Ikäraja: S (parin kirosanan takia)
Lajityyppi: kasvutarina
Yhteenveto:
”Minä tahtoisin olla kuten he”, Vilina lipsautti ajattelematta sanojaan paljon tarkemmin.
”Ai lesbo?”
”Rohkea.”A/N: Tämä teksti on vanha, mutta uudempiakaan ei juuri ole. En ole täysin vakuuttunut sen sujuvuudesta, mutta pidän ideasta aika paljon. Jännittävää julkaista jotain pitkästä aikaa!
Kaikki maailman värit
Kun Vilina oli pieni, äiti puki hänet mustaan ja valkoiseen.
”Älä lähde pelleilemään väreillä, niitä on niin kamalan vaikea saada yhteensopiviksi”, äiti neuvoi ja veti jakauksen keskelle päätä. Vilina oli kahdeksan ja hänen pellavamekkonsa erottui luokkakuvassa neonväristen villapaitojen joukosta.
Kavereiden vanhemmat olettivat hänen vuoroin olevan menossa hautajaisiin, vuoroin syntymäpäiville. Se oli noloa, mutta äiti ei suostunut kaupassa ostamaan sukkahousuja, joissa oli vihreitä raitoja. ”Ne tekevät sinusta ainoastaan epäsiistin”, hän sanoi ja nyrpisti nenäänsä.
Kuusi vuotta myöhemmin kaikki pukeutuivat kuten Vilina. Tiukat tummat farkut ja rento valkoinen paita oli siisteintä, mitä tyttö saattoi yläasteella päälleen aamulla löytää. Ainoastaan kaikkein omituisimmat käyttivät keltaisia takkeja ja hiiviskelivät violeteissa villasukissa talvisin. Ne tytöt hakivat Kallioon tai Torkkelinmäelle lukioon eikä heitä kannattanut ottaa kovin vakavasti.
Reeta kävi läpi lapsuutensa valokuvia ja pudisteli päätään joka sivun kohdalla. ”Ei voi olla totta, katso nyt millaisia vaatteita minulla on ollut!”
Hän osoitti kuvaa, jossa oranssiin mekkoon pukeutunut pikkutyttö söi jäätelöä ja nauroi. Vilinan mielestä se oli suloinen.
”Sinä näytät onnelliselta.”
”Totta kai näytän, olin lapsi enkä tajunnut miten hölmö tuo mekko oikein oli. Mitä ihmettä äiti on ajatellut… onneksi hän ei saa enää määrätä, mitä puen päälleni.”
Paria sivua myöhemmin oli se luokkakuva, jossa Vilina seisoi puuvillamekossa ja erottui kuin kivi kukkaniitystä. Reeta henkäisi ihastuneena ja siveli mekon liikkumatonta helmaa.
”Sinulla on aina ollut niin kauniita vaatteita. Ottaisin tuollaisen milloin tahansa.”
”Se on annettu pois aikaa sitten.”
”Eikä se nyt enää mahtuisi päällekään.”
”Niin, sekin vielä.”
Reeta sulki valokuva-albumin ja kääntyi hymyillen ystävänsä puoleen. ”Sinä olet onnekas, kun olet lapsesta asti pukeutunut noin tyylikkäästi. Sinun ei ole tarvinnut opetella sitä erikseen kuten minun, se tulee sinulta aivan luonnostaan ja sellaisen huomaa.”
Totta, Vilina oli noussut nopeasti koulun ihaillummaksi tytöksi eikä se vaatinut suuria rahasummia maksavaa vaatekaappiuudistusta. Mustat vekkihameet, ihonväriset nylonsukkahousut ja harmaa talvitakki – kaikki olivat siellä jo valmiiksi. Kun tytön vartalo vielä muokkaantui hieman aikuisempaan suuntaan, hän alkoi saada huomiota, jota jokainen neljätoistavuotias janosi. Ihailevia ja kadehtivia katseita muilta tytöiltä, vihellyksiä pojilta.
Siihen aikaan Vilinan tukka ylsi jo vyötärölle ja oli ohraa ilman keinotekoisia värejä. Hän oli niitä harvoja, jotka saattoivat leikata itselleen suoran otsatukan niin, että se näytti hyvältä eikä jäänyt ohueksi ja roikkuvaksi.
Musta kajali ja punainen huulipuna olivat ainoat lisävärit, joita hän kasvoilleen tarvitsi.
*
Lukiota edeltävänä kesänä tytöt istuivat raitiovaunussa matkalla uimastadionilta keskustaan. Hiukset märkinä ja kädet väsyneinä kaikesta kauhomisesta Vilina nojasi vihreään kankaaseen ja lepuutti silmiään kun Reeta koputti häntä olkapäähän ja osoitti ulos.
”Katso mitä tuolla tapahtuu.”
Mannerheimintietä pitkin kulki satapäinen paraati ihmisiä, jotka kantoivat sateenkaarilippuja ja plakaatteja. Vilina tunnisti heti, mistä oli kysymys. Kulkue vyöryi kohti Töölönlahtea ja tukki tien niin, että liikenne pysähtyi vähäksi aikaa.
”Saatanan homot”, Reeta mutisi kiukkuisesti tajuttuaan, että he olivat jääneet jumiin. Vilina nojautui lähemmäs ikkunaa nähdäkseen siitä ohi kulkevia ihmisiä. Yhdellä tytöistä oli lyhyt tukka, jota tuuli riepotteli sinne tänne. Kasvot olivat kokonaan näkyvillä, ne olivat valoisat ja nauravat. Tytöllä oli keltainen mekko ja kohdatessaan Vilinan katseen hän heitti lentosuukon läpi raitiovaunun ikkunasta. Reeta värähti inhosta huomatessaan eleen ja mutisi hiljaa itsekseen: ”Hyi helvetti…”
”Minä tahtoisin olla kuten he”, Vilina lipsautti ajattelematta sanojaan paljon tarkemmin. Reeta käänsi päänsä ja katsoi häntä kuin hullua.
”Ai lesbo?”
Vilina kohautti olkiaan. ”Rohkea.”
Reeta tuhahti.
”Eivät he ole rohkeita vaan friikkejä. Ja väittävät vielä, ettei se muka ole oma valinta.”
*
Välikohtauksesta ei puhuttu jälkikäteen, mutta lentosuukon lähettänyt tyttö tuli Vilinan uniin niin usein, että hän pelästyi ja luuli ihastuneensa tuntemattomaan ohikulkijaan. Ja mikä pahinta, pian se ei enää rajoittanut pelkästään yhteen tyttöön vaan Vilina huomasi katselevansa muitakin. Sellaisia, joilla oli värikkäitä vaatteita, lyhyt tukka ja kasvot näkyvissä.
Reetalle ei siitä voinut puhua, mutta onneksi lukiosta löytyi uusia ystäviä. Esimerkiksi Mikaela, joka oli itsekin marssinut kesällä ihmisoikeuksien puolesta. Tämä kuunteli tarkkaavaisesti mitä Vilina puhui ja pohti sitten hetken ennen kuin avasi itse suunsa.
”Kun sinä katselet niitä tyttöjä, mitä oikein tunnet? Tahtoisitko sinä harrastaa seksiä heidän kanssaan? Tai edes suudella?”
”En”, Vilina vastasi hämmentyneenä suorapuheisuudesta. ”Ei mitään sellaista, lähinnä minä tahtoisin… en tiedä. Puhua heille. Kysyä heiltä, millaista on uskaltaa tanssia kadulla. Että eikö heitä pelota, mitä muut ajattelevat heistä.”
”Sitten sinä tuskin olet ihastunut”, Mikaela vastasi ja tuntui kuin raskas kivi olisi vierähtänyt pois Vilinan sydämeltä.
”Mutten minä kyllä osaa sanoa ollenkaan, mistä sitten on kyse. Se sinun täytyy selvittää ihan itse.”
*
Vaatekaupan ikkunassa roikkui punainen kukkamekko. Vilina olisi ehdottomasti halunnut tietää, miltä se näyttää hänen yllään.
”Ei, älä viitsi. Se on ihan lapsellinen”, valitti Reeta, joka oli niihin aikoihin jo alkanut käydä niin tylsäksi, että Vilina näki häntä enää silkasta velvollisuudentunnosta. Olivathan he olleet ystäviä jo pitkän aikaa.
Tyttö katsoi peilistä heijastuvaa kuvajaista. Hiukset kätkivät edelleen suuren osan kasvoista ja mustat sukkahousut hiostivat jalkoja alkukesän kuumuudessa. Vilina oli juuri täyttänyt seitsemäntoista, hänen olisi kuulunut olla kauneimmillaan, mutta peilistä takaisin katsova ihminen näytti vieraalta; kuin kuori, joka kuului jollekin toiselle. Hänen todellinen minänsä oli jäänyt jonnekin piiloon sen alle ja pyrki nyt pintaan pukeutuakseen ensimmäistä kertaa elämässään kukkamekkoon.
”Mennään katsomaan farkkuja”, Reeta mankui ja tarttui Vilinaa kädestä. Tämä älähti turhautuneena. ”Sinulla on kymmenet samanlaiset. Kesällä tulee kuuma.”
”Mikä sinua oikein vaivaa? Siinä vieressä on kenkähylly, voit katsella niitä jos kyllästyttää. Uusia mustia korkkareita.”
Impulssi ajoi Vilinan repimään itsensä väkivaltaisesti irti ystävästään ja tuppaamaan Reetan kauemmas.
”Mene sinä, minä en jaksa tätä enää”, Vilina kivahti ja kääntyi kannoillaan marssiakseen ulos viileästä kauppakeskuksesta. Reeta huusi hänen peräänsä vihaisia sanoja, mutta Vilina ei jaksanut pysähtyä vastaamaan loukkauksiin. Raivo poltti hänen sisuksiaan, kun hän ryntäsi raitiovaunuun ja antoi sen viedä itsensä Käpylään Mikaelan talon alaovelle. Vilina naputteli koodin ja kiipesi ylös kolmanteen kerrokseen.
Mikaela oli yksin kotona, nautti hellepäivästä istumalla uimapuvussa parvekkeella ja lukemalla kirjaa. Hän päästi Vilinan sisälle asuntoon ja kaivoi kaapista toisen lasin, johon kaataa ananasmehua.
”Leikataan minun tukkani”, Vilina sanoi kiivaasti eikä ottanut vastaan tarjottua juotavaa. Mikaela mittaili tyttöä päästä varpaisiin ja joi lasista itse.
”Oletko aivan varma? Mitä äitisi sanoo?”
”Aivan sama mitä hän sanoo, omapa on pääni.”
He istuivat kylpyhuoneen lattialle ja Mikaela etsi kaapista sakset, joita hän käytti yleensä omien hiustensa pätkimiseen. Vilina tunsi, kuinka tämä alkoi varoen saksia latvoja pois ja uusi turhautumisen aalto pyyhki hänen ylitseen.
”Leikkaa ne aivan lyhyiksi. Jätä vain pari senttiä, sen verran että ne nousevat pystyyn.”
Mikaela empi hetken, mutta tarttui lopulta kiinni ystävänsä hiuksiin. Vilina sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua.
*
Kauhea haloohan siitä nousi. Äiti itki vuosien työn menneen hukkaan eikä Reetaa huvittanut enää tehdä sovintoa sen jälkeen, kun hän näki Vilinan uuden kampauksen.
”Ei ihme, että sinä tahdoit nukkua samassa sängyssä aina kun olit meillä yötä”, hän sähähti. Vilinaa nauratti eikä hän jaksanut korjata Reetan harhaluuloja.
Uudet hiukset paljastivat hänen kasvonsa, jotka olivat paljon ilmeikkäämmät kuin Vilina oli koskaan tajunnut. Hän osasi tehdä kameralle hassuja ilmeitä ja nauraa niin, että hampaat näkyivät. Jatkuva hillittynä oleminen ei tuntunut enää luontevalta ja Mikaela kannusti häntä rikkomaan omat rajansa.
Vilina oppi ylittämään autoteitä juoksemalla, kävelemään rotvalleja pitkin, keinumaan ja laulamaan välittämättä siitä, kuka hänet kuuli. Lyhyt tukka mukaili hänet liikkeitään ja Vilinaa hymyilytti katsoa peiliin.
Hän osti sen punaisen kukkamekon, sitten vihreät sukkahousut ja raidallisen kaulahuivin. Toisen vuoden alkaessa syksyllä luokkatoverit tuijottivat häntä oudoksuen aulassa.
”Oletpa sinä muuttunut”, yksi heistä sanoi ja katseli tyttöä merkitsevästi päästä varpaisiin. Vilina tunsi itsevarmuuden murenevan palasina harmaalle muovilattialle, mutta silloin tytön kasvot sulivat hymyyn ja hän kurotti pörröttämään Vilinan tukkaa.
”Se on aika cool. Näytät tosi hyvältä.”
”Kiitos”, Vilina vastasi ja puhkesi virnistykseen, jota ei enää tarvinnut piilottaa hiusverhon taakse.
