Ficin nimi: Liian laiha rakkaani
Kirjoittaja: Hopeakettu
Fandom: BBC!Sherlock
Tyylilaji: draama, tuplaraapaletrilogia
Ikäraja: K-11
Paritus: John/Sherlock
Varoitukset: syömishäiriön kuvailua
Vastuunvapaus: Ficin nimestä Liian laiha rakkaani kiitos kuuluu Scandinavian Music Groupille. Tarinan hahmot taas omistaa sir Arthur Conan Doyle sekä BBC.
A/N: Tämä ficci on lojunut koneeni keskeneräisten tekstien kansiossa jo varmaan useamman vuoden, ja vasta nyt sain tämän valmiiksi. Olisin kovin iloinen kommenteista.
Liian laiha rakkaani
1.
– Sinun täytyy syödä.
Johnin ääni tärisee kun hän tuuppaa jäähtyneen puurokulhollisen lähemmäs Sherlockia. Tämä ei kuitenkaan suostu koskemaan lautaseen kuin katseellaan, ja Johnin sanojen kaiku menehtyy hiljaisuuteen joka syvenee entisestään. Vaaleatukkainen ojentaa pienen lusikan rakastetulleen, mutta tämä vain sulkee silmänsä turhautuneen näköisenä ja kohoaa pöydästä suullistakaan maistamatta. John huokaa hiljaa itsekseen, nousee ja vilkaisee ikkunan ääreen seisahtunutta Sherlockia ennen kuin kaapii alistuneena kokkareisen lounaan biojätteiden joukkoon.
John ei ole varma, mistä kaikki sai alkunsa. Eräänä iltana miesten mennessä nukkumaan hän vain yhtäkkiä havahtui siihen, että Sherlockin kylkiluut törröttivät aiempaa rumemmin ja selkää pitkin noruva nikamainen nauha tuntui liian selkeältä käsien alla. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään: ehkä ruoka ei vain ollut maistunut miehelle viime aikoina, tuskin kyseessä oli mitään vakavaa. Mutta pian John ymmärsi olevansa väärässä ja pahasti.
Etsivän suudelmat ovat joka ilta jäisempiä, ja John tietää, että Sherlock on katoamassa maailmaan, jonne hänellä ei ole asiaa - maailmaan, jossa hallitsee kuningatar Anoreksia. John on lääkäri, hän kyllä tunnistaa oireet: ylenpalttinen liikunta, syömisen välttely, asian vähättely… Aina kun Sherlockin katse jähmettyy yhteen kohtaan, John tietää, että Anoreksia kuiskii miehen korviin lupauksia täydellisyydestä, se supattaa kauniita valheita eikä John ymmärrä miten sen ääni vaiennetaan.
Hän voisi antaa siitä tiedosta vaikka sielunsa.
2.
– Tuo ei ole enää tervettä, Sherlock. Sinä olet sairas.
Johnin sanat sytyttävät myrskyn Sherlockin kasvoille. Tummat kulmat kurtistuvat kiukkuisesti, suu vetäytyy viivaksi ja leukaperät jäykistyvät. John ojentaa miehelleen lautasellisen keittoa sekä pienen lusikan: tämä ottaa ne vastaan jähmein käsin.
– Minä olen varannut sinulle ajan syömishäiriöihin erikoistuneelta psykiatrilta, John selittää katse kurtussa joka istuu toisen kulmien välissä. – Saat käydä hänen kanssaan lävitse, mitä sinä…
Samassa Sherlock paiskaa ranskalaisen sipulikeiton seinään ja karjuu niin lujaa että alakerrassa rouva Hudson pitelee korviaan:
– Minussa ei ole mitään vikaa! Pitäisit huolen omista asioistasi! Tämä ei kuulu sinulle tippaakaan, kyseessä on minun kehoni ja minä teen itselleni mitä tahdon, tuliko selväksi?
Vastausta odottamatta mies sieppaa eteisestä takkinsa, lähtee ovet saranoiltaan paukkuen ja jättää Johnin kuuraamaan yksin tapettiin takertunutta keittoa.
Sherlock palaa vasta pilkkopimeän aikaan hikisenä huohottaen. John odottaa häntä jo vuoteessa, kohoaa istumaan mutta Sherlock riisuutuu häntä huomioimatta ja kääriytyy peittoonsa. Vain kalpea iho välähtää kuunvalossa eikä kosketuksesta ei ole tietoakaan: Sherlock ei anna Johnille edes hyvänyönsuudelmaa. Tyhjä sänky heidän välillään on jääkylmä.
John tahtoo niin lyödä Anoreksiaa, tuota aineetonta saatanaa, joka vie häneltä hänen Sherlockinsa, hän haluaa tappaa toisen mielen pimentävän olennon, mutta tietää, ettei se ole hänen osansa. Tämä sota Sherlockin on voitettava yksin.
3.
Eräänä tammikuisena maanantaina Sherlock menettää tajuntansa ensimmäisen kerran. Jalat pettävät hänen altaan, katto kääntyy lattiaksi ja lattia katoksi. Keittiössä häärivä John kuulee kuinka toinen kaatuu maahan. Hän syöksähtää rakastettunsa luokse salamana, kohottaa tämän jalat viereiselle nojatuolille ja tunnustelee pulssia. Sitten mies onkii puhelimen taskustaan ja painelee kolme numeroa.
Muutaman tunnin kuluttua John istuu yksinäisellä muovituolilla sairaalasängyn vieressä ja katselee edessään tajuttomana lepäävää miestä, tämän harmautta ja hentoutta ja miettii miten tässä kävi näin. Hän pidättelee kyyneleitä, muttei voi olla itkemättä helpotuksesta Sherlockin herätessä viimein tähän todellisuuteen.
– John…
Etsivän ääni on hauras ja hiljainen. Luiset sormet kiertyvät sierettyneiden kämmenten ympärille ja puristavat kuin apua anoen. John nielaisee vaikeana mutta nyökkää lopulta. Sota on ehkä Sherlockin oma, mutta hän ei vain voi katsoa vierestä, kuinka Anoreksia käskee hänen rakastaan kiduttamaan itseään.
– Minä autan sinua.
Kestää muutama päivä ennen kuin Sherlock uloskirjataan sairaalasta. Miesten päästyä Baker Streetille John suuntaa välittömästi keittiöön, ja pian padassa purluttaa pippurinen tomaattisoppa. Sherlock tarkkaa ruokaa silmät terävinä, kun John laskee hänen eteensä kulhollisen keittoa ja pienen lusikan. Etsivän katse jähmettyy taas yhteen kohtaan, mutta hän ravistaa päätään ja maistaa suullisen vaikka Anoreksia hänen päässään kirkuu vastaan. Hiljaisuus heidän ympärillään on lempeä, ja katsellessaan toisen syömistä John lähestulkoon hymyilee.
