verrattuna. Max ei ole sama asia kuin Alec, mutta Maxia lähemmäs hän ei voi Alecia päästä. Silloin kun Max ei puhu, hänestä tuntuu melkein siltä kuin hänen vieressään kävelevä poika olisi Alec. Mutta aina Maxin avatessa suunsa hänen kuvitelmansa särkyy uudestaan. Kuvitelma kymmenen vuotta nuorentuneesta Alecista, jolla on pyöreät silmälasit. Puolessatoista vuodessa hänen elämänsä on palannut melkein samalaiseksi kuin mitä se oli Alecin vielä ollessa elossa. Ainostaan hänen kädestään kiinni pitävä poika on vaihtunut. Joinakin päivinä hän muistaa vaihdoksen vasta puoleen päivään mennessä, joinakin päivinä se lyö häntä kasvoille jo hänen herätessään aamulla.

Hän on oppinut elämään sen ajatuksen kanssa, että Max näyttelee hänen elämässään Alecin roolia. Että Max on pelkkä Alecin sijaisnäyttelijä.

Ja niin on oppinut Maxkin.

Jeeetu

  • Puoliverinen
  • ***
  • Viestejä: 497
Nyyh, tämä loppui. Tämä oli tosi mahtava ja ihana ficci. Tämä viimeinen luku oli kaikista paras. Lopussa meinasi taas alkaa itkettää. En osaa kuvitella Maxia seitsemäntoistavuotiaana, ajattelen hänet aina kahdeksanvuotiaaksi. Melkein koko luvun teki mieli awwittaa Magnusta ja Maxia. Alan entistä enemmän inhoamaan Robertia ja Marysea. Säälittää vähän Maxin puolesta, koska Max ihastuu aina toisten omiin. Alec oli ihanasti mukana koko ficin ajan Magnuksen ajatuksissa ja hyvä, ettei Magnus kyennyt päästämään Alecista irti. Tämä oli tosi ihana.
my heart

28012012 ♥ 05062014 ♥ 25062015

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Luin juuri loput osat putkeen ja mitähän nyt sanoisi... Tää on ihana ♥ Kieltämättä meidän tulkinnat Maxin ja Magnuksen suhteesta ovat erilaiset. Tämä on kiehtova näkemys. Kai tuokin kaksikko voi kiintyä/rakastua toisiinsa.

Koska olen vähän vähemmän empaattinen kuin kivi, en kyennyt juurikaan säälimään Magnusta. Minusta oli kiehtovaa lukea, kuinka hän yritti selviytyä tuskastaan ja teki mieli potkaista häntä ja käskeä olemaan vähemmän säälittävä. Surullista ;D Tunteelliselle ihmiselle nuo tuntemukset saattaisivat tietysti olla aitoja ja Magnushan on ehdottoman tunteellinen.

Maryse ♥ Mä en tiedä, onko se nainen ihanampi tuollaisena lohikäärmeenä vai ymmärtäväisenä äitinä. Rakastan molempia tulkintoja melko tasapuolisesti. Sä osaat kirjoittaa Marysesta ilkeän, vaikka ensimmäisen lauseen kohdalla epäilin jo, että hän olisikin yrittänyt ymmärtää Magnusta.

Tyyliltään tää oli ehdottomasti sunlaistasi. Mitä muuta voisi odottaakaan? ;) As usual, tyksin kuvailuista sun muista. Ai niin, onnittelut siitä, että siellä oli ihan kivasti hän-sanaa.
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Maww: Kiitos kommentista! Aika hyvin olit onnistunut tiivistämään siihen koko tarinan juonen tai mikä se nyt sitten onkaan. Hienoa, että onnistuin herättämään tunnereaktioita, se oli tarkoituskin, sillä kirjoitin tätä itse tippa linssissä, koska Alecin tappaminen oli niin kamalaa, eikä kukaan lopulta saanut itselleen oikeasti täydellisen onnellista loppua. No, ehkä sellaisia ei ole olemassa.
P.s. Max on oikeasti sarjassa yhdeksän = )

Dria: Naw, kiitos kommentista, poikani! Hyvä näkökulma sullakin oli tämän lukemiseen : D Kyllä muakin välillä alkoi vähän rassata se, että Magnus ei osannut päästä yli Alecista, vaikka olenkin itse kirjoittanut tämän ja olisin voinut laittaa sen pääsemään yli siitä. Mutta en usko, että Mag pääsisi. Tai no, jos olisi päässyt, se ei olisi tahtonut Maxia, ja sitten tässä koko tarinassa ei olisi ollut mitään järkeä.
Hih, ihanaa että tykkäsit Marysesta! Mun oma fanon sanoo, että se ei pitänyt Magnuksesta kovin paljon, mutta silti se ymmärsi, miltä siitä tuntuu, tavallaan. Kuitenkaan se ei halua sitä enää omaan elämäänsä siksi, että se ei olisi alunperinkään Alecin valitsevan sitä ja toisaalta siksi, ettei se tahdo sen muistuttavan sitä Alecista.

Aijoo ja kiitos onnitteluista! xoxoxo, Äiti.

P.p.s. Aion varmasti kirjoittaa tällä parilla myös tulevaisuudessa!