Author: Minnehoo elikkäs siis minä
Disclaimer: Mun hahmot ja ympäristö!
Ikäraja: S
// Ikäraja lisätty alkutietoihin. :> - RennetoSummary: HidenRoadissa asuvan Emilian ja hänen perheensä kartanon portille tulee outo tyyppi kynttelikkö kädessään ja aiheuttaa outoja asioita
A/N: Eli tää on mun kirjotelma seittemännelt luokalt, ja päätin että kirjotan tän puhtaaks ja julkasen, koska haluun tietää muitten mielipiteen tästä
Nii ja sitte näitä tarinoita löytyy myös mun kotisivuilt. Näitä saman "sarjan" tarinoita. Ns. Minacradis sarjan.
http://www.minacradis.webs.com ”Kautta kynttelikköni!”
Emilia käveli puutarhassa. Ilta oli viileä, ja kartanossa oli iloinen tunnelma. Kuu loisti taivaalla suoraan puutarhan yllä valaisten puutarhan kauniisti vaalealla loistollaan.
Kaupungilla olisi seuraavana päivänä karnevaalit, joissa Emilia esiintyisi tanssimalla ja laulamalla ison porukan kanssa. ”Karnevaaleista tulee varmasti menestys” , Emilia ajatteli. Karnevaalit olivat olleet jo monien vuosikymmenien ajan vuoden kohokohta. Karnevaalit olivat aina loppu syksystä, juuri ennen ensilumen tuloa. Juhlaa juhlittiin hyvän(tai joskus vähemmän hyvän) menneen vuoden juhlana.
Kun Emilia käveli suihkukähteelle, kuuli hän meteliä etupihalta. Hän asteli pitkin pientä pihapolkua, joka johti etupihalle, ja näki myös isänsä menevän portille, kuka oli tähän aikaan yöstä liikkeellä ja metelöi niin hirveästi. ”Kuka riivattu siellä metelöi, ja vielä tähän aikaan yöstä”, sanoi isä. ”Iltaahan tämä vasta on”, Emilia mietti. He menivät yhdessä portille ja näkivät siellä miehen kynttelikkö kädessään. ”Mitä haluatte? Oli se mitä vaan me emme sitä halua, ja varsinkaan juuri nyt”, kysyi tytön isä ja katsoi tytärtään joka naurahti vaimeasti. ”Kuljetteko kynttelikko kädessänne täällä ympäriinsä metelöimässä ja häiritsemässä ihmisiä, jotka viettävät juuri aikaansa perheensä parissa, tai ovat jo nukkumassa, niinkuin minä.” sanoi isä. ”En toki! Tai siis, kyllä minä kynttelikköä kannan kädessäni ja kuljen täällä, mutta en metelöi. Kautta rakkaan kynttelikköni! Minä etsin vain paikkaa, missä saisin viettää yöni. Olen vain köyhä kulkuri jolla ei ole paljon omaisuutta. Voisinkohan mitenkään jäädä tänne yöksi? Tiedän, että yöstä tulee vielä kylmä. Lupaan, ettei minusta ole teille harmia. Ette edes huomaa olemassaoloani”, sanoi kulkuri ja vilkaisi tyttöä. Kulkuri hymyili ja Emilia tunsi punastuvansa.
Tom, Emilian isä, oli aina auttanut ihmisiä, joille hän vain pystyi jotenkin olla avuksi ja oli todella hyväsydämminen, mutta häntä arvelutti antaa tälle kynttelikköä kädessä kantavalle, itseään Kulkuriksi kutsuvalle yösija. Emilia katsoi isäänsä miettivästi ja yritti päätellä tämän ajatuksia. ”Tule, mutta älä vaivaa meitä millään tempauksilla. Tyttäreni Emilia varmaankin näyttää teille, missä voitte yöpyä”, Tom sanoi ja lähti kävelemään edellä sisälle.
Emilia istui hiljaa hymyillen pöytänsä ääressä kirjoittamassa lauluja. Hän huomasi, että kirjoitti laulua kulkurista, joka kantoi kynttelikköa kädessään ja etsi yösijaa. Kulkuri vaivasi hänen mieltään. Mies ei näyttänyt paljon häntä vanhemmalta. Kun Emilia oli näyttänyt hänelle huoneen misää hän voisi yöpyä, tämä oli vain sulkeutunut huoneeseen sanomatta sanaakaan. Laulujen kirjoittaminen alkoi tuntua liian hankalalta joten hän päätti lopettaa siltä illalta, ja aikoi käydä nukkumaan. ”Huomenna muukalainen lähtee, joten sitä ei tarvitse enää miettiä. Sitä paitsi, huomenna on karnevaalit jotka varmasti vievät ajatukset muutenkin muualle”, Emilia sanoi hiljaa itselleen.
Emilia nukkui sikeästi, ainakin jonkin aikaa. Vierashuoneesta oli alkanut kuulua hirveää meteliä, kuin joku hakkaisi erilaisia kovia esineitä toisiaan vasten, joka herättäisi luultavammin koko talon. Emilia hätkähti hereille sikeästä unestaan. Hän kuuli isänsä askeleet käytävällä. Tämäkin oli herännyt meteliin, mikä ei ollut ihme. ”Isä, mistä tuo meteli tulee? Kuka edes viitsii pitää tuollaista meteliä sydänyöllä?” Emilia kysyi väsyneenä. ”Vierashuoneesta, luulisin. Siinä kulkurissa on jotakin outoa, mikä häiritsee minua. Kävellä kynttelikkö kädessä ympäri kylää. On siinäkin heppu.” Se oli totta myös Emilian mielestä. Miksi hän mellakoi keskellä yötäja kävelee kynttelikkö kädessään? Meteli oli Miksei hän puhu mitään? Oli tyttö muitakin outoja heppuja tavannut, mutta tässä oli jotain tosi outoa. ”Mitä täällä metelöidään? Olen kuunnellut tuota meteliä pitkin yötä, eikö sitä voitaisi hiljentää. Täällä ei saa kukaan nukutuksi sen kulkurin takia!” Kartanon keittäjäkin oli herännyt meteliin. Kuka moiseen paukkeeseen ei heräisi. ”Elisabeth! Sinäkin jalkeilla. Ääni on niin hirveä, ettei kukaan saa täällä nukutuksi.” Tom sanoi. Emilia koputti napakasti oveen pienillä hennoilla sormillaan ja avasi oven. ”Ettekö voisi olla hiljaa!? Muut nukkuvat. Tai ainakin yrittävät, mutta se on aika hankalaa jos te-”
Ovi aukesi ja Emilia astui sisään. Siinä samassa meteli loppui. Emilia katsoi ympärilleen. Huone oli tyhjä. Siellä ei ollut ristin sieluakaan, eikä kuulunut enää tuulen pihinän lisäksi ääntäkään. Ikkuna oli auki. Tyttö meni sen ääreen ja katsoi ulos, kuun kirkkaasti valaisemaan puutarhaan. Puutarha oli ennallaan. Kulkurista ei näkynyt jälkeäkään. Niinkuin hän olisi edes ollut siellä. ”Hän on poissa, mutta niin on metelikin”, Emilia totesi. Hän katsoi pöydälle ja näki siinä kauniin kultaisen, luultavasti todella vanhan, kiiltävän sormuksen, hopeisen kynttilänjalan, mitä hän oli kanniskellut mukanaan, ja lapun mihin oli kirjoitettu jotain todella siistillä käsialalla. Emilia tutkaili tavaroita, otti lapun käteensä ja luki sen: Rakkahin Emilia. Olet kaunis tyttöja sen näkee jo kaukaa sokeakin. Kiitos vieraanvaraisuudestanne. Lapun ohessa on kalleimmat aarteeni, jotka nyt haluan luovuttaa sinulle. Toivottavasti tavataan vielä. Terveisin: Kulkuriksi minua kutsutaan
”Mitäköhän sillä Kulkurilla liikkuu siellä aivojen paikalla? Veikkaan että hernesoppaa!” sanoi Elisabeth tylysti. Emilia katsoi keittäjää ja sanoi: ”En tiedä, mutta nämä ovat kauniita, ja varmasti kovin arvokkaita esineitä. Jollei rahallisesti, niin tunteellisesti sitten. Minä en välitä mitä hän ajattelee, mutta minua kiinnostaa, miten hänen käy. Kohta tulee talvi ja hänellä ei ole pysyvää kotia, missä viettää iltaa perheen kanssa takkatulenääressä naureskellen. Myönnän, että hänessä oli jotain omituista, mutta jokaisella on oikeus olla kotona,” Emilia sanoi. ”Emilia kulta, älä vaivaa pientä päätäsi tuollaisella asialla. Todellisuudessa hän voi olla ties kuinka rikas,” Elisabeth sanoi Emilialle. Se oli totta, mutta jokin Emiliaa silti häiritsi siinä miehessä. ”Toivottavasti vielä törmään häneen. Hän vaikutti mielenkiintoiselta,” Emilia mietti itsekseen.
Tyttö otti lahjat ja painui huoneeseensa. Hän laittoi sormuksen sormeensa ja kynttelikön piirongin päälle. Se sopi siihen kuin nakutettu. Tyttö arvosti lahjoja todella paljon, ja aikoi pitää niistä hyvän huolen. Emilia kävi sängylle pitkäkseen ja nukahti miettien Kulkurin kohtaloa.
// Tämmönen, kertokaa mielipiteitä
