A/N: Kiitos kaikille erittäin paljon, jotka ovat kommentoineet ficciäni. Kommentit saivat minut erityisen hyvälle tuulelle ja hyppimään ilosta. Siispä anteeksi kun on kestänyt tämän kakkkosluvun kanssa, mutta tässä se nyt on. Enjoy
(toivottavsti tässä on riittävästi kuvailua katriqqq: lle, yritin lisätä sitä
2.luku E
EPoV:
Yöni oli yhtä tylsä, kuin aina ennenkin, ei sitten mitään tekemistä. Mutta kävin silti metsästämässä pari kertaa, olihan minun silloin parempi olla. Tunsin puuman herkullisen veren vieläkin kielelläni, se oli niin ihanan makeaa. Istahdin läheiselle penkille hyräilemään mielessäni pyöriviä kappaleita kerta toisensa jälkeen, kunnes kuulin koputuksen.
“Sisään!”, sanoin.
“Minä täällä vain”, Alice sanoi hiljaa.
“Ai sinä, no miksi…”, lauseeni jäi kesken, kun näin Alicen kasvoilla itkemiseen vääristyneen ilmeen, kyyneleet eivät valuneet, eivät tietenkään.
“Mitä on tapahtunut?”, kysyin hermostuneesti.
“No..”, Alice nyyhki.
“Missä Jasper on, eikö hänen tulisi lohduttaa sinua?”, kysyin hennosti.
“Hä…, hän on metsästämässä, en halunnut mennä mukaan, kun ei ollut jano”, Alice sanoi nikotellen.
“Voi Alice, kerro minulle, puhuminen auttaa”, sanoin hymyillen Alicen itkuiselle ilmeelle. Alice oli hetken hiljaa ja yritti olla nikottelematta. Hän aukaisi suutaan ja sanoi lopulta:
“Meillä oli Jasperin kanssa riita”
“Kaikillahan niitä, joskus on, mutta mistä tällä kertaa?”, kysyin ihmetellen.
“Jasper söi minun myskihärkäni!”, Alice puuskahti.
Olin jo ajatellut sanovani, jotain lohduttavaa, mutta suuni jäi riippumaan auki hämmästyksestä.
“Au, älä nipistä!”, Alice huudahti
“Kokeilin, että oletko se todella sinä”, sanoin oudolla äänellä.
“No, tietysti minä olen minä, mutta sinun piti lohduttaa minua, eikä kiduttaa!”, Alice huusi.
“Alice, mitä luulet, mitä minun pitäisi nyt sanoa, sillä ensimmäistä kertaa 50 vuoteen aivoni lyövät tyhjää”, kysyin. Hän ei huomioinutkaan kysymystäni, vaan aloitti uuden puhetulvan.
“Jasper söi minun myskihärkäni, se oli minulla vaatekaappini perimmäisessä nurkassa ja sen nimi oli Toope. Minä rakastin sitä, minä en koskaan satuttanut sitä ja nyt Jasper on kehdannut syödä sen, oman Toopeni. Minun pitää kyllä pidentää sitä “ei-seksiä-viikkoon” lupaustani, nyt hän ei saa seksiä kolmeen viikkoon, hän todellakin kärsii siitä, sillä minähän olen kuin myskihärkä sängyssä tai ainakin niin Jasper on sanonut, kiitos, kun kuuntelit, Edward!”, Alice häipyi huoneesta iloisemmalla mielellä.
Kesti hetken ennekuin käsitin kaiken, Alicella oli myskihärkä, järkytyksestä tipahdin tuolilta ja ihmettelin itsekin miten niin oli päässyt käymään, ei vampyyrin pitäisi tippua tuolilta.Nauttien tilanteesta makasin melkein koko aamuyön vain ihastellen kirkkaita tähtiä taivaalla.
Kello lähestyi yhtätoista aamulla ja minä hain Volvoni autotallista, istuin sen vaalealle nahkapenkille ja kaahasin Bellan kotitielle, viisi minuuttia etu-ajassa, tietenkin.
Kävelin Bellan ruskealle ulko-ovelle ja menin hissillä ylös kolmanteen kerrokseen. Soitin ovikelloa ja kuulin hennot juoksuaskeleet, ja sitten parahduksia, kolinaa ja paljon kirosanoja, hymyilin. Bella avasi oven kirkkaat ruskeat silmät loistaen, häkellyin hänen kauneudestaan ja tuijotin häntä tovin, kunnes hän rykäisi. Hymyilin hänelle ja pystyin ilman taitojani lukemaan hänen innostuksensa. Hetkinen…, ei kuulunut mitään muuta omien ajatuksieni lisäksi, merkillistä, yritin ja yritin etsiä hänen ääntään ajatuksistani.
Hieroin, jopa lopulta päätäni, jospa siinä oli vikaa, eikä sittenkään kuulunut mitään. Bella katsoi minua kummissaan ja hänen nenänsä meni hauskasti kurttuun. Nauroin tuolle ilmeelle, vain ihminen voisi olla noin suloisen näköinen.
“Mitä ihmettä, ensimmäiseksi sinä hierot päätäsi, kuin hullu ja sitten naurat minulle, en kerta kaikkiaan ymmärrä sinua”, Bella sanoi.
“Päätäni vähän särki ja olen, jostain kuullut, että kipu auttaa parantamaan ja toiseksi olit niin huvittavan, kun nenäsi oli kurtussa, etten voinut olla nauramatta”, sanoin silmät pilkehtien.
“Mennäänkö?”, hän kysyi lopulta.
“Kyllä vain, Volvoni odottaa ulkona”, sanoin hymyillen.
“VOLVOSI!?”, Bella huusi niin, että koko käytävä kaikui.
“Rauha Bella, niin Volvoni, ei se ole iso asia…”, sanoin huvittuneena.
“Onko sinulla oikeasti Volvo, siis ihan oikea Volvo?”, hän kysyi hämmentyneenä.
“Kyllä minulla on”, sanoin naurahtaen.
“W-A-U, oikeesti, voinko minä tulla kyytiin?”, Bella kysyi sädehtien.
“No, sitähän varten se on!”, naurahdin.
“Mutta, entäs kävelykeppini?”
“Ne mahtuvat hyvin autoni takakonttiin”
Autoin Bellan hissiin tukien häntä vyötäröltä, hän oli ensin hämmentynyt. Hän katsoi hetken minuun ja hymyili lempeästi. Toisessa kädessä kannoin kahta kainalosauvaa. Hissi nytkähti ja olimme saapuneet ensimmäiseen kerrokseen.
“Pääset helpoiten autoon, kun minä kannan sinut”, sanoin nauttien Bellan lämpimästä ihosta omaani vasten.
“Ei, ei, ei”, hän sanoi nauraen.
Avasin oven yhdellä kädellä ja lämmittävä kesäilma tulvahti kasvoillemme, saaden molemmat hymyilemään entistä enemmän. Laskin Bellan varovasti jalkakäytävälle ja avasin Volvoni oven kumartaen kuin ylhäinen. Hän kikatti hampaat välkkyen ja niiasi lähtien leikkiin mukaan. Kävelin rauhallisesti auton takankontin kohdalle ja laitoin kävelykepit vierekkäin sinne. Sitten kiersin auton toiselle puolelle ja huomasin Bellan katsovan varuillaan autoni kaikkia kytkimiä.
BPoV:
Astuin sisälle Edwardin upeaan Volvoon, hieman karkeasti hengittäen. Olin harjoitellut kuukauden aikana autossa oloa paljon, mutta se sai vieläkin minut tärisemään. Edward sujahti kevyesti penkille ja katsahti minuun huolestuneesti. Näytin varmaan eksyneeltä kanilta porkkanamaalla. Hän käynnisti auton hiljaisesti avainta kääntämällä ja se tuntui ääneltä, joka sai sydämeni hakkaamaan entistä lujempaa. Yritin pysyä rauhallisena, mutta haukoin henkeäni aina välillä. Edward vilkuili minua aina parin sekunnin välein, kulmat kurtussa. Kun hiljaisuutta oli kestänyt viisi minuuttia lopulta hän aloitti keskustelun poikasta:
“No, minne haluat mennä ostoksille ja kahville?”, hän kysyi edelleen tarkkaillen minua tiiviisti.
“Voisitko pysäyttää tämän auton, en kestä enää olla täällä”, sanoin paniikissa ja tunsin melkein tukehtuvani.
“Bella mikä hätänä, minä voin viedä sinut meille, niin isäni voi tutkia sinua?”, hän kysyi kauhua äänessään.
“PYSÄYTÄ!”, kiljuin kuin hengen hädässä, kyyneleet valuivat silmistäni suurina puroina.
Edward pysäytti auton nopeasti kaartaen tiensivuun ja avasi saman tien oven minulle.
“Bella, mikä hätänä?”, Edward kysyi säpsähtäen, joka kerta kun haukoin henkeäni.
En voinut vastata, sillä itkuni ja kyyneleeni peittivät kaiken alleen.
EPoV:
Kauhistuin, kuinka Bella itki hartaasti tiensivussa kyyristyen pieneksi. Yritin kysyä häneltä, mikä oli hätänä, mutta nähtävästi hänen oli liian vaikea vastata. Istahdin hänen viereensä ja hieroin hänen selkäänsä rauhoittavasti. Hänen kyynelistään ei meinannut tulla loppua, joten soitin Carlislelle. Hän nyyhkytti ja välillä purskahti kyynelvirtaan kastellen hänen paitansa.
“Carlisle”, hän vastasi.
“Edward tässä”, sanoin hiljaa.
“Onko jokin hätänä?”, hän kysyi.
“Bella on aivan paniikissa, eikä tunnu rauhoittuvan, voisitko tulla auttamaan?”, kysyin.
“Totta kai, missä olette?”
“Roadstreetin varrella, lähellä Streetroudia”, sanoin.
“Tulen ihan kohta”, Carlisle sanoi.
“Selvä”
Parin minuutin kuluttua kuulin jarrujen kirskuntaa ja salamana eteeni syöksähti musta Mercedes. Carlisle astui ulos lääkärinsalkku toisessa kädessä, hän laskeutui tasallemme ja otti salkusta piikin, jota tutkiskeli hetken, kunnes yritti ottaa Bellan käden omaansa. Bella katsahti varovasti itkuisilla kasvoillaan Carlislea ja katsahti neulaan tämän kädessä, viimein hän katsahti minuun päin. Nyökkäsin hänelle varovasti ja hän ojensi kätensä.
Tunsin kuinka herkkä ihmiskäsi kiertyi halaukseen ympärilleni, se lämmitti omalla ujoudellaan, niinpä silittelin varovasti Bellan suklaanruskeita hiuksia, jotka valuivat käsivarsilleni. Yllämme vallitsi rikkomaton hiljaisuus, vain ilmassa leijuva tuuli toi sointuja korviimme. Carlisle pisti neulan nopeasti takaisin salkkuun ja viittoi minua nostamaan kuukahtaneen Bellan ja viemään autoon. Nähtävästi hän oli antanut unilääkkeen ja rauhoittavan sekoitusta, sillä Bella tuhisi kyyneleet silmien laidoilta valuen rauhallista unta, välillä mumisten jotain käsittämätöntä.
Saavuimme kotipihallemme, olisin halunnut esitellä sen Bellalle myöhemmin, olisimme kulkeneet käsi kädessä ja tutustuneet taloon ihmisvauhtia. Mutta nyt jouduin kantamaan unessa selvästi vaaraan joutuneen heikon ihmistytön ovestamme sisään, vailla mitään tervehtimisiä sisaruksiltani. Vaikka Emmett nähtävästi kiljui ihan ihmisillekin kuultavalla tavalla, Bella ei herännyt. Hän itki unessa epätoivoisesti kuiskien, jonkun nimeä. Veimme perheenjäsentemme töllistellessä Bellan eräälle valesängyllemme. Laskin hänet varovasti sängylle ja hän pyöri siinä hetken unissaan, kunnes rauhoittui. Me jäimme kolmestaan huoneeseen, Carlisle luki kirjaa ja minä katselin Bellaa.
Hiljaisuuden katkaisi Bellan hätääntynyt huuto:
“JARRUTA, PIDÄ KIINNI ROSAL, EI ÄLÄ PÄÄSTÄ IRTI, EI, EI!”
Säpsähdimme molemmat, Carlisle haki laukustaan uuden neulan ja pisti sillä Bellaa, kunnes hän nuukahti toistellen samaa rataa: “älä päästä irti.” Silitin Bellan hiuksia tuntien ne hikisiksi, ne eivät tuntuneet siltä silkkiseltä pehmeydeltä kylmää kättäni vasten. Huokaisin, hän ei meinannut lopettaa eikä kai pystynyt lopettamaan. Havahduin askeleiden kaikuun, jotka olivat hentoja, mutta nopeita. Perheemme oli tullut ylös juosten hätääntyneenä huoneeseen.
“Se oli Bella”, Carlisle sanoi muiden hätääntyneille ilmeille.
EmmettPoV:
Kuulimme järkyttävää huutoa yläkerrasta, katsahdimme toisiimme, (siis Alice, Jasper, Rosalie ja minä) ja päätimme käydä katsomassa mitä ihmettä siellä oli tekeillä. Alice ja Jasper menivät ensimmäiseksi, vampyyri vauhtia. Minä jäin viimeiseksi, sillä kunnioitin Rosalieta sen verran, että annoin hänen mennä ensin (No, ei tosi halusin katsoa vain hänen makeaa persettään, luulitteko mua hetken kunnon kansalaiseksi?) Kiljunta jatkui ja jatkui, ei kai vaan…? Ei Edward niin siveetön olisi tai mistäs sitä tietää. Avasimme oven hiljaa varautuen mihin tahansa näkyyn tai ainakin minä olin varautunut. Näimme sätkivän ihmistytön pyörivän yhdellä sängyistämme ja kiljuvan, jonkun nimeä.
Carlisle antoi hänelle rauhoittavan piikin ja hän vaipui syvempään horrokseen kuiskien satunnaisia sanoja. Katsoimme hätääntyneesti Carlislea ja Edwardia, joka silitti hänen hiuksiaan. Hänhän oli ihminen.
“Se oli Bella”, Carlisle sanoi meille.
“Mikä hänellä on?”, Rosalie katsoi hieman nyrpistäen nenäänsä.
“Paniikki kohtaus”, Edward sähähti hampaidensa välistä Rosalielle.
BPoV:
Katsahdin kauniiseen mieheen edessäni, kuka hän oli. Katsahdin myös Edwardin suuntaan, koska pelkäsin. Hän nyökkäsi minulle pienesti ja ojensin käteni tuntiessani turvan tunteen vahvana, koska sain turvaa Edwardista. Tunsin kylmän käden hiuksissani, minä olin varma, mikä hän oli, sillä minullakin oli kolkko menneisyys. Tunsin vaipuvani horrokseen ja annoin kiltisti sille tilaa, tuntui niin korvaamattoman hyvältä nukahtaa viimein. En tiedostanut muuta maailmaa kuin oman unimaailmani, joka oli selkeämpi kuin koskaan.
---
Kävelin vihreässä mekossa, jossa oli alhaalla röyhelöitä. Pidin pienen Rosalin kättä toisessa kädessäni ja toisessa oli vihreä laukkuni. Hymyilimme molemmat auringon paisteelle, joka lämmitti kehomme pysyvään hyvään oloon. Rosal halusi jätskiä, joten menimme käsi kädessä lähimmälle jäätelö-kioskille, jonka nimi oli Cream-ice. Kun Rosal oli saanut eteensä mansikka-kinuski jäätelön, jatkoimme matkaa kohti autoamme. Se oli Saab, sininen sellainen. Autoin Rosalin autoon sinivihreä kuvioiselle istuinpenkille ja minä istuin ajajanpaikalle. Juttelin niitä näitä hetken Rosalin kanssa, mutta huomioni keskittyi kuitenkin yhtäkkiä aivan muualle, kun kuulin toisen auton ajavan sietämätöntä ylinopeutta.
Varoin visusti kohtaamasta tuota autoa, vilkutin tavallisesti oikealle, kun yllättäen auto kaahasi eteeni väärälle kaistalle. Välissämme oli 100 metriä ja yritin toimia pikaisesti, jarrutin, mutta matkani ei hidastunut riittävän nopeasti. “JARRUTA, PIDÄ KIINNI ROSAL, EI ÄLÄ PÄÄSTÄ IRTI!”, huusin kauhuissani, kun välillämme oli enää 50 metriä. Toisen auton kuljettaja katsoi minua ensin kauhun ja inhon sekaisin ilmein, mutta hänen ilmeensä vaihtui pian hän hymyili minulle pirullisesti ja minä tiesin hänet. Hän oli se,
Amadeus McCarty. Tunsin kuinka kiljumiseni täytti uneni jokaisen rippeen.
----
JasperPoV:
Tunsin kuinka tytöstä virtasi pelkoa ja vihaa, järkyttävää pelkoa, niin kuin hän näkisi vampyyrin metsästämässä. Yritin rauhoittaa hänen heitteleviä tunteitaan mahdollisimman hyvin, mutta ne vaihtuivat liian nopeasti, joten niihin oli vaikeaa saada rauhoituskeinoa.
Alice katsoi viereltäni pitkään, tuota ruskeahiuksista Bellaa, joka rauhoittavan vaikutuksen alaisena heittelehti vielä laidasta toiseen. Kuulin kuinka Edward kysyi:
“Etkö voi antaa yhtään enempää?”, hän kysyi surua äänessään.
“Valitettavasti siinä oli kaikki, mitä hän voi kestää Edward, hän on silti ihminen”, Carlisle vastasi hänen epätoivoiselle ilmeelleen.
“Hän tulee kyllä paranemaan”, Alice sanoi kuuluvalla äänellä, joka herätti kaikki mietteistään.
“Sinusta on apua paljon, Alice”, Edward sanoi hymyillen.
“Järkytyin vain kyllä aika paljon eilisestä”, hän tirskahti.
“Edward, sinä olet vampyyri, olet nähnyt kamalampaakin. Hahhah, se kohtaus saa minut vieläkin nauramaan, sinä ihan todella tipuit tuolilta”, Alice kikatti mukana.
“Edwardko tippui tuolilta?”, Emmett kysyi hölmistyneenä.
“Minä näin sen”, Alice katkaisi muiden mielipiteet asiasta.
“Hän alkaa hiipua, hänen suuri voittamaton armonsa on häviämässä keskuudestamme!”, Emmett kumarteli kuin pyhimys Edwardin edessä ja esitti hänen uskollista palvelijaansa.
“Mitä minä voin tehdä, oi suuri armonne, ettette vain jätä meitä tänne, ilman viisaita neuvojanne ja taitojanne, se olisi todellakin ihmiskunnalle suuri katastrofi”, Emmett jatkoi pilailua.
Värähdin Alicen vieressä, sillä tunsin kuinka ihmistytön hento luomi värähti, kuin tuulen isku ja jäin katsomaan heräisikö hän, mutta hän vaipui silmänräpäyksessä uuteen uneen. Ehkä olin vain kuvitellut kaiken.
Mitäs piditte, ehdotuksia otan vastaan juonesta ja kertokaa, jos haluatte joitakin henkilöitä, ihan kaikkea en aio toteuttaa... Kommentteja? Risuja vai Ruusuja? Kommenteista on paljon iloa minulle, kolmas luku coming soon!
