- Title: Was it meant to be
- Author: mao-chan
- Pairing: Edward/Jasper/Alice
- Rating: S
- Fandom: twilight
- Genre: slash/one-shot /fluffy
- Disclaimer: Henkilöt, tapahtumapaikka ja kaikki muu, jonka tunnistatte kirjoista kuuluupi Meyerille.
- Summary:
“Eihän se mitään muuttanut, mutta halusin sinun vain tietävän sen.”- A/N: Pakkohan tällä parituksella oli kirjoittaa, joten saanen esitellä: ensimmäinen slash ficcini.
Was it meant to be
Ensi kertaa nähdessäni sinut, en voinut uskoa silmiä. Olit aivan täydellinen, kullanvärisine hiuksinesi ja sinisine silminesi. En kuitenkaan uskaltanut tavoittaa katsettasi, vaan välttelin kauniita silmiäsi, vaikka ainoastaan halusin nähdä niiden kirkkaan loisteen. En edes meinannut saada sanottua seurassasi mitään, sillä salpasit henkeni. Joskus, aivan vahingossa käteni hipaisi kättäsi ja sydämeni alkoi takoa rintaani vasten hullun lailla.
En edes tiennyt, mitä ajattelit minusta. Aina välillä soit minulle rakastamani hymyn, kun taas joskus katselit haaveillen kaukaisuuteen. Joka päivä ja joka ikinen yö toivoin sinun huomaavan minut, tuhansien muiden joukosta. Viikkoja myöhemmin uskaltauduin jopa puhumaan sinulle. Päivä päivältä aloimme puhua enemmän ja pian olimme jo parhaat ystävät. Silti, janosin aina vain enemmän.
Eräänä iltana, kun istuimme hiljaisessa kahvilassa, minä surren huonoa päivääni, sinä teit jotakin odottamatonta. Hitaasti nostit sormellasi pääni ylös ja painoit pehmeästi huulesi huulilleni. Voimakas hyvänolon aalto tulvahti lävitseni ja en osannut kuin tuijottaa, kun nojasit itsesi takaisin omalle penkillesi.
“Toivottavasti päiväsi parantui edes hippusen verran”, sinä naurahdit.
Olisin halunnut huutaa, sinun pelastaneen päiväni, mutten taaskaan uskaltanut. Aina kun sain tilaisuuden kertoa tunteista, en saanut sanaakaan suustani. Olin jopa suunnitellut, miten sen sinulle kertoisin, mutta aina ratkaisevalla hetkellä huuleni tuntuivat liimaantuneen yhteen.
Vaikka olin toivonut, mikään ei ollut muuttunut tuon illan jälkeen. Päivät lipuivat vain eteenpäin. Olit yhä ystäväni, mutta tunsin sydämessäni muutoksen olevan lähellä.
Jotenkin aina tiesin, etten saisi paljoa aikaa näyttää tunteitani. Alitajunnassani taisin tietää, että vielä joskus, löydät jonkun muun. Sydäntäni raastoi, joka kerta kun tyttö juoksi vierellesi, sai koskettaa sinua, suudella sinua. Tytön käsi kädessäsi, huulet huulillasi… En kestänyt nähdä sitä, mutta silti se teki minut onnelliseksi. Rakastin niin hymyäsi, ettei se enää edes haitannut, kuka sen sai huulillesi. Vaikka edelleen kadehdin tyttöä, pystyin silti ymmärtämään, teidän olevan kuin luotuja toisillenne. Kuin kaksi palapelin palaa, jotka sopivat saumattomasti yhteen. Sinun rauhallinen luontosi ja tytön kupliva iloisuus, täydensitte toisianne.
Talvikin oli jo alkanut, ja näin teidän tulevan minua kohti. Saavuttaessanne minut, pyysit tyttöä kuitenkin menemään edeltä. Tyttö hymyili ja lähti hypähdellen jatkamaan matkaansa, lumihiutaleiden putoillessa maahan, värjäten sen valkoisellaan. Nostin katseeni maasta, tuntiessani lämpimän käden omassani. Katseeni kohtasivat nuo siniset silmät, täynnä lämpöä ja iloa. Ja aivan kuin silloin kerran kahvilassa, painoit huulesi huulilleni.
“Anteeksi Edward”, kuiskasit hiljaa ja lähdit kävelemään samaan suuntaan kuin tyttö.
“Rakastan sinua Jasper”, huudahdin hänelle.
Käännyit katsomaan taaksesi, ja soit minulle pienen hymyn.
Eihän se mitään muuttanut, mutta halusin sinun vain tietävän sen.
