Ficin nimi: Nimesi täyttää minut toivolla- oneshot
Kirjoittaja(: Iiko-chan
Tyylilaji/Genre: Drama ft. hurt/comfort
Ikäraja: Sallittu.
// Ikäraja lisätty otsikkon. :> - Renneto
Paritus/Päähenkilöt: Daniel ja Iisak (näistä voi lukea enemmän keskeneräisestä
Sulla on vieläkin sama ilme-tarinastani ^^
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Kaikki me joskus kaipaamme jotakuta. Nukkumaan viereen, höpöttelemään kanssamme, juomaan teetä, pusukaveriksi tai kädestä pitelemään. Tämä tunnepala kertoo juuri siitä ja yksinäisyyden katoamisesta.
Vastuunvapaus: Hahmot ovat omiani ja niitä ei ilman lupaani saa käytellä. Kappale on englanninkielinen (aika nöpelö) käännös Marija Serifovicin kappaleesta Molitva, joka vajaat 10 vuotta sitten viisutkin kävi voittamassa. Viisu on siis hänen omaisuuttaan ja minä vain hieman sen käännöstä tässä tekstissä lainaan.
A/N: Tapahtui se perinteinen juttu - syvensin hahmojen taustoja kuuntelemalla musiikkia. Ihastuin sekä musiikkiin että hahmoihin vähän liikaa. Ja sitten kirjoitin tämän tekstin ja tykkäsin siitä. Inspiraatio tähän lähti ite asiassa
Kosmikilta, kiitos siulle siis inspiksestä! Lisäksi kuuntelin siihen sivuun Euroviisut vuonna 2007 voittanutta Marija Serifovicia (en varmana kirjoittanut tuota oikein, yhy) ja tämän Molitva-kappaletta. Tähän oneshot-songficciin käytin kyseistä biisiä inspiksenä, ja lopputulos on luettavissa alhaalta :3 Pidemmittä puheitta, nauttikaatten!
Nimesi täyttää minut toivolla
It's been a long way
I try hard not to fall apart
Every night I pray
And your voice is singing in my heart
Uni ei kiirehdi mun luo tänäkään yönä. Olen tehnyt kaikkeni, että se löytäisi tiensä verkkokalvoille; huljuttanut jalkoja lämpimässä vedessä, juonut mikrotettua maitoa, yrittänyt hakea unettavia veisuja Spotifysta. Rauhattomuus nukkuu kuitenkin vieressäni, eikä päästä irti vaikka miten yrittäisin käpertyä paksuun täkkiin.
Iisak on juossut muualla, mun ulottumattomissani useita päiviä. Se soitti mulle kerran ehkä kolme päivää sitten, mutta puhelusta kuuli miten pahasti se oli jurrissa.
Mä otan sen humalat aina ehkä liian herkästi. Muistan edelleen meidän ensimmäisen promillepuhelun noin puoli vuotta sitten, ja miten se silloin selitti mulle jotakin ufomiesten hyökkäykseistä, sädepyssyistä ja miten se kohta menisi laulamaan karaokeen Harva meistä on rautaa. Kun mä seuraavana päivänä menin katsastamaan sen tilaa, oli me Iisakin krapulasta huolimatta naurettu puhelulle yhteen ääneen ja heitetty läppää siitä, miten se olisi meidän ensimmäinen ja viimeinen turha promillepuhelu.
Mutta viimeiseksi se ei jäänyt. Mä hyvin harvoin sorrun juomaan ilman Iisakia, joten mun osalta tilanne on edelleen balanssissa. Iisakin kohdalla juttu on kuitenkin toisin.
I have been waiting
A long time for you to take my hand
Loving and hating
A desire that I don’t understand.
Näinä hetkinä on kamalaa olla parisuhteessa. Mä en itsekään ole ihmisenä eheimmästä päästä, mutta en sentään sen vuoksi vedä hirveitä perskännejä kerran kahdessa kuukaudessa ja soittele sitten (kaiken päälle suht tuoreen) poikaystävän perään ja sammalla sekavia taiteesta, kuun poimuista tai universumin syleilystä. Vaikka musta on välistä hauskaa kuunnella Iisakin hiprakkaisia höpötyksiä, niin joskus mun raivoni niitä kohtaan on suurempaa mitä Eiffel-torni on korkea.
Kyllähän mulle on tosin kaverit toisinaan toitottaneet, että yhdessäeloon kuuluu myös niitä vaikeita hetkiä. Ja että riidanaiheita eritoten löytyy moneen lähtöön. On mykkäkouluja, tappelua siitä kumpi vie roskat, kumpi tekee ruokaa, mitä leffaa mennään kattomaan, keitä kutsutaan yhteisiin juhliin, milloin on soveliasta pitää samantyylisiä vaatteita, minkähajuista huuhteluainetta saa käyttää, mille toinen on allerginen ja diibadaabaduu...
Mua inhottaa parisuhteessa eniten sellainen sählääminen. Iisakin kanssa kaikki on onneksi mennyt tähän mennessä hemmetin usein niin yksi yhteen, ettei meillä juuri riitoja ilmene. Tosin ehkä se johtuu vaan siitä, ettei me muiden tuntemiemme parien tavoin asuta kimpassa.
Ainakaan vielä. Me on kumpikin todettu se tosiasia, että tarvitaan oma tilamme ja rauhamme. Ja jos sitä ei ole, seuraa paskamyrsky.
I can't breathe, I can't sleep
Why can't I get through to you?
I can't think, I can't speak
What am I to do?
Vatvottuani sängyssä hemmetin pitkään, mä tajuan kellon hiipineen jo puoli neljään. Oon varmaan hullu, mutta kaivan siitä huolimatta puhelimen esiin ja napsautan Iisakin pikavalinnasta. Puhelu menee saman tien vastaajaan, mutta viestiä mä en jätä. Sen verran mä oon jenkkileffoista oppinut, että yömyöhään jätetyt viestit tuntuu viimeistään aamulla äärimmäisen typerältä idealta.
Sen sijaan mä kiipeän sängystä, joka on jo pari päivää tuntunut liian tyhjältä. Kumma, miten toisen ihmisen lämpöä kaipaa kunnolla vasta sitten, kun siitä on vähän aikaa erossa. Mun laskujeni mukaan Iisak on nukkunut mun luona ja kyljessä kiinni noin neljänätoista yönä menneen kuukauden sisään. Ja samoista öistä mä oon viettänyt vähintään kahdeksan Iisakin sängyssä joko nukkuen tai muuten peuhaten. Punastun hieman, kun alan muistella mokomia ja päätän tappaa hävyttömät ajatukseni kupillisella teetä.
Mun piskuinen yksiö on ulkopuolisen silmään moitteettomassa kunnossa. Mä hinaudun pieneen keittiönurkkaukseeni teetä keittämään ja eksyn tapittamaan jääkaapin oveen liimattuja, valokuvakopissa napsittuja kuvia.
Ne on juuri sellaisia kuvia, mitä mun tietääkseni kaikki parit napsii suhteen alkuvaiheessa. Vaikka koko idea on mun mielestä klisee, oon mä tyytyväinen minusta ja Iisakista napsittuihin otoksiin. Ekassa me on vedetty pipot toistemme silmille, toisessa leikitään ilmeistä päätellen örkkejä, kolmannessa Iisak vetää mua nenästä ja viimeisessä mä näytän sille nyrpeänä keskaria. Kuvasarja kattaa melkein koko meidän parisuhteen ideologian; ollaan yhdessä söpöjä, mutta tarvittaessa yksilöinä itsenäisiä. Ja sen vuoksi riittävän hyviä ihmisinä.
Kuvat palauttaa hymyn mun kasvoille, vaan ei toivottua unta silmäkulmiin. Saatuani kupillisen kamomillateetä valmiiksi mä kiepahdan yhdistetyn makkari-olkkarini lattialle runokirjoja selailemaan. Joskus Eino Leino tuo unen avaimet mulle ihan pyytämättä.
Destiny
I’ve been looking for something to guide me
Destiny
Even though I’ve tried I can't deny you.
Kesken Eino Leinon selaamisen mun katse harhailee vaaleaan aamuyöhön. Aurinko nousee nykyään likempänä kuutta, niin että kellon hiipiessä nyt neljää kohti alkaa valoisuus vallata pimeyttä. Mä muistan jonkun alternative-yhtyeen biisin, missä laulaja kertoi valoisimpien hetkien koittavan ennen pimeyttä. Tai sitten pimeimmät hetket koitti ennen valoa, en tarkalleen muista. Valo saa mut kapuamaan ikkunan ääreen ja tutkimaan uinuvaa Lahtea.
Mun ikkunasta on aina ollut aika paskat näkymät. Mä pidän enemmän Iisakin kuudennen kerroksen asunnosta Vesijärvenkadulla, missä on parveke ja mahdollisuus nähdä muutakin kuin oksaisia puita ja koiraansa kusettavia ihmisiä. Hienoinen aamu-usva värjää tienoota harsoiseksi.
Olispa Iisak katsomassa tätä kaikkea mun kanssa. Taas tekisi mieli soittaa sille, tekstata sen puhelimen viestimuisti täyteen ja toivoa sitä nukkumaan mun vierelle pitkästä aikaa. Koska siitä se mun unettomuuskin varmaan johtuu; ei ole ketään, joka vetäis mut itseään vasten ja painelisi perhosenkeveitä suukkoja niskaan. Välittäisi. Olisi niin lähellä, että hiki kihoaisi pintaan.
Vilunväreet hytisyttää mua, kun avaan ikkunan ja vedän unista, epätodellisen tuoksuista maailmaa henkeen kiirehtimättä.
If I let you go, I’d betray my soul
I know that this is something more
Even though nothing’s spoken for,
a way that you will feel the same ‘bout me
Destiny.
Tee rentouttaa, vaan ei tuo unta lähemmäs. Lopulta unettomuus saa mut takertumaan kirjaan, joka on lojunut sohva- ja ruokapöydällä avaamattomana lähes kaksi viikkoa. Yleensä kirjat imaisevat mut mukanaan kuin imupaperi kärpäsen, ja onnekseni niin käy tänäänkin. Käsissäni oleva kirja on niitä, joissa juoni on täysin turhanpäiväinen mutta kerronta niin sulavasanaista että ajatuksen ei tarvitse muuta tehdä kuin kulkea rivejä pitkin.
Ja mä luen niin kauan, että aika unohtuu. Siinä sivussa unohdan kaivata Iisakia viereeni; nojatuoliin kun ei mahtuisi muita kuin mä, teekuppi ja ajatus rauhasta.
Mä oon rakastanut kirjoja siitä asti, kun luin yläasteella Raamatun kannesta kanteen. Aika moni mun kavereista on ihmetellyt mun silloista Raamattuhurmaani, mutta onneksi ihmettelyn sävy on suhteellisen usein ollut positiivinen. Iisak siitä on mulle joskus yrittänyt vääntää huonoa vitsiä, mutta sen kohdalla mä annan moiset läpänheitot anteeksi. Kaikissahan meissä sitä paitsi on puutteita. En mäkään esimerkiksi tajua sitä, mitä mahtavaa Iisak näkee raudan pumppaamisessa punttiksella; mun silmään se näet olisi riittävän hyväraaminen ilman lihaspullisteluaan.
Read the stars and see my scars
I feel so low when you’re away
So reach out, it’s not far
Listen to me pray.
Mä torkahdan kirjan ääreen kuin vanha mummo ikään ja havahdun hatarasti, kun ovi käy aamutuimaan. Silmälasit on valuneet nokalta sivuun niin, että mä aluksi säpsähdän oviaukossa seisovaa tummaa hahmoa. Mutta kun tuttu, onnekseni selkeä ääni kutsuu mua nimeltä, etsiytyy mun piirteille hymynjuovat. Auringonlangat hehkuu sälekaihtimien raosta, ja mä hahmotan selkeämmin Iisakin tutut ääriviivat.
Hapuilen laseja samalla kun nostan jumiutuneen takamukseni penkistä. Uni takertuu koko mun kehoon kiinni, kun mä vedän Iisakin kädestä viereeni sängylle. Turhia kyselemättä, mitään pyytämättä mutta unta ja läheisyyttä toivoen. Iisak ymmärtää tämän ilman, että mä sanon juuri mitään. Siksi se hakeutuu nopeasti eroon turhista päällysvaatteistaan samalla, kun mä etsin sille ylimääräistä tyynyä.
Kaikki tuntuu luonnolliselta. Se, ettei kummankaan tarvitse sanoa mitään. Että aamuaurinko hymyilee meille mitä lempeimmin. Ja se, että Iisak käpertyy mua vasten kätkeäkseen mut auringolta. Tai kätkeäkseen auringon multa, ettei ystävistäni rakkain (mutta tähän hetkeen turhankin valovoimainen) turmelisi mun uniani enempää.
Mua ei vaivaa edes se, että kello on vierähtänyt aamukuuden toiselle puolen ja että mä saan unta enintään viisi tuntia. Kun Iisak vetää mua hellästi vierelleen ja supisee korvaan hyvät aamut, tuntuu kaikki selkeältä ja koko yön kestänyt odotus valvomisen arvoiselta.
Tässä hetkessä voisin melkein uskoa rakastavani sitä. Tai haluavani asioiden olevan meidän välillä juuri näin siihen asti, kunnes ollaan vanhoja tai liian vittumaisia toisillemme.
Uni vyöryy silmäkulmiin, ennen kuin mä ehdin kiittää Luojaa Iisakista.
