Ikäraja: sallittu
Genre: masentelua
Esilukija: Arte
Yhteenveto:
Kuinka he voivat oikein asua täällä? A/N: Koulutyö aiheesta "paikka jossa ei voi asua". Itselläni on suuri rakkaus Helsinkiä kohtaan, mutta ymmärrän kyllä myös sen, miksi jotkut vierastavat kaupunkia.
Valokaupunki
Heljän huoneen ikkunoista näkee alas parkkipaikoille ja kauas itään. Hän tietää jälkimmäisen siitä, että joka aamu aurinko loistaa niin kipeän kirkkaana suoraan huoneeseen, että verhoja on aivan pakko pitää kiinni pitkälle puoleen päivään saakka.
Pienessä huoneessa on vain kaikki tarpeellinen; sänky, työpöytä, vaatekaapit, musiikkisoitin ja basso. Koulukirjat on kasattu yhdeksi pinoksi huoneen nurkkaan, mahdollisimman kauas kaikesta, ja unohdettu sinne. Ja Heljä istuu sängyllään, nojaa selkäänsä seinään ja kuuntelee, kuinka Silja tiskaa heidän yhteisessä keittiössään.
Parkkipaikalle ajaa uusi auto, likaisenvalkea, sellainen vanha ja rähjäinen. Heljä on nähnyt jo monta sellaista autoa. Hän on ottanut tavakseen istua ikkunassa ajattelematta oikein mitään, tuijotella kaduilla ajavia autoja sekä ohikulkevia ihmisiä ja pyöritellä päässään yhtä samaa lausetta. Että kuinka he oikein voivat asua täällä.
Helsingin keskustassa on joka puolelle tungosta, punaisia liikennevaloja ja suuria mainoksia. Heljä kävelee tottuneesti Aleksanterinkatua eteenpäin ja yrittää olla näkemättä sitä kaikkea. Raitiovaunut pitävät meteliä vyöryessään ohitse, joku tönäisee tyttöä kyynärpäällään juostessaan siihen eikä edes pysähdy katsomaan taakseen. Joulukatu on avattu, se saa Heljän jähmettymään paikoilleen. Puut on koristeltu kirkkailla värivaloilla, Stockmannin ikkunoihin tuotu tonttuja ja poroja ja lunta, koska Helsinkiin ei saada tonttuja tai poroja eikä varsinkaan lunta ellei niitä rakenneta itse tekokarvasta, muovisista palasista ja pehmeästä untuvasta. Ihmiset ihastelevat näkymiä, lapset tahraavat ikkunalasin likaisilla sormillaan ja Heljä tahtoisi huutaa kaikille, että painukaa helvettiin.
Metrossa hän istuu takimmaisella ikkunapaikalla, nojaa kasvonsa vasten lasia ja yrittää miettiä, että miksi tähän on tultu. Miksi vasta nyt, melkein kolmen vuoden jälkeen, Helsinki on alkanut näyttää niin rumalta, että julkisen liikenteen ikkunoista katseleminen itkettää? Lähinnä metron, milläpä muullakaan Heljä enää kulkisi kuin metrolla, kulkee sillä keskustaan kouluun ja takaisin Kontulaan istuakseen neljän seinän sisällä opiskelijasolussa ja kuunnella Siljan tiskaamista päivästä toiseen, tuijotella kaduilla ajavia autoja ja kerta toisensa jälkeen epäonnistua maantiedon kirjan avaamisessa.
Miksi hän on vasta sen vuoden aikana huomannut, kuinka ihmismassojen kansoittamat kadut pysyvät lumettomina läpi tammikuun pakkastenkin, kuinka saastaisia ohiajavien autojen ikkunat oikein ovat, kuinka missään ei voi liikkua kuulematta autojen melua jostakin kaukaa. Hymyttömiä ihmisiä Heljä ei jaksa enää hämmästellä; aluksi ne masensivat häntä entisestään, suupielet alaspäin vaeltavat kaupunkilaiset, mutta nyt hän ymmärtää heitä. Kukaan ei ikinä katso Heljää silmiin, mutta kaikilla on silti sanaton yhteys, ja yhteinen onnettomuus on kohdannut heitä kaikkia. He ovat vankeja, vankeina suurten kerrostalojen keskellä, jumissa lähiliikenteen juna-asemilla talvisin, koska valtion rautatiet eivät saa vetureitaan liikkeille raiteiden jäätymisen takia.
Aamuisin metrot ovat täynnä ihmisiä, mutta silti on aivan hiljaista, kuollutta ja pysähtynyttä, kun jokainen matkustaja vain tuijottaa eteensä katse lasittuneena. Iltaisin ei ole sen tyhjempää, mutta silloin elämä valtaa vaunut humalaisten hoippuessa ovista sisään ja haastaessa riitaa. Joku saa nyrkistä kasvoihinsa, verta tippuu mustalle muovimatolle ja Heljän on suljettava silmänsä, ettei alkaisi oksettaa liikaa.
Kontulan ostoskeskuksen edessä seisoo kolmetoistavuotiaita vetämässä tupakkaa posket lommolla. Tyttöjen takeissa on karvareunukset, tiukat farkut nuolevat heidän tikkumaisia jalkojaan ja hiukset näyttävät niin lakkaan sotketuilta, että Heljä ihmettelee, kuka tahtoo sellaisia enää koskettaa. Kuka tahtoisi vetää sellaisen tytön syliinsä ja painaa kasvonsa tämän tukkaan? Kolmetoistavuotiaiden puhe vilisee kirosanoja, alkoholia, seksiä ja kaikki vihaavat vanhempiaan, koulua, parasta ystäväänsä. Miksi kaikkien on oltava niin täynnä vihaa?
Noustessaan illalla varpailleen nähdäkseen itsensä liian korkealle sijoitetusta peilistä Heljä tarkastelee itseään ulkopuolisen silmin ensimmäistä kertaa kuukausiin ja säikähtää näkemäänsä. Hänen kuparinpunainen tukkansa on aivan yhtä luonnollisen kiiltävä ja hyväkuntoinen kuin ennenkin, mutta silmät ovat elottomat, jotenkin eksyneet.
Ehkä se alkoi siinä vaiheessa, kun hän hiljalleen kyllästyi ajelemaan ratikoilla paikasta toiseen ihan vain huvin vuoksi tai siinä, kun uusia katuja ei enää löytynyt eikä hän jaksanut niitä etsiä, lakkasi metsästämästä uusia levydivareita ja keskittyi vain opiskelemaan, pesemään pyykkiä ja syömään edellisen viikon ruokia, koska ei jaksanut enää valmistaa uusia kaiken rutiinielämisen keskellä.
Tai ehkä siinä vaiheessa, kun täytti kahdeksantoista ja hauskanpito muuttui lauantai-illoiksi baareissa, joihin Heljä kuitenkin pian kyllästyi, muttei osannut enää palata ratikkaankaan, kiertämään seiskalla tuttua reittiä Pasilaan ja takaisin.
Tai siinä vaiheessa, kun hän huomasi käyttävänsä puheessaan enemmän bussia kuin linkkaa.
Heljän kasvoilta ovat kadonneet merkit siitä porilaistytöstä, jolle uusi kaupunki oli suuri ja täynnä arvoituksia, ihmeitä ja salaisuuksia. Tahtomattaankin hänestä on tullut enemmän helsinkiläinen, sellainen, joka vaeltaa kadulta toiselle huomaamatta enää suloisia pikkukauppoja niiden varsilla tai vastaantulijoiden vaatteita, rastatukkia ja maahan pudonneita lapasia, joita kukaan ei poimi.
Katulamput loistavat läpi yön eikä missään ole koskaan pimeä. Ja silti silmät eivät ikinä totu siihen, kuinka aamuisin taivas tulvahtaa täyteen valoa. Mutta kai siihen ajan myötä vielä turtuu, kuten kaikkeen muuhun, kuten moottoritien tasaiseen hurinaan, joka halkoo taivasta silloinkin, kun Heljä seisoo meren äärellä. Siihen turtuu, muttei koskaan lakkaa suremasta sitä totuutta, että ainoan kuuluvan äänen pitäisi olla veden tasainen kohina rantakallioita vasten.
