Nimi: Puuenkeliin kaiverrettu
Kirjoittaja: Rosena
Beta: Lady Krum jolle suuuuuren suuri kiitos! ♥
Tyylilajit: draama, romance, fluffy, kaikenlaista lutustelua löytyy, ja mahtuu mukaan aavistus angstaustakin
Ikäraja: S
Paritus: Lily Evans / Severus Kalkaros
Vastuunvapaus: Kaikki mitkä tunnistat kuuluvan Rowlingille, kuuluu luonnollisesti hänelle. Minä vain leikin hahmoilla saamatta siitä minkäänlaista korvausta. Teksti, juoni ja muut hahmot kuuluvat kuitenkin minulle.
Haasteet: Saaga, Aina eka kerta (kohdalla ensimmäinen suudelma)
Summary: Vasta puuenkeliin kaiverrettujen sanojen jälkeen Lily oli ymmärtänyt todelliset tunteensa ystäväänsä kohtaan, ja sai nyt lopullisen vahvistuksen sisällään asuvilta silkkisiiviltä. Hän rakasti Severusta, ei ainoastaan ystävänä, vaan myös samalla tavalla kuin poika häntä.
A/N: Kuuden tähden rakkaustarina -nimeä kantavan saagan ensimmäinen osa on nyt täällä! Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1975, Lilyn ja kumppaneiden viidenteen Tylypahka-vuoteen, jolloin myös Severuksen ja Lilyn välit kirjan tapahtumissa katkesivat kokonaan. Vaikka tätähän minä en huomioi tekstissäni ollenkaan. 
Ja tähän on vielä pakko mainita betalleni jälleen kerran jättimäiset kiitokset - ilman häntä en olisi koskaan ollut näin tyytyväinen lopputulokseen. Aamen, lukekaa, nauttikaa tai inhotkaa - eikä kommentoimista tarvitse pelätä lainkaan. Minä en pure.
Puuenkeliin kaiverrettu
”Minä vihaan häntä!” Lily huudahti tuohtuneena, säikähtäen itsekin voimakasta äänensävyään. Hänen seurassaan olevia poikia tämä tuntui vain huvittavan ja ilahduttavan, erityisesti Jamesia.
”Vihdoin sinäkin tajusit sen. Ei siihen Ruikuliin kannata tuhlata yhtään aikaa, pyörikööt vain niiden kuolonsyöjäkavereidensa kanssa.”
”Ja huomenna me käymme takomassa sen rasvaiseen kalloon pienen opetuksen”, alkoi Siriuskin uhota.
Tietenkään hänellä ei ollut mitään muuta kuin tappelu mielessä, Lily huokaisi ajatuksissaan.
”Äh, älkää. Antakaa nyt olla, ei teidänkään tarvitse aina olla lyömässä kaikkia. Sitä paitsi Severus kärsii jo tarpeeksi siitä, että en ole enää hänen ystävänsä.”
”Lily on oikeassa. Siitä tulee muutenkin niin paljon vaikeuksia, jos alatte kiusata Kalkarosta vielä enemmän”, Remus sanoi hiljaa. Hän oli pojista rauhallisin ja järkevin, mutta ei uskaltanut kovinkaan usein käydä Jamesia ja Siriusta vastaan.
James näytti hetken teennäisen harkitsevalta, ennen kuin virnistys levisi hänen huulilleen. ”Se olisi liian tylsää. Paitsi – jos Lily lähtee kanssani ulos, niin lupaan jättää Ruikulin rauhaan.”
”Mitä? Kuinka edes kehtaat? Pyytää nyt ulos tuolla tavalla kiristämällä!”
”Ei se ole kiristystä, sitä kutsutaan lahjomiseksi.”
Lily tuhahti ja nousi ylös. ”James Potter, minä en lähde kanssasi treffeille ikinä, en mistään hinnasta, enkä vaikka henkeni olisi siitä kiinni. Hyvää yötä, Remus ja Sirius.” Viimeisen lauseen kohdalla hän katsahti poikiin pienesti hymyillen – ja lähti niine hyvineen ylös tyttöjen makuukammariin.
Sänkyynsä päästyään Lily huokaisi pitkään ja hartaasti. Tietysti häntä kiukutti Severuksen käyttäytyminen – ja vielä enemmän pimeän puolelle pyrkiminen – mutta poika oli silti ollut hänen ystävänsä jo yli kuuden vuoden ajan. Severus oli kertonut tytölle hänen noituudestaan, opettanut häntä käyttämään lahjaansa ja ollut hänen tukenaan ja seuranaan Petunian kateuspuuskien aikana. He olivat olleet erottamattomia - ainakin siihen asti, kunnes Tylypahkaan tullessa heidät oli lajiteltu eri tupiin. Lilystä oli tullut rohkelikko ja Severus oli päässyt Luihuisen tupaan, johon oli aina halunnutkin.
Aluksi he olivat pysyneet vielä läheisinä, mutta ajan kuluessa heidän polkunsa olivat alkaneet risteillä entistä enemmän. Lily oli luullut heidän ystävyytensä vain vahvistuvan hänen puolustaessaan Severusta Jamesilta ja Siriukselta, mutta sittemmin hän oli ymmärtänyt olleensa väärässä. Ja pahasti. Jokainen kerta oli ollut kolahdus luihuispojan itsetunnolle ja tehnyt haittaa heidän ystävyydelleen. Mutta miten Lily olisi muka voinut olla puolustamatta ystäväänsä? Se ei vain sopinut hänen luontoonsa; jättää ystävä pulaan ja jäädä seuraamaan tilannetta sivusta. Sellainen vaihtoehto ei tullut kuuloonkaan.
Mutta nyt se kaikki oli tullut tiensä päätökseen, ja Lilyn täytyisi pysyä vahvana. Hän ei voisi antaa enää periksi, ei kestää yhtäkään Severuksen ilkeämielistä sanaa tytöstä itsestään tai hänen ystävistään. Ei hän myöskään voisi katsoa parhaan ystävänsä lipuvan kauas ulottumattomiin, pimeän puolelle.
Lily pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja kävi nukkumaan raskain mielin.
***
Lily pakkasi loitsujen kirjan laukkuunsa, katsahtaen vieressään istuvaan Remukseen. ”Mitä meillä on seuraavaksi?”
Remus katsoi ystäväänsä hetken merkitsevästi sanomatta mitään.
”Mitä? Miksi sinä katsot minua noin?”
”Meillä on liemiä”, poika sanoi hiljaa tarkastellen Lilyn reaktiota ja ilmeitä. Ne olivat juuri sellaiset kuin hän oli odottanutkin. Tyttö parahti hiljaa vajoten syvemmälle penkkiin.
”Voi ei, eikä. Sinä huijaat, sano, että huijaat”, hän anoi, mutta Remus vain pudisteli päätään. ”Ja minä olen hänen parinsa...”
”Lily, ota ihan rauhallisesti, kyllä kaikki järjestyy.”
Sanat tepsivät tyttöön, joka nyökkäili puhuessaan nyt paljon rauhallisemmin. Mutta Remus itse ei ollut niin varma sanoistaan. Suoraan sanottuna häntä pelotti – eikä vain entisten ystävysten välisen kireyden takia, vaan myös Jamesin ja Siriuksen mahdollisten älynväläysten vuoksi.
***
Liemien luokassa kävi jo kova hälinä ja puheensorina Lilyn astellessa sisälle. Hän oli pitkittänyt luokkaan tulemista mahdollisimman pitkään – niin kuin se olisi estänyt häntä näkemään Severusta laisinkaan. Kello oli kuitenkin kiirehtinyt itsensä tasaan asti, eikä tytölle ollut jäänyt muita vaihtoehtoja kuin alistua kohtaloonsa. Todennäköisesti Kuhnusarvio ei olisi antanut hänelle jälki-istuntoa tunnilta pinnaamisesta, mutta olisi varmasti ollut pettynyt suosikkioppilaansa käyttäytymiseen.
Pää kumarassa ja mahdollisimman vähän huomiota herättäen Lily yritti mennä paikalleen luokan etuosaan. Niin, yritti, eihän siitä nyt mitään tullut. Hänen lukuisat ystävänsä tervehtivät häntä iloisesti.
”Hei vain”, Lily sopersi heille pienen hymyn kera, istuutuen lopulta paikalleen. Hän ei uskaltanut edes vilkaista vieressään istuvaan kalpeaan miehenalkuun. Mutta ei Severuskaan ottanut häneen kontaktia. Lily ei tiennyt millä tavalla hänen pitäisi siihen reagoida – olla kiitollinen vai tuohtunut siitä, että luihuispoika oli luovuttanut niin helpolla? Hänen onnekseen tunti alkoi, eikä hänelle jäänyt aikaa miettiä näitä kysymyksiä.
”No niin, oppilaat, rauhoitutaanpa nyt kaikki. Tiedän, että nämä ovat viimeiset tuntinne ennen viikonloppua, mutta yrittäkää silti keskittyä, jooko? Kiitos. Kaikki taitavatkin olla paikalla, joten ottakaa kirjat esille sivulta 268. Tänään valmistamme amortentiaa. Kuka voisi kertoa meille jotakin tästä juomasta?” Professori Kuhnusarvio seuloi katsellaan hiljaa mutisevia oppilaitaan pysähtyen lopulta katsomaan Lilyä.
Vinkin ymmärtäneenä punapää huokaisi äänettömästi ja nosti kätensä ylös viitatakseen.
”Kas, Lily Evans.” Professorin huulille nousi hymy. Aivan kuin mies ei olisi tiennyt kuka todennäköisin vastaaja olisi. ”Kerro toki mitä tiedät.”
”Amortentia on maailman vahvin lemmenjuoma, jonka tunnistaa helmiäismäisestä hohteesta ja spiraalimaisesta höyrystä. Se tuoksuu kaikille ihmisille erilaiselta – siltä, mikä juuri häntä itseään viehättää”, Lily kertoi ulkomuistista samalla, kun Kuhnusarvio nyökkäili hyväksyvästi. Professori oli juuri aikeissa sanoa jotakin, kun matala ääni alkoi puhua keskeyttäen samalla pienimmätkin supatukset luokassa. Severus Kalkaros ei puhunut yleensä koskaan.
”Se aiheuttaa nauttijalleen vain voimakasta kiintymystä, ei oikeaa rakkautta. Ei nimittäin ole olemassa loitsua tai lientä, jolla saisi toisen ihmisen rakastumaan itseensä.”
Lily tunsi kolahduksen jossakin syvällä rinnassaan. Syvällä sisimmässään hän oli aina ollut tietoinen pojan todellisista tunteista häntä itseään kohtaan, mutta oli aina yrittänyt olla kuin ei olisi huomannut näitä pieniä vihjeitä. Syy siihen oli yksinkertainen – hän itse ei ollut koskaan ollut sataprosenttisen varma tunteistaan ja niiden laadusta Severusta kohtaan.
”Aivan, aivan. Olet aivan oikeassa, Severus.” Kuhnusarvio nyökkäili silminnähden tyytyväisenä. ”Loistavat vastaukset teiltä molemmilta, kymmenen pistettä Rohkelikolle ja Luihuiselle!”
Seuraavaksi professori kertoi enemmän tietoa amortentiasta, käskien lopulta oppilaita hakemaan liemen ainekset tarvekaapista. Lilyn oli vaikea keskittyä opetukseen, vaikka lahjakas liemissä olikin, sillä tällä tunnilla liemi piti poikkeuksellisesti tehdä yhdessä vierustoverin kanssa.
Lilyn ja Severuksen yhteistyö oli sanatonta ja saumatonta. Tyttö tunsi koko ajan puristusta rinnassaan, tilanne oli niin kiusallinen. Hän ei myöskään voinut olla ajattelematta sitä faktaa, että Severus oli tuosta noin hyväksynyt heidän ystävyytensä entiseksi. Lily olisi halunnut puhua pojalle, pyytää anteeksi edellisiltaista ja ehdottaa kirjastossa käymistä myöhemmin illalla sinä iltana. Silti hän piti suunsa visusti kiinni, hätkähtäen joka kerta, kun heidän kätensä koskettivat vahingossa toisiaan.
Lopulta, toisen tunnin puolivälin paikkeilla, Severus avasi viimeinkin suunsa.
”Lily, anna anteeksi, et kai sinä oikeasti luule että pitäisin sinua… sellaisena?”
Tyttö oli hetken hiljaa, harkiten sanojaan tarkkaan. Hänen täytyisi pysyä tyynenä.
”Millaisena - kuraverisenäkö?” hän kysyi lopulta kepeästi, pitäen äänensä silti matalana, jotta heidän keskustelunsa säästyisi ylimääräisiltä korvilta. ”Mutta sinä pidät muitakin kaltaisiani sellaisina, miksi minä olisin poikkeus?”
”Koska sinä olet uskomattoman lahjakas jästisyntyiseksi, et lainkaan samanlainen niin kuin muut.”
”Eli me jästisyntyiset olemme mielestäsi typerämpiä ja huonompia taikomaan?”
”Ei, en minä nyt sitä tarkoittanut”, Severus murahti hiljaa – hänellä ei ollut maailman pisin pinna, ja hän ymmärsi puhuvansa koko ajan itseään vain enemmän pussiin. ”Se sana on vain pinttynyt minuun Averylta… Eihän se lahjakkuus ole kiinni siitä syntyperästä. Jotkut vain ovat lahjakkaampia kuin toiset ja jotkut huonompia.”
Lily vilkaisi luihuispoikaan nyt ensimmäistä kertaa, kuin yrittääkseen nähdä, uskoiko Severus omiin sanoihinsa. Pojan mustat, yhdessä hiusten kanssa kalpeaa ihoa korostavat silmät olivat kuitenkin vakavat ja niistä kuvastui Lilyyn kohdistuva kaipaus.
Tyttö huokaisi hiljaa, purren alahuuleensa pienen jäljen. ”Tavataan tänään kuudelta kirjastossa, täällä ei voi puhua”, hän kuiskasi nopeasti ennen kuin muuttaisi mielensä eikä antaisi Severukselle uutta, tällä kertaa viimeistä, mahdollisuutta. Severus nyökkäsi hänelle takaisin, ja hänen huolestuneet kasvonsa silottuivat. Jopa pieni hymy käväisi pojan huulilla.
”Lily Evans ja Severus Kalkaros, tässäpä vasta täydellisin koskaan näkemäni amortentia-juoma!”
Kuhnusarvion ääni sai molemmat hätkähtämään pienesti. Lily nosti katseensa professoriin loihtien kasvoilleen nopean hymyn. Hän tunsi jotakin laitettavan hänen kaapunsa taskuun salamyhkäisesti. Lilyn oli helppo arvata laittajan olevan Severus, mutta professorin läsnäolon takia hän ei näyttänyt asiaan minkäänlaista reaktiota. Ei hän olisi uskaltanut kysyä pojalta asiasta muutenkaan mitään - hän katsoisi sitten makuusaleihin päästyään, mitä taskusta löytyisi.
”Kiitos, professori”, Lily vastasi professorille. Severus taas oli tapansa mukaisesti hiljaa, näyttäen kuitenkin tyytyväiseltä eikä lainkaan yllättyneeltä. He kaksi olivat kepeästi luokkansa parhaita tässä oppiaineessa ja myös tietoisia siitä.
Kuhnusarvion hymyiltyä heille kahdelle pieni tuike silmäkulmassaan, hän jatkoi matkaansa takaisin työpöytänsä äärelle. ”Tämä olikin tässä tältä erää. Pullottakaa liemenne ja merkitkää pullon etikettiin nimenne. Saatte lähteä sitten tänään vähän aikaisemmin.”
Sanoilla oli heti vaikutusta oppilaisiin, sillä innostunut puheensorina täytti luokan. Etenkin luihuiset olivat suurimmassa äänessä ja lemmenjuomaa läikkyi siellä ja täällä pöydille, kun oppilaat yrittivät pullottaa juomansa mahdollisimman ripeästi. Muutama tyttö kaatoi sitä myös pieniin lasipulloihin, jotka sujahtivat kaavun taskuihin piiloon ennen kuin professori huomaisi.
Yksi pari ei kuitenkaan kiirehtinyt, vaan teki työnsä loppuun maltillisesti. Sanattomasti ja saumattomasti.
***
Heti kun makuusalin ovi oli sulkeutunut, Lily työnsi kädet taskuihinsa. Hänen sormensa osuivat johonkin pergamentilta tuntuvaan käärittyyn esineeseen ja uteliaana hän veti sen esille. Tyttö oli ollut oikeassa, kääre oli kuin olikin pergamenttia. Varovasti hän aukoi sen, jääden katsomaan esille paljastunutta pientä esinettä. Se oli puusta käsin veistetty enkeli, ei mikään taideteos, mutta Lilyn mielestä todella kaunis. Kaikessa koruttomuudessa ja hiomattomuudessaan se oli täydellinen, suurin piirtein hänen peukalonsa kokoinen.
Lily istuutui sängylleen tutkiakseen esinettä tarkemmin, siveli sen paikoin karheaa pintaa hellästi sormenpäällään pystymättä lopettamaan hymyilemistä. Severus oli oikeasti tehnyt hänelle jotakin, ihan itse, ja vieläpä jotakin näin kaunista. Seuraavaksi tytön katse osui pergamenttiin huomaten ensi kertaa, että siihen oli kirjoitettu jotakin. Uteliaana hän otti pergamentinpalan käsiinsä, lukien Severuksen kauniilla, mutta hieman sotkuisella käsialalla kirjoitetut lauseet.
Rakas Lily,
tein tämän puuenkelin sinulle syntymäpäivälahjaksi jo kesällä. Tiedän, että syntymäpäivääsi on vielä kaksi kuukautta, mutta halusin antaa tämän sinulle jo nyt siltä varalta, että menetän sinut eilisen takia kokonaan.
Severus
Ps. Lue enkelin pohjan kaiverrus.Lilyä ei tarvinnut käskeä kahdesti kuin hän jo nappasi enkelin takaisin hentoihin käsiinsä, kääntäen sen ylösalaisin. Hänen sydämensä ohitti yhden lyönnin.
***
Käytävillä ei kuuden aikoihin ollut lähes ketään. Kaikki olivat joko pihalla nauttimassa hiipuvasta ilta-auringosta tai rupattelemassa oleskeluhuoneissa lämpimän takkatulen ääressä. Lilyn oli vaikea estää jalkojaan juoksemasta, niin palavasti hän halusi nähdä Severuksen. Koko muutaman tunnin odottaminen ennen tapaamista oli ollut hänelle yhtä tuskaa. Tytön luokkakaveri, Janet Spektor, oli kerinnyt pistää Lilyn oudon käyttäytymisen merkille, ja kysynyt miksi hän vilkuili koko ajan kelloaan. Vastaukseksi oli kuulunut vain jotakin ympäripyöreää, josta kukaan ei ollut ymmärtänyt mitään.
Lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen, kello oli tullut kymmentä vaille kuusi ja Lily oli uskaltanut lähteä kirjastoa kohti.
Tyttö pysähtyi oven eteen ja tasasi pitkään hengitystään, yrittäen rauhoitella itseään ennen kuin asteli sisälle. Kirjastossakaan ei ollut kuin muutama oppilas selaamassa täysiä hyllyjä tai pöydän ääressä tutkimassa löytämiään teoksia.
Lily istuutui pöydän ääreen kauemmas muista, väännellen sormiaan levottomasti. Tovin hän saikin odottaa, ennen kuin tuttu, hieman kumarassa kulkeva miehenalku saapui paikalle.
”Hei… Sinä tulit.” Punatukkainen tyttö hymyili pienesti Severukselle. Poika näytti jopa hieman hämmentyneeltä.
”Tietysti tulin – miksi en olisi?” Severus kysyi hiljaa istuutuessaan Lilyn vierelle. ”Olet paras ystäväni ja tulet aina olemaan.”
”Niin tietysti, aivan. Avasin muuten sen lahjasi, se on ihana. Rakastan sitä. Kiitos.”
Lilyn sanat saivat pojan kasvoille aikaiseksi pienen punan, ja hetken he molemmat olivat vain hiljaa. Kumpikaan heistä ei tiennyt mitä sanoa seuraavaksi.
”Tiedätkö”, aloitti Lily lopulta, ”ehkä meidän tulisi olla ystäviä salassa muilta. Se varmasti saisi Jamesinkin lopettamaan kiusaamisesi, jos hän luulisi, että emme ole enää väleissä.”
”Sitäkö sinä todella tahdot? Salaystävyyttä?”
”En tietenkään halua, mutta näissä olosuhteissa se saattaisi olla parasta… Väliaikaisesti vain, tietenkin.”
Severus oli hetken täysin hiljaa, eikä tyttö osannut lukea hänen mietteitä edes hänen kasvoiltaan, mikä oli hyvin harvinaista. Vuosien aikana he olivat oppineet tuntemaan toisensa niin läpikotaisin, että pelkkien eleiden tulkitsemisesta oli tullut helppoa.
”Jos sinä niin haluat. Minulle on tärkeintä, että olemme ystäviä”, kuului lopulta hiljainen vastaus. Äänensävystä kuulsi läpi alentuminen ja jonkinasteinen suru, mikä sai Lilyn vatsassa aikaiseksi ikävän kouraisun tunteen.
Varovasti Lily laski kätensä Severuksen omalle, katsoen niitä molempia. Häntä pelotti tuleva niin paljon, että hän ei uskaltanut katsoa pojan kasvoja.
”Mutta minä en ehkä halua olla ystäväsi”, hän aloitti ääni väristen. Lily tunsi luihuispojan käden jännittyvän omansa alla, mutta rohkaisi silti itsensä jatkamaan asiansa loppuun. ”Vaan kenties jotakin enemmän…”
Jälleen heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus. Lily odotti toisen reaktiota, ja Severus yritti sisäistää juuri kuulemansa sanat. Sanat, joiden kuulemista hän oli odottanut jo yli puoli vuosikymmentä. Hitaasti poika käänsi kätensä, sulkien sen päällä olleen tytön kämmenen omaansa, ja saaden Lilyn vatsassa aikaan tuhansien perhosien lentoon pyrähtämisen.
Vasta puuenkeliin kaiverrettujen sanojen jälkeen Lily oli ymmärtänyt todelliset tunteensa ystäväänsä kohtaan, ja sai nyt lopullisen vahvistuksen sisällään asuvilta silkkisiiviltä. Hän rakasti Severusta, ei ainoastaan ystävänä, vaan myös samalla tavalla kuin poika häntä.
Jollakin tavalla se vain olisi ilmaistava vielä Severuksellekin, mutta Lily ei saanut sanoja ulos suustaan.
Minä rakastan sinua oli vaikea lause sanoa, se teki kaikesta kerralla niin vakavaa, ja tilanne itsessään oli jo hyvin uutta tytölle. Lily ei ollut koskaan aiemmin ollut ihastunut kehenkään poikaan sen syvemmin.
Puuenkeliin kaiverretut sanat kaikuivat hänen päässään valaen tyttöön lisää rohkeutta. Lily kohotti päätään nähdäkseen Severuksen tummat silmät, ja hymy levisi hänen huulilleen. Kun hän näki luihuispojan onnea huokuvan ilmeen, hän tiesi tehneensä juuri oikein.
”Tarkoitatko sinä todella niitä sanoja?”
”Mitä sanoja?” Severus esitti vastakysymyksen yhtä hiljaa kuin hänen rakastamansa tyttökin.
”Jotka olit kaivertanut enkelin pohjaan.”
”Aina, Lily, aina. Älä koskaan unohda sitä.”
Lily sulki silmänsä lämpimän tunteen levitessä yhä laajemmalle hänen kehossaan. Hän tunsi Severuksen tulevan lähemmäs, eikä aikaakaan kun viileä otsa kohtasi toisen. He olivat niin pitkään, nauttien hiljaisuudesta, ja vain totuttelivat suhteessaan ottamaansa askeleeseen. Severuksen käsi puristi kevyesti Lilyn omaa, kuin varmistaakseen, että tyttö todellakin oli siinä.
”Lily, minä…” poika aloitti käheällä äänellä niin hiljaisesti, että Lily ei ollut saada sanoista selvää. Hänelle ei kuitenkaan ollut vaikea arvata mitä asia koski.
”Tiedän”, Lily kuiskasi hiljaa hymyillen. Hänen olisi tehnyt mieli lisätä perään
niin minäkin sinua, mutta jälleen kerran hänen rohkeutensa petti.
Hieman hapuillen hän tuli lähemmäs Severuksen kasvoja, tunsi tämän persoonallisen nenän omaansa vasten ja kevyen hengityksen aiheuttaman ilmavirran muutaman sentin päässä huulistaan. Hiljaisuus. Ikuisuudelta tuntuva hetki. Lopulta Severus tuli Lilyä vastaan, kuroi ne muutamat sentit heidän väliltään, ja painoi vuosien odotusten jälkeen huulensa rakastamansa tytön vastakappaleille. Sitä ei voinut kutsua oikeaksi suudelmaksi, ennemminkin se oli jotakin sen ja venyneen suukon väliltä.
Pitkältä tuntuvan ajan he vain olivat niin, nauttien toisistaan ja totuttautuen uuteen tunteeseen ennen kuin Lily otti seuraavan askeleen. Varovasti tunnustellen huulet tekivät tuttavuutta toisiinsa, janoten välistään kosketusta liike liikkeeltä enemmän.
Se oli herkkä, hento ja kiireetön suudelma, sellainen kuin Lily oli aina kuvitellut ensisuudelmansa olevan. Sellainen kuin Severus oli kuvitellut ja haaveillut sen olevan.
Mutta niin kuin aina, mikään ei ollut pysyvää, ja tämänkin suudelman oli aika päättyä. Lilyn vatsassa olevat perhoset olivat jälleen villiintyneet, ja tyttö olisi voinut lyödä vaikka vetoa niiden lisääntyneen juuri koetun hetken aikana. Tunne oli kuitenkin omalla tavallaan miellyttävä ja jäi muutenkin taka-alalle Severukseen kohdistuvan tunnemyrskyn tieltä.
Vihreät silmät kohtasivat Severuksen tummat, ikkunat, joista vain Lily pystyi näkemään aina pojan sieluun asti. Vaikka Severus oli ujo, pystyi hän Lilyn seurassa olemaan täysin oma itsensä ja tiesi, että tyttö ei tuomitsisi häntä mistään – ellei siihen todellakin olisi aihetta. Poika suukotti rohkelikkoa vielä kerran puristaen hellästi tämän kädestä vahvistaakseen kiintymyksensä osoitusta.
”Meidän pitäisi varmaankin mennä, ennen kuin meidät keskeyttää tällä kertaa kirjastonhoitaja”, Severus sanoi matalalla äänellä. Lily huokaisi hiljaa.
”En halua… Mutta olet oikeassa”, hän mumisi takaisin sivellen peukalollaan luihuispojan kämmenselkää.
Severus kohotti vapaalla kädellään Lilyn leukaa hellästi katsoen häntä suoraan silmiin. ”Huomenna on uusi päivä, niin kuin sitäkin seuraavana. Meillä on aikaa vaikka kuinka paljon.”
”Tiedän”, Lily kuiskasi takaisin. ”Ja kirjastokin laitetaan pian kiinni.”
”Me näemme siis huomenna?”
”Tietenkin, höpsö. Sama paikka, mutta päivemmällä?”
Severus mutristi huuliaan miettivästi, pudistaen sitten päätään aavistuksen. ”Ajattelin että voisin viedä sinut piknikille lammelle.”
”Se olisi todella mukavaa”, Lily vastasi hymyn levitessä entistä leveämmäksi. Severus oli täynnä yllätyksiä, mutta silti aina se sama pieni velhopoika kuin heidän ensitapaamisellaankin.
Kaksikko vaihtoi vielä muutaman lyhyen suudelman ennen kuin lähtivät kirjastosta omille teilleen – Severus tyrmiin ja Lily rohkelikkotorniin. Heillä kävi tuuri, sillä kirjastonhoitaja oli juuri heidän lähtiessään laittamassa paikkoja kiinni, toivottaen nuorille hyvät yöt lämpimän hymyn kera.
Kulkiessaan portaita ylös, Lily painoi sormensa huulilleen, pystyen vieläkin tuntemaan niillä Severuksen kosketuksen. Hän oli onnellisempi kuin aikoihin, eikä voinut olla miettimättä, miksi romanttiset tunteet olivat pysytelleen niinkin pitkään salassa jopa häneltä itseltään. Hän ei keksinyt vastausta, mutta tiesi mikä oli vetänyt tunteet pintaan – puuenkeliin kaiverretut sanat, jotka olivat muuttaneet kaiken.
Vain sinä
teet minusta kokonaisen
Vain sinä
teet minusta minut******
A/N2: Ihan näin loppuun mainittakoon, että lopun "runontapainen" on myös omaa käsialaa.
