Ikäraja: sallittu
Paritus: Viktor/Konstantin
Genre: mistä mä tietäsi
Varoitukset: nekrofilian käsittely ikärajan puitteissa, itsemurhan maininta
Tiivistelmä:
”En mä tee sun tunteilla mitään”, hän vastaa ja toivoo, että se riittää Viktorille.A/N: Lyrics Wheel 16 yhdistyi hahmoihin, joita olen pyöritellyt päässäni pari päivää. Tykästyin heihin kovin ja aion tulevaisuudessa kirjoittaa varmasti lisääkin, enemmän slice of lifeen painottuvaa, tämä on tällainen, jaa, yleiskuvaus heidän suhteestaan, ehkäpä. Lyriikoiden lähettäjältä pyydän etukäteen anteeksi, tämä ei ole varmaan sitä mitä odotit, mutta ehkä pystyt silti tästä pitämään. Jos et, en sinua syytä. Kiitos silti lyriikoista, inspiroivat kovin ja löytyvät lopusta. Jee.
*
Konstikasta
”En mä tee sun tunteilla mitään.”
Tällaisen vastauksen Viktor saa sanottuaan vihdoin ne sanat, joita hän on vältellyt viimeiset – hyvä jumala, ei hän muistakaan kuinka kauan. Hän tapasi Konstantinin kaksi vuotta sitten ensi kertaa, ja vaikka Viktorilla oli silloin poikaystävä, hän on ymmärtänyt lähiaikoina, että on rakastanut Konstantinia siitä asti. Ei Viktor koskaan ole uskonut rakastumiseen ensi silmäyksellä, mutta ei hän keksi muutakaan sanaa, jolla kuvailisi tunteitaan asuintoveriaan kohtaan. Ja ne tunteet ovat pysyneet muuttumattomina koko tämän ajan.
Luulisi, että tyly vastaus tekisi kipeää, mutta Viktoria vain nipistää hieman sydämestä. Lähinnä hän on huojentunut, että sai viimein tunteensa vapautettua. Rintaan kahlittuna ne puristivat, riuhtoivat, repivät, riistivät. Aiheuttivat sanoinkuvaamatonta tuskaa, jonka kanssa eläminen oli mahdotonta, kuin olisi yrittänyt päivästä toiseen kävellä murtuneella jalalla. Nyt Viktor voi vihdoin laastaroida haavansa ja aloittaa parantumisprosessin. Eivät hänen tunteensa minnekään katoa tai siitä muutu, sen Viktor tietää varmaksi, mutta enää hänen ei tarvitse kestää niiden painoa yksin. Hän on tiennyt jo kauan, ettei tulisi saamaan romanttista vastakaikua, Konstantin ei vain kykene rakastamaan Viktorin kaltaisia ihmisiä. Mutta Viktor on pelännyt. Entä jos parhaan ystävän paikka ei riitä? Entä jos kieltävä vastaus rikkoisi hänet? Entä jos Konstantin alkaisi vihata häntä? Viktorin tekee mieli potkaista itseään, kun ei ole paljastanut salaisuuttaan aiemmin. Nyt kaikki on ilmiselvää. Viktor jatkaisi kämppäkaverinsa rakastamista samalla tavalla kuin ennenkin, itsekseen. Eikä Konstantin ole vihainen. Miehen ääni oli samanlainen kuin aina ennenkin, ilmeetön ja monotoninen. Jos Konstantin olisi vihainen tai pettynyt, ääneen ilmestyisi, jota kukaan muu kuin Viktor ei koskaan huomaa.
”Mä tiedän”, Viktor vastaa hymyillen. Konstantinilla on musteläiskä nenänpäässä. Hän nyökkää Viktorille ja keskittyy jälleen pitkän tutkielmansa kirjoittamiseen. Enempää sanoja ei tarvita.
*
Toisinaan on vaikeaa välittää toisesta ihmisestä vailla ehtoja. Ihmisen mieli rakentuu sekä positiivisesta, että negatiivisesta, ja vaikka Viktorin mentaliteettina on suhtautua Konstantiniin vain positiivisen kautta, hän ei kykene aina tukahduttamaan täysin sellaisia tunteita kuin kateus, mustasukkaisuus ja ärtymys. Hyvänä esimerkkinä ovat hetket, joina Konstantin muistelee entisiä rakastajiaan.
”Mary se vasta oli sitten jotakin”, saattaa Konstantin mutista tuijotellessaan steariinin valumista työpöydälleen aseteltuja kynttilöitä pitkin Viktorin istuessa nahkasohvalla kuuloetäisyyden päässä lukemassa jotakin lempiromaaneistaan. Näinä hetkinä Viktor hengähtää turhautuneena eivätkä hänen aivonsa kykene yhtäkkiä rekisteröimään yhtäkään paperille painettua sanaa. ”Oonko ikinä kertonut sulle Marysta?”
”Et”, Viktor sanoo kitkerästi teeskennellen yhä uppoutuneensa kirjaan. Marysta hän ei ole kuullut, sillä Konstantin ei ikinä kerro samoja tarinoita kahdesti, mutta hän tietää silti, kuka Mary on ollut. Konstantin puhuu samaan sävyyn vain eksistään. Miehen yleensä yksitoikkoinen ääni saa unelmoivan alavireen.
”Se oli kaunis”, Konstantin aloittaa samalla tavalla kuin aina. ”Violetit hiukset, varmaan värjännyt ite, ne oli epätasaset, siellä täällä blondeja laikkuja. Kakskymmentäviis se oli, kolme vuotta vanhempi kuin mä silloin. Se oli mun eka keikka yksin, en ollu ikinä ennen saanu sellasta vastuuta…”
”Mahto olla pelottavaa”, Viktor toteaa sarkastisesti. Hän ei tahtoisi kuunnella, sillä aihe saa hänet aina tuntemaan itsensä jollakin omituisella tavalla riittämättömäksi, mutta ei hän osaa käskeä toista vaikenemaan, kun tämä puhelee itselleen niin tärkeistä asioista. Tuntuisi törkeältä sanoa suu kiinni tai lähteä pois. Ja toisaalta nämä tarinat kiehtovat Viktoria jollain kieroutuneella tavalla. Rakkauskertomukset ruumishuoneelta. Ennen psykologian maisterintutkintonsa aloittamista Konstantin oli pari vuotta töissä hautaustoimistossa N….n kadun varrella. Paikan pitäjä oli juoppo, joka sysäsi suurimman osan työstään harjoittelijoille, siihen aikaan Konstantinille, joka oli työpaikan ainoa jäsen esimiehensä lisäksi. Mutta Konstantinia se ei haitannut, päinvastoin. Pomon läsnäolon ja valvonnan puute antoi hänelle ensimmäistä kertaa mahdollisuuden kokea oikeaa romantiikkaa, niitä perhosia vatsassa ja sydämentykytyksiä ja kiihkoa. Jokaiseen uuteen asiakkaaseen Konstantin ihastui, muutamaan jopa rakastui todella. Se oli hänen elämänsä parasta aikaa. Kellään ei ollut valittamista, hän hoiti työnsä kunnialla, jokaisen asiakkaan verhosi parhaimpiin pukineisiin ja miellytti asiakkaiden omaisiakin hillityllä käytöksellään. Eikä kukaan saanut tietää hänen sydämensä syrjähypyistä, vainaiden varsien saamista viimeisistä hyväilyistä, suukkosista kohmeisille suupielille tai siitä, miltä kuolleet kupeet tuntuivat kämmeniä vasten.
Viktor on ainoa, jolle Konstantin on rehellinen. Ei Viktor ymmärrä, ei hän kykene tajuamaan, mitä kaunista joku näkee ruumiiden rakastelussa, mutta hän on aina antanut asian olla. Oikeastaan hän pitää jopa tästä puolesta toisessa, vaikka häntä välillä kirpaiseekin, ettei itse elävänä tule ikinä sopimaan Konstantinin vuoteeseen. Jos heistä koskaan tuleekaan yhtä, ei Viktor ole silloin enää läsnä. Mutta siltikin rakkaus on ehdoton. Viktor ei ole varma miksi, ehkä hän on välinpitämätön tai ehkä jokin Konstantinin kieroutuneessa tunne-elämässä vetää häntä puoleensa.
”Ei oikeastaan”, vastaa Konstantin ivaa huomaamatta. ”En mä pelkää työskennellä yksin. Lääkärit autto mua nostaan ruumiin autoon. Kauheen surullinen tapaus se oli, Mary, sillä oli ranteet kursittu kokoon aika monella tikillä… Mä en ymmärrä kuka ikinä tekis niin itselleen. Mutta kovasti mä siitä pidin, sillä oli hienoja tatuointeja, tosi taiteellisia, ei sillä että mä kuvataiteesta mitään tietäisin. Mutta mun silmää ne miellytti. Yksityiskohtainen lootuksenkukka vasemmassa rinnassa ja mitähän muuta, sellainen upea lintu selässä, oranssi, varmaan feeniks. Tuhkaksi sekin feeniks muuttui lopulta, vaan ei sieltä sit enää noussut. Vein sen krematorioon, mut ennen sitä… No, kyllä sä tiedät. Ehkä se olis tarvinnut sitä eläessään, välittämistä siis. Huolenpitoa. En tiedä. Mut mä olen kiitollinen että sain tavata sen.”
Jos ikinä Konstantin sanoisi nuo sanat Viktorille, saattaisi Viktor alkaa itkemään onnesta. Kyllä hän silti tietää, että Konstantin välittää yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tekeekin sen omalla tavallaan ilman ääneen lausuttuja tunnustuksia. Kyllä hän tietää, huokaisee ja jatkaa lukemista.
*
Toiset sanovat rakkauden olevan sokea. Viktor on samaa mieltä. Rakkaus on syntyjään sokea ja kuuro koiranpentu, jota voi piestä ja potkia vaikka kuinka, vaan siitä huolimatta se kaipaa huomiota rintaa vasten kiehnäten, uikuttaen ja tuoden itseään tykö häntää heiluttaen. Voi kuinka kovaa Viktor on rakkauttaan kolhinut, toivonut sen siten katoavan, mutta jopa yritykset hukuttaa, kuristaa ja silpoa eivät saa sitä jättämään isäntäsydäntään. Kaikkensa Viktor on koittanut. Hän on provosoinut Konstantinia, soittanut musiikkia jota toinen eniten vihaa, häirinnyt opiskelua, kutsunut inhotuilla lempinimillä, ärsyttänyt, härnännyt, mököttänyt ja uhkaillutkin toivoen, että Konstantin alkaisi inhota häntä ja lähtisi pois, sillä Viktorista ei ole ottamaan ensimmäistä askelta. Ja onhan Konstantin suuttunut niin monen monta kertaa, ettei Viktor pysy millään laskuissa jokaisessa toisen katseita kylmettävässä pakkasasteessa eikä kaikissa tikareissa, joita toinen on sanoillaan Viktoria kohden heittänyt osuen aina häränsilmään. Mutta lähteä toinen ei ole halunnut eikä koskaan ole astunut rajojen yli. Jos Konstantin vaikka löisi, Viktor ehkä osaisi häipyä itsekin, mutta niin ei käy vaikka Viktor kuinka yrittäisi. Kylmät sanat ja mulkaisut eivät riitä. Ne piikit lihassa tuntuvat lämpimältä syliltä, ihanan kivuliaalta sellaiselta.
Eikä Konstantin ymmärrä, mitä Viktor siitä saa irti, mikä Viktoria ylipäätään vaivaa, kun tuolla tavoin käyttäytyy. Ei hän näe syytä ennen kuin Viktor lausuu ne sanat, joita Konstantin on alitajuisesti pelännyt koko tämän ajan.
”En mä tee sun tunteilla mitään”, hän vastaa ja toivoo, että se riittää Viktorille. Sillä Viktorista Konstantin todella välittää, enemmän kuin yhdestäkään rakastajastaan koskaan. Ei ehkä sillä tavalla kuin Viktor toivoisi, ei romanttisesti saati intiimisti, mutta kuitenkin niin vahvasti, että on päättänyt pysyä ikuisesti toisen rinnalla. Onko se ystävyyttä, veljeyttä, sielunkumppanuutta, ei Konstantin ole varma, tosin hänestä tunteiden lokeroiminen sanoin on turhaa muutenkin. Riittää kun ne ovat.
Ja ehkä juuri se nimenomaan on oikeaa rakkautta, kun tunteet ovat ja pysyvät, vaikkei ymmärrystä aina riittäisikään. Viktorin romanttinen rakkaus ja Konstantinin platoninen rakkaus kulkevat käsi kädessä aina välillä toisiaan syleillen, toisinaan taas kyräillen, mutta ainiaan yhdessä huolimatta oikuttelusta, täyttymättömistä toiveista, huolimatta satunnaisesta kipuilusta ja liiton kokonaisvaltaisesta konstikkuudesta. Konstantin ei tee Viktorin rakkaudella mitään, sillä hänen oma tunteensa Viktoria kohtaan riittää hänelle. Viktor sen sijaan hengittää Konstantinia ja tämän rakkautta heikkopäisenä sisään ja ulos kuin ilokaasua konsanaan. Kaikesta huolimatta.
Sillä rakkaus on ehdoton.
*
Lauri Tähkä - Tuulisina päivinä
Tahdot et kaikki ois meillä kuin ennenkin
Yhdessä ollaan, pitää kulkee vakain askelin
Ei auta maalaisjärki, ei auta ku kilahtaa
Ei minun sanat hellät tyytymään sinua saa
Sä tiuskit usein mulle, pidät palopuhetta
Jos en mä tee niin kuin sä haluut
alat murjottaa
Ei jaksais kuunnella sun juttuja sun eksistä
En enää meinaa pysyy perässä sun messissä
Tuulisina päivinäkin sinä olet minun
Tuulisina päivinäkin sinä olet minun
Mä tykkään susta sellaisena kuin oot
Pysy sellaisena kuin oot
Pysy sellaisena kuin oot
On minullakin nämä mielialanvaihtelut
Kaikki nää ylä-, alamäet, valtataistelut
Oon tuittupäinen äkäpussi sulle varmaankin
Puolihullu, joo, mut mä pidän susta kii
Mun virheet vanhatkin on aina yhtä tuoreita
Mä kyllä koetan sulle olla aina parasta
Oot oikukas, mut silti aina minut valloitat
Mä olen sinun, sinä olet minun ainoa
Tuulisina päivinäkin sinä olet minun
Tuulisina päivinäkin sinä olet minun
Mä tykkään susta sellaisena kuin oot
Tuulisina päivinäkin sinä olet minun
Tuulisina päivinäkin sinä olet minun
Mä tykkään susta sellaisena kuin oot
Pysy sellaisena kuin oot
Pysy sellaisena kuin oot
