Kirjoittaja Aihe: Vesisadetta hattarapilvistä (k-11)  (Luettu 1225 kertaa)

griisi

  • ***
  • Viestejä: 5
Vesisadetta hattarapilvistä (k-11)
« : 20.10.2011 19:47:43 »
Ficin nimi: Vesisadetta hattarapilvistä & Kipeetä
Kirjoittaja: Griisi
Beta: Itse vastaan kaikista kömmähdyksistä ainakin tällä kertaa
Ikäraja:Ensimmäinen menee kevyellä linjalla mutta toisessa (Kipeetä) pompataan k-11 tekstin puolelle
Varoitukset: raiskaus, insesti /plööt lisäsi varoitukset alkutietoihin



Eää, mä en osaa tätä vielä, mutta lupaan kovasti ainakin koittaa opetella tekemään oikeanlaisen alotuksen jos koskaan enää ikinä mitään julkasen :D
 Hyvin epäilevin mielin haluaisin jakaa teille, jotka ehkä satutte lukemaan nämä, mun kaksi pienen pientä novellani. Ne kertoo kaikesta mulle tärkeästä ja silti ei mistään. Harjottelen vasta, mutta tykkäisin ylipaljon palautteesta, ihan mimmosesta vaan :)

Ps. Päähenkilön nimi on sama molemmissa, mutta eri tyypistä on kyse. Satun vaan rakastamaan Siiri-nimeä ^^

Kiitos ja kumarrus.




                                                      Vesisadetta hattarapilvistä

Siiri käveli hajamielisenä kohti kirjastoa, päivä oli ollut stressaava mutta onneksi se alkoi olla lopuillaan. Äidinkielen esitelmä oli tuottanut Siirille päänvaivaa jo useamman viikon ajan, ja oli ihanaa huomata kuinka stressi vähitellen hävisi jokaisen askeleen mukana, imeytyen kengänpohjiin ja talloutuen asfalttiin kaiken muun roskan joukkoon.
 Kirjastossa käytyään Siiri pysähtyi hetkeksi sillalle ihailemaan värien kaunista leikkiä. Laskeva aurinko värjäsi taivaan vaaleanpunaisiksi hattarapilviksi ja kuohuva joki heijasti taivaan värin oranssina liekkien leikkinä kosken kohdalla. Kaupunki oli hiljentynyt hetkeksi, vaikka kello oli vasta kuusi illalla ja Siiri syventyi ajatuksiinsa. Päässä pyörivät tutun, rakkaan ystävän Jorin kertomukset viime viikonlopun baari- ja naisvalloituksista. Jorin edessä Siiri leikki kannustavaa ystävää ja osallistui nauruun aina silmissä tuikkivaa iloa myöten, mutta yksin ollessaan hän ei mahtanut mitään surkeille ajatuksille joita tulvi päähän hyökyaaltojen lailla. Siiri oli jo pidemmän aikaa ollut ihastunut Joriin, mutta eihän hän sitä voinut toiselle kertoa, sillä hän pelkäsi menettävänsä tämän ystävyyden ja yhteisen, miltei sanattoman ymmärryksen katoavan heidän väliltään.
 Kotiin päästyään hän istui kuistin kaiteelle ihailemaan tuota hattarapilvien satulinnaa. Tupakan savun muodostaessa kiehtovia kiemuroita ilmaan Siiri huomasi maassa lojuvan päivänkakkaran. Se oli varmasti koko vuoden viimeinen, sillä syksy oli jo pitkällä lokakuun puolella. Siiri poimi kukan ja jostain nousi mieleen lapsuuden hassu tapa laskea terälehdistä ihastuksen tunteet toista kohtaan. Hetken aikaa mietittyään Siiri tuhahti omille ajatuksilleen mutta alkoi kuitenkin puhella ääneen itsekseen ”Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa..”. Päästyään viimeiseen lehteen Siiri oli hetken aikaa hiljaa, ja naurahti sitten ”Rakastaa.”, tämä pienen pieni iloinen ajatus mielessään Siiri kävi illalla nukkumaan hymy huulillaan.
 Yöllä kännykkään saapuva viesti herätti Siirin ja nähtyään että se oli Jorilta, Siiri valpastui heti. Pettymyksekseen hän sai jälleen lukea Jorin uudesta valloituksesta, joka oli kuulemma tällä kertaa taatusti se oikea, kuten monet muutkin aiemmin.
 Kuviksen tunnilla opettaja vei heidät valokuvanäyttelyyn ja Siiri uppoutui täysin kauniisiin maisemiin ja maailmoihin joita kuviin oli vangittu. Erityisesti hän rakastui metsässä otettuun kuvaan, joka toi mieleen kotitalon takana olevan metsän. Vihreää riitti joka puolella minne ikinä katsoikin, havupuut tuoksuivat sateen jälkeen voimakkaasti ja sammalmatto tuntui pumpulilta paljaiden jalkojen alla. Metsään ei kuulunut kaupungin meteli ja tuulen humina puissa oli Siirille kuin rauhoittavaa musiikkia. ”Ootsä taas sun omassa metsässäs?”, kuului Jorin ääni selän takaa. ”Totta kai mä olen, mihinkäs muuallekaan mä mielikuvitus matkustelisin kesken päivän?”, Siiri naurahti. Jori oli ainut joka tiesi metsän merkityksen Siirille ja kerran he olivat jopa käyneet siellä yhdessä. Silloin oli Jori muuttunut kuin eri ihmiseksi, kaikki ylimääräinen energia oli kadonnut ja tilalle oli tullut pehmeä ilme ja silmiin oli kohonnut syvä suru, jota Siiri ei ollut täysin ymmärtänyt.
 Näyttelystä oli kulunut pari viikkoa ja Jori oli koko sen ajan ollut kumman etäinen ja hiljainen. Muiden edessä hän oli edelleen ollut luokan pelle ja huvittanut kaikkia entiseen malliin, mutta Siirin kanssa ollessaan Jori oli vältellyt molemmille tavallisia syvällisiä keskustelunaiheita. Siiri pelkäsi tehneensä jotain väärää, mutta ei uskaltanut kysyä asiasta Jorilta. Lapsellisesti suuttuen Siiri antoi asian olla ja päätti että toinen saisi kerrankin kertoa itse asiansa jos välttämättä koki sen niin tarpeelliseksi, että ei voinut enää parhaalle ystävälleen puhua mitään.
 Eräänä päivänä Jori sitten tuli Siirin luokse, ikkunan taakse koputtamaan. Ihmeissään Siiri kiirehti pihalle, sillä yleensä Jori tuli suoraan etuovesta sisälle taloon ja paineli Siirin huoneeseen viitsimättä edes koputtaa ensin. Vaikka eihän se Siiriä haitannut. Koska mitäpä väliä sillä oli, miltä hän näytti koska Joria se ei tuntunut kiinnostavan pätkääkään. ”Kuule Siiri hei, mä aloin miettiin ihan tosissani sitä sun metsätemppeliäs sillon yks päivä…”, Jori aloitti vaisusti. ”Ja mä mietin, että jos sen ikuistais valokuviin, nii sit sulla olis kotonakin pala taivasta.” Hetken mietittyään Siiri lähti sanaakaan sanomatta painelemaan kohti metsää. Jori harppoi perässä roikuttaen kameraa rennosti toisessa kädessään.
 Johdatettuaan Jorin tutulle metsäpolulle Siiri päätti vihdoinkin näyttää Jorille paikan, joka oli saanut hänet rakastamaan metsää niin paljon. Hän poikkesi polulta ja suunnisti tuttujen puiden ja kivien avulla syvälle metsän keskelle. Kohta he saapuivat pienen metsälammen rantaan ja Siiri kävi istumaan todella vanhan ja ränsistyneen laiturin päälle. Tämän paikan Siiri oli löytänyt ollessaan pieni ja auttaessaan vanhempiaan ja muita avuliaita ihmisiä etsimään kadonnutta pikkuveljeä.
  Oli ollut kaunis kesäpäivä ja Siirin pikkuveli Teemu oli halunnut mennä metsään etsimään marjoja, vaikka tälle oli selitetty useampaan otteeseen etteivät marjat kasvaisi vielä niin alkukesästä. Asia oli jätetty sikseen, mutta kun Teemua ei ollut iltapalaan mennessä kuulunut kotiin, alkoivat vanhemmat huolestua. Sinä iltana metsään lähtivät vain äiti ja isä.
Kului pari päivää, mutta Teemua ei ollut löytynyt mistään, ja metsä oli liian suuri tutkittavaksi vain parin ihmisen voimin. Kolmantena päivänä alkoi poliisien ja vapaaehtoisten voimin suur etsintä, vaikka pelko Teemun kohtalosta olikin jo alkanut lannistaa vanhempia. Intettyään tarpeeksi kauan Siirikin oli päässyt mukaan etsintään.
 Lopulta Teemu oli löytynyt juuri sen lammen luota, mihin Siiri oli nyt Jorin vienyt. Pikkuveli oli hukkunut lampeen. Poliisit epäilivät että veli oli kurotellut kohti kiviä, joita kulki lammen keskustaa kohti vähän matkan päässä rannasta. Mutta koska veli ei osannut uida ja lammen pohja oli todella syvä heti rannasta alkaen, oli veli todennäköisesti hukkunut pudotessaan laholta laiturilta veteen.
 Oltuaan hetken hiljaa paikoillaan Jori käveli Siirin luokse ja istui tämän viereen. Siiri tiesi ilman sanojakin, että Jori tiesi paikan historian sillä tapahtuneesta oli kohistu kauan aikaa paikallislehdessä. Jori etsi sanoja kauan aikaa ja sai lopulta aloitettua lauseensa ”Mä ajattelin että metsä on sulle tärkeä jostain ihan muista syistä. Emmä tiedä mitä ne olis mut kai mä vaan itte en osais rakastaa paikkaa missä joku mun läheinen on kuollu.”. Siiriä huvitti ja lohdutti Jorin sanat samaan aikaan. Hän muisteli kuinka vanhemmat olivat tapahtuneen jälkeen kieltäneet ankarasti metsään menemisen, mutta itsepäisesti Siiri oli aina vain karannut kotoa ja lopulta vanhemmat oppivat luottamaan siihen, että lukiolainen ja täysi-ikäinen lapsi osasi kyllä pitää puhelimen mukana ja suunnistaa lapsesta asti tuntemassaan metsässä. Niinpä Teemun kuolinpaikasta oli tullut Siirille eräänlainen hyvien muistojen alttari ja rauhallisuuden tyyssija. Lammen luona hän pääsi eroon stressistä ja murheista.
”Mä tavallaan käsittelen sitä kuolemaa tän paikan kautta.”, Siiri aloitti. ”Ja… Tää kuulostaa tosi tyhmältä mut. Tavallaan kun mä pääsen uimaan tohon lampeen, kaikki paha huuhtoutuu pois musta.”, hän jatkoi. Sen jälkeen he olivat molemmat hiljaa pitkän aikaa, mutta Siiristä tuntui että jollain tavalla Jori oli ymmärtänyt täsmälleen mitä hän tarkoitti.
 Ilta-auringon värjätessä taivaan jälleen kerran vaaleanpunaiseksi he olivat maanneet laiturilla hiljaa hengittäen jo muutaman tunnin ajan. Siiri huomasi että kaikki murhe oli kadonnut Jorin silmistä ja että toinen oli nyt yhtä turvallisen ja pehmoisen näköinen kuin lampea ympäröivä sammalikko.
Hattarapilvistä heijastuva valo värjäsi lammen oranssiksi ja Siirin pohtiessa mistä se johtui, alkoi sataa vettä. ”Pitäiskö mennä, ettei vilustuta?”, Siiri kysäisi harmissaan kauniin hetken keskeytyessä vesisateeseen. Mutta suureksi yllätykseksi Jori ottikin Siirin kädestä kiinni ja puristi siitä hieman. ”Ei, ei pitäis mennä.”, toinen vastasi. Sillä hetkellä Siiri tiesi varmasti, että Jori oli ainakin ihastunut häneen, ellei jopa rakastunut kuten Siirikin. Ehkä se päivänkakkara oli sittenkin oikeassa. Hetken aikaa Siirin teki mieli vaatia Jorilta selitystä kaikkiin niihin leuhkimisiin upeista illoista, mutta hän käsitti että sen aika tulisi joskus myöhemmin.
Sillä hetkellä oli olemassa vain metsän hiljaisuus, loputon vihreys heidän ympärillään ja havupuiden vesisateessa vahvistuva tuoksu. Tuulen alkaessa Siiri totesi kyyneleet silmissä hiljaa kuiskaten ”Tää vesisade on erikoista, se on vesisadetta hattarapilvistä ja se puhdistaa koko metsän, ja vie pois kaiken pahan ja tuo tilalle hyvää.”. Hän ei välittänyt Jorin kysyvästä katseesta vaan alkoi haaveilla uusista päivistä joita saisi viettää tämän kanssa. ”Vesisadetta hattarapilvistä.”, Jori naurahti ja sen jälkeen metsä toi tuulen mukana heille uuden laulun.


And the second one:






                                                                  Kipeetä                                                               
 
Siiri kompuroi läpi pimeän metsän, näkemättä tai kuulematta mitään muuta kuin hetki sitten kohtaamansa ihmisen ivalliset sanat ja ilkeät pedon kasvot. Epätoivo puristi rintaa, ja kylmä oli vienyt tunnon koko ruumiista, vain sieluun sattui lujaa ja syvältä. Miksi näin piti tapahtua kerta toisensa jälkeen? Kuka oli luonut tuollaisia ihmisiä? ”Taas huoran vaatteet yllä, ja jumalauta, opettelisit meikkaamaan kunnolla etkä tunkis aina naamaa täyteen mustaa ja valkoista.”  Sanat satuttivat enemmän kuin Siiri muistikaan. Teko ei tuntunut enää missään, mikä oli sinänsä kumma, sillä vielä muutama vuosi sitten Siiri oli sulkeutunut oman päänsä sisään jokaisen kerran jälkeen, yhä uudelleen ja uudelleen.
 Kellon soidessa aamulla Siiri kirosi kovaan ääneen koulun alkamista, mitä hyötyä oli käydä koulua, kun olisi voinut olla perheelle hyödyksi ja käydä töissä? Mutta tuumailu ei auttanut, täytyi pukea vaatteet ja kohdata jälleen uusi päivä ja muistaa hymyillä kaikille ja esittää normaalia. Siinä Siiri oli mestari, hän jopa onnistui olemaan koulun suosituimmassa porukassa sekä opettajien suosikki samaan aikaan. Eikä häntä nälvitty siitä, kukaan ei uskaltanut, koska Siirin isoveli oli erään kerran jälkeen hakannut Siirin kiusaajan sairaalakuntoon, ja tällä tavoin asia tuli kaikille muille selväksi.
 Koulun päätyttyä Siiri päätti kulkea metsän läpi, ihan vain muistuttaakseen itselleen, että metsä oli kaunis, huolimatta muistoista. Nähdessään vihreän ja pehmeän sammalmaton Siirin teki kovasti mieli käydä makuulleen routaiseen maahan, upota sen kylmyyteen ja jäädä vangiksi ikuiseen hiljaisuuteen. Puiden lempeä kuiskinta rauhoitti kummasti, ja lintujen laulu katosi johonkin taustalle, neulaset eivät pistelleet jalkapohjia, kun Siiri riisui kenkänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa metsälammen reunalle. Jos nyt upottaisi jalkansa veteen ja olisi osa suota lammen pohjalla, ei olisi mitään pelättävää, ei kerrassaan mitään.
 Siiri hätkähti hereille kuullessaan kiroilua jostain takaansa, hän oli sittenkin nukahtanut routaiseen maahan. Katsoessaan taakseen Siiri huomasi, että siellä oli isoveli, joka oli arvatenkin etsimässä Siiriä, kun tätä ei ollut näkynyt kotona. ”Täällähän sä oot hei, mä olin jo huolissani, kun sua ei löytynyt mistään. Mikä ihme sua tässä lammessa viehättää? Opettelisit rakastaan betonilähiöitä niinku muut tekee, se on kuitenki sun tulevaisuutes.” Kun Siiri ei vastannut mitään vaan jatkoi itsepintaisesti kaukaisuuteen tuijottamista, isoveli otti askeleen lähemmäs ja ojensi kättään toverillisesti, niin kuin aina ennenkin. ”Älä koske…” Siiri kähisi. Muiden kosketus satutti, vaikka hän oli oppinut pitämään muistot syvällä mielessään. ”Okei, älä nyt skitsoa taas jostain ihme asioista. Sitä mä vaan et mulla on taas muutaman viikon työputki Ruotsissa, kai sä pystyt huolehtiin äidistä sen aikaa?” isoveli kysyi kärsimättömän näköisenä. ”Totta helvetissä mä osaan pitää siitä huolta, mitä muuta mä muka teenkään
koulun lisäks koskaan?” Tähän kysymykseen Siiri ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä veljellä tuntui olevan kiire kuten aina, ja hän paineli jo mättäiden yli kohti kotia, välittämättä ollenkaan luonnon kauneudesta ja siitä, että talloi juuri pilalle parhaita marjapaikkoja, mitä koko metsästä löytyi.
 Siiri juoksi pakoon petoa, mutta juokseminen ei auttanut. Hän kompasteli puiden juuriin ja upposi pieniin lätäköihin sammalikon alla. Taas hän oli unohtunut makaamaan keskelle metsää, vaikka hän muistutti aina itseään siitä, ettei saisi. ”Siiiiriiiii, pysähdyhän nyt tyttö pieni, tiedät että saan sinut kiinni joka tapauksessa.”, ääni huhuili jo huolestuttavan läheltä. Lopulta peto tarttui kiinni Siirin paidan selkämykseen ja repi hänet selälleen. Pelon iskiessä Siiri sulki silmänsä ja toivoi jälleen kerran olevansa missä tahansa muualla.
 Siiri hätkähti hereille henkeä haukkoen. Hän koetti hokea itselleen olevansa turvassa omassa sängyssään. Hetken päästä hän nousi ylös ja päätti, ettei saisi kuitenkaan nukutuksi enempää. Hän lähti alakertaan katsomaan, joko äiti olisi tullut kotiin jokailtaiselta pubikierrokseltaan. Ja siellähän äiti retkotti keskellä ala-aulaa sammuneena. Siiri tukahdutti halunsa huutaa ja raivota äidille tämän tavasta elää ja kasvattaa omat lapsensa. Sen sijaan hän raahasi äidin kainaloista nukkumaan olohuoneen hienolle ja uudelle valkealle sohvalle, toivoen, ettei äiti sotkisi sitä huonon olon iskiessä tai aamuviiniä siemaillessaan. Sen jälkeen hän meni keittiöön ja manasi jälleen kerran isäänsä, joka oli jättänyt lähtiessään jälkeensä vain hienosti sisustetun, modernin talon ja lainat siihen kaiken päälle. Nyt äiti eli yli varojensa ja väitti elävänsä hienon rouvan elämää nauttien silloin tällöin drinkin tai kaksi hyvien ystäviensä seurassa. Kukaan ei koskaan sanonut äidille poikkipuolista sanaa, sillä äiti oli se, joka jäi kotiin riitaisan eron päätteeksi. Taloudenhoitajakin heillä oli ollut, mutta viime kuussa hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, ja surullisena lasten kohtalosta hän oli vihdoin ja viimein jättänyt työnsä ja kadonnut kaupungista.
 Kellon näyttäessä kymmentä aamulla Siiri asteli takapihalle ihailemaan alkusyksyn mukanaan tuomia värejä. Oranssi ja vihreä loivat yhdessä kauniin värien tanssin, ja aamukaakaon tuoksun sekoittuessa tuohon tunteeseen Siiri kuvitteli vielä hetken olevansa lapsi. Hän muisteli aikaa ilman pelkoa tai häpeää. Aikaa, jolloin veli asui aina kotona ja kaikki oli hyvin.
 ”Sähän oot pistäny tuulemaan oikein kunnolla, sun tyylis on muuttunu aika rajusti tässä kuukauden aikana. Mutta eihän se meitä haittaa vai mitä? Sä olet mun silmissä edelleen puhtoisen kaunis, ja tuoksutkin yhtä hyvälle.” Peto veti Siirin aivan liian lähelle itseään, puristi kipeästi käsivarsista ja painoi huulensa Siirin kaulakuoppaan. Siiri sulki mielensä pelon tulvahtaessa jokaiseen soluun.  Käsivarsia ja jalkoja särki, niihin tulisi varmasti mustelmia. Kotiin päästyään Siiri jäi kuistille istumaan, ja tupakan tuodessa laihaa lohtuaan Siiri toivoi voivansa kadota savurenkaiden mukana ilmaan.

 Pari viikkoa oli kulunut, ja veli ajoi pihaan uudella mustalla Volvollaan. Siiri otti kakun pois uunista ja kaatoi viiniä kolmeen lasiin, jotka oli asetettu suuren ruokapöydän siihen päätyyn, josta näki ulos pihalle ja kadulle. Äiti oli pysynyt viikon suhteellisen selvänä, jollei jokapäiväisiä viinimaistiaisia otettu huomioon. Siiri oli saanut keskittyä koulun käyntiin sillä välin, kun äiti oli pitänyt huolta talosta ja käynyt pitkästä aikaa työpaikallaan hoitamassa paperitöitä. Kaikki tuntui olevan hyvin, vaikka todellisuudessa Siiri tiesi oman maailmansa olevan pahasti vinossa.
 Edellisenä päivänä Siiri oli jälleen poikennut apteekkiin ja ostanut testin. Illalla ollessaan yksin kotona Siiri oli saanut vastauksen, jota oli osannut pelätä jo parin vuoden ajan, mutta joka kävi toteen vasta nyt.  Kaksi vahvaa sinistä viivaa olivat tuhonneet Siirin pystyttämät mielen sisäiset muurit. Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Siiri oli itkenyt ja ollut epätoivoisen tietämätön siitä, miten tulisi toimia tästä eteenpäin. Lopulta yön viimeisinä tunteina Siiri oli kehittänyt itselleen suunnitelman, josta hän aikoi pitää kiinni huolimatta siitä, mitä seurauksia sillä tulisi olemaan.
 Nyt Siiri istui ruokapöydässä ja puhua pälpätti kaikkea, mitä mieleen tuli, hymyili ja nauroi oikeissa kohdissa jos äiti tai veli sattuivat sanomaan jotain. Aterian lopuksi Siiri halasi äitiään ja toivotti hyvät illan jatkot ja kertoi lopuksi rakastavansa äitiään todella kovasti. Veljelleen Siiri sanoi pistäytyvänsä metsälammella ja kertoi, että yläkerrassa olisi lahja, jonka Siiri halusi veljen saavan niin pian kuin mahdollista.
 Metsässä Siiri riisui takin pois ja lähti kulkemaan yllään valkoinen mekko. Hän oli jättänyt tarkoituksella meikkaamatta ja hiuksensa vapaiksi. Siiri tiesi, että peto tulisi hänen luokseen jonkin ajan kuluttua. Tällä kertaa Siiri ei tuntenut pelkoa, vain päättäväisyyttä, sillä hän oli päättänyt tämän olevan oikea ratkaisu.
 Siirin oltua makuulla maassa tovin aikaa kuului metsästä askelia. Vihainen huuto leikkasi sumuista ilmaa ”Nyt jumalauta selität mitä tää tämmönen pelleily on! Kuvitteletsä että tää menee muhun täydestä? Että mä lopettaisin? Että sä voisit kiristää mua jotenkin? Ei helvetti että sä voit olla tyhmä!” Pedon tullessa lähemmäksi Siiri pakotti silmänsä auki, pakotti itsensä yhdistämään ivallisen, vihaisen äänen tuttuihin kasvoihin. Pedon kasvoilta paistoi puhdas raivo tämän repiessä Siirin ylös maasta, ja ensimmäisen iskun osuessa kasvoihin Siiri vain nauroi. Hän ei koskaan ollut itkenyt veljensä tekojen jälkeen, eikä hän tulisi tekemään sitä nytkään. Saatuaan tarpeekseen potkimisesta ja hakkaamisesta veli repi mekon Siirin yltä ja painoi kätensä tämän suulle, vaikka Siiri ei edes koettanut huutaa apua. Tällä kertaa Siiri antoi itsensä tuntea kaiken sen tuskan, mitä vuosia toistuneet raiskaukset olivat tuoneet mukanaan. Siiri antoi itsellensä luvan vihata veljeään kaiken sen vuoksi, mitä tämä oli hänelle tehnyt, kuinka tämä oli väkivallalla alistanut Siirin toimimaan kuin tahdoton nukke. Elämään samanaikaisesti kahta eri elämää. Hän antoi itselleen myös luvan vihata vanhempiaan, jotka eivät olleet tehneet asialle mitään. Isäänsä, joka pakeni tilanteen käydessä hänelle sietämättömäksi. Ja äitiään, joka hukutti tietonsa viinaan ja turrutti itsensä täysin, kun hänen olisi pitänyt suojella omaa lastaan.
 Jälleen kerran Siiri makasi maassa ruumis runneltuna, vartalo täynnä haavoja ja sielu palasina. Mutta tänään hän ei palaisi kotiin hymy huulilla, ei tervehtisi veljeä, joka olisi taas lähdössä pois.
 Siiri asteli varovaisesti veteen, nauttien sen jäätävästä kylmyydestä, joka turrutti kipeät jalat. Hän veti sisäänsä pakkasen tuoksua, joka oli alkanut täyttää ilman öisin. Hän katseli oranssia maata ja vihreää sammalikkoa sen alla. Vielä kerran Siiri muisteli kaakaon lämmittävää makua ja sen jälkeen hän huusi keuhkonsa tyhjäksi. Hän huusi ulos kaiken sen tuskan, mitä oli kantanut sisällään jo aivan liian pitkän aikaa. Ja sitten hän kaatui selälleen keskelle lampea. Vesikuplat nousivat ylöspäin kohti pintaa Siirin vajotessa kohti pohjaa, aivan kuten hän oli monesti jo haaveillut. Lammen pohja oli pehmeä, koska se oli peittynyt sammalella ja puista pudonneilla lehdillä. Vielä viimeisen kerran hän henkäisi, mutta ilman sijasta keuhkot täyttyivät vedellä, joka pisteli hetken kuin tuhannet terävät puukot, kuin sadat iskut, joita hän oli kestänyt.
 Sen jälkeen vallitsi ikuinen pimeys ja hiljaisuus.
« Viimeksi muokattu: 22.02.2015 17:13:42 kirjoittanut plööt »