Title: Itäpuolen alieni
Author: Meldis
Beta: Darial Kuznetsova
Rating: S
Pairing: Eipä oikeastaan, lievän lievä slash, mutta vain mainittuna.
Genre: General
Warnings: Lievä slash.
Disclaimer: Minä omistan hahmot, paikat ja juonen.
Summary: Miten erilaista se onkaan, kun vanhemmat ovat samaa sukupuolta?
A/N: Finin synttärioriginaalikisaan osallistuin tällä kirjotuksella, yleisöäänetyksessä tuli jaetulle ykkössijalle ja puolueettoman tuomarin käsissä ykköseksi. Kiitos oikein paljon äänestäneille ja raadille myös. ^^ Tanssin eilen kovaäänisesti, kun tulokset ilmaantuivat. Palaute on aina kaivattua.
Itäpuolen alieni
Ei se ollu kun vasta kolmas päivä uudessa koulussa, kun ekat kusipäät tuli aukoon päätään. Tai ei kaikki aukonu päätään, monet kyseli vaan uteliaisuudesta ja vaikka valtaosa niistä oli tyttöja, pari jätkääkin tuli ihmetteleen. En oo koskaan jaksanu välittää huutelijoista ja homottelijoista, joten annoin niiden jäädä omaan arvoonsa. Oon aina pystyny oleen välittämättä, koska asia ei vaivannu mua, ei ollu koskaan vaivannu.
En tuntenu oikeen ketään lukiosta, koska se oli urheilupainotteinen lukio ja ihan toisella puolella kaupunkia, kun missä mä asuin. Tuskin koskaan olin pyöriny läntisellä puolella, kun taas idän ympyrät oli paljon tutummat. Saatto olla muutama naama, jotka olin nähny aikasemmin, mutta vanhoista kavereista, kaverien kavereista eikä puolitutuista kukaan ollu siihen kouluu eksyny. Tasan yhden jätkän tiesin etunimeltä, naapurin Ellan poikaystävä, jota en ollu aikasemmin hirveesti joutunu kattelemaan. Se kuitenki oli osa niitä mussuttajia ja kovisjätkiä, jotka ei voinu käsittää, että homotkin on vaan ihmisiä. Ei sillä, että ite olisin ollu homo, mutta vittumaista se silti oli.
Kun mulla kerran on kaks isää.
Ruotsin open kopisevat korot kuuluivat nurkan takana ja nousin penkiltä ylös, nostaen olkalaukkuni maasta. En ollu ehtiny kunnolla tutustuun kenenkään kanssa viä, mutta yks Olli oli istunu mun viereen viime ruotsin tunnilla ja se ei vaikuttanu idiootilta, kuten olin huomannu, että monet tässä lukiossa sen sijaan oli. Urheilulukiolainen tarkotti ilmeisesti heti ainakin pyhimystä, ylempiarvosta, kaunista ja rohkeeta. Pojat oli mälli huulessa, urheilukassi kainalossa kulkevia, piiskatukkasia, ah-niin-muka nokkelia prinssejä, joiden puheenaihe maanantaista tiistaihin oli edellisenä viikonloppuna katkennut filmi ja keskiviikosta perjantaihin seuraavan putken keitot ja tietty tytöt. Jos hyvin kävi saatto kuulla niiden puhuvan urheilusta. Tytöt näyttivät lähes kaikki hieman rikkinäisen kopiokoneen tuloksilta: epäluonnollisen ruskettunut iho, kalpeat huulet, suorat hiukset ja tietty kädessä oli koko ajan silmiä särkevästi kimalteleva pinkki kännykkä tai Cuccin tai Buccin tai Bluberryn, tai mitä ne merkit olikaan, laukku. Eikä sovi unohtaa housujen toimesta käytettäviä legginssejä, sillä housuja ei näiden tyttöjen maailmassa tainnu enää esiintyä.
En mielestäni ollu niin stereotyyppinen teinipoika, vaikka mulla oli housun lahkeet tungettu sukkiin ja tukka aina laitettu. Tykkäsin sillon tällön kallistaa kuppia, mutta en sillä tavalla, että ihan pakko pohtia kovaan ääneen koulussa, että mitähän sitä viikonloppuna tapahtukaan. Poltin sillon tällön, mutta oikeestaan vaan humalassa plus omistin urheilukassin. En mä sitä kuitenkaan kouluun koskaan ottanu. Mun tukka oli värjätty pikimustaks, koska sen oikee väri, maantienruskee oli mun mielestä tylsä. En omistanu suklaanappisilmiä, vaan sellaset hailakan hiekan väriset silmät ja kolme isoo luomee, yks leuassa ja kaks oikeessa poskessa. Mun toisesta etuhampaasta puuttu pala, kun olin törmänny yksissä jalisharkoissa kovaa suoraan maalin tolppaan. Harrastin urheilua, mutta olin silti omasta mielestäni aika luikku verrattuna tän lukion steroidipakkauksiin. Plus mulla oli lasit, vaikka käytin paljon enemmän piilareita. Ulkonäöltä saatoin sopia jokseenkin uuteen kouluun, mutta en ajatuksiltani.
Istuin alas ikkunan viereen ruotsin luokkaan ja pian Olli istu viereen. Se yritti hymyillä ja kai sanookin jotain, mutta näytti erityisen väsyneeltä, eikä siks saanu suutaan auki. Olli oli vaikuttanu edellisellä tunnilla ihan fiksulta, se osas ruotsia sata kertaa paremmin kun mä, mikä oli hyvä, koska olin kituutellu koko yläasteen ruotsin säälikutosilla ja –vitosilla. Ja siinä missä multa oltiin kysytty näiden parin päivän aikana mun isistä yhteensä kuus kertaa, Olli ei ollu kysyny kertaakaan. En tiä oliko se ees kuullu.
Kun elää koko elämänsä perheessä, jossa sanaa homo kuulee tuplasti enemmän, kun hetero, se muuttaa ajatusmaailmaa. Mua ei ollu koskaan häirinny, että mulla oli kaks isää, enemmän oli häirinny se, kun olin saanu tietää, että muunlaisia perheitä oli olemassa, sillon joskus ala-asteella, kun aloin tajuta asioista. Olin tottunu nuorempana katseisiin, kun käveli isän ja Antin kanssa kaupungilla, nykyään ei heti huomannut, että me oltiin perhe, kun olin jo 16-vuotias. Mutta koskaan en ollu hävenny mun vanhempia. En vaikka kuinka oltiin huudeltu ja haukuttu ja kiusattu. Siinä erotti oikeet kaverit, piti vaan mainita, että mulla ei ollutkaan äitiä, niin sai siivilöityä oikeesti välittävät ihmiset lähelle.
”Katotaas sitten, ketä on paikalla, kun en ihan teitä viä tunne”, ruotsinopettaja sanoi, olisko sen nimi ollu Ikonen tai jotain sinne päin. Sen punaset silmälasit oli erittäin pistävänväriset ja sillä oli aina laseihin sopivaa punasta kynsilakkaa.
”Mitä meille tuli läksyks?” kuiskasin Ollille saadakseni suuni auki. Olli selas hetken kirjaansa ja sano sitten: ”Tää yks sivu ja sit piti lukee toi kappale viä läpi.” Puhalsin ilmat ulos. Läksysivu ammotti tyhjyyttään, enkä mä tietty ollu lukenu mitään kappaletta.
”Jeeeee…” sanoin hiljaa ja suljin kirjani, kun kuulin nimeni.
”Riku Salmi?”
”Joo”, hätkähdin sanomaan. Joku pää etupulpetissa käänty katsomaan ja kohtasin sinivihreät haaleet silmät tummanruskean otsatukan alta. Tytön pisamien peittämiltä kasvoilta paisto selkee uteliaisuus ja se siristi silmiään. Ope jatko listaansa ja pian tyttö käänsi katseensa pois. Suljin silmät vähän turhautuneesti. Yläasteella kaikki oli jo tienny, enkä ollu muistanu varautua tollaseen. Mikä iso juttu se muka ees oli? En taatusti ollu ainoo.
Sain juteltua rennosti vähän Ollin kanssa ja sekin vaikutti vilpittömän ystävälliseltä. Sit tunti kuitenki loppu ja se kiirehti joidenkin kavereidensa luokse. Keräsin tavarat ja suuntasin muiden mukana ruokalaan. Edellisinä kahtena päivänä olin istunu yksin, mutta nyt tahdoin muistuttaa itteäni, että olin rohkee. Ainakin joskus.
”Moi”, sanoin hitunen epävarmuutta äänessäni. En ollu varma oliko tää tungettelua, mutta Olli oli ainoo, johon olin saanu kontaktin näiden parin päivän aikana. Se ja samassa pöydässä sen kanssa istuvat kolme poikaa ja kaks tyttöä käänty kattoon mua.
”Voiko tähän istua?” Pöytä oli pitkä, että olisin voinu istuu kauemmakskin, mutta joskus sitä kantsii olla vähän töykee. Olli nyt ei ainakaan näyttäny siltä, että mua ei kaivattais ja vastas: ”Joo siitä vaan.”
”Mä en oo nähny sua ennen”, yks pojista sano. Sillä oli piiskatukka, mutta myös rinnassaan pinssi, jossa luki punaisella pohjalla, valkoisilla kirjaimilla ”It’s a trap!” Tunnistin lauseen heti, sekä myös pojan jonkin asteen nörtiksi.
”Asun ihan tua itäpuolella”, sanoin, kun en muutakaan keksiny. ”Mä oon Riku”, lisäsin vielä, koska tuntu tyhmältä olla kertomatta nimeä.
Poika nyökytteli päätään. ”Sami. Ja toi on Ulla”, Sami sanoi osoittaen ruskeatukkaista tyttöä ja kohtasin taas ne sinivihreät silmät, ”toi on Heli”, Sami jatkoi nyökäten toiseen, lyhyttukkaiseen tyttöön, jolla oli violetit venytyskorvikset korvissa.
”Joo, Sami, osaan kertoo kuka oon ihan iteki”, yksi poika äyskähti Samille, joka oli taas avaamassa suutaan. Pojan lyhyt siili oli vaalea ja tällä oli vihreä palestiinalaishuivi kaulassa. ”Ja mä oon Taneli.”
”Ei sitä aina tiiä, ootko unohtanu nimes jo”, kolmas poika heitti Tanelille ja käänty muhun päin. ”Mä oon Dave.” Nyökkäsin tummaihoiselle rastatukkaiselle pojalle, jonka oikea kulma oli lävistetty ja jonka kaulassa riippui useampikin koru.
En hetkeen kuunnellut keskustelua, enkä liittynyt siihen, mutta yhdessä vaiheessa oli pakko. Kun Sami mainitsi jotain homoista.
”…Ja Iiro kerto kanssa, että se homojen poika on tässä koulussa. Se ei tienny sitä naamalta, mutta sano, että sen joku kaverin isoveli tai jotain oli samassa koulussa sen jätkän kanssa.” Sami kurkotteli nähdäkseen vähä paremmin. Kyyristyin hieman alemmas ja hetken ajan päätin pitää pääni kiinni, mutta sitten mitäpä sitä pitkittämäänkään. Tietäispähän, ketä tästä porukasta jaksais kattella.
”Jos tarkotat Laholan veljeksiä, niin jep, Akseli oli hyvä tyyppi.” Kaikki käänty kattoon mua, katoin takasin, katse kuitenkin harhaillen siellä täällä. Tytöt näytti hämmentyneiltä, mut Olli ja Sami ainakin tuntu tajuuvan, mitä tarkotin. ”Se ”homojen poika” on ihan tässä, ei tarvi kurotella ympäriinsä”, jatkoin vielä selkeyttääkseni.
Hetkeen kukaan nuorista ei sanonu mitään ja aprikoin, olinko ollu ehkä hieman karu, kun eka istuin niiden pöytään ja aloin ekana puhuun vanhemmistani. Sitten Ulla puhu.
”Sä oot se? Jolla on kaks isää?” tyttö kysyi kummallinen pilke silmäkulmassaan. Katoin siihen ja nyökkäsin hiljaa. Sami auko suutaan tyhmästi.
”Siis…emmä sillai…emmä tarkottanu…” se ei saanu sanottua mitään järkevää ja nuoli huuliaan hermostuneena. ”Sori”, se sano lopulta. Kohautin olkiani.
Jälleen hiljaisuuden jälkeen, Ulla avasi suunsa. ”Millasta se on?” Niskani naksahti, kun käännyin kattoon tyttöä, joka saman tien läppäs käden suunsa päälle ja Heli parahti hiljaa: ”Ulla!”
Ulla pudisteli päätään. ”Sori, ei mun pitäny sitä sanoo.” Tytön korvat punersivat vahvasti. Katoin sitä hetken ja kohautin taas olkiani.
”Tuskinpa se eroo hirveesti teidän perheistä, musta on ällöö kun ne pussailee, me käydään yhdessä lomamatkoilla, ne huutaa mulle, kun oon myöhään ulkona, sellasta samaa”, puuskahdin. Hieman ehkä ärsytti, että olin valinnu just tän pöydän syödäkseni.
”Ei kantsi ehkä kertoilla kahen miehen välisestä pusuttelusta Ullan kuullen, se saattaa tulla housuihinsa”, Taneli mätkäs äkkiä ja Ulla protestoi ähkäisemällä tukahtuneesti ja potkaisemalla poikaa ilmeisesti sääreen, sillä se urahti äkkiä kovaäänisesti. Kurtistin kulmiani tuijottaen Ullaa, joka vaihto väriä paraikaa tomaatin sävyseks mumisten jotain hiljaa.
”Mitä?” kysyin. Sami virnisti.
”Se on sellanen homorakastaja. Mitä se aina sanookaan, ”seksuaalisen diversiteetin sanansaattaja”, tai jotain sinne päin”, poika selitti.
”Miten sä osasitki nyt lausua koko termin ihan oikein”, Ulla ihmetteli ääneen ja tuijotteli lautastaan punaisena. ”Ja mitä mä voin sanoa. Ne on söpöjä”, se jatko vielä. Kohotin kulmiani.
En ollu törmänny tällaseen vielä, että joku pitäis mun porukoita söpöinä. Tai ei ehkä täsmälleen mun porukoita, mutta sitä ajatusta kuitenki. Enkä ollu varma, miten suhtautua siihen viä. Kohotin toista kulmaani hennosti ja palasin ruokaani. En sanonu mitään lopun ruokailun aikana, mut tunsin, että Ulla tais tuijottaa mun niskaa aika tiiviisti.
Joo, se niistä uusista kavereista. Istuin lopun ruokatuntia ulkona kivetyksen reunalla olevalla aidalla. Eikö kukaan voi suhtautua tähän sillai normaalisti? Tai välinpitämättömästi? Ei kukaan kysele toisten vanhempien puuhista kolmantena päivänä uudessa koulussa.
Hetken luulin saaneeni sähköiskun, mut se olikin vaan kännykkä, joka oli ollu värinällä. Se oli isä. ”Nii monelta sä pääsitkään? Mun pitää mennä kotiin hakeen pari taustaa kahen jälkeen niin voisin hakee sut samalla?”
Nojaa olipahan jotain ootettavaa, kun bussireissu ja puolentoista kilsan kävely, kun ei menny hyvin busseja tänne asti, pohdin laittaessani viestiä takasin isälle.
Vikan tunnin, äikän, istuin edelleen yksin ja lähinnä tuijottelin ulos ikkunasta, kun ope paasas luettavista kirjoista. Vois soittaa Teemulle ja Mikalle myöhemmin ja mennä vaikka pelaan jotain, että saisin valittaa jollekulle.
Kello tikutti lähemmäs tunnin loppumista ja vihdoin tungin käyttämättömät kirjat laukkuun ja heilautin sen olalle. Onneks ei tarvinnu ettiä takkia mistään, kun oli viä niin lämmin päivä. Uiminen tekis ehkä terää. Astuin ovista juuri ulos ja olin suuntamassa yhelle tyhjälle betonipenkille, kun kuulin mua huudettavan. Käännähdin. Se oli se Ulla.
Se juoksi mut kiinni ja hetken huohottamisen jälkeen se avas suunsa. Mutta ei saanut sanottua mitään. Pitkään se vaan katto mua suu auki ja alko näyttää ihan vitun tyhmältä. Jokin kimalteli sen hampaassa, hammaskoru kai.
Pyöräytin silmiäni hennosti ja olin jo kääntymässä pois, mutta sit tyttö sai jotain sanotuks.
”Sori!” Käännyin takas. ”Oli tyhmää kysellä sellasta, kun ollaan tunnettu jotain kaks minsaa.” Se ei kattonu muhun vaan jonnekin vasemmalle. Se puristi kädellään laukun hihnaa posket hennosti punaisina. Tuijotin sen poskea, eikä se sanonu sen enempää. En mä ny sillai ollu loukkaantunu, ehkä vähä hämääntyny ja kummastunu. Huitasin kädelläni, kuin häätäisin pörräävää kärpästä pois naamani edestä.
”Eeäää, ei se ny mitää. Oon tottunu”, tokaisin takasin ja Ulla katto mua taas silmiin.
”No, ei sellaseen pitäis tottua. Tollasia kusipäitä”, Ulla sano just kun joku nokka pystyssä ohikulkeva fruittari tuijotti mua avoimesti, ”ei pidä kestää.” Pidättelin hymyä. Luuliko toi tyttö oikeesti, että en tiedä tota? Oon eläny tän kanssa jo 16 vuotta.
Vilkaisin taakseni parkkipaikalle, josko isä olis jo tullu ja spottasin tutun sinisen Opelin yhessä ruudussa. Käännyin takas Ullaan. Sekin tuijotti meidän autoa.
”Mun pitäis mennä”, sanoin. Ulla katto yhä autoo.
”Oks toi sun isä?” se kysy tasasesti, joku kummallinen kunnioittava sävy äänessään.
”Onhan se. Ja ihan biologinen kanssa, jos sitä mietit”, vastasin ja sit Ulla riisti katseensa autosta ja sen kuljettajasta.
”Hmm, sori. Taas”, se mutisi. Kohautin olkiani ja olin kääntymässä pois päin jo, mutta Ulla keskeytti mut.
”Hei oota.” Pysähdyin paikoilleni. ”Me ollaan menossa pelaan pesistä huomenna tonne Sikosuon kentälle, haluutko tulla mukaan? Pesikseen tarvii aina mahdollisimman paljon porukkaa”, se selitti ja hetken olin jo kieltäytymässä, mutta sit tajusin, että olihan Ulla kuitenki tullu pyytään anteeks. Ja ehkä se osais sanoo kaikille, että on fiksusti. Koska musta fiksuus on arvostettava piirre.
”Voisin vaikka tullakin.”
Ullan ilme kirkastu ja se hymyili leveesti. ”Siistii. Neljän aikaan sit. Nähään siä”, se sano viä suu korvissa. Nyökkäsin ja lähdin vihdoin käveleen autolle päin.
”Mite meni? Joko sä osaat suunnistaa tuala?” isä kysy, kun istuin pelkääjän paikalle.
”Jotenki”, vastasin sen enempää selittelemättä.
Kaartaessaan pois parkkipaikalta isä viä kysy: ”Ja kukas toi tyttö oli, jolle sä juttelit?”
Pyöräytin vastaukseksi silmiäni teatraalisesti.
