Nimi: Rakastaa, ei rakasta – turha kukalta kysyä
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Angstifluffy
Paritus: Hermione/Severus
Yhteenveto: Hermione ei tiedä mihin heidän suhteensa on menossa, koska Severus välttelee asiaa
A/N: Eilisillan nopeaksi ajateltu tuotos, josta tulikin sitten vähän pitempi oneshot kun olin ajaatellut
Osallistuu haasteisiin
Arkifest II,
Kesähaaste ja ff100 sanalla rakastavaiset
Rakastaa, ei rakasta – turha kukalta kysyäEi arjesta tullut ruusuilla tanssimista pelkästään kukkia ostamalla, Hermione ajatteli istuessaan katetun ruokapöydän ääressä tuijottamassa seinäkellon raksutusta. Kolmekymmentäseitsemän yli kuusi. Hermione keinui hiljalleen hivenen epätasaiset jalat omaavalla ruokapöydän tuolilla sekuntiviisareiden lyöntien tahdissa. Mikä Severuksella kesti? Hän oli luvannut tulevansa heti työpäivänsä jälkeen, joka yleensä tarkoitti kello viittä. Tunnin myöhästelyn Hermione vielä ymmärsi, sillä saattoihan olla, että jotain kiireellistä oli sattunut, mutta kun kello lähestyi seitsemää, Hermionea alkoi lievästi sanottuna kismittämään. Kyllä Severus olisi voinut ilmoittaa, jos jotain olisi tullut esteeksi.
Entä jos Severus ei ollut voinut ilmoittaa? Mitä jos jotain oli sattunut? Oliko Severus loukannut jo valmiiksi kipeän kätensä niin pahasti, että oli joutunut Pyhään Mungoon? Tai sairaalasiipeen? Pitäisikö Hermionen käydä Tylypahkassa tarkistamassa?
Ei, sitä hän ei saanut tehdä, Severus oli siitä hyvin tarkka.
Hermione tunnusteli harmaata villanauhaa, jolla pöydän keskustaa koristava kukkakimppu oli sidottu napakaksi. Töiden jälkeen hän oli kaikkoontumisen sijasta kävellyt hetken matkaa Lontoon kesäisessä keskustassa. Kaupunki oli hehkunut keskikesän kuumuutta, mutta Ministeriön tiloissa ajoissa tehty viilennysloitsu oli auttanut asiaa, vaikka siitäkään huolimatta hänen asialliset työvaatteensa eivät olleet kaikkein mukavimmat turhanpäiväiseen käyskentelyyn. Hermione oli kävellyt ruusutarhan läpi kuunnellen katusoittajan huilumusiikkia, katsellen vesilintujen taistoa jonkun lapsen pudottamasta leipäpalasta ja haistellen ruusutarhan kukkia.
Käveltyään puiston laidalle, huumaava kukkien tuoksu oli voimistunut puiston ruusuista monenkirjaviin sävyihin, sillä aivan ruusutarhan viereen oli strategisesti sijoitettu kukkakauppa, jonka mainostyön tarhan ruusut olivat tehneet kuin itsestään. Hermione oli kävellyt kauppaan sisään, kuin mehiläinen hunajan perässä. Hän oli nuuhkinut erilaisia kimppuja hyvän aikaa ja päätynyt sitten kesäiseen luonnonkukkakimppuun, joka muistutti häntä mummolaretkistä vanhempien kanssa maaseudulle.
Hermione ei yleensä ollut paljon ostokukkien perään, sillä hän voisi poimia yhtä hyvät kukat aivan ilmaiseksi jostain kedon laidalta, mutta välillä sitä oli elämääkin juhlistettava. Hermione oli joutunut piilottamaan hölmön hymynsä kukkiinsa, koska sillä hetkellä hän oli tuntenut olonsa ihanan onnelliseksi. Töissä oli mennyt hyvin, sillä hänen ehdotuksensa kotitonttujen oikeuksien parantamisesta oli saanut vastakaikua enemmän kuin hän oli odottanut. Ginnyn ja Harryn esikoinen oli juuri syntynyt edeltävällä viikolla ja häntä oli pyydetty kummiksi. Hänellä olisi tiedossa romanttinen illallinen Severuksen kanssa.
Kaduilla oli ollut tungosta, sillä paras turistikausi oli meneillään ja sääkin oli ollut täydellisen lämmin ja sininen. Hermione oli joutunut suojelemaan kukkiaan oikein urakalla, sillä hän oli joutunut saartoon intialaisturistiryhmän keskelle ja melkein joutunutkin heidän mukaansa jonnekin kieroajelulle. Kenties hänen olisi pitänyt mennäkin, sillä voittaisi se tämän yksinään keittiössä istuskelun.
Nyt siitä iltapäivän onnentunteesta ei ollut mitään jäljellä.
Hermione nyppäisi päivänkakkaran kimpusta ja veti siitä yhden valkoisen terälehden pois, jonka hän tipautti lautaselle.
Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta… terälehdet tipahtelivat lautaselle. Ennen kuin Hermione oli saanut puoliakaan terälehdistä irti, hän huomasi, että kukassa oli parillinen määrä terälehtiä, joten tulos oli sillä selvä. Hän pudotti päivänkakkaran lautaselle. Kukan keltainen siitepöly väritti terälehtien rajat niin, että ne hieman erottuivat valkoista lautasta vasten.
Hermionella oli kiljuva nälkä, joten hän nousi ylös ja kauhoi uunin jälkilämmössä ollutta possupataa ja perunoita puhtaalle lautaselle. Severus syököön päivänkakkaroita.
Hermione vilkaisi vielä pettyneesti pihatielleen lastatessaan ruokaa lautaselle, vaikka hän tiesi, että hänen loitsunsa ilmoittaisi, kun joku astuisi tontille. Olihan se ehkä vainoharhaista nyt, kun sota oli jo ohi, mutta Hermione tunsi olonsa turvallisemmaksi siten.
Hermione tarttui viinipullon kaulaan, mutta laski sen sitten huokaisten alas. Viinillä oli tarkoitus juhlia, ei hankkiutua humalaan, joka ei kuitenkaan ratkaisisi pahaa oloa. Olisi parasta jättää viini seuraavaan kertaan.
Mihin seuraavaan kertaan? Seuraavaan pettymykseen?
Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Severus saapui sovittuun tapaamiseen myöhässä tai peruisi koko jutun. Oliko Hermione ollut täydellisen tyhmä ajatellessaan, että hänestä ja Severuksesta voisi tulla jotain oikeaa? Hän tiesi, ettei Severus pitänyt nimikkeistä, jotka määrittelisivät hänen suhteensa. Hän tiesi, ettei Severus halunnut, että he julkistaisivat suhteensa muille. Hermione oli valehdellut jopa parhaille ystävilleen suhteestaan Severuksen pyynnöstä.
Hermione oli ymmärtänyt aluksi Severuksen nihkeyden asian suhteen. Heidän ikäeronsa saattaisi aiheuttaa epätoivottua julkisuutta, varsinkin kun Severuksen ympärillä sitä pyöri yhtenään sen takia, että hän oli jäänyt Tylypahkan rehtoriksi. Hän ajatteli, että nimikkeitä Severus vihasi siksi, koska hän ei ollut tottunut niihin tai koska hän oli halveksunut rakkautta monia vuosia. Mutta nyt oli kulunut melkein vuosi siitä, kun Hermione oli alkanut vierailemaan Severuksen luona Pyhässä Mungossa, kun tämä oli toipunut Naginin puremasta. Eikö sen vuoden aikana heidän olisi pitänyt liikkua johonkin suuntaan paikallajunnaamisen sijasta?
Kaikki muut Hermionen ympärillä toteuttivat haaveitaan kovalla vauhdilla. Matkustelivat. Muuttivat yhteen kumppaneidensa kanssa. Menivät naimisiin. Saivat lapsia. Hermione sen sijaan asui yksin lapsuudenkodissaan. Severuksellakin oli Kehrääjänkujan asuntonsa Tylypahkan huoneistonsa lisäksi. Sopimus yhteen muutosta olisi taloudellisesti järkevää, kun nykyään ainakin yksi talo oli aina käyttämättömänä. Eivätkö he voisi jo ruksia edes yhden kohdan listalta pois?
Severus pyrki aina vaihtamaan aihetta, kun jokin tulevaisuuden suuntainen tuli puheeksi. Jos Hermione yritti hiillostaa asiasta, Severus muuttui etäiseksi. Ei Hermione sitä halunnut, joten hän oli useimmiten vain antanut asian olla. Hän oli antanut Severukselle aikaa.
Mutta kuinka paljon aikaa oli liikaa?
Possupata oli reunasta hieman kuivaa, koska se oli ollut uunissa niin pitkään. Hermione pureskeli viimeisiä paloja pontevasti ja vei sitten astiat keittiöön.
Kun Hermione oli tiskaamassa loitsun avulla astioitaan, pitkä piippaus ilmoitti jonkun saapuneen tontille. Hermione vilkaisi ikkunasta, josta hän näki Severuksen lähestyvän taloa. Severus ei koputtanut, vaan avasi oven empimättä, joka ärsytti Hermionea suunnattomasti. Marssia nyt sisään kuin kotiinsa, vaikka tämä ei selvästi ollut Severuksen koti.
”Hei”, kuului hiljainen tervehdys eteisestä. Severus ei vaivautunut kohottamaan ääntään, sillä ääni kuului hyvin keittiöön oviaukosta.
Hermione ei vastannut vaan keskittyi kuivaustaikaan.
”Anteeksi. Tiedän, että minulla meni myöhään”, mies pahoitteli ja kävellessään Hermioneta kohti.
”Hyvä tietää, että ajantajusi sentään on kunnossa, vaikka tahdikkuutesi ei”, Hermione sanoi viileästi ja leijutti astiat kaappeihin niin, että ne kolisivat äänekkäästi vasten toisia astioita.
”Minun piti hoitaa paperihommia”, Severus selitti. Sivusilmällä Hermione näki, kun mies vilkaisi ruokapöytää päin, jolla olivat vain yhdet astiat. Ruuat olivat vieläkin uunissa. Possu oli varmaan kuivunut käppyräksi.
”Olisit voinut ilmoittaa”, Hermione totesi ja pyyhki puhdasta pöytää rätillä vain siksi, ettei hänen tarvitsisi katsoa Severusta.
Mies oli hetken vaiti, mutta vastasi sitten: ”Tiedän.”
Hermionen silmät siristyivät viiruiksi, kun hän käänsi katseensa Severukseen. Rätti puristui hänen nyrkkinsä sisään.
”Vai että sinä tiedät? No miksi et sitten ilmoittanut!” Hermione ärähti.
”Minä… minun täytyi ajatella”, Severus vastasi ympäripyöreästi tuijotellen tiskipöytää.
”Mikä sattuma. Minäkin olen ajatellut paljon kuluneen kahden tunnin aikana”, Hermione sihahti ja paiskasi rätin tiskialtaaseen. ”Mikä minä olen sinulle, Severus?”
”Sinä tiedät-”
”Niin, minä hemmetti vieköön tiedän, että sinä et pidä suhdenimikkeistä. Mutta se saa minut ajattelemaan, että sinä et pidä minusta. Tai että häpeät minua, kun et halua kertoa kenellekään meistä. Tai että tämä on sinulle vain jotain pientä hupia silloin, kun sinulle sopii!” Hermione tunnusti kiihtyneenä. Hän oli pantannut niitä sanoja sisällään jo pitkään, koska hän oli pelännyt, että Severus vahvistaisi hänen epäilynsä ja sitten kaikki olisi ohi.
”Olet väärässä”, Severus sanoi. Hermionen teki mieli huutaa vielä, mutta sen sijaan hän risti kätensä rintakehälleen ja kohotti Severukselle kulmiaan.
”Minusta tuntuu, että sinä odotat minulta paljon ja nopeasti. Ystäviesi elämien seuraaminen ruokkii sitä tulta, että sinä haluat heti muuttaa yhteen, mennä naimisiin ja hankkia lapsia”, Severus selitti.
”Milloin minä muka olen sanonut, että haluan niitä? Olen vain pyytänyt sinulta, että haluan tietää, mihin tämä suhde on menossa”, Hermione selitti rauhallisemmin, vaikka hänen mielensä teki yhä piikitellä. ”Haluan tietää, onko meillä tulevaisuutta vai tuhlaanko minä vain aikaani.”
Sanat näyttivät satuttavan Severusta jostain syystä, vaikka Hermionen mielestä hän pyysi vallan kohtuullista asiaa.
”Onko suhteemme sinusta ajan tuhlausta?” Severus kysyi niin kylmästi, että tuntui, että kylmyys ylsi Hermionen sisuskaluihin asti.
”Jos meillä ei ole tulevaisuutta yhdessä, niin sitten se on”, Hermione sanoi. Eikö Severus ymmärtänyt sitä? ”Minä en halua roikkua tässä suhteessa, jos on mahdollisuus, että sinä saat minusta tarpeeksesi huomenna tai ensi viikolla.”
Hämmennys nousi Severuksen kasvoille. ”Sinäkö pelkäät, että minä jätän sinut? Tuosta vaan?”
”No eikö se kenkä siitä purista? Sinä et halua sitoutua minuun millään tavalla tai kertoa kenellekään meistä, jotta sinun on helpompi jättää minut sitten, kun sinulle sopii”, Hermione selitti pala kurkussa ja joutui kääntämään katseensa pois, jotta hän pystyi räpyttelemään silmiin pyrkivät ärsyttävät kyyneleet pois.
”Et voisi olla enempää väärässä”, Severus sanoi pehmeästi ja nosti kätensä Hermionen poskelle. Hermione nojautui kosketusta vasten. Hän halusi lohdutusta. Hän tarvitsi Severuksen lämpöä ympärilleen. Severus ymmärsi eleen ja veti naisen syleilyynsä. Hermione painoi kasvonsa Severuksen mustaan paitaan ja Severus painoi Hermionen hiuksiin suukon. Hermione halusi vain olla tässä ja unohtaa riidan, mutta hänen sydämensä haljasi saada selville totuuden.
”Mitä sinä sitten pelkäät?” Hermione kuiskasi, mutta ripusti kätensä miehen kaulan ympärille, jotta tämä ei päästäisi irti.
”Minä pelkään sitä, mitä sinä tarkoitat tulevaisuudella. Koska enkö… enkö minä ole sinulle tarpeeksi?” Severus selitti yhtä hiljaisella äänellä.
Hermione irrotti kätensä Severuksen kaulan ympäriltä, jotta hän pystyisi katsomaan miestä tarkemmin. Severus laski kätensä Hermionen harteille.
”Minä olen liian vanha saamaan lapsia”, Severus selitti.
”Et-”
”En fyysisesti ehkä, mutta minä en halua lapsia. En usko, että pystyisin siihen hommaan. Ehkä nuorempana olisin… mutta en enää”, Severus tunnusti. ”En halunnut kertoa, koska olin itsekäs, enkä halunnut menettää sinua vielä.”
Hermione tuijotti Severusta silmiään räpytellen. Aluksi tuntui, että maailma mureni hänen silmiensä edessä. Severus ei halunnut lapsia. Sehän tarkoitti, että Severus ei halunnut tulevaisuutta. Severus halusi vain jatkaa paikoillaan.
Mutta mikä tarkoitti, että paikoillaan oleminen ei voinut olla tulevaisuutta? Hermione oli aina ajatellut, että totta kai lapset kuuluivat hänen tulevaisuuteensa. Häneen oli lapsesta asti iskostettu se idea, että lapsien saaminen kuului osaksi elämää ja että ne joilla ei ollut lapsia ovat surullisia ja halusivat niitä syvällä sisimmässään. Ei hän ollut ikinä tietoisesti ajatellut niin, se vain oli jostain tarttunut päähän. Hän ei ollut ikinä ajatellut, haluaisiko hän oikeasti lapsia.
Kun Hermione ajatteli, miten väsyneeltä Ginny oli näyttänyt toissa päivänä hänen vieraillessa Pottereilla… miten Ginny sanoi kehonsa muuttuneen radikaalisti synnytyksen jälkeen ja miten kivulias ensin se yksitoista tuntia synnytystä ja sitten sitä seuraavat päivät olivat olleet... Hermionen oli myönnettävä, että se oli saanut hänet kiitolliseksi siitä, ettei hän ollut Ginnyn tilalla. Hän oli melkein ajatellut kauheudella, että joskus hänenkin oli käytävä se sama läpi.
Lasten saaminen epäilemättä tarkoittaisi, että Hermionen oli pantava uransa moneksi kuukaudeksi jäihin. Ja kuka tietäisi, ehkä siinä vaiheessa Hermione menettäisi mahdollisuutensa nousta johtoon. Ehkä hän menettäisi intohimonsa työhönsä, kun vauva imisi hänestä energian. Yhtäkkiä Hermione tunsi helpotuksen rentouttavan hänen ruumiinsa. Ei hänen tarvinnut hankkia lapsia vain, koska yhteiskunta oli asettanut sen normiksi.
Hermionen katse oli laskeutunut Severuksen rintakehän kohdalle. Hän nosti katseensa miehen silmiin, jotka olivat täynnä huolta ja surua. Severus ei ollut nähnyt heille tulevaisuutta yhdessä, koska mies oli luullut, että Hermionen tulevaisuus oli eri kuin hänellä.
”Et sinä minua menetä, Severus”, Hermione sanoi varmana. ”En minäkään halua lapsia.”
Severus ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Sinä olet vielä nuori, et välttämättä ymmärrä mitä olet lupaamassa”, Severus sanoi epäillen.
”Uskon, että ymmärrän. Ainakin pian, kun Ginny ja Harry tuuppaavat poikansa kummitätinsä hoitoon. Enköhän minä saa siitä tarpeeksi hyvän käsityksen siitä, kuinka raskasta vauvanhoito on”, Hermione selitti.
”Kyllä sinä huokailit aika kauan vauvan perään, kun pitelit sitä ensimmäistä kertaa, etkö?” Severus muistutti. Se oli totta, kyllä Hermione oli ihastunut ikihyviksi, kun hän sai pidellä vastasyntynyttä ensimmäisen kerran viikko sitten ja maininnut siitä Severuksellekin monisanaisesti.
”No mutta minä pääsin siitä yli, kun olin Ginnyn apuna vaipanvaihdossa toissa päivänä. Ja onhan minulla Koukkujalka halailtavana”, Hermione huomautti ja nosti kätensä reunustamaan miehen kasvoja. ”Ihan totta. Sinä olet tarpeeksi.”
Sanat sulattivat viimein pelon Severuksen silmistä. Hän kaappasi Hermionen kasvot käsiinsä ja suuteli tätä. Hermione vastasi suudelmaan mielissään. Miten hän ikinä voisi haluta muuta, kun vielä vuodenkin jälkeen Severuksen suudelmat saivat hänen sydämensä lentämään?
”Tai oikeastaan, minä muutin mieleni”, Hermione sanoi suudelmien lomasta. Severus jähmettyi nopeasti. ”Haluan sinua enemmän. Paljon enemmän. Niin paljon enemmän, että haluan, että nukut vieressäni joka yö, etkä vain satunnaisesti”, Hermione kuiskasi ja painoi suudelmia miehen leualle.
”Minä pitäisin siitä paljon”, Severus kuiskasi ja etsi Hermionen huulet omillaan. ”Minä myös pitäisin siitä, että saisin Minervan vihdoin pois kintereiltäni kysymästä, kuka minun salaperäinen heilani on.”
Hermione naurahti. ”Epäilemättä Minervakin pitäisi siitä.”
”Vaikka tietysti saattaa olla, ettei hän pidä vastauksesta”, Severus sanoi ja vetäytyi hieman kauemmas Hermionesta. Hän katsoi naista haikeasti. ”Sinä voisit saada jotain paljon parempaa.”
”En halua muuta kuin sinut”, Hermione sanoi lempeästi ja silitti miehen hiuksia. ”Muut oppivat hyväksymään sen. Heidän on pakko.” Hermione oli juuri suutelemassa Severusta, kun miehen vatsa päästi murisevan äänen.
”Sinulla taitaa olla nälkä”, Hermione naurahti ja vilkaisi sitten uunia, jossa ruuat vieläkin odottivat. Tuskinpa siellä enää oli lämpöä.
”Sinä taisit syödä jo”, Severus sanoi pahoittelevana, kun Hermione siirtyi nostamaan ruokia uunista.
”Joo, mutta viiniä en aloittanut vielä”, Hermione huomautti. Olipa hyvä, että hän oli säästänyt sen. Nyt heillä todella oli aihetta juhlaan.
Severus kaatoi heille viiniä laseihin samalla kun Hermione kantoi astioita pöytään. Laskettuaan perunavadin pöydälle, Hermione näki, kun Severus nosti puoliksi nypityn päivänkakkaran lautaseltaan. Hermione naurahti ja nappasi kukan ja lautasen.
”Kysyitkö sinä kukkaselta rakastanko minä sinua?” Severus kiusoitteli.
”Ehkä”, Hermione myönsi nolona ja pudotti kukan ja terälehdet kompostiin. Kun Hermione palasi lautasen kanssa pöytään, Severus tarttui naisen käteen ja suuteli sitä.
”Toivottavasti en enää anna sinulle syytä siihen. Minä nimittäin rakastan. Hyvin paljon”, Severus sanoi.
”Tiedän”, Hermione sanoi, onnellisena siitä, että viimein hän todella tiesi.
