Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Aikamieli [K11, 10. Tohtori ja Martha]  (Luettu 1272 kertaa)

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Ficin nimi: Aikamieli
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Oneshot, adventure, draama.
Ikäraja: K11
Päähenkilöt: OC, (10.) Tohtori ja Martha
A/N: Luultavasti kun tämä ficci tulee julki, moni on unohtanut jo kesällä pyörineen ALS ice bucket challengen, mutta kirjoittaessani se on vielä ajankohtainen. Olin hyvin myötäsurullinen erään etäisen tuttuni kertomuksesta läheisen ALSista ja eräistä videoista, ja jotenkin se inspiroi kirjoittamaan Doctor Who ficin. En tiedä onko tämä ficci oikeanlainen, sairauden oireet oikealla tavalla tai muuta, mutta haluan huomauttaa että jotkut outouksien syy voi käydä loppupuolella selväksi. Toivottavasti kaikken outouksien. FF100 Varjo.


Aikamieli

”Eiran sairaalasta kadonneiden vuodepotilaiden kohtalo ihmetyttää”, TV:n uutisankkuri tiedottaa. En jaksa kuunnella selostusta loppuun, sillä tiedänhän minä jo valmiiksi tapahtumat. Olen kuullut ne. Hoitaja poistui huoneesta. Seuraavan kerran kun hän tulee sinne, potilas on kadonnut, vaikka ei olisi edes kävelykuntoinen.

Peitto tuntuu painavan monta sataa kiloa ja tukahduttaneen minut paikalleen. Voin liikkua, mutta se vaatii suuren ponnistelun. Saan juuri ja juuri käännettyä itseni selälleni huokaan. Tulisipa vaimoni pian vessasta niin voisimme nauttia.. tai siis, hän enimmäkseen voisi nauttia shampanjaa, jota on jäillä täytetyssä ämpärissä vierelläni. Ehkä saisin maistaa sitä hiukan, hääpäivämme kunniaksi?

Silmän räpäyksessä viereeni on ilmestynyt mustaan verhoutunut henkilö. Tai henkilö on väärä sana. Se oli varjomainen hahmo, jonka ääriviivat tuntuvat sulautuvan taustaan kuin se olisi ollut utuinen ukkospilvi. Oliko se kuolema, joka oli viimein tullut hakemaan minut omakseen?

Sydämeni hakkaa. Ei, olen vieläkin liian elossa kuolemalle.

Olento katsoo minua syväntummilla silmillään ja kuiskaa: ”Sinä et ole valmis.”
Yritän puhua, mutta tiedän ääneni kuulostavan siltä että suussani olisi pari isoa vaahtokarkkia: ”Mimä tahkoitat?”
”Sinun ei pidä puhua. Muut eivät saa tietää siitä että olet minun.” Hahmo heilautti kättään ja yhtäkkiä lihaksistoni muuttuu aiempaa raskaaksi.
Hahmo jatkoi: ”Nyt on parempi. Sinä olet aarteeni. Parasta vuosikerrointa.”   

Äkkiä hahmo jähmettyi kuin kuullen jotain. Sitten hän painoi jotain kädessään, seinään hänen takanaan avautui outo railo ja hän astui siihen.  Rako sulkeutui. Samassa ovi temmattiin auki ja sisään astui kaksi henkilö, mies ja nainen. Miehellä oli päällään omituisen pitkä ruskea takki ja ruskea, raidallinen puku ja hänellä oli kädessään jonkinlainen vaalea, metallinen asia jonka päässä oli sininen valo. Hänen kasvoillaan oli irvistys joka muuttui hämmennykseksi.

”Martha, taisimme kadottaa hänet”, mies sanoi purppuraiseen paitaan pukeutuneelle naiselle. Nainen jonka nimi oli ilmeisesti Martha katseli huonetta ja huomasi minut. Mies kiinnitti myös katseensa minuun.
”Hei. Minä olen Tohtori, kuka sinä olet?”

En pysy vastaamaan. Mitä se hahmo teki minulle? Aivan kuin sairauteni olisi muuttunut pahemmaksi silmänräpäyksessä. Räpäytän silmiäni ja yritän nostaa huuliani pieneen hymyyn, mutta se on kuin yrittäisi nostaa kymmenen kilon painoa pelkällä pikkusormella.

”Hän ei taida voida vastata. Onkohan hän halvaantunut?”
”Ehkä. Voi olla että kyse on jostain muusta. Ainakin ALS eli Amyotrofinen lateraaliskleroosi voi aiheuttaa tämän kaltaisia oireita”, Martha selittää.
”Hm, näitkö jonkun tässä huoneessa äsken… jonkun joka… ei vaikuttanut ihmiseltä?”

Räpäytän silmiäni.
”Oliko tuo kyllä?”
Uusi räpäytys.

”Mihinhän hän meni… harmi kun et voi kertoa sitä meille.”

Keitä nämä mies ja nainen olivat? Jotain kummallisia haamujengiläisiäkö? He näyttivät tietävän mitä olivat tekemässä. Olisi minun velvollisuuteni kertoa mitä tiesin. Vaikka se vaatisi ponnisteluja viikon edestä. Keskitän tahdonvoimani. Jos hymyily tuntui siltä että nostaisi kymmenen kilon painoa pikkusormellaan, en voi kuvailla siltä miltä käden nosto tuntui. Hitaasti, sisäisesti irvistäen nostan käteni ja osoitan kohtaa johon hahmo oli avannut omituisen raon. Sitten läväytän käteni alas ja voimani ovat menneet.

”Oh”, Tohtori sanoo ja jatkaa: ”Kiitos, kiitos, kiitos. Tuo näytti vievän voimia. Kiitos kovin.”
Eipä kestä. Tohtori nostaa taas sinipäisen vekottimensa ja osoittaa sillä kohtaa, johon neuvoin hahmon kadonneen. Laitteesta kuuluu omituinen ääni ja sama railo johon hahmo katosi avautuu taas. Raon avautuminen sai kroppaani oudon tunteen. Paino tuntui väistyvän.

”Haa”, Tohtori sanoi. ”Kiitos tosiaan.”
Samalla hetkellä ovi avautui, vaimoni Satu astui sisään, nappasi jääsangon ja kääntyi sitten minuun päin. Aloittaen: ”Mukava saada sinut kotiin taas. Lääkäri sanoi että saat juoda…”, sitten hän huomasi ettemme olleet kahden huoneessa. Ja sitten hän huomasi railon.

”Ke- keitä te olette ja mikä tuo on?”
”Minä olen Tohtori”, Tohtori esittäytyi.
”Minä olen Martha ja olen lääketieteen opiskelija.”

Tieto näytti huojentavan vaimoani.
Tohtori jatkoi: ”Ja tuo on se, mikä on vienyt potilaita Eiran sairaalasta. Tai ei varsinaisesti tuo, uskoisin, vaan jokin joka on sen sisällä. Mikä muistuttikin mieleeni… Martha meidän täytyy mennä.”
”Ottakaa minut mukaan”, sanon. Tunnen äkkiä voimistuneeni. Vaimoni, tohtori ja Martha katsovat minua yllättyneenä.
”En tiedä mitä tapahtui, mutta tunnen oloni paremmaksi kuin aikoihin. Se… hahmo, se sanoi etten ole valmis, joten olen varmaan turvassa.”
”Hmmm, no kai sinä voit tulla”, Tohtori sanoo ja loikkaa yhdessä Marthan kanssa rakoon.  Nousen lös helposti kuin olisin jälleen kymmenen ja elämäni kunnossa.

Satu katsoo minua suu auki.
”Sinä olet parantunut! Miten… miten se voi olla mahdollista?”
”Luulen että sillä on jotain tekemistä tuon kanssa. Tuletko mukaan? Tahdon kovin tietää mitä sen toisella puolella on.”
”Mutta…”
”Sinun ei ole pakko.”
”Minä tulen”, Satu sanoi ja hymyili. Hymyilen takaisin. Tuo on taas se Satu joka hän oli ennen sairastumistani. Se oli saanut hänet henkisesti kyvyttömäksi liikkua. Pomppasin pystyyn, tartuin vaimoani kädestä ja sanoin: ”mennään”.

Astuimme sisään enkä välittänyt kylmistä vesipisaroista, joita tippui kädelleni vaimoni puristamasta ämpäristä. saavuimme johonkin mitä on vaikea kuvata. Se oli kuin valkeaa pilveä täynnä oleva tila. Tai tila on huono sana, koska en voinut tietää jatkuiko se äärettömyyksiin. Tohtori ja Martha odottivat aivan railon lähellä.

”Tulittehan… miksi sinulla on ämpäri?” Tohtori sanoi Satulle hämmentyneenä.
”Eh… se vaan jäi käteeni. Onko sillä väliä?”
”Ei. Se voi olla ihan hyvä.”
”Mitä tarkoitat, Tohtori?” kysyi puolestaan Martha.
”Täällä on pilvistä”, Tohtori vastasi kuin se olisi kuitannut kaiken. ”Ehdotan että jokainen ottaa nyt toistaan kädestä niin, että muodostamme ketjun. Täällä on usvaista, enkä tiedä mihin potilaskaapparimme meni.”
”Tarkoittaako että tämä”, Satu heilautti kättään usvan suuntaan ”liittyy niihin potilaskatoamisiin?”
”Mahdollisesti.”

Tohtori tarttui Marthan käteen, Martha taas tarttui minun käteeni ja minä vaimoni käteen, ja niin lähdimme eteenpäin hiljaisuudessa, Tohtorin johdattaessa meitä oudon sinipäisen lamppunsa kanssa (eihän se edes valaissut mitään!?).

”Päänsärkyni”, Satu sanoi. ”Se on poissa. Liekö tämä taivas?”
Kukaan ei vastannut.

Jonkin aikaa kuljettuamme Tohtori pysähtyi, katsoi laitettaan ja laittoi sen taskuunsa.
”Varjojulistusen 34 aklan perusteella tahdon sinut tänne heti.”

Vaaleasta sumusta ilmestyi esiin musta hahmo, kuin pikimusta ukkospilvi vaaleiden joukossa. Luultavasti sama hahmo kuin joka aiemmin näki minut.

”Oho, ei tämä normaalisti toimi näin hyvin”, Tohtori sanoi aidon hämmentyneenä. ”Joten.. pilvi.. usva.. olento. Olenko väärässä jos väitän että sinua kutsutaan Ukhoriksi? Suomessa Ukoksi, muualla muun muassa Thoriksi.”
Olento vastasi kuiskaavalla äänellään: ”Kyllä. Minä olen Ukhor.”
”Ukhor, mikä sinuun on mennyt. Olit harmiton… tai ainakin suhteellisen harmiton jumaloleto”, Tohtori sanoi.
”Olin nälkäinen. Sairaat ihmiset. Heidän rappeutumansa on herkullista. Surullista toki että en voi toki syödä heitä ilman että syön heidän.”
”Miksi minun sairauteni sitten on poissa nyt? Ja vaimoni päänsärky?” kysyin.
”Se johtuu siitä että avasitte reitin tänne. Kun se sulkeutuu… no, sairautesi tulevat takaisin. Ne imeytyvät tänne kuin magneetin avulla.”

Tohtorin kasvot olivat vääristyneet raivoon.
”Kuinka uskallat?”
”Mikä sinä olet minua tuomitsemaan, maailmojen tuhoaja?”
”Se että joku toinen, vaikka minä, olen tehnyt pahaa ei oikeuta sinua tekemään pahaa. Olen armollinen, lupaa ettet tapa enää ketään niin…”

Ukhor pärskähti nauruun. ”En enää halua palata vanhaan diettiini.”

Tohtori kääntyi meitä kohden, marssi Satu luo ja nappasi ämpärin. Sitten hän kääntyi puoleeni.
”Anteeksi. Olen niin pahoillani. Kun hän kuolee, sairautesi palaa”, Tohtori sanoi hiljaa ja tyrkkäsi shampanjapullon Satulle.
”Ei se mitään. Olen ehtinyt tottunut.”
”Mikä olikaan nimesi?”
”Aikamieli. Aikamieli Harmaajärvi.”
”Upea nimi! Kiitos Aikamieli Harmaajärvi. Ja nyt, sano allons-y!”
”Miksi?”
”Koska ALLONS-Y!”

Tohtori juoksi kohti Ukhoria jääsankokädessää ja heitti jäisen veden tämän päälle. Ukhor katsoi tätä hämmentyneenä.
”Teräsmiehellä kryptoniitti, sontaroilla niiden niska. Jos jotain rakastan, niin sitä kun henkilö ei tiedä heikkouttaan.”

Ukhorin pinta oli alkanut kipunoida. Sähkönsinisiä kipinöitä iski nopeampaa ja nopeampaa.
”Mitä sinä teit minulle?” se kysyi ääni väristen joko pelosta tai vihasta.
”No, olet sähköisä. Lisäsin vettä ja aiheutin elektrolyyttisen reaktion elimistösi muiden aineiden kanssa. Olen aiemminkin käsitellyt jumalolentoja”, Tohtori sanoi tyynenä ja kääntyi.
”Tulkaa, meidän täytyy lähteä ennen kun tämä paikka romahtaa.”

Lähdimme tarpomaan kohti ovea Tohtorin johdolla. Takaa kuului karmivia kiljaisuja. Tuntui että joka kiljaisu teki ruumiistani yhä raskaamman ja raskaamman, ja äkkiä kaaduin maahan. Ilmeisesti löin pääni, sillä tajuntani pimeni.

Seuraavan kerran heräsin sängyssäni. Ihan kun se oli ollut vain unta, mutta onneksi vierelläni seisovat Tohtori ja Martha varmistivat ettei se ollut.
”Sanoinhan ettei se ollut mitään vakavaa”, Tohtori sanoi Marthalle.
”Kuinka voit?” kysyi Martha taas puolestaan minulta.
”Hyvin tilanteeseen nähden. Puhuminen sujuu.”
”Tapahtuisipa ihme… tai vähemmän ihme, keksittäisiinpä lääke. Sinä ja vaimosi voisitte hyvin tulla mukaani, mutta…”
”En nyt voi.”
”Ja minä en halua lähteä”, Satu sanoi.
”Onneksi tässä päivässä oli ihmettä tarpeeksi”, sanon ja tunnen onnen hiipineen sydämeen. ”En ole pitkään aikaan päässyt tekemään mitään näin jännittävää. Ja katsokaa Satua, hänkin aivan säteilee.”
”Hmh, mutta lähtemisestä tuli mieleeni, minun ja Marthan pitäisi lähteä. Hyvää hääpäivää!”
”Kiitos. Ei teidän näin nopeasti tarvitsisi poistua.”
”En ole oikein paikallaan pysyvää sorttia!” Tohtori sanoo.
”Hän ei ole, uskokaa pois”, Martha sanoo meille.
”Allons-y!”

Ja niin tuo merkillinen kaksikko poistui huoneesta.
”Ehkä nyt sitä shampanjaa?” Kysyn.
« Viimeksi muokattu: 23.12.2014 22:34:51 kirjoittanut Nukkemestari »
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan