Nimi: Jälkeenpäin
Kirjoittaja: Whatevah
Genre: Jonkin sortin draamaa kait.
Paritukset: Severus ja Lily.
Ikäsuositus: K-11
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa kaikki tarinassa mainitut henkilöt. Onnekas rouva Rowling.
A/N: Jos tarina jatkuisi vielä hetken aikaa "Look... at... me...":n jälkeen.
[size=150]Jälkeenpäin[/size]
Joskus kynttilä on vietävä pimeään, jotta sen valo näkyisi.
Hän makasi hiljaa ei-missään. Oli niin hiljaista, niin mahdotonta kohdistaa katsettaan mihinkään, että kesti hetken, ennen kuin hän edes tajusi olevansa olento joka on kykeneväinen näkemään ja kuulemaan. Hän oli nukkunut syvään ja halusi tarrautua unen rippeisiin, tyhjyyteen joka liennytti suloisesti hänen kipujaan. Vuosia kestänyt ikävä oli ollut hetken poissa, eikä hän halunnut sen palaavan.
-Severus.
Hänen oman nimensä kuuleminen ja ääni, joka sen sanoi, vetivät jälleen yhteen hänen tajuntansa harhailevat rippeet. Ne olivat kuin sangollinen kylmää vettä, joka kokoaa sulan tinan yhteen pysyvään muotoon. Hitaasti Severus Kalkaros kohotti päätään ja katsoi hahmoon, joka vähitellen sai muodon hänen edessään.
Ne olivat tutut kasvot. Ne kuuluivat miehelle, joka oli pelastanut hänet Azkabanilta ja hänen omalta epätoivoltaan, miehelle, joka ei ollut estänyt Kelmejä tekemästä mitä tekivät, miehelle jota hän oli palvellut ja jonka hän oli tappanut. Tutut taivaansiniset silmät kimmelsivät puolikuulasien takana, ja hänen kerran mädäntynyt kätensä oli nyt terve ja toimiva.
- Severus, nouse ylös. Albus Dumbledore ojensi kätensä ja auttoi hänet seisomaan.
- Albus… mitä, mitä tapahtui? Toimiko se? Ymmärsikö hän? Severuksen katse kieppui sinne tänne, aivan kun hän olisi voinut lukea janoamansa vastaukset heitä ympäröivästä vaaleasta udusta.
Dumbledore hymyili.
- Sinä suoritit tehtäväsi loppuun saakka, hän sanoi. – Kaikki on hyvin. Hän jatkoi tietä, jonka hänelle osoitit.
- Onko… Pimeyden lordi…
- Tom Valedro on kuollut. Lilyn poika elää.
- Hän elää… minä luulin…
- Minä valehtelin sinulle. Olen pahoillani. Suojaus, jonka te kaksi hänelle loitte, toi hänet tänne ja vei hänet takaisin, vahvistaen häntä entisestään. Hän palasi ja kulki polun loppuun saakka, ja Pimeyden lordi on nyt poissa.
Severus huokasi syvään ja sulki silmänsä. Helpotus muistutti äskeistä unta. Kesti hetken, ennen kuin hän puhui jälleen.
- Minä jätin hänelle muistoni. Hän siis tajusi.
- Niin. Sinä onnistuit. Me kaikki onnistuimme. Sinä… teit parempaa työtä kuin olisin voinut kuvitella. Tylypahka on turvassa ja niin on Harrykin.
He olivat alkaneet kävellä hitaasti eteenpäin. Jokin udusta hitaasti hahmottuvassa maisemassa muistutti häntä autiosta kukkulasta kauan sitten, mutta täällä ei tuullut enää.
- Missä me olemme? Severus kysyi. – Mitä minulle nyt tapahtuu? Minä olen kuollut, enkö olekin?
- Olet. Me olemme missä tahansa, sinä määräät paikan. Ja mitä seuraavaksi tapahtuu, no, ruumiisi on kuollut.
- Nagini tappoi sen, hän sanoi ja sävähti.
- Niin. Olen pahoillani siitäkin. En tullut ajatelleeksi, tein monia virheitä.
He kulkivat hetken vaiti.
- Sielusi ja mielesi ovat yhä sinun. Sielusi ei katoa minnekään, se vain muuttaa muotoaan koska ei ole enää sidottu ruumiiseesi. Se elää siellä, mistä tulit ja on yhtä kaiken kanssa. Mitä tietoisuuteesi tulee… sen aika on pian lopussa. Mutta se on vielä olemassa siltä varalta, että haluaisit tavata muutamia ihmisiä. Sen vuoksi minä olen vielä täällä.
- On varmaan parempi, etten tapaa. Se on ohi, ja hyvä niin.
- On totta, että se on ohi. Mutta on eräs, joka odottaa sinua. Hän tulee pian.
Dumbledore kääntyi häntä kohti ja ojensi kätensä. Severus tarttui siihen.
- Hyvästi, Severus, hän sanoi. – Niiden kuudentoista vuoden aikana moni ihmetteli, miksi luotin sinuun. Nyt voin sanoa vain, että oli kunnia antaa luottamukseni sellaiselle miehelle kuin sinä. Hyvästi, ja niiden sanojen myötä hän oli poissa. Se ei käynyt yllättäen, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei Severus ehtinyt vastata tai tehdä muuta kuin puristaa vanhan miehen kättä.
Dumbledore oli mennyt ja kukkula alkoi hämärtyä. Severus käveli yhä, ja vähitellen udusta alkoi erottua toinen maisema, joki ja puut sen rannalla. Ja äkkiä hän tunsi palan kurkussaan, muiston menneestä ruumiista, sillä hän tunsi tämän maiseman.
Joku istui joen rannalla. Hän katseli kieppuvaa vettä, mutta nosti katseensa kuullessaan lähestyvät askeleet.
- Lily… Severuksen ääni oli pelkkä kuiskaus.
Punatukkainen tyttö nousi, vai oliko hän nainen, sitä oli mahdotonta sanoa. Hetken he vain seisoivat toisiaan katsellen, Severus muisti sydämensä jyskytyksen, ja sitten Lily astui askeleen eteenpäin ja kietoi kätensä tiukasti hänen ympärilleen.
- Lily… Nyyhkäys nousi syvältä miehen sisältä, kun hän painoi kasvonsa Lilyn hiuksiin ja tunsi tämän tutun tuoksun.
Kun he irrottautuivat toisistaan, kumpikaan ei puhunut. He istuivat ruohikolla puiden katveessa ja katselivat jokea.
- Missä… Severus aloitti lopulta, mutta ei jatkanut kysymystään. Sama hiljainen varmuus, joka oli kertonut hänelle hänen itsensä olevan kuollut, tiesi vastauksen. James oli poissa. Hänen lahjansa ja anteeksipyyntönsä oli ollut jättää heidät kokemaan tämä viimeinen hetkensä kahden.
- Minä ikävöin sinua kaikki ne vuodet, hän sanoi lopulta.
- Minä tiedän, Lily sanoi.
- Olen pahoillani… siitä mitä tein. En tiennyt.
Lily pudisti päätään.
- Ei ole mitään anteeksipyydettävää, hän sanoi. – Sinä pelastit meidän poikamme. Sinä kuljit loppuun aloittamasi tien, tai tien, jonka me kaksi aloitimme. Täällä, täällä joen katveessa.
- Sinä pelastit hänet, Lily, Severus sanoi. – Sinä kuolit hänen puolestaan, sinä loit sen suojauksen, joka koitui lopulta Tom Valedron tuhoksi.
- Ei, Sev, Lily sanoi pehmeästi. – Me loimme sen. Minä saatoin kuolla poikani puolesta vapaaehtoisesti, koska Voldemort oli ensin tarjoutunut jättämään minut eloon. Ja hän teki niin, Lilyn ääni särkyi, - koska sinä olit sitä pyytänyt. Me suojelimme häntä yhdessä… ja sinä vielä monta vuotta myöhemminkin. Sanat eivät riitä…
Severus hymyili. Lämpö ja onnellisuus, jotka olivat karttaneet hänen kasvojaan niin kauan, loistivat niistä jälleen. Hetken aikaa hän näytti siltä lapselta, jonka Lily niin hyvin muisti.
- Haluan näyttää sinulle jotain, Lily sanoi. – Tule.
He kävelivät aurinkoisella kadulla ja pysähtyivät erään talon eteen. Lily kiersi talon ympäri ja tuli varjoisalle takapihalle. Nurmikolla lojui leluja ja keskellä kasvavaan vaahteraan oli kiinnitetty keinu. Hiekkakasan päällä istui pieni hahmo leikkimässä pienillä erivärisiksi maalatuilla lohikäärmeillä.
- Missä me olemme? Severus kysyi.
- Godricinnotkossa, Lily sanoi. – Myöhemmin, paljon myöhemmin.
He kävelivät lähemmäksi ja seisahtuivat puiden alle pihan reunamille. Severus katsoi leikkivää lasta nyt lähemmin ja hätkähti: hetken aikaa hän luuli näkevänsä Lilyn, monta vuotta nuoremman kuin edes se leikkikentällä keinunut tyttö, jonka hän muisti. Sitten hän tajusi, että niin ei ollut. Tytön tukka ei ollut yhtä syvänpunainen kuin Lilyn, ja hänen kasvonsa olivat kapeammat ja silmät ruskeat.
- Hänen nimensä on Lily, aikuinen Lily sanoi. – Hän on yksi niistä lapsista, jotka elävät ja hengittävät ja tuntevat auringonpaisteen ihollaan, sen vuoksi mitä sinä teit.
Talon toiselta puolelta kuului riehakas huudahdus ja pieni mustatukkainen poika, muutamaa vuotta tyttöä vanhempi, kiisi esiin leluluudanvarrellaan.
- Pois alta, ipana! hän hihkui, hurahti hiekkakasan yli niin että lohikäärmelelut sinkoilivat joka suuntaan ja katosi jälleen näkyvistä.
- James, Lily virnisti. – Tulee isoisäänsä.
Pikkuinen Lily keräsi lelunsa kokoon ja puhkesi sitten huutamaan.
- James! hän ulvoi. – Sinä hajotit unkarilaisen sarvipyrstön! Minä en ikinä enää puhu sinulle!
Keittiön ovi kävi. Ulos astui toinen tummatukkainen poika, iältään Jamesin ja Lilyn välimaastossa. Hän käveli rauhallisesti pikkusiskonsa luo ja istui tämän viereen.
- Lily, mikä on? hän kysyi.
- James rikkoi minun leluni, Lily niiskutti. – Katso, sen pää on irti.
- Odotas kun katson, poika sanoi. Hän otti lohikäärmeen ja sen irronneen pään käteensä ja väänteli niitä hetken aikaa.
- Katso, sain sen takaisin kiinni, hän sanoi ja ojensi lelun siskolleen, joka hymyili aurinkoisesti. Sitten pojan kääntyi, ja Severus näki ensimmäistä kertaa hänen kasvonsa.
- Hänen nimensä on Albus, Lily sanoi hiljaa. – Albus Severus.
Tutut vihreät silmät katsoivat häneen pienistä likaisista pojankasvoista, ja jokin liikahti Severuksen sisällä. Kyyneleet tulvahtivat hänen omiin silmiinsä, mutta niiden läpi hän hymyili, eikä vaivautunut pyyhkimään niitä pois. Kun hän katsoi Lilyyn, hän näki, että tämäkin itki.
Hitaasti takapiha haaleni ja häipyi, ja nyt he seisoivat jälleen keskellä valkeaa utua.
- He pärjäävät hyvin, Severus sanoi, - he, ja ne, jotka tulevat heidän jälkeensä. Aiotko jäädä odottamaan heitä?
- En, Lily sanoi. – Elävien ei tule ajatella liikaa kuolleita. He pärjäävät, kuten sanoit, ja paremmin kuin hyvin. Jos haluat, Severus, minä olen valmis lähtemään sinun kanssasi, aivan niin kuin me kerran aiemminkin lähdimme yhdessä uuteen maailmaan.
He katsoivat toisiaan, aivan kuin heidän silmänsä eivät olisi saaneet tarpeekseen toisen kasvojen näkemisestä, tiedosta että toinen oli todella viimein siinä. Sitten Lily ojensi kätensä ja Severus tarttui siihen ja veti tytön itseään vasten.
Hitaasti ne tunteet ja muistot, jotka olivat olleet tietoisuus, alkoivat liueta utuun. Ensin hävisi viha, jota hän oli tuntenut isäänsä ja kelmejä kohtaan, ja sen jälkeen pohjaton ikävä ja syyllisyydentunne. Nyt hän ei enää edes kunnolla muistanut noita tunteita ja tiesi, ettei niitä tarvittaisi enää.
Sitten Lilyn kädet kohosivat tunnustelemaan hellästi hänen niskaansa, ja hän laski katseensa ja suuteli rakastamaansa naista, ja viimeinen asia, jonka Severus Kalkaroksen haipuva tietoisuus tavoitti, oli valtava ilon ja rakkauden välähdys.
