Otsikko: Valo pimeydessä
Kirjoittaja miisuli
Tyylilaji: Draama
Ikäraja S
Hahmo(t): Saru, Philippa Georgiou
Fandom: Star Trek DSC (Discovery)
Vastuunvapaus: Kaikki oikeudet Star Trekistä Gene Roddenberrylle ja Discoveryn tekijöille. En saa tästä mitään korvausta enkä omista mitään.
Yhteenveto: Mutta kun taivaalle ilmestyi kirkas valo ja ilma kumahteli ennennäkemättömällä tavalla, Saru tiesi, että se oli hänen ansiotaan.
A/N: Tämä lojui pöytälaatikossa, joten luin sen läpi ja korjailin. Ensimmäinen fikkini Discoverysta! Saru on siitä kyllä lempihahmoni. Onko täällä muita, jotka katsoo Discoverya? Tämä osallistuu haasteisiin Teelusikan tunneskaala III tunteella ihmeissään olo sekä FF100 sanalla muukalaiset.
Valo pimeydessä
Elämä Kaminarissa oli sellaista, kuin sen kuvittelikin olevan. Päivät kulkivat samaa rataa, vuodet vaihtuivat lähes huomaamatta. Elämä oli vain lyhyt henkäys. Kelpienit elivät ikuisessa pelossa siitä, koska olisi heidän vuoronsa kuolla.
Löydettyään avaruusaluksen jäänteitä, ei Saru uskonut niistä syntyvän mitään. Mutta siitä huolimatta hän piti ne. Hänet oli kasvatettu olemaan kauhuissaan. Jokin sai hänet silti työstämään metallinpaloista laitetta, jolla mahdollisesti saisi yhteyden ulkomaailmaan.
Ei hän silti uskonut, että se oikeasti toimisi.
Mutta kun taivaalle ilmestyi kirkas valo ja ilma kumahteli ennennäkemättömällä tavalla, Saru tiesi, että se oli hänen ansiotaan. Eikä hän ymmärtänyt edes pelätä.
Avaruuslaiva oli erilainen kuin ne, joita Saru oli tottunut näkemään. Tuntematon jättiläinen oli kaukaa sieltä, jonne ei kukaan kelpien ollut koskaan matkannut.
Aluksen ovi avautui suhauksen saattelemana. Valot häikäisivät eikä Saru erottanut kunnolla edes jättiläisen ääriviivoja. Hänet täytti tunne, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut. Kuin hän olisi tulessa, niin hänen kehoaan poltti. Tällaiselta tuntui olla elossa, Saru tuumi kaiken keskellä.
Ovesta astui ulkoilmaan erikoisen näköinen olio. Sen keho muistutti etäisesti Sarun omaa, olihan oliollakin jalat, että kädet. Mutta sen kasvot olivat toisenlaiset ja sen päästä kasvoi pitkä harja. Olio seisoi jaloillaan tukevasti ja katseli Sarua intensiivisesti. Sen silmätkään eivät olleet samanlaiset kuin Sarulla.
Hetken Saru pohti, oliko sittenkin aika paeta.
Mutta mitään uutta ei koskaan syntynyt pakenemisella. Sillä mikä merkitys tällä ihmeellä oli, jos Saru ei katsoisi mihin se johtaisi?
”Hei sinä”, aloitti muukalainen, ”Sinäkö lähetit signaalin?”
Saru ei tiennyt, miten olio osasi puhua hänen kieltään. Pinnalle pyrkivästä sisäisestä kauhustaan huolimatta virkkoi Saru vastaukseksi, että kyllä, hän se oli.
Olio hymyili. ”Hyvä on. Minun nimeni on Philippa Georgiou. Olen tämän aluksen kapteeni.”
Silloin Saru ajatteli, että olivatpa ystävyydet alkaneet vähemmästäkin historian saatossa. Luottaminen tuntemattomaan ei ollut sen vaikeampaa kuin oman kuolemansa hiljainen odottaminen. Eikä Saru tarvinnut kannustusta päätökselleen. Mihin tahansa tämä muukalainen menisikään, halusi Saru hänen mukaansa.
Silloin hän ehtisi nähdä edes pienen osan siitä, mitä avaruuden toisella puolella oli.
