Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit: Salaisuuksia kesältä 1989, K-11, 6/9 Piirin ihmissuhdedraamaa, Clace  (Luettu 3796 kertaa)

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Fandom: Varjojen Kaupungit
Nimi: Salaisuuksia kesältä 1989
Kirjoittaja: Dria

Ikäraja: K-11
Paritukset: Clace, Celine/Stephen/Amatis, Maryse/Robert, Valentine/Jocelyn/Celine
Genre: Romantiikkadraama, fluffia
Lyhyesti: Maryse, Jocelyn, Celine ja Amatis. Kesän 1989 tarina kerrottuna neljän naisen näkökulmasta. Mitä tuona kesänä tapahtui ja miten se vaikuttaa seuraavan sukupolven elämään?

Disclaimer: Cassanda Clare on kirjoittanut VK:n enkä saa rahaa hänen maailman ja hahmokaartinsa käyttämisestä omiin tarkoituksiini. Kaikki, minkä tunnistatte CC:n kädenjäljeksi, on hänen.

Varoitukset: Insesti
Haasteet: One True Something20 (Femslash) , Aakkosprojekti II (Valentine)

A/N: Tämä idea sai alkunsa siitä, kun Neithin ja Solen kanssa puhuimme mpregistä ja mietimme, miksi ficeissä ei ole fpregiä. Sole sitten heitti tämän idean. Toivottavasti miellyttää. Kyllä kohtalo on julma kaveri. ^^ Sarjassa on 9 ficlettiä, joista jokaisessa on keskimäärin 500 sanaa ja PoV vaihtuu jokaisessa.

Spoilaa Lasikaupunkia, jos joku ei ole lukenut sitä.




Salaisuuksia kesältä 1989
Jace
Instituutti, 2007

Mustavalkoisesta punertavanruskeaksi haalistuneessa kuvassa oli neljä hymyilevää nuorta naista, jotka seisoivat suihkulähteen edessä yhdellä Alicanten kolmesta suuresta suihkulähdeaukiosta. Jace muisti olleensa samalla aukiolla monta vuotta naisten jälkeen. Poika selasi vanhaa valokuva-albumia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllystä. Vuosi sitten sitä ei taatusti ollut ollut Jonathan Shadowhunterin elämästä kertovan näytelmän vieressä, sillä Jace oli lukenut jokaisen kirjan ja järjestänyt ne aakkosjärjestykseen. Kuvan alle oli kirjoitettu voimakkaasti oikealle kallistuvalla käsialalla neljä nimeä: Maryse, Jocelyn, Celine ja Amatis, kesä 1989.
 
Seuraavassa kuvassa oli samanlaisiin pukuihin sonnustautuneita miehiä, ja Jace etsi automaattisesti ensin Valentinen ja sitten isäänsä. Hän katsoi Stephen Herondaleksi olettamaansa nuorta miestä, jolla oli ollut maantienruskeat hiukset, jotka valuivat vihreille silmille. Stephen oli roteva mies, jolta Jace ei ainakaan ollut voinut periä siroa ruumiinrakennettaan. Hiukset eivät tarkemmin katsottuna olleet samaa sävyä silmistä puhumattakaan. Jace huokaisi. Hän oli yrittänyt uskoa, että jos hän näkisi isänsä kuvan, hän tuntisi paremmin yhteyden tähän. Isä toi kuitenkin edelleen mieleen Valentinen.

”Mitä teet?”

Jace ei ehtinyt läimäyttää kirjaa kiinni ennen kuin Clary kietoutui hänen kaulansa ympäri takaapäin ja painoi huulensa vasten Jacen poskea. Huoneen toisessa päädyssä Alec tuhahti Jacen mielestä täysin aiheettomasti. Vaikka Clary oli melko huomionhakuinen, ei Alecilla ollut varaa tuomita muita Rauhansalin tempauksensa jälkeen. Eikä Jace ja Clary esimerkiksi nuoleskelleet toisiaan – kuten Isabelle happamasti oli todennut – kovin usein muiden läsnä ollessa.

”Valokuvia?” Clary kysyi ihmeissään, ja Alec näytti hivenen kiinnostuneelta huoneen toisessa päässä. ”Kuka heistä on isäsi?”

”Tuo kai.” Jace osoitti Stepheniksi epäilemäänsä miestä.

”Kai?” Clary toisti epäillen. ”Miksi et kysy Maryselta?”

”Ei minun tarvitse”, Jace tuhahti, ”ei isälläni ole mitään merkitystä.”

”Se ei siis juolahtanut mieleesi”, Clary sanoi värittömällä äänellä. Jace mulkaisi häntä happamasti, muttei viitsinyt kieltääkään asiaa. Ei Stephenin ulkonäöllä ollut hirvittävästi merkitystä.

Jace ei ollut koskaan pitänyt siitä huomiosta, jonka hänen salaperäinen verenperintönsä oli aiheuttanut. Rakastuttuaan elämänsä tyttöön poika oli saanut kuulla, että Clary olikin hänen kauan kadoksissa ollut sisarensa, minkä vuoksi heidän tunteensa olivat väärin. Todellisen syntyperän paljastuminen oli ollut suuri helpotus, vaikka Jace muisti muutaman kauhuntäytteisen sekunnin.

 Marysen ilme Jacen paljastettua syntyperänsä oli painunut pojan verkkokalvoille iäisyydeksi. Jace muisti Alecin kanssa vaihtamansa pelokkaan silmäyksen, joka välitti molempien ajatukset. Miksi Maryse oli näyttänyt niin epäuskoiselta? Ajatus ei vieläkään ollut jättänyt Jacea rauhaan, ja Claryn typerä, vastuuton idea kysyä Maryselta sai pelon tiukentamaan otettaan Jacen kaulasta. Entä jos jonkun typerän universumin pilan takia Maryse sanoisi, ettei hän ollut Herondale vaan Morgernstern?

Jace naurahti omille ajatuksilleen. Ei hänen tarvinnut miettiä asiaa enää. Amatis oli sanonut, että hänen syntymämerkkinsä osoitti, että hän oli Herondale, joten kaikki ylimääräinen spekulointi hänen syntyperästään oli sekä ärsyttävää että turhaa.

Jace veti Claryn syliinsä ja virnuili Alecille, joka nousi melko ärtyneen näköisenä ylös. Mustatukkainen poika ei vilkaissutkaan heidän suuntaansa pyyhältäessään ulos olohuoneesta. Joskus tilaisuus Alecin kiusoitteluun oli liian herkullinen, jotta sen olisi voinut jättää käyttämättä.

Claryn huulet painuivat vasten pojan kaulaa.

”Tuo oli ilkeää”, tyttö kuiskasi hiljaa.

”En kuule sinun valittavan.”

”En minä valitakaan.”

”Pian sinä vaikerrat”, Jace kehräsi vihjailevasti ja hänen kätensä silittivät Claryn selkää.

« Viimeksi muokattu: 08.12.2014 07:14:35 kirjoittanut Beyond »
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Hui, tykkäsin!

Vaikka olikin minun ideani, toteutus kuuluu ehdottomasti sulle, koska osaat kirjoittaa kaikista Varjojen Kaupunkin hahmoista tasapuolisisti ja ehkä vähän pinnallisemmin, kaiken kaikkiaan oikein uskottavasti. Pidän siitä, kuinka tässä tuntuvat yhdistyvät menneisyys ja niin sanottu nykypäivä, vaikka minkäänlaista flasbackia ei ole ainakaan vielä tullutkaan.

Pidin tosin tavallaan pidin valokuvaa flasbackina, palasena menneisyyttä, mutta ei se ole sama asia kuin menneisyydessä tapahtuneet tilanteet, keskustelut, yms. Silti se esitteli hahmot, jotka ovat tässä keskeisessä asemassa. Olit saanut näppärästi ahdettua samaan hetkeen sekä Jacen, Claryn, Alecin, Isabellen (ajatuksen tasolla tosin) (ja Magnuksen, vijauksena) että ne neljä naista, jotka ovat tämän tarinan alulle panneet jos niin saa sanoa : D

Mun on ihan pakko päästä sanomaan, että tämä oli ihana (vaikka saatoit varmaan arvata että tykkäisin):
Lainaus
Vaikka Clary oli melko huomionhakuinen, ei Alecilla ollut varaa tuomita muita Rauhansalin tempauksensa jälkeen.

Ei mulla muuta tällä kertaa.

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Sole, musta on kiva käydä läpi useampi hahmo. Johtuu ehkä siitä, ettei Malec oo mulle se juttu, joten etsiskelen suosikkejani vielä... Tässä ficissä tulee 4 mulle uutta hahmoa. (apua!) Nyt päästään jo menneisyyteenkin. Kiva että ainakin alusta tykkäsit. Toivottavasti myös jatko kelpaa  :D Joo, sä tykkäät kaikista Malec-viittauksista paitsi jos viittaa niiden eroon. Nauti tosta Malec-vihjauksesta, koska se taitaa olla ainoa koko ficissä  :P

// menneisyys on aina läsnä ^^



Maryse
*** Kesä 1989, Idris

Maryse tiesi aina kaiken, mitä heidän pienessä ryhmässään tapahtui. Hän katsoi vuosien varrella kolmesta varjometsästäjästä kahdeksanhenkiseksi ryhmäksi kasvanutta seuruetta. Valentine oli heitä yhdistävä tekijä. Ensimmäisenä Valentine oli esitellyt Lucianin sisarineen hänelle ja Jocelynille. Kaksikon jälkeen Lucian oli ystävystynyt vaaleaan Celineen. Kultahiuksinen ja hontelo Stephen ja tämän vastakohta, mustahiuksinen ja lihaksikas Robert olivat päätyneet heidän ryhmäänsä Varjometsästäjäakatemian toisen vuoden puolivälissä. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin Maryse tiesi, että heidän aikansa oli ohi. Valentine halusi suuremman kuulijajoukon, jolle kertoa ajatuksistaan.

Maryse painoi mieleensä vihreän niityn, jonka pieni kuunsirpin muotoinen metsikkö ja kiemurteleva joki rajasivat. He tuskin tulisivat samaan paikkaan enää koskaan, sillä viimeisen akatemiavuoden alussa he sulautuisivat muihin oppilaisiin. He eivät enää järjestäisi retkiä keskelle villiä luontoa.

”Vauhtia! Viimeinen joessa joutuu tiskaamaan”, Stephen huudahti ja säntäsi juoksuun autuaan tietämättömänä tulevasta. Joukon muut vilkaisivat valkohiuksista poikaa odottaen tämän nyökkäystä ennen kuin säntäsivät Stephenin loittonevan hahmon perään. Maryse juoksi helposti nuoren miehen kiinni ja tönäisi tämän maahan nauraen. Oli vielä vähän aikaa, jonka saattoi käyttää mahdollisimman hyvin.

”Pidä hauskaa tiskien kanssa”, Celine hihkaisi juostessaan ylös kömpivän ystävänsä ohi vähän myöhemmin. 

”He-hei!” Stephen huudahti ja jolkotti viimeisenä joen rantaan. Hän mulkaisi Marysea, joka oli aiheuttanut hänen häviönsä. Maryse vastasi katseeseen viattomalla hymyllä.

”Ei sovittu mitään sääntöjä, Stephen”, Valentine sanoi rauhallisesti päättäen lupaavan kiistan ennen kuin se alkoi. Stephen mulkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään. Kun Valentine sanoi jotain, se oli laki. Vaikka Valentine olisi ollut väärässä.

Stephen nyökkäsi happamasti ja antoi Amatiksen suudella suupieliään. Tyttö näki, että hänellä oli muuta mietittävää.  Kultatukkainen poika oli vähän muita huonommassa asemassa joukon sisällä. Kukaan ei tiennyt miksi, mutta niin vain oli. Ehkä asiaan vaikutti se, että Stephen oli uskomattoman ystävällinen eikä osannut sanoa kenellekään ei.

Lucian mulkoili kaksikkoa puolivihaisesti. Poika oli huolissaan Amatiksesta, mutta hyväksyi sen, että hänen sisarensa seurusteli Stephenin kanssa.

”Älkää viitsikö. Tämä on viimeinen kesälomamme ennen kuin meistä tulee akateemisesti päteviä varjometsästäjiä”, Celine puuttui riitaan ja vilkaisi Jocelyniin kuin tukea hakien. Punahiuksinen tyttö nyökkäsi, mikä sai Lucianin huokaamaan syvään. Lucian oli koko kesän haastanut riitaa Stephenin kanssa, mutta oli niin toivottoman ihastunut Jocelyniin, että teki kaiken, mitä nainen pyysi. Celine tiesi sen ja käytti sitä hyväksi tarkoittamatta kuitenkaan pahaa. Todennäköisesti vaalea tyttö ei huomannut toimivansa niin.

”Mitäköhän tästäkin tulee?” Maryse mutisi Robertille niin hiljaa, etteivät muut kuulleet.

”Mitä tarkoitat?” Robert kysyi kummastuneena katsoen, kuinka Jocelyn ja Celine nousivat vedestä. Stephen ja Lucian värähtivät naisten mulkaistessa heitä.

”Etkö todellakaan näe heidän välillään olevia jännitteitä?” Maryse mutisi ärtyneenä. Muulloin kolmiodraamat olisivat kiinnostaneet häntä, mutta nyt ne uhkasivat repiä heidän pienen piirinsä hajalle, eikä edes Valentine tuntunut huomaavan sitä. Tai jos huomasi, niin ei välittänyt. Todellakin, miehiä ei koskaan pitäisi päästää johtamaan edes pientä ihmisryhmää. Jännitteistä huolimatta Maryse uskoi, että heidän viimeinen retkensä tulisi olemaan joka tapauksessa ikimuistoinen.

”Mitä ihmeen jänteitä?”

”Yritätkö sinä olla vitsikäs vai oletko vain tyhmä?” Maryse sihahti ja kahlasi rantaan vihaisena itselleen, Celinelle, Lucianille, Valentinelle ja Stephenille. He olivat mahdollisesti viimeistä kertaa yhdessä retkellä, mutta silti he riitelivät kuten nykyään aina.


**


Stephen oli onnistunut sytyttämään nuotion, jota varten he olivat keränneet risuja päivällä. Maryse katsoi Stephenin kylkeen liimautunutta Amatista säälivästi. Kyllä tämäkin näki, ketä Stephen katsoi niin usein, vaikka esitti tietämätöntä suurimman osan ajasta. Amatis tiesi olevansa vaihtoehto numero kaksi, joka unohdettaisiin heti, jos Celine katsoisi Stepheniin oikealla tavalla. Pahinta oli, että Amatis ja Stephen olivat toisilleen luvatut.

Celine istui Jocelynin ja Lucianin vieressä ja katsoi nuotiota. Maryse huokaisi ja nousi seisomaan. Amatis repi katseensa hetkeksi Stephenin enkelinkasvoista ja vilkaisi häntä kysyvästi ennen kuin jatkoi pojan katselemista mulkaistuaan Celineä ensin murhaavasti.

”Celine, voimmeko puhua hetken kahden?” Maryse kysyi varovaisesti tietäen herättäneensä kaikkien muiden mielenkiinnon. Vaalea tyttö nyökkäsi ja seurasi häntä sanomatta sanaakaan, mikä oli Marysen mielestä kummallista. Yleensä Celine oli aina äänessä.
 
”Eiköhän tämä riitä?” Celine kysyi epävarmasti, kun he olivat kävelleet niin kauas, etteivät muut enää nähneet heitä.

”Eiköhän”, Maryse myöntyi ja kääntyi katsomaan vaaleaa tyttöä. ”Haluan, että kerrot Stephenille tunteesi.”

”Mutta en minä tunne mitään häntä kohtaan!” Celine puolustautui hämillään.

”Kerro se hänelle”, Maryse sanoi ja kääntyi ympäri. ”Meidän joukkomme on muutenkin äärirajoilla.”

”Mitä tarkoitat?”

”Piiristämme tulee jotain muuta.”

Maryse käveli polkua takaisin puolet nopeammin. Hän ei halunnut, että Celine kysyisi mitään. Kenenkään ei vielä pitänyt tietää, mikä heidän pienestä piiristään muodostuisi. Silti Maryse tiesi, koska hän tunsi Valentinen. He olivat olleet ystäviä kahdeksan vuotta. Valentine halusi valtaa ja tiesi keinot hankkia sitä. Mies oli puhunut suunnitelmistaan itsekseen monta kertaa, jos uskoi olevansa yksin.

Leiripaikalla istuivat enää Stephen ja Amatis kun Maryse palasi. Valentine seisoi heidän edessään ja miehen asento kieli kärsimättömyydestä. Vasen jalka oli vähän edessä ja Valentine kuljetti keskisormen kynttään peukalon viimeisen nivelen aluetta edestakaisin.

”Mihin Jo lähti?” Valentine kysyi. Nuotion loimu maalasi kultasävyjä miehen valkoisiin hiuksiin. Stephen vastasi, että Jocelyn oli lähtenyt poimimaan kukkia. Maryse tuhahti itsekseen ja astui näkyviin Valentinen jatkaessa matkaa suoraan häntä kohti.

”Eikö Robert tullut takaisin?” Maryse kysyi Valentinen kävellessä hänen ohitseen. Hän ei eleelläkään ilmaissut kuulleensa sananvaihtoa Stephenin kanssa.

”Sanoi haluavansa vielä kalastaa.”

Maryse huokaisi. Oli hänelläkin poikaystävä.
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Njoo, mitä tästä nyt sanoisi. Porukan väliset jännitteet alkaa selvästi kiristyä ja parit muodostua, mikä sinänsä on vähän epäuskottava - kuinka ne kaikki muka olisivat onnistuneet löytämään elämänsä true loven tuosta noin vaan? Onko niiden porukassa kaikki ihan tarkoituksellisesti paritettu jollekin toiselle, vai ovatko ne vain kaikki poimineet itselleen jonkun samasta ikäluokasta ja vielä jonkun sellaisen, jonka tuntevat entuudestaan? Niinkö kaikki varjometsästäjät tekevät, onko rakkaudella kenellekään välissä? Toisaalta, se on canonia eli en valita siitä sen enempää.

Ihan suoraanhan tämä ficletti ei edelliseen liittynyt, mutta joo, koska samoista hahmoista kuitenkin puhuttiin, oli edellinen tavallaan helppo yhdistää tähän. Tykkään kertojasta, joka keskittyy kaikkiin tasaisesti, eikä jätä ketään huomiotta. Ja vaikka tässä ei varsinaisesti tapahtunut mitään muuten kuin hahmojen pään sisällä, juoni oli jollain tasolla kuitenkin kohtalaisen suoraviivainen ja sitä oli helppo seurata. Yhdestä ajatuksesta ja päätelmästä tuli toinen ajatus ja päätelmä, ja nämä ajatusketjut katkaisi vain se, että hahmoja oli niin monta.

Mutta joo, hyvää työtä, jatka samaan malliin.

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Sole: Eikö ne canonissakin olleet ystäviä vai onko mun fanon muuttunut liian hallitsevaksi? ??? (Ei ole yhtään mahdotonta) Toi porukka on tuntenut toisensa vuosia jo ennen tota leiriä. Yritin kyllä ilmaista sen, mutta ehkä se jäi liian epämääräisiksi viittauksiksi.
Tää kerrontatyyli on ehkä hankala, mutta toivottavasti se selkenee loppua kohti  :) Kiitos hyvistä kommenteista, kiinnitän jatkossa huomiota noihin.



Alec
Instituutti, 2007

Alec nielaisi pariin otteeseen ennen kuin hän astui kirjastoon. Hän ei ollut käynyt siellä montaa kertaa sen jälkeen kun Hodge oli osoittautunut petturiksi. Liikaa oli tapahtunut liian monella taholla, eikä hänelle ollut jäänyt aikaa lukea. Ei Alec ollut koskaan paljoa lukenut. Max oli ollut heistä kolmesta se lukutoukka, joka hautautui kirjojen maailmaan.

Lopeta! Pikkuveljen ajatteleminen sai silmät kirvelemään ja nosti palan kurkkuun. Miksi Jonathan oli tappanut Maxin? Ei demoni syytä tappamiseen kaivannut, mutta se oli silti epäreilua. Alec olisi lyönyt ketä tahansa, joka juuri sillä hetkellä toteaisi maailman olevan epäreilu. Hän tiesi sen.

Maryse seisoi kahden kirjahyllyn välissä ja kurotti kohti ylimmällä hyllyllä olevaa kirjaa. Alec käveli ääneti äitinsä luo ja katsoi kirjan kantta. Se oli yksi Maxin sarjakuvakirjoja, mikä sai pojan henkäisemään terävästi. Maryse nosti katseensa yllättyneenä.

Hetken äiti ja poika katsoivat toisiaan. Maryse odotti, että Alec aloittaisi. Poika etsi sopivia sanoja. Ehkä nyt ei ollutkaan hyvä aika kysyä menneistä.

”En koskaan ymmärtänyt, mitä hän näki näissä”, Maryse kuiskasi särkyneesti rikkoakseen lopulta hiljaisuuden, jota Alec ei ollut kyennyt nujertamaan. Alec painoi päänsä ja yritti ajatella mitä tahansa muuta. Tuntui niin epäreilulta, että he olivat tai ainakin yrittivät olla onnellisia, vaikka Max oli kuollut. Erityisesti Alecin viha kohdistui Jaceen, joka kävi joko treffeillä tai muuten vaan Claryn luona päivittäin ja kulki muita aikoina kuin vaaleanpunaisessa sumussa.

”Haluat kysyä minulta jotain, eikö?” Maryse kysyi lopulta ja Alec hätkähti. Oliko hän niin läpinäkyvä? Toisaalta, Maryse oli hänen äitinsä.

”Niin.”

”Istuisimmeko tuonne?” Maryse kysyi nyökäten kohti hyllyrivin päässä näkyvää sohvaa. Alec nyökkäsi, kirjastossa puhuminen tuntui oudolta. Hänelle oli pienestä pitäen opetettu, ettei kirjastossa (edes heidän omassaan) meluttu. Puhuminen tuntui yleensä tarpeettomalta.

Alec kaivoi taskustaan muutaman kuvan, jotka hän oli napannut valokuva-albumin sivujen välistä. Kuvat olivat rakeisia, mutta henkilöt saattoi tunnistaa.

”Voitko kertoa minulle kesän 1989 tarinan?” Alec pyysi varovaisesti. Maryse selasi kuvat läpi, niitä oli vain muutama, ja huokaisi raskaasti.

”Miksi?”

”Koska Jace pelkää, ettei olisikaan Herondale, vaikka Amatis sanoi niin, Hän ajattelee edelleen olevansa sukua Clarylle”, Alec sanoi hitaasti. ”Ja hän rakastaa Clarya.”

”Miksi kysyt minulta? Eikö olisi helpompi kysyä Jocelynilta? Hän tietää luultavasti enemmän kuin minä”, Maryse totesi ja selasi valokuvia kolmannen kerran läpi ennen kuin levitti ne eteensä riviin ja kasasi toiseen järjestykseen.

”Clary lupasi kysyä asiasta äidiltään, mutta hän ei vaikuttanut kovin toiveikkaalta. Ilmeisesti asia liittyy jotenkin Celineen…”

Maryse pudisti päätään ja selasi nopeasti kuvia. Alec katsoi äitinsä toimia kummastuneena.

”Ehkä on parempi, jos ette selvitä kaikkea, Alec. Kuolleiden kannattaa antaa olla. Sitä paitsi en usko, että kukaan meistä haluaa puhua niistä ajoista.”

”Tarkoittaako tuo, että et auta, äiti?” Alec kysyi pettyneenä. Mikä ihme Celinen nimessä sai jokaisen niin varovaiseksi? Isabelle oli kysynyt isältä, koska he tulivat paremmin toimeen, ja Alecin tehtäväksi oli jäänyt äidiltä kysyminen sisaren palattua tyhjin käsin.

 Alec oli yrittänyt etsiä tietoa tästä Celinestä, mutta ilman sukunimeä se oli vaikeaa. Hän oli kuvitellut, että löytäisi tietoa löydettyään Stephenin sukupuun, mutta miehen vaimo ei ollut ollut Celine. Se oli ollut Amatis.

Maryse katsoi hetken Alecin silmiin.

”Mennään keittiöön.”

”Miksi?” Alec kysyi heti. Tarkoittiko äiti, että…?

”Tämä tarina vaatii ehdottomasti muutaman kupillisen kahvia”, Maryse vastasi hymyillen hivenen. Äiti ei ollut hymyillyt sitten Maxin kuoleman jälkeen. ”Tosin sinun on muistettava, etten tiedä kaikkea, enkä varmaan edes puolia, koska en ollut mukana kolmiodraamassa ja Valentinesta en puhu enempää kuin on pakko. Riittääkö se sinulle?”

”Riittää”, Alec vastasi ripeästi, jotta äiti ei ehtisi muuttaa mieltään.

He kävelivät vaaleaan keittiöön hiljaisuuden vallitessa. Alec kaipasi Maxin leikkimisestä aiheutuvaa vaimeaa kolinaa tai Isabellea keittiön hellan eteen keittokirja vierellään, kun tyttö yritti tehdä jotain syömäkelpoista. Alec antoi äitinsä keittää kahvia omalla tavallaan. Vesi oli tasan 15 celsiusastetta ja porojen päälle Maryse piirsi kahvimitalla spiraalin.

”Silloin Klaavin suhtautuminen oli erilainen. Moni asia muuttui Piirin kapinoinnin jälkeen”, Maryse sanoi surullisesti jätettyään kahvinkeittimen porisemaan vaimeasti. ”Klaavin päättäjät halusivat tiukemmat säännöt, jottei tulisi toista Valentinea.”

”Oliko hän niin paha?” Alec kysyi hämillään. Varjometsästäjien historiankirjoista oli pyyhitty miehen nimi kokonaan pois, eikä kukaan koskaan maininnut kapinaa. Aivan kuin Klaavi uskoisi, ettei sitä ollut tapahtunut, jos tapahtuneesta ei puhuttu.

”Hän oli hyvä ystäväni kouluaikoina aivan kuten Jocelyn, Celine ja Stephenkin. Kesällä 1989 Razielin piiriä ei vielä ollut, vaikka kutsuimme ryhmäämme piiriksi. Valentinella oli jo tuohon aikaan paljon kannattajia, mutta Piirin hän perusti virallisesti vasta seuraavana talvena, jolloin mukaan tulivat uskollisuudenvalat. Nuo kuvat otettiin viimeiseltä yhteiseltä leiriltämme. Siihen aikaan Celine ei ollut kiinnostunut millään tavalla Stephenistä, joka seurusteli Amatiksen kanssa. Muutama kuukausi häiden jälkeen, Lucianista tuli ihmissusi, ja Valentine pakotti Stephenin eroamaan Amatiksesta.”

”Ja Stephen ja Celine menivät naimisiin?” Alec arvasi. Maryse nyökkäsi.

”Niin. Stephenillä oli aikaisemmasta avioliitostaan kaksi lasta, jotka Amatis otti luokseen asumaan, ja Celinellä yksi avioliiton ulkopuolinen poika, jonka Stephen adoptoi. Arvaatko kuka?”

”Jace?” Alec sanoi. Kuka muukaan se voisi olla?

”Uskoisin niin”, Maryse sanoi ja nousi kaatamaan heille kupilliset mustaa kahvia. Alec rypisti kulmiaan ajatellessaan. Maryse ei ollut sitä tyyppiä, joka kertoi tarinoita menneisyydestään ajankuluksi.

”Et sanonut, kuka Jacen isä on”, poika sanoi hitaasti. Marysen tyytyväisestä ilmeestä päätellen Alec oli huomannut sen, mikä oli ollut tarkoitus huomata.

”Hän ei koskaan kertonut. Amatis kuitenkin väitti saaneensa sellaisen vaikutelman, että Celinellä oli joku epäsopiva kumppani.”

”Epäsopiva?” Alec toisti kummastuneena.

”Puhuttiin, että Celine oli seurustellut ihmissuden, vampyyrin, haltijan ja velhon kanssa aiemmin. Ne eivät pitäneet paikkaansa, mutta siihen aikaan Amatis ei pitänyt Celinestä, koska Stephen oli ihastunut tähän, joten hän hyväksyi huhupuheet.”

Alec nosti nopeasti kahvikupin huulilleen peittääkseen hymyn. Celine kuulosti hyvin paljon eräältä hänen tutultaan.

”Jocelyn saattaisi tietää enemmän. Kysykää häneltä”, Maryse kehotti tehden selväksi, ettei puhuisi aiheesta enempää. Alec nyökkäsi. Hänestä tuntui, että häneltä oli jäänyt jotain tärkeää huomaamatta, muttei saanut mieleensä sitä. Hän oli myös varma, että Maryse tiesi enemmän tapahtuneesta.

Ehkä on parempi, jos ette selvitä kaikkea, Alec.

Alec siemaisi kahviaan mietteliäästi. Mitä äiti oli tarkoittanut varoituksellaan? Se oli tullut liian myöhään, jotta Alec voisi enää estää Isabellea ja Clarya selvittämästä mysteeriä.
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Alec! ♥

Voit vaan kuvitella (okei oot nähny mun reaktion ennenkin) kuinka sekosin kun näin, että Alecilla on tässä iso rooli! Mutta se ei tasan ollut ainoa syy, miksi tämä oli tähän mennessä minun suosikki näistä. Tykkäsin kamalasti siitä, kuinka tämä oli yhdessä palasessa ja todella helppo seurata. Tilanteeseen pääsi mukaan ikään kuin olisi roikkunut Instituutin keittiön katossa. Tykkäsin paljon dialogista, se oli selkeää ja kulki suoraviivaisesti eteenpäin. Ja vaikka Maryse vastaili Alecin kysymyksiin, tästä sai silti selvästi sellaisen kuva, että se ei kerro eikä tahdokaan kertoa ihan kaikkea. Ja ihan syysta ^^

Vaikka tämä olisikin ollut alunperin osittain mun idea, toteutut tämän niin mahtavasti että ihan itkettää. Oon esimerkiksi tällä hetkellä ihan paniikissa siksi, että Marysen varoitus tuli liian myöhään, ja vaikka Alec tajuaisikin jättää leikin kesken, se ei
Lainaus
voisi enää estää Isabellea ja Clarya selvittämästä mysteeriä.
Pelkään tulevaisuutta, sitä kuinka Jace saa tietää. Koska luulisin, että se saa ja draamaa on luvassa, tämä on tosin nyt jotain Claren tapaan rinnastettua spekulointia.

Mun mielessä pyörii kysymyksiä: Mitä tulevaisuudessa tapahtuu? Miten kaikki on tapahtunut? Mitä on tapahtunut ja miksi? Kuinka Jace ottaa totuuden omasta menneisyydestään? Miltä se siitä tuntuu?

Palaillaan,
äiti.

Zam

  • ***
  • Viestejä: 55
Sait juuri uuden lukijan!

Tykkään kovasti, tosi mielenkiintoinen aihe tässä. Varsinkin hienot lopetukset noissa "luvuissa"; jättävät kaikki kysymyksiä jälkeensä ja saavat odottamaan jatkoa. Minäkin tykkään noista vaihtelevista näkökulmista ja siitä, ettei keskitytä erityisesti kenenkään tietyn hahmon tunteisiin ja ajatuksiin, vaan kaikki otetaan huomioon. Toisaalta se tuntui vähän sekavalta joissan kohdin, minun ainakin oli vaikea pysyä tekstissä mukana ajoittain.

Pidän siitä, kuinka tässä tuntuvat yhdistyvät menneisyys ja niin sanottu nykypäivä.

Ensimmäinen osa ihana aloitus, johdatus tähän. Toisessa, jossa mentiin tuohon vuoteen 1989, oli vähän vaikea pysyä mukana ja jouduin lukemaan parit kohdat uudestaan jotta ymmärsin kenestä ja mistä oli kyse. Tapahtumat tuntuivat etenevän vähän äkkiä ainakin minusta, mutta taas sitten tuo viimeisin oli oikein ihanaa luettavaa ja siihen pääsin kyllä mukaan! Minäkin tykkäsin Alecin roolista tässä.

Joo, toivottavasti kommentistani sai jotain selkoa - halusin lähinnä ilmoittaa, että pidin tästä ja jään odottamaan jatkoa!

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Solemussukka, hienoa, että nyt pääsit mukaan tilanteeseen. Yritin selkeyttää sen jälkeen kun annoit palautetta.
Tiedän, Alec on ihana ♥  Yritän pitää tämän selkeämpänä nyt, kun suurin osa taustoista on toivottavasti selvitetty. Kaikkiin kysymyksiin en muistaakseni vastaa.

Zam, ihanaa, että ilmoittauduit. On aivan mielettömän helpottavaa kuulla, että muutkin kuin Sole lukee tätä. Vaihtelen näkökulmaa lähinnä, koska Piirin tyypit ovat ihania ja en ole aiemmin kirjoittanut kaikkien näkökulmaa. Sun kommentistasi oli paljonkin hyötyä, suuret kiitokset.

A/N: Viime luvusta on törkeästi aikaa, mutta syyttäkää yo-kirjoituksia, jotka yrittivät viedä hyvällä menestyksellä kaiken aikani parina viimeviikkona. >:( Tein vain pieniä korjauksia palautteen perusteella.



Amatis
*** Kesä 1989, Idris

He olivat olleet viime vuoteen asti parhaat ystävät, mutta jotenkin kaikki oli muuttunut. Vanhat ystävyyssuhteet rikkoutuivat. Hän ja Celine, Lucian ja Valentine. He neljä ajautuivat yhä kauemmas toisistaan kuin pienet kaarnaveneet syysmyrskyssä, kunnes eräänä aamuna he kykenivät enää tervehtimään toisiaan. Ei ollut mitään sanottavaa.

Amatis ei tiennyt, miksi vain Robert ja Maryse olivat yhä samanlaisia kuin kuusi vuotta aiemmin. Se tuntui epäreilulta, koska muut kilpailivat rakkaudessa keskenään. Hän kilpaili Celinen kanssa Stephenistä, vaikka vaalea tyttö ei kilpailuun osallistunut tietoisesti. Valentine oli napannut Jocelynin Lucianilta, eikä mies ollut päässyt siitä yli.

Amatis vihasi vihasi vihasi Celineä. Vaalea tyttö kiinnosti Stepheniä, mutta mies ei suostunut näkemään, ettei hänen tunteensa saaneet vastakaikua. Ainakaan mitään aitoa. Celine oli frigidi, joka valloitti miesten sydämet ja leikki niillä hetken ennen kuin heitti kertakäyttörakkauskaatopaikalle. Ja kuitenkin sama Celine oli hänen paras ystävänsä. Ilman kiistaa Stephenistä he olisivat erottamattomat ystävät kuten muutama kuukausi sitten.

Totta, Celine oli sievä. Söpö, vallaton ja hurmaava kevättyttö, joka tanssahteli viattomasti kukkaniityllä, mutta ei ollut mitään pysyvää. Vertailussa Celine ei pärjännyt hänelle. Amatis tiesi näyttävänsä paremmalta kuin Celine, hän oli aikuismaisempi, osasi ajatella loogisesti ja tuli hyvästä suvusta, ainakin, jos hän valehteli itselleen. Lisäksi Celine oli Herondale kuten Stephenkin. He olivat serkun serkkuja tai jotain vastaavaa, mutta heissä oli samaa verta kaikesta huolimatta.

”Celine, umph-” Stephen aloitti, mutta Amatiksen nopea kyynärpäätaktiikka sai miehen vaikenemaan. Celine katsoi ympärilleen suurilla kultasilmillään, jotka saivat Amatiksen kiristelemään hampaitaan vihasta. Miksi Celine esitti viatonta, vaikkei taatusti sitä ollut?

Kun tyttö seurasi Marysea puiden sekaan myöhemmin, Stephen jäi tuijottamaan perään kuin yksin jätetty koiranpentu. Amatis veti muutaman kerran syvään henkeä mahdollisimman äänettömästi, jottei olisi itkenyt.

”Miksi aina Celine…?” Amatis kuiskasi katkerasti. Tämä näytti havahduttavan Stephenin koiranpentukaipuustaan.

”Sanoitko jotain?” Stephen kysyi kummastuneena ja veti kätensä kultaisten hiustensa läpi hajamielisesti.

”En”, Amatis kivahti ja harppoi nopeasti kauemmas pojasta. Kyyneleet tahrasivat kasvot ja maan, mutta Stephenin ei tarvinnut nähdä hänen heikkouttaan. Kuinka monta kertaa Stephen antoi hänen kävellä tiehensä? Amatis ei ollut laskenut enää kuukausiin.

”Amatis?” Stephen kysyi ja askelten ääni paljasti, että mies käveli häntä kohti.

”Jätä minut rauhaan”, Amatis nyyhkytti, vaikka tarkoitti päinvastaista. Stephen seisoi epätietoisena aivan kosketusetäisyyden päässä. Amatis inhosi itseään, koska itki. He olivat melkein aikuisia, eikä itkeminen enää auttanut. Ei hän Celineä voittanut itkemällä. Ei hän voittanut keijukaistyttöä impulsiivisuudella ja tunteilulla.

”Miksi aina Celine? Miksi tavoittelet jotain, mitä et voi koskaan saavuttaa?” Amatis sopersi kyynelten lomasta tyynnyttyään sen verran, että uteliaisuus vei voiton hänen katkeruudestaan.

”Mitä tarkoitat?” Stephen kysyi kummastuneena. Amatis kääntyi ympäri valmiina läimäyttämään poikaa, mutta näki tämän kasvoilla vain pysäyttävää hämmennystä. Pojan tuuheiden kulmien väliin oli muodostunut ryppyjä, jotka olisivat vuosien päästä aina näkyviä, mutta vielä iho oli sileä. Amatis onnistui viime hetkellä estämään itseään koskettamasta tuota kohtaa.

”Celine ei tule koskaan vastaamaan tunteisiisi.”

Stephen näytti hetken hämmentyneeltä, sitten syylliseltä. Pojan katse pyyhki maata heidän ympärillään ja suu avautui muutamaan otteeseen. Kihlasormus pojan sormessa näytti aikaisempaa suuremmalta ja raskaammalta.

”Oletko kuullut tarinaa apinasta, joka tavoitteli kuuta taivaalta? Se näki heijastuksen kuusta lammen pinnasta ja kurotti sitä kohti mutta putosi ja hukkui”, Amatis kertoi synkästi. ”Ja sinä olet se apina.”

Stephen katsoi häntä surullisesti kultaisilla silmillään. ”Miten sinä eroat minusta?”

Miten sinä eroat minusta? Olet apina, joka tavoittelee kuuta kuten minäkin. Amatis kiristeli hampaitaan ja marssi poispäin metsästä. Hän tarvitsi aikaa rauhoittua.

”Jätä minut yksin. Tarvitsen aikaa ajatella”, Amatis pyysi. Stephen nyökkäsi ja puristi nopeasti hänen olkapäätään.

”Ero on siinä, että yritän pelastaa typerän, mustan veden varaan joutuneen apinan”, Amatis mutisi vaimeasti itsekseen Stephenin kadottua joen suuntaan. Jos Stephen valitsisi Celinen, Amatis purkaisi kihlauksen, vaikka jo pelkkä ajatus satutti. Hän ei kuitenkaan halunnut katsoa vierestä, kun Stephen kärsi onnettomassa avioliitossa, johon heidän vanhempansa heidät olivat painostaneet. Oli pieni mahdollisuus, että Celinen ja Stephenin kiintymys oli pelkkä kesäromanssi, jolle he voisivat nauraa yhdessä takkatulen ääressä vuosien päästä.

Amatis värähti viileän tuulen puhaltaessa ohuiden vaatteiden läpi ja heitti muutaman puunkappaleen nuotioon Celinen kävellessä keijukaisaskelillaan häntä kohti vailla huolen häivää. Ehkä. Tai ei ehkä sittenkään. Kaipa Celinelläkin oli omat huolensa, mutta vaalea tyttö osasi piilottaa ne. Amatis katsoi, kuinka Celine nuolaisi huuliaan hermostuneesti ja veti syvään henkeä. Eikö iltaan ollut mahtunut jo tarpeeksi draamaa?

”Amatis, sopiiko vaihtaa sananen kahden?”

Amatis nyökkäsi ja seurasi Celineä luultavasti samaan paikkaan, mihin Maryse oli tytön johdattanut aiemmin.

”Minulla ei ole aikomustakaan yrittää viedä Stepheniä”, Celine totesi ennen kuin he olivat edes ehtineet pysähtyä.”Aion mennä kertomaan sen hänelle, mutta mielestäni sinun on tärkeämpää tietää, etten aio asettua vastustajaksesi.”

”Miksi…?” Amatis sopersi yllättyneenä. Hän tiesi, ettei Celinellä ollut tunteita poikaa kohtaan, mutta ei ollut koskaan olettanut käyvänsä tätä keskustelua. Mitä Maryse oli sanonut Celinelle? Kukaan muu ei voinut olla tämän äkillisen muutoksen takana. Maryse oli ”alkuperäisen piirin” jäsen, yksi kolmesta. Varmasti tämä tekisi kaikkensa, jotta he pysyisivät ystävinä.

”Hän tarvitsee jonkun lohduttamaan”, Celine vastasi ja iski silmää. ”En kyllä väitä, että se olisi helppoa, mutta olen varma, että onnistut.”

”En minä sitä! Miksi et vain vie häntä?” Amatis kysyi vaativalla äänellä ja katsoi Celineä epäluuloisesti. Tytön kannustuspuheen hän jätti huomiotta.

”Koska en ole kiinnostunut, ja sinä pidät hänestä. Sitä paitsi minulla on jo joku”, tyttö myönsi punastuen lievästi. Amatis ei ollut varma, kuinka hänen pitäisi suhtautua siihen, että tyttö saattoi puhua Stephenistä samalla tavalla kuin vaikkapa professorin tylsästä luennosta mutta punastui heti, kun piti puhua omasta poikaystävästään. Tavallaan se oli hassua, ja samalla Amatis huomasi mahdollisuuden maksaa vähän kaunoja.

”Niinkö? Kuka?”

”E-e-en voi kertoa”, Celine änkytti ja otti askeleen taaksepäin. Amatis seurasi perässä. Toinen askel, kolmas, neljännen jälkeen Celine törmäsi puunrunkoon ja painautui sitä vasten.

”Celine”, Amatis sanoi tyynen käskevällä äänellä, mikä sai yleensä muut hermostumaan.

”En voi. Joutuisimme molemmat pulaan!”

”Mitä lajia tällä kertaa? Maallikko?” Amatis kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja sovitteli vinon hymyn kasvoilleen. Hän toivoi näyttävänsä epäilevältä, jotta Celine paljastaisi kuka tämä mystinen henkilö oli. Se oli joko joku heidän ryhmästään, joka oli jo varattu, tai jollain muulla tavoin epäsopiva. Tyypillistä Celinelle joka tapauksessa moinen soveliaisuussääntöjen venytys, minkä vuoksi nainen harvoin kertoi suhteistaan.

”Itse asiassa nefiili”, Celine kivahti puolittain loukkaantuneena, mutta suurimmaksi osaksi nolostuneena. Tytön posket hehkuivat punaisina, sävyn erotti jopa hämärässä. ”En minä maallikkoa huolisi.”

”No, jos minä oletan, että se on Jo, enkä kysy mitään”, Amatis naurahti.

”Jo?” Celine kuiskasi punastuen vielä enemmän.

”Varattu, ei sopiva, enkä usko, että Maryse on tyyppiäsi”, Amatis kiusasi. Hän taputti Celineä olkapäälle kuten aina aiemminkin ja jätti tytön seisomaan suu auki polulle.

Hyräillessään matkalla takaisin hän ymmärsi pilailleensa Celinen kustannuksella ensimmäistä kertaa kuukausiin. Huulet kaartuivat leveämpään hymyyn. Amatis tunsi olevansa vapaampi kuin pitkän aikaan. Ehkä asiat järjestyisivät myös Stephenin kanssa. Olihan hän onnistunut korjaamaan yhden särkyneen ystävyyssuhteen, vaikkei se ollut kokonaan tai edes suurimmalta osin hänen ansiotaan.

"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Hei, jatkoa!

Oli kiva huomata, että tässä luvussa puhuttiin Amatiksesta. Se jää niin pieneen rooliin kirjoissa, vaikka materiaalia tarinaan olisi vaikka kuinka, että oon ihan kikseissä kun se saa vihdoin vuorosanoja ja tärkeämmän roolin tapahtumissa. Celine sen sijaan - no, se on ihan jees. Mutta en osannut tämän perusteella pitää siitä. Toisaalta se esiintyi Amatiksen ajatusten kautta, ja siksi varmasi negatiivisemmassa valossa. Amatiksellahan on syynsä olla pitämättä Celinestä.

Hyvin kirjoitettu tämä oli taas, ja otat nyt jokaisen hahmon mukaan paremmin kuin aikaisemmin! Kaikki oli mainittu, mutta kenestäkään 'tarpeettomasta' ei ollut liikaa informaatiota, eikä kenestäkään 'tarpeellisesta' liian vähän. Celinestä tosin lukisin tosi mielelläni lisään. ja Jocelynistä ofc, rakastin kohtaa, jossa Amatis vihjaili Celinen olevan rakastunut Jocelyniin, hih! ; >

Aijoo ja rakastan tätä sanaa:
Lainaus
kertakäyttörakkauskaatopaikka

Tällaista lyhyttä tällä kertaa, jatkoa odotellen! Ja paljon onnea kirjoituksiin! ♥

Zam

  • ***
  • Viestejä: 55
Joo, olen vähän hidas lukemaan näitä jatko-osia. : D
Eipä ole mitään erityistä sanottavaa tästä uudesta luvusta. Jouduin lukemista aloitellessa vähän palauttelemaan mieleeni kuka oli kuka ja miten se nyt meni, mutta mukaan pääsin kuitenkin. Ja juuri niin kuin Solembum sanoi, nyt oli sopivasti tietoa "tarpeettomista" ja "tarpeellisista" hahmoista, ei ollut niin sekavaa enää.

Totta, Celine oli sievä. Söpö, vallaton ja hurmaava kevättyttö, joka tanssahteli viattomasti kukkaniityllä, mutta ei ollut mitään pysyvää.
Ah, rakastan tätä kuvausta. ♥ Muutenkin tuollaiset söpöt ja viattomat kukkaniitty- ja kevättyttövertaukset on jotenkin niin hymyilyttäviä, että tälle varsinkin sulin. ♥

Tämä oli tälläinen lyhyt välikommentti vain, mutta jatkoa jään odottelemaan. Taidan olla auttamattomasti myöhässä (olenko? ei hajua), mutta ellen ole niin täältäkin onnea kirjoituksiin jos vielä ehtii! (:

Welmasein

  • Makeisprinsessa
  • ***
  • Viestejä: 259
nöyyyyyy :(

tää vaikuttaa tosi hyvältä ja lupaavalta. on kiva lukee varjojen kaupunki ficcejä, joita ei oikeestaa
missää oo muuten ku alec/magnus parituksella.

kirjota jatkoo ku ehit, oot saanu yhen innokkaan lukijan lisää :)
Me ihmiset emme tule maailmaan, vaan maailma tulee meille. Syntyessään ihminen saa koko maailman lahjaksi.

Jostein Gaarder - Enkelimysteerio

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Kiitos kommenteista ihan mielettömän paljon. Virtuaalihaleja kaikille kannustuksesta :D

Sole, Amatis on hauska tyyppi. No, kaikki Valentinen piiriläiset on aika kiehtovia, koska heistä ei ole paljoa kerrottu. Paitsi siis Lukesta, ja hänestäkin siinä vaiheessa, kun hän on ollut maan alla vuosia. Sun ei tarvitse tykätä Celinestä - vielä. Odotas kun päästään osioon, jossa Celine ei ole yhtä negatiivisessa valossa ;) Voin ilahduttaa sua sen verran, että sekä Celinellä että Jocelynillä on vielä omat kappaleet.

Zam, kiitos, ei haittaa, vaikka onnentoivotus ei ehtinyt itse kirjoituksiin, tulokset on vielä hämärän peitossa :) Mäkin olen hidas lukemaan jatko-osia, ymmärrän tunteen  :)

Welmasein  :o uusi lukija Razielin piiristä kertovaan ficciin. Suurin osa VK:ta finissä kirjoittavien tuotannosta tosiaan taitaa Malecia paitsi mulla, kun mä shippaan kaikkea muuta outoa kuten Marygenia(Maryse/Imogen). Ja löytyyhän finistäkin pari Clacea ja Alec/Jacea ja muutamia muita. Sun ei muuten tarvinnut kauaa jatkoa odottaa  ;D



Clary
New York, 2007

**

”Äiti?” Clary aloitti hivenen epävarmasti astuessaan keittiöön, jossa hänen äitinsä laittoi ruokaa. Jocelyn ei ollut tähän mennessä kertonut kovin paljoa varjometsästäjistä, eikä Clary odottanut tilanteeseen tulevan muutosta kovin nopeasti.

”Niin?” Jocelyn kysyi.

”Millaisia Jacen vanhemmat olivat? Löysimme vanhan valokuva-albumin ja näimme heidät”, Clary selitti nopeasti. Pelottavat asiat oli helpompi sanoa nopeasti. ”Celine ja Stephen Herondale, eikö?”

”Ei!”

Clary hätkähti. Hän muisti kaksi kertaa, jolloin hänen äitinsä oli kuulostanut samalla tavoin ehdottomalta, ja silloin Clary oli hankkiutunut vaikeuksiin. Ensimmäisellä kerralla hän ja Simon olivat vahingossa sytyttäneet kemianluokan tuleen. Toisella kertaa he olivat väitelleet kiivaasti siitä, oliko äidillä ollut oikeutta muokata hänen muistiaan. Clary oli korottanut ääntään hieman liikaa keskustelun tuoksinassa, joten Jocelyn oli joutunut oikaisemaan häntä.

”Anteeksi”, Clary kiirehti sanomaan, mutta hänen äitinsä viittoi hänet hiljaiseksi. Clary katsoi kummastuneena. Jocelyn oli kalvennut lähes valkoiseksi.

”Mikä hätänä?” Luke kysyi hätääntyneenä. Mies oli sännännyt keittiöön olohuoneesta parissa sekunnissa. Luke oli käynyt heillä viikoittain syömässä Valentinen kuoleman jälkeen, ja Clary oli todella onnellinen, että heidän perheensä oli taas koossa. Nyt kun Valentine ei ollut enää elossa, äiti varmasti menisi pian Luken kanssa naimisiin.

”Kysyin vain Jacen vanhemmista”, Clary sopersi yllättyneenä. Luken kasvoilla häivähti jokin tunne, jota hän ei ehtinyt tunnistaa.

”Niinkö? No, se tarkoittaa, että sinulla ei ole parempaa tekemistä, joten voit tulla auttamaan minua kirjahyllyn kasaamisessa”, Luke totesi ja marssi takaisin olohuoneeseen. Clary tuijotti miehen perään uskomatta korviaan. Ei parempaa tekemistä?

”Clary!” Luke huusi olohuoneesta ärtyneesti.

”Tullaan, tullaan”, tyttö huokaisi. Hän potki mattoa kävellessään pois keittiöstä ja tiesi äitinsä katsovan paheksuen, muttei välittänyt. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt? Ei kai Jacen vanhemmista kysyminen voinut olla kiellettyä? Ehkä kaikki olivat salaliitossa, jotta hän ei saisi tietää mitään poikaystävänsä vanhemmista. Tai ehkä ei sittenkään, salaliittoteoriat olivat järjettömiä.

”No mitä?” Clary kysyi ja katsoi valkoisia kappaleita. Hän oli aina vihannut palapelejä ja arvoituksia ja kaapin tai hyllyn kasaaminen hänen edessään olevista kappaleista oli sellainen. Miksei äiti voinut hankkia valmista hyllyä Ikean yritä-koota-se-itse-vaikka-se-on-mahdotonta tuotteiden sijaan.

”Jocelyn ja Celine olivat hyvin läheisiä. Älä mainitse häntä Jon kuullen”, Luke kuiskasi nostamatta katsetta paperilapusta, jossa oli mukamas ohjeet kappaleiden yhdistämistä varten.

”Jo?” Clary toisti kykenemättä estämään virnistystä. Luke kutsui hänen äitiään hellittelynimellä.

”Jocelynin”, Luke korjasi, ”vanha paha tapa.”

”Celine taas?” Clary kysyi leikillään.

”Niin”, Luke totesi äänensävyllä, joka kertoi, että keskustelu aiheesta oli ohi. Mies ojensi kasaamisohjeen Clarylle. ”Kasaa sinä se puoli.”

”Ja varo niitä tappeja!” Mies lisäsi nopeasti Claryn tuijottaessa ohjetta sanattomana. Oliko Luke ollut tosissaan kaapin kasaamisen suhteen?

”Mitä tappeja?” Clary kysyi ymmällään. Luke osoitti pieniä puisia kappeleita, jotka hän oli kiinnittänyt toisen kappaleen päähän. ”Etkö sinä naulaa tätä kasaan?”

Vastaukseksi Luke mulkaisi häntä säälivästi.



Illalla kelloradion punaiset numerot näyttivät kellon olevan aivan liikaa, mutta oven alta heijastuva valo oli vetänyt Clarya puoleensa kuin kynttilä yöperhosia kesäisin. Hän kuunteli korva vasten ovea, oli kuunnellut siitä asti, kun Celinen nimi oli mainittu hänen etsiessä jotain rentouttavaa luettavaa taskulampun valossa. Äiti ja Luke liikkuivat ympäri taloa, epäilemättä äiti halusi täyttää uuden kirjahyllyn olohuoneen nurkkaan ja keittiön pöydälle kasatuilla kirjapinoilla.

”Otatko lasin viiniä, Jocelyn?” Luke huikkasi niin hiljaa, ettei Clary olisi herännyt unesta. Luke ja äiti olivat tunteneet toisensa vuosikausia, mutta vaikka molemmat olivat tunnustaneet tunteensa toisilleen, ei mikään ollut muuttunut. Clary oli odottanut, että he kutsuisivat toisiaan edes rakkaiksi tai vastaavilla nimityksillä. He eivät olleet edes kihlautuneet.

”Kiitos”, Jocelyn sanoi kuulostaen ainakin oven läpi oudolta.

”Onko kaikki hyvin?” Luke kysyi huolestuneena. Clary hymyili itsekseen. Mies oli todella huolissaan äidistä.

”Muistelin vain Celineä. Siitä on ikuisuus, mutta se ei muutu yhtään helpommaksi.”

Clary painautui tiukemmin ovea vasten erottaakseen sanat paremmin. Menisivätpä aikuiset olohuoneeseen tai keittiöön, jotta hän voisi raottaa ovea vähän. Niin kauan kun toinen liikkui ympäri, huomaisi raottuneen oven. Clary ei koskaan nukkunut ovi auki. 

”Hänen kuolemansa muistelu?” Luke kysyi. Clary ei kuullut äitinsä vastausta, mutta kykeni päättelemään sen miehen seuraavista sanoista: ”Eikä tuska välttämättä koskaan katoa. Tehän olitte hyvät ystävät viimeisen vuoden aikana, eikö?”

”Kuinka niin?” Äiti kuulosti vähän ärtyneeltä. Tai ehkä tämä puolustautui joltain tulevalta syytökseltä. Voisiko äiti liittyä jotenkin Celinen kuolemaan? Clary pudisti päätään ja kirosi villiä mielikuvitustaan. Hänen äitinsä ei ollut tappaja, ja jos olisi, Luken sanat eivät olisi sopineet keskusteluun.

”No, te olitte erottamattomat Celinen häihin asti.”

”Niin…” Äiti vastasi hitaasti.

”Sinä päivänä tuskin puhuitte toisillenne. Mikä teidän välinne rikkoi?”

”Riitelimme. Jacesta, jos sinun on saatava tietää”, Jocelyn kuulosti nyt erittäin ärtyneeltä. Se ei kuitenkaan kiinnostanut Clarya, vaan Jacen maininta. Oliko äiti tiennyt Jacen olemassaolosta ennen lavastettua kuolemaansa? Entä Luke, miksi tämä ei olut koskaan sanonut, ettei Jace ole hänen veljensä? Ja… Clary tärisi raivosta. Jace oli sanonut joskus kertonut, että Maryse oli ollut ensimmäinen, joka kutsui poikaa Jaceksi. Kuinka moni oli tiennyt? Mikä salaliitto heidän ympärilleen oli muodostumassa?

”Ei ole pakko kertoa. Sinulla on oikeus omiin salaisuuksiisi”, Luke sanoi. Claryn teki mieli kirkua, ettei ole. Hän halusi totuuden. Hän halusi tietää nyt heti, miksi kaikki tuntuivat tietävän Jacesta.

”Vaikka niillä olisi suuri vaikutus?

”Niin. Ei ole pakko vastata, tiedätkö kuka pojan isä on? Jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole Stephen.”

”Ei ole isää. Celine ei koskaan seurustellut miehen kanssa.”

Clary kurtisti kulmiaan. Oliko häneltä jäänyt olennainen lisääntymistä koskeva biologiantunti väliin? Hän oli elänyt siinä käsityksessä, että ihmiset ja varjometsästäjät lisääntyivät samalla tavalla. Tai ehkä varjometsästäjät kykenivät jakaantumaan kahtia kuten amebat?

”Eikä kyseessä ollut ilmeisesti yhden yön kestävä juttu?” Luke kysyi epäilevästi, ja jatkoi ällistyneemmin: ”Kuinka hän sitten tuli raskaaksi?”

”Jaa-a, ei hänkään tiennyt.”

”Toinen Neitsyt Maria?”Luke kysyi huvittuneena ja Clary puri huultaan, jottei olisi nauranut tai kommentoinut jotain. Kuinka moni oli vielä 18 tai 19 -vuotiaana neitsyt? No, Alec ehkä, mutta poika oli eri asia.

”Älä ole naurettava.”

”Mitä sitten tarkoitat?”

”Kaikkia asioita ei kannata kaivaa esille. Totuus aiheuttaisi vain lisää surua.”

”Puhutko Clarysta?”

”Lucian”, äiti varoitti, mikä tarkoitti myöntävää vastausta. Clary toivoi, ettei Luke perääntyisi nyt, kun totuus oli lähes selvillä.

”Tiedät, että voit kertoa minulle mitä tahansa, Jocelyn. Rakastan sinua.”

”Saattaa olla niin, että Clary ja Jace ovat sisarukset.”

”Et ole tosissasi!” Luken huudahdus kuulosti suunnilleen samalta kuin ääni Claryn pään sisällä.

”En ole varma. Enkä enää voi kysyä Celineltä.”

”Kuinka voit suhtautua niin tyynesti siihen, että Celine ja Valentine-?”

Clary käännähti selin ovea vasten. Hän ei kuullut äitinsä vastausta, eikä välittänyt. Ovi naksahti kiinni tärykalvojapuhkovan kovasti naksahtaen, ainakin siltä Clarysta tuntui. Hän sulki silmänsä, nojasi päätään kovaa puuta vasten ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan.

Jace oli sittenkin hänen veljensä! Kun poika saisi tietää, kaikki olisi ohi. He eivät enää koskaan suutelisi, eivät edes katsoisi toisiaan sillä tavalla. Clary ei kestänyt ajatusta. Hän ei halunnut käydä sitä kaikkea taas läpi. Jospa Jace ei vain saisi tietää…

Clary hätkähti ratkaisun yksinkertaisuutta. Hänen ei tarvitsisi kutsua enkeliä, haastaa kuningasdemonia kaksintaisteluun tai mitään muutakaan outoa. Riitti, että Jace ei koskaan saisi tietää. Clary ei aikonut luopua pojasta toista kertaa.

« Viimeksi muokattu: 11.04.2012 20:42:32 kirjoittanut Dria »
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Zam

  • ***
  • Viestejä: 55
Ooh, tämä osa jätti kyllä taas innolla odottamaan jatkoa! Ihan jännittää. :'D Eli hyvää tekstiä taas.

Ensimmäisellä kerralla hän ja Simon olivat vahingossa sytyttäneet kemianluokan tuleen.
Miten tämä saikin minut hymyilemään? Ihania yksityiskohtia. Kuten kaapin kokoaminen ja ameba-vertaus.

En osaa sanoa mitään - olisi ehkä pitänyt jättää näin lyhyt ja mitään sanomaton kommentti lähettämättä mutta. Jatkoa odotellen! Tahdon tietää miten käy.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
On ihan kikseissä, kiitos ihan älyttömästi mun illan piristyksestä!

Tykkäsin tosi paljon, tämä ficci tuntuu vain paranevan mitä pidemmälle tarinassa päästään. Luettuani tämän mun on aika vaikea olla jollakin tasolla tykkäämästä Celinestä. Se, miten Jocelyn ei tahdo puhua siitä Claryn kanssa, eikä mielellään Lukenkaan, tee Celinestä paljon entistä kiinnostavamman hahmon. Miksi siitä vaietaan, miksi siitä ei saa puhua?

Jocelynin ja Luken keskustelu oli hieno. Ja vaikka Clary sivustakuuntelijana olikin aika kliseinen ratkaisu, se toimi hyvin. Näin sen pitikin saada tietää, ettei elämä aina mene niin kuin sen luulee ja on luullut menevän. Tällä tavalla kerrottuna sait sen sattumaan, sattumaan paljon ja juuri tarpeeksi. Vaikka Clace ei olekaan ihan minun juttu, oli siinä, että Clary päättää jättää kertomatta faktoja Jacelle, jotain tosi hienoa.

Lainaus
Mikä teidän välitnne rikkoi?”
Näin.
Lainaus
Kuinka moni oli vielä 18 tai 19 -vuotiaana neitsyt? No, Alec ehkä, mutta poika oli eri asia.

Aina Sole Alecin löytää, raks ♥
Lainaus
”Kuinka voit suhtautua niin tyynesti siihen, että Celine ja Valentine-?”
En voi suhtautua tyynesti siihen, että luke on näin tyhmä : D

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Zam, älä vähättele kommentointiasi. Musta on ihanaa kuulla, että A) tätä luetaan ja B) sä kerroit, mistä pidit, ts. missä onnistuin hyvin. Mun mielestä molemmat on tärkeitä. Kiitos kommentista, mä arvostan sitä todella paljon  :D

Sole tässä seuraavassa luvussa voit sitten alkaa pitää Celinestä ^^ Jaa-a, miksiköhän Celine on tabu? En mä vaan tiedä  ::) Claryn oli joko salakuunneltava tai oltava ilman tietoa, koska Jo ei ikinä koskaan milloinkaan kertoisi Celinestä Clarylle. Ja oppiipahan Clary olemaan salakuuntelematta. Lapsukaiset, päivän opetus: salakuuntelu on pahasta. ^^

Luke on tyhmä, koska se ei halua nähdä totuutta, eli että sen naisella on ollut nainen. Loukkaa miehistä itsetuntoa tai jotain :P No siis, Luke elää jossain heteronormatiivisessa kuplassa, jota ficcarit uhkaavat jatkuvasti. Kiitos kommentista ja virhebongauksesta ♥

Seuraavaksi jotain romanttisen kaltaista




Jocelyn
*** Kesä 1989, Idris

Tähdet taivaalla olivat uskomattoman kauniita. Missään päin Alicantea ei ollut miljoonia tähtiä, jotka tuikkivat ja näyttivät täyttävän koko taivaan. Kaupungissa taivaalla oli aina mustia aukkoja ja katulamput valaisivat kadut. Tuuli kahisutti niityn laidalla vahtivienpuiden lehtiä ja tanssitti niityn korkeita kukkia, voiden väriloisto oli hiipunut yöksi. Kaupungin yö oli täysin erilainen, paljon rauhattomampi ja toisella tavalla elävä.

Jocelyn piti enemmän kaupungin yöstä. Joskus hän kiipesi satunaiselle katolle kaupungilla ja vain katseli kaduilla kulkevia varjometsästäjiä. He eivät koskaan nähneet häntä. Valentinen mielestä hän voisi käyttää aikansa paremmin. Joskus yökävely olikin tekosyy tavata Celine, kulkea tytön kanssa käsi kädessä laita-alueilla tai vaihtaa suudelmia varjoissa. Ehkä hän rakasti Celineä. Jocelyn ei ollut varma, kukaan ei ollut koskaan kertonut, mistä tietää rakastavansa. Hän välitti yhtä paljon Celinestä ja Valentinesta, mutta hän ei saanut molempia.

”Hei”, Jocelyn tervehti niityn laitaan ilmestynyttä Celineä. Tämä oli hieman etuajassa ja näytti eksyneeltä vaaleassa kesämekossaan hämärän sinivihreyden keskellä. He olivat sopineet tapaavansa keskiyön aikoihin niityllä.

”Hei”, tyttö vastasi arasti, kultaiset silmät kysyivät lupaa epävarmuutta loistaen. Jocelyn taputti ruohikkoa vieressään, mutta tyttö istahti hänen syliinsä varovaisesti. Kun Jocelyn ei vastustellut, Celine nojautui häntä vasten. Jocelyn piti Celinen epävarmasta puolesta. Valentinen kanssa hän joutui alistumaan miehen tahtoon. Joskus se oli helpottavaa, koska hänen ei tarvinnut päättää asioista. Celine huomioi hänet, ja antoi yleensä Jocelynin tehdä päätökset siitä, mitä he olivat tai tekivät. Välillä se oli turhauttavaa, mutta suurimman osan ajasta hän arvosti sitä, että sai määrätä heidän suhteensa suunnan.

Suuret asiat he tietenkin päättivät yhdessä, esimerkiksi sen, että Jocelyn kertoisi Valentinelle syyskauden alettua ja muuttaisi Celinen kanssa yhteen, vaikka hän oli raskaana. Viime aikoina Valentine oli tehnyt outoja kokeita heidän lapsellaan. Jocelyn oli joutunut juomaan ainetta, jonka pitäisi auttaa lasta, mutta hän epäili sitä. Valentine ei ollut suostunut kertomaan, mitä se oli.

”Kävin kertomassa Stephenille, etten pidä hänestä ja selvitin myös Amatiksen kanssa välimme. Minun olisi pitänyt tehdä niin jo aiemmin, koska nyt tunnen itseni vapaammaksi”, Celine kuiskasi nojaten päätään Jocelynin olkapäätä vasten.

”Se oh hyvä”, Jocelyn totesi kietoessaan toisen kätensä tytön ympärille. Celine naurahti ja nyökkäsi. Tytön sormet etsivät viileästä ruohomerestä Jocelynin sormet, mutta tyttö ei ottanut häntä kädestä.

”Kuinka olet jaksanut kasvattaa pitkät hiukset?” tyttö kysyi koskettaen Jocelynin punaisia hiuksia, jotka olivat paljon pitemmät kuin hänen omansa.

”Halusin pitkät hiukset”, Jocelyn vastasi. Hän katsoi, kuinka Celine erotteli varovaisesti omista hiuksistaan kaksi suortuvaa ja letitti heidän hiuksensa yhdelle palmikolle hitaasti. Hän katsoi valmista, ei kovin taidokkaasti palmikoitua lettiä, jossa punainen ja vaalea kulta vuorottelivat.

”No jaa. Olisi voinut tulla varmaan rumempikin”, tyttö huokaisi, mikä sai Jocelynin tirskahtamaan. ”Toisaalta, olen aina halunnut kokeilla tätä, joten kaipa tämä kelpaa...”

Jocelyn naurahti ja sipaisi Celinen kaulan sivustaa. ”Olet ihan hassu.”

”Niinkö?” Celine kysyi ihmeissään, kääntyi kasvokkain Jocelynin kanssa ja tönäisi tämän selälleen ruohikkoon ja asettui makuulleen aivan tämän viereen. ”Alicantessa olet aina Valentinen. Voin pitää sinut kokonaan itselläni vain harvoin.”

”Celine…” Jocelyn vaikeni kesken lauseen. Mitä hän voisi sanoa, sillä he molemmat tiesivät Celinen sanojen olevan totuus. Hän oli Valentinen tyttöystävä koulussa ja joutui jakamaan vapaa-aikansa kahdelle henkilölle. Tietenkin Celine joutui tyytymään vähempään, koska kulissit täytyi pitää kiiltävinä. Ei onneksi enää pitkään. Vain siihen asti, että Valentine saisi muutaman kannattajan lisää.

”Tunnetko tähtiä?” Celine kysyi yhtäkkiä ja kohottautui kyynärpäänsä varaan.

”En oikeastaan”, Jocelyn myönsi ja katseli taivasta. Celine asettui uudestaan hänen kylkeään vasten ja silitti kasvoja varovaisesti. Jocelyn otti mallia toisesta ja tunnusteli Celinen kasvonpiirteitä.

 Kumpikaan ei uskaltanut liikahtaa tai sanoa mitään, jottei olisi rikkonut tunnelmaa. Ja molemmat tiesivät, että jotain pitäisi sanoa tai tehdä jännitteen muuttuessa voimakkaammaksi. Jocelyn katsoi kapeaa lettiä, jolle Celine oli heidän hiuksensa sitonut ja sitten toisen vaaleita huulia. Hän halusi suudella, mutta pelkäsi rikkovansa hetken unenomaisuuden. Jocelyn ei edes tiennyt, oliko hän unessa vai tapahtuiko kaikki todella.

”Minusta tuntuu, että olen rakastumassa sinuun”, Celine kuiskasi Jocelynin korvaan ja kurottautui suutelemaan tämän suupieltä.


"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Voi, heteronormatiivinen maailmankuvani mureni. Ihan itkettää : D

Joo aloin tykkään Celinestä. Se on jollakin tavalla suloisen pikkutyttömäinen ja käyttäytyy eri tavalla Jon seurassa. On kuin se ei yrittäisi olla yhtään mitään muuta kuin mitä se oikeasti on, ja Jo rakastaisi juuri sitä siinä. Sitä, että se on oma itsensä. Sellainen pikkutyttömäinen ja hassu. En kuitenkaan ajatellut Celinen olevan kliseinen hahmo, tai sellainen, josta ei saa otetta vaikka kuinka yrittäisi. Se oli helppo hahmo, jolla on kuitenkin paljon erilaisia puolia.

Olin iloinen siitä, kuinka Jo ja Celine ovat suunnitelleet muuttavansa yhteen. Harmittaa jo valmiiksi, että ne eivät saa onnellista loppuaan.

Tässä ficissä yksi hienoimmista asioista on se, kuinka se kertoo tarinaa kahdessa eri tasossa ja monella eri näkökulmalla. Se mahdollistaa sen, ettei lukijalle muodostu puolueellista kuvaa tapahtumista. Ei mulla ainakaan ole muodostunut. Valentinesta en pidä, koska tiedän, millainen se tulee olemaan tulevaisuudessa, ja mitä se tekee Jo menneisyyden tarinassa Jon lapselle, mutta muuten en osaa sanoa, kenen puolella olen, tai kuka on musta oikeassa.

Lainaus
Hän katsoi, kuinka Celine erotteli varovaisesti omista hiuksistaan kaksi suortuvaa ja letitti heidän hiuksensa yhdelle palmikolle hitaasti.
Tykkäsin paljon tästä kohdasta! Vasta lainattuani sen tähän aloin miettiä, että 'hitaasti' voisi olla myös 'hiusten' jälkeen, mutta taitaa olla vain mielipidekysymys : )