Kirjoittaja Aihe: Dumbledoren viimeinen muisto | Remus/James, James/Lily, S  (Luettu 3593 kertaa)

piladel

  • ***
  • Viestejä: 141
Nimi: Dumbledoren viimeinen muisto
Kirjoittaja: piladel
Paritukset: Remus/James, Lily/James
Ikäraja: S
Tyylilajit: lievä angst, slash, sellainen perushömpötys
Disclaimer: Rowling omistaa kaikki ficin hahmot, minä juonen ja idean.
Summary: ”Dumbledoren viimeinen muisto tässä ajatuseulassa koskee sinua.”
A/N: Sain tällaisen idean kun selasin tuota ”3 kertaa kun…” –haastelistaa ja bongasin sieltä tuon 3 väljähtynyttä teetä. Ficci sijoittuu siis aivan sodan jälkeiseen aikaan, parin viikon päähän siitä, kun Voldemort on kukistettu. McGarmiwa on Tylypahkan rehtori ja kutsuu Harryn käymään. Harry on edelleen järkyttynyt ja häntä painaa edelleen kaikki kuolemat, joista hän nyt joutuu muutamaa jälleen ajattelemaan.
En oikein ollut ihan varma, minne tämän laittaisin, mutta sitten totesin, että tämä on kyllä vähän söpöilyä ja suhteita :D
Tämä osallistuu tosiaan 3 kertaa kun...-haasteeseen ja nappasin sieltä siis toistona tuon 3 Väljähtynyttä teetä. (Miten niin toistan itseäni?)
Lukekaahan ja kertokaa, mitä pidätte.


*

Harry asteli raskain askelin pitkin Tylypahkan käytäviä. Hän ei olisi uskonut, että astuisi edes linnan pihamaille ainakaan muutamaan vuoteen, mutta siinä hän nyt laahusti kohti rehtorin kansliaa osaamatta ajatella oikein mitään. Tuntui omituiselta olla taas koulussa. Edellisestä kerrasta oli vasta pari viikkoa. Pari viikkoa ilman arven oireilua, ilman ajatustakaan Voldemortista. Velhomaailman sota oli ohi. Samoin oli monen hienon velhon ja noidan elämä…

Älä ajattele sitä, Harry komensi itseään topakasti ja kääntyi oikealle kohdatakseen saman kivihirviön, joka oli vartioinut rehtorin kansliaa jo ties kuinka kauan. Tummatukkainen poika, ei edes kahdeksaatoista vielä täyttänyt, pysähtyi hämmentyneenä. Professori McGarmiwa ei ollut kertonut kanslian salasanaa kirjeessä, jonka oli lähettänyt muutama päivä sitten. Hän oli vain kehottanut tulemaan tapaamaan häntä rehtorin kansliaan perjantaina illalla kello seitsemän. Oli kuulemma ilmaantunut jotain, mitä Harryn täytyisi nähdä.

Ennen kuin Harry ehti alkaa ehdotella mitään satunnaisia velhokaramellien nimiä, kivihirviö heräsi eloon, ja Harry havaitsi seisovansa kasvokkain entisen muodonmuutosten opettajansa kanssa. Minerva McGarmiwa hymyili Harrylle kulmikkaiden silmälasiensa takaa.

”Herra Potter, hyvä että pääsit tulemaan”, professori McGarmiwa sanoi. ”Ajoissakin vielä, kaiken kukkuraksi. Olisit voinut harjoittaa tuota taitoa aikanaan myös muodonmuutostunneille saapuessasi.”

Hän soi Harrylle jo toisen hieman huvittuneen hymyn, johon Harry vastasi selvästi ymmällään.

”Seuraa minua, ole hyvä”, professori McGarmiwa kehotti ja Harry astui hänen perässään kivihirviön takana avautuvaan portaikkoon. Kumpikaan ei sanonut mitään, ennen kuin he olivat päässeet rehtorin kansliaan, joka näytti Harryn muistikuvien mukaan lähes täysin samalta kuin silloin, kun hän oli siellä viimeksi käynyt.

”Öh… professori McGarmiwa”, Harry aloitti, kun sammalenvihreään viittaan pukeutunut nainen sulki oven heidän perässään, muttei osannut muotoilla kysymystään oikein, joten sulki suunsa.

”Istu, ole hyvä, Potter”, professori sanoi ja viittasi tuoliin rehtorin työpöydän toisella puolella. Hän itse istuutui pöydän taakse siihen samaiseen tuoliin, missä rehtori Dumbledore oli aikoinaan istunut, ja tutkaili Harrya jälleen silmälasiensa yli.

”Haluaisitko jotain juotavaa? Teetä kenties?” professori McGarmiwa kysyi. ”Keksiä ehkä?”

”Öh, ei kiitos”, Harry vastasi nopeasti. ”Lupasin Ginnylle, että hoidan tämän pois alta mahdollisimman nopeasti. Me menemme tervehtimään rouva Tonksia ja… öh… katsomaan pikku Teddya.”

Harry vaikeni äkisti ja väisti professorin katseen. Tämä ei häkeltynyt laisinkaan, nousi sen sijaan seisomaan ja asteli pöydän ohitse jonnekin Harryn selän taakse. Harry kääntyi ympäri ja hätkähti huomatessaan eräässä nurkassa Dumbledoren ajatuseulan. Miten hän ei ollutkaan huomannut sitä astuessaan huoneeseen, kun sen kalpea valo tosiaan hohkasi valaisten koko huoneen sen syrjän? Harry katsoi kysyvästi professori McGarmiwaa, joka oli nyt kumartuneena tämän Harryn mielestä hyvinkin salaperäisen taikaesineen ylle niin, että hänen kasvonsa kylpivät nyt sen valossa.

”Menen siis suoraan asiaan”, professori sanoi ja suoristi selkänsä katsoen taas Harrya silmiin. ”Minä ja kollegani otimme tehtäväksemme vihdoin puhdistaa tämän kanslian rehtori Dumbledoren aikaisilta esineiltä ja tulimme löytäneeksi tämän”, hän viittasi kohti ajatuseulaa ja kääntyi sitten taas Harryn puoleen, ”uskoisin osuvani oikeaan epäillessäni, että sinä tiedät, mikä tämä on.”

Harry nyökkäsi. ”Käytimme sitä paljon rehtori Dumbledoren kanssa, kun olin täällä viimeistä vuottani.”

”Aivan, aivan niin. No, tämähän on aivan esimerkillisen voimallinen ja hyödyllinen taikakalu, joten ei ole mitään mieltä heittää sitä menemään”, professori McGarmiwa esitelmöi. ”Päätimme yhdessä siis säilyttää sen, mutta luonnollisesti tyhjentää sen eli poistaa kaikki Dumbledoren sinne lisäämät muistot. Me koimme sillä tavoin kunnioittavamme hänen muistoaan.”

Nyt McGarmiwa vaikeni hetkeksi, ja Harry oli varma, että tämä kuulosti taas jatkaessaan hieman tukkoiselta.

”Kuitenkin tulimme siihen tulokseen, että minä katsoisin nämä muistot läpi, ennen niiden kadottamista”, professori kertoi. ”Aivan siltä varalta, että sieltä löytyisi jotain… noh, tärkeää.”

”Ja sieltä siis löytyi?” Harry kysyi. ”Ja siksi minä olen täällä nyt?”

”Aivan niin, herra Potter”, professori McGarmiwa sanoi hymy suunpielessään, ja Harry oli varma, että olisi ansainnut rohkelikolle pisteen, jos olisi ollut oppitunnilla. ”Dumbledoren viimeinen muisto tässä ajatuseulassa koskee sinua. Tulisitko tänne?”

Harry nousi ja asteli McGarmiwan ja ajatuseulan vierelle toisaalta hieman peloissaan siitä, mitä joutuisi tekemään, toisaalta lähes sietämättömän uteliaana. Mikä olisi sellainen Dumbledoren muisto, joka olisi niin tärkeä ja koskisi häntä, että hänen oli tultava Tylypahkaan asti?

”No niin”, McGarmiwa sanoi ja taputti Harrya olalle. ”Arvelisin, että sinä tiedät, mitä sinun kuuluu tehdä.”

Harry kohotti kulmiaan. ”Minäkö… minäkö saan katsoa sen? Dumbledoren viimeisen muiston?”

Professori McGarmiwan jo vanhoilla ja uurteisilla kasvoilla käväisi jotenkin hieman säälivä ilme, joka kuitenkin oli poissa, kun Harry räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan.

”Kyllä, kyllä saat”, tämä sanoi hieman hiljaisella äänellä. ”Meidän mielestämme sinun olisi oikeus… sillä en usko, että olet nähnyt heitä vielä… sellaisina kuin me heidät muistamme…”

Harry ei enää ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kyse. Kun professori McGarmiwa viittasi taas ajatuseulan suuntaan, Harry huokaisi ja kumartui lähemmäs hopeaisena kimmeltävää ainetta. Kivialtaan pohjaa ei tietenkään näkynyt, sen sijaan Harry havaitsi tuijottelevansa suoraan rohkelikon oleskeluhuoneeseen.

”Ole hyvä vain, herra Potter”, McGarmiwa lähes kuiskasi, ja Harry kumartui niin lähelle, että hänen nenänsä kosketti hopeaista ainetta.

Huone keikahti ja hän putosi syvän tutun mustuuden halki.

*

”Mitä minä oikein teen?”

Remus kohotti katseensa loitsukirjasta, jota oli selaillut paraikaa. James asteli hänen edessään ympyrää haroen hiuksiaan niin, että ne olivat enemmän sotkuisen sekaisin kuin usein Jamesin tapauksessa tyylikkään sekaisin. Remus huokaisi, sulki kirjan ja tunki sen laukkuunsa kärsivällisesti. Jokin kertoi hänelle, että tästä tulisi pitkä keskustelu, joka ei suvaitsisi ainuttakaan häiriötekijää.

”Minkä suhteen?” Remus kysyi, vaikka hänellä olikin aavistus.

”Lily Evansin”, James parahti ja lysähti nojatuoliin teatraalisesti. ”Mitä – ihmettä – minä – oikein – teen?”

”Onko jotain sattunut?” Remus tiedusteli varovasti.

”Sattunut? On sattunut! Paljon on sattunut! Minä olen varmaan kymmenen vuotta – kymmenen viheliäistä vuotta! – yrittänyt saada häntä lähtemään ulos kanssani, mutta vieläkään hän ei suostu edes harkitsemaan!”

Remus mietti hetken ja laski nopeasti, että todellisuudessa James oli jahdannut Lilya vasta kolme vuotta. ”Hmm.”

James kääntyi katsomaan häntä. ”Hmm? Hmm? Sinäkö toteat vain, että hmm?”

Remus naksautti kieltään ja katsoi kärsivällisesti Jamesia tämän ruskeisiin silmiin. ”Älähän nyt tee menninkäisestä peikkoa, James. Varmasti on vielä jotain, mitä et ole kokeillut.”

James naurahti kolkosti ja haroi taas hiuksiaan. ”Joo. Komennuskirousta ei ole tultu kokeiltua, mutta jotenkin minulla on sellainen tuntemus, että se ei toimi noin pitemmän päälle.”

”Joo, voit olla oikeassa”, totesi Remus, joka olisi sillä hetkellä ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä käymässä taas sellaista keskustelua Jamesin kanssa. Miksi se oli aina hän, joka joutui näihin tilanteisiin? Missä Sirius ja Peter luuhasivat aina tällaisena aikana?

”Joten”, James tapitti Remusta herkeämättä, ”mitä – minä – teen?”

Remus ei vastannut heti. Hänellä olisi todellisuudessa ollut monen monituista menetelmää hihassa, joita James ei varmasti olisi tajunnut käyttää edes unissaan, mutta hän olisi antanut melkein mitä tahansa, jottei joutuisi paljastamaan niitä. Valitettavasti Jamesin polttavan katseen alla oli liian tuskaista keksiä nopeaa onnetonta yritystä, oli Remusin pakko vetäistä yksi ässä hihasta.

”Voisit pyytää häntä teelle.”

James räpäytti silmiään silminnähden epäuskoisena. ”Teelle?”

”Niiin. Teelle”, Remus toisti. ”Tänä viikonloppuna Tylyahossa. Matami Puddifootille. Tytöt rakastavat sitä.”

”Niin mutta… mutta…” James änkytti hämmentyneenä. ”Teelle? Tai siis… sehän on… normaalia.”

Remus naurahti ontosti. ”Nimenomaan. Veikkaisin, että Lily pitäisi enemmän teekutsusta kuin sinun edellisistä ’tulisitko-kanssani-katsomaan-palkintohuoneeseen-minun-voittamiani-huispauspokaaleja?’ –kutsusta.”

James punastui, mutta vain hieman. Sitten hän purskahti epäuskoiseen nauruun.

”Kuutamo, hei. Et voi tosissasi olla sitä mieltä, että minun pitäisi pyytää Lily Evans teelle. Tai siis, ihan tosi.”

Remus kohautti olkiaan ja nousi. ”Omapahan on valintasi. Tee miten haluat. Minä vain annoin vinkin.”

Ja hän painui poikien makuusaliin jättäen hämmästyneen Jamesin yksin oleskeluhuoneeseen.

*

”Miksi sinä teet sitä?”

Remus kohautti olkiaan. ”En minä tiedä. Kai James ansaitsee olla onnellinen.”

Sirius tuhahti ja pudisteli päätään. ”Ihan tosi, Kuutamo. James voisi aivan yhtä hyvin olla onnellinen sinun kanssasi. James on jahdannut Lily Evansia jo neljä vuotta –”

”Kolme.”

” – ja tämä on vasta ensimmäinen kerta, kun hän suostui Jamesin kanssa minnekään”, Sirius sanoi. ”Ja se on täysin sinun ansiotasi, senkin epäitsekäs puhpallura.”

Remus huokaisi ja pyöritteli lusikkaansa teemukissa, johon ei ollut koskenutkaan sen tunnin aikana, jonka he olivat Siriuksen ja Peterin kanssa Kolmessa luudanvarressa istuneet. Hän mietti synkästi, mitä James teki juuri sillä hetkellä. Olisivatko he Lilyn kanssa Matami Puddifootilla, niin kuin Remus oli neuvonut? Juttelisivatko he? Suutelisivatko he?

”Ja tälläkin kertaa Jamesin piti jahdata Lilya kokonainen iltapäivä, ennen kuin Lily suostui”, Sirius jatkoi, mutta Remus kuunteli vain puolella korvalla. ”Mutta koska teistä kumpikin on tuollaisia paksupäisiä, jääräpäisiä tumpeloita, te ette vain voi nähdä, miten te olette kuin toisillenne luodut.”

”Joo, ihmissusi ja huispauskapteeni”, Remus virnisti, vaikkei ajatus ollutkaan hänestä lainkaan huvittava. ”Unelmapari.”

Sirius nojautui taaksepäin tuolissaan ja huokaisi turhautuneena. ”Miten vain. Omapahan on ongelmanne. Mutta sen minä sanon, että jos James ja Lily ikinä menevät naimisiin, minä takuulla aion olla bestman ja kertoa tämän kaiken julkisesti hääkekkereissä.”

Remuksella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohauttaa olkiaan. Hän kohotti teemukin huulilleen, mutta laski sen käsistään saman tien. Väljähtynyt tee ei ollut koskaan ollut hänen lempijuomiaan.

*

”On oikeasti tosi kiva, kun suostuit tulemaan tänne kanssani.”

Lily heilautti päätään niin, että punaiset hiukset välkähtivät. Hänen kasvoillaan oli hymyntapainen, kun hän katseli mukiaan hätkähdyttävän vihreillä silmillään ja sekoitti teetään hajamielisesti. James ei voinut muuta kuin tuijottaa. Hän ei voinut uskoa tuuriaan.

”Tai siis, että se on tosi hienoa. En voi väittää, että yritykseni ovat aina olleet loistavia…”

Lily naurahti ja se oli kuin feeniksin laulua Jamesin korville. ”No eivät todellakaan. En ymmärrä, miten sinun pieneen kalloosi syttyi normaalien treffien idea.”

James hymyili takaisin ja kiitti mielessään Remusta ja vannoi, ettei enää koskaan lunttaisi tältä taikuuden historian kokeissa. ”Joo, no, ajattelin vain että tästä sinä takuulla pidät…”

Lily jatkoi teensä sekoittelua ja hymyili edelleen. ”Et sinä oikeasti ole niin kamala, kuin minä olen antanut sinun ymmärtää.”

”Enkö?” James kysyi ja punastui hieman omaa typeryyttään. ”Tai siis… öh… kiitos. Kai.”

Lily hymyili edelleen ja nousi seisomaan. Älä nyt lähde, James ehti säikähtää, mutta rauhoittui, kun Lily iski hänelle silmää.

”Mitä jos mentäisi jonnekin vähän rauhallisempaan paikkaan?” hän ehdotti, ja James huomasi vasta silloin, että kaikki pöydät olivat täynnä tylypahkalaisia pareja, ja että pieni kuppila ei ollut lainkaan rauhallinen, vaan täynnä puheensorinaa. Hän nousi myös, tarttui Lilya kädestä ja hymyili.

”Mennään vaan.”

He astuivat ulos kellon kilahduksen saattelemina jättäen kaksi jo väljähtynyttä teetä nurkkapöydälle.

*

Harry palasi rehtorin kansliaan töksähtäen ja kompuroi nopeasti ylös lattialta. Hänen päässään pyöri hurjasti, ja hänen oli otettava tukea läheisestä pöydästä. Professori McGarmiwa seisoi edelleen samalla paikalla ajatuseulan vieressä kuin hetki sitten. Hänen silmänsä kimmelsivät.

”Oliko… oliko Remus… professori Lupin… ihastunut minun isääni?” oli Harryn ensimmäinen lausahdus, kun hän taas oli toipunut niin, että saattoi puhua.

Professori McGarmiwa nyökkäsi ja hymyili Harrylle. ”Minä uumoilin sellaista silloin kun… kun he kävivät Tylypahkaa. Kaikki ne katseet…”

Harry ei tiennyt mitä ajatella, joten hän yritti olla ajattelematta mitään siinä kuitenkaan onnistumatta. Hän oli juuri nähnyt isänsä. Ja Siriuksen. Ja Remuksen. Ja Peterin. Kaikki neljä kelmiä. Ja Remus oli ollut ihastunut hänen isäänsä, vaikka James oli jahdannut Lilya jo kolme vuotta? Miten kukaan – Sirius, Remus, McGarmiwa, kukaan – ei ollut aikaisemmin kertonut sitä hänelle?

Oli kuin McGarmiwa olisi lukenut hänen ajatuksensa. ”Uskoisin, että Remus jätti tietoisesti kertomatta tätä sinulle, samoin Sirius. Remuksella oli niin paljon kestettävää kouluaikana muutenkin, että luultavasti hänen tunteensa Jamesia kohtaan olivat hänelle jo siksikin niin henkilökohtaisia. Sirius oli tietenkin niin ovela ja nokkela, että huomasi, mutta en usko, että James tiesi koskaan.”

Harry nyökkäsi. Hän ei saanut sanaa suustaan.

”No niin”, professori McGarmiwa sanoi sitten reippaasti ja niiskaisi. Hänen silmänsä kimmelsivät entistä enemmän. ”Tämä oli sitten tässä. Sinullahan oli kiire tapaamaan neiti Weasleytä ja rouva Tonksia. Aivan, vie heille terveisiä.”

”Joo, niin”, Harry sanoi. McGarmiwa saattoi hänet kanslian ovelle ja avasi sen hänen puolestaan.

”Ai niin, ja Harry”, hän vielä sanoi, ennen kuin Harry ehti kadota portaisiin. ”Sirius ei kailottanut sitä kaikkea Lilyn ja Jamesin häissä, vaikka olikin bestman.”

"Niin minä... niin minä arvelinkin", Harry sanoi, empi hetken ja jatkoi sitten: "Tuota, professori? Minä mietin vain, että... miten Dumbledore oli saattanut nähdä nuo muistot? Hän ei edes ollut siellä paikalla, minä en ainakaan nähnyt."

Professori McGarmiwa ei vastannut heti. Kun hän puhui, hänen äänessään kuulsi hienoinen kunnioitus.

"Dumbledore oli hyvin mahtava velho, Harry. Olen varma, että hänellä oli omat keinonsa."

Hän hymyili ja taputteli silmiään skottiruutuisella paperinenäliinalla. Harry hymyili takaisin pala kurkussa, ennen kuin laskeutui kiviportaat takaisin Tylypahkan käytäville.

*

End.


A/N: Virheistä saapi ilmoitella, jos niitä sieltä löytyy, pahoittelen niistä jo etukäteen. Kommenteilla olisi toivottavaa, että minua heittelisitte ^^
« Viimeksi muokattu: 15.03.2015 02:54:51 kirjoittanut Kaapo »

Amca

  • ***
  • Viestejä: 172
Vs: Dumbledoren viimeinen muisto
« Vastaus #1 : 09.08.2008 13:48:27 »
Oot niin hyvä ^^ Kelmit ovat ihania ja sä oot saanut ne kovin omanlaisikseen, ainakin mun mielikuvitukseen sopiviksi. Remus on sellainen remppa ja James on sellainen lahoaivo =) Se on aina niin ukavaa, kun joku saa kelmeistä noin mukavat. Vähän se alku oli kyllä tylsähkö - tai sitten se johtui siitä, että olin ihan unessa sitä lukiessani. Mutta oikein kivan tuollaisen sait kehitettyä, nyt tekee mieli lukea lisää kelmeilyä.

Kiitos.
"we all need to belive there's hope" - Shii's song

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 773
Vs: Dumbledoren viimeinen muisto
« Vastaus #2 : 09.08.2008 14:05:23 »
Vau! Olen aivan sanaton, rauhallisen sanaton. En mitenkään innoissani enkä mitään, vaan rauhallinen.
Tässä oli oikeasti ainesta. Itse asiassa otsikko oli ensimmäinen asia, joka kiinnitti huomioni. Seuraavaksi paritus James/Lily(silmäni hyppäsivät R/J parituksen ohi, lisää siitä pian) ja sen jälkeen summary, jotka kaikki yhdessä saivat minut lukemaan tämän ficin.

Ensimmäiset ajatukseni parin ekan kappaleen aikana olivat, että osaat ihan oikeasti kirjoittaa. Kuvailun ansiosta näin koko tämän ficin ajatuksissani, kuin HP-filminä. Sitä tapahtuu usein kirjoissa, muttei niinkään ficeissä. Tässä oli ainesta. Ei ainesta kirjaksi, mutta kirjoittajan taitosi tekisivät pelkkää hyvää kirjallisuudelle.

Okei, ehkä hieman yliampuvaa, mutta tätä minä ajattelin. Osaat kirjoittaa oikein. Tällä en tarkoita kielioppia, oikeaa sanajärjestystä, enkä muutakaan, vaan sitä riittävää kuvailua, tapaa millä saat tapahtumat elämään.

Ainoa, mistä tässä ficissä en pitänyt, oli se, että Rem oli homo. Minun maailmassani hän on 100% hetero. Se oli harmittavaa tajuta, kun en ollut huomannut R/J paritusta alussa.

Mutta suuret, suuret kiitokset upeasta lukukokemuksesta.

between the sea
and the dream of the sea

Lily Potter

  • Vieras
Vs: Dumbledoren viimeinen muisto
« Vastaus #3 : 09.08.2008 14:28:37 »
Mhh-mm.

Tämä oli oikein mukava. Vähän hämmentävä, mutta hyvä. Asiat tapahtuivat niin äkkiä, että aivoillani kesti hetken aikaa :D Hienoa työtä *nostaa peukua*

Lily P.

-Full Moon-

  • ***
  • Viestejä: 15
  • Emma Watson<3 Kaunis ja suloinen<3
Vs: Dumbledoren viimeinen muisto
« Vastaus #4 : 09.08.2008 15:37:02 »
Tää oli ihan kiva;D ihanan rauhalline tuntuma ja samalla hauska:D

Forlorn

  • ***
  • Viestejä: 201
  • Sukkapuikko
Vs: Dumbledoren viimeinen muisto
« Vastaus #5 : 10.08.2008 15:43:38 »
En ollut Amcan kanssa samaa mieltä. Tämä ei missään vaiheessa ollut tylsä.
Ficci oli hyvää tekstiä, osaat kirjoittaa (se on tullut moneen otteeseen selville).
Juoni oli hyvä, kuvailua oli mukavasti. Virheitä ei pomppinut esiin, vaikka ilman betaa tämän kirjoititkin ^^ Mahtavaa!
Joo, mie lähden nyt, etten myöhästy näkemästä teitä ihmisiä.

Nabi.

  • ***
  • Viestejä: 267
Vs: Dumbledoren viimeinen muisto
« Vastaus #6 : 10.08.2008 18:45:49 »
Vauh! Ihana ficci.... En ois ite parempaa saanu aikaan... Awww... James/Lily ja James/Remus <33 Eka ficci minkä luin täältä xDD
Everyone thinks that I have it all
but it’s so empty living behind these castle walls
nobody knows i’m all alone
but there’s no place to fall.

minävain

  • ***
  • Viestejä: 12
Vs: Dumbledoren viimeinen muisto
« Vastaus #7 : 01.12.2008 20:39:45 »
Minä pidin tästä ficistä. Jotenkin se oli niin... no oikean tuntuinen. Harry ja McGarmiwa olivat ihan omat itsensä ja loivat hyvän "kehyksen" tälle R/J ficille... Ja oli mukava kerrankin lukea sellaista ficiä, että Sirius oli fiksu ja tajunnut toisten tunteista jotakin eikä ollut sellainen uuno kuin yleensä. Se bestman-heitto oli kyllä ihan huippu! :D Remusta tosin kävi hieman sääliksi mutta kaikkea ei voi saada.  Kävi Remusta kyllä sääliksi ja sitten rupesi ärsyttämään se Lily ja James juttu...  :)
Paljon olit kyllä saanut asiaa ja erilaisia tunteita ujutettua mukaan noin lyhyeen juttuun. Tälläisiä tekstejä olisi mukava lukea enemmänkin.