Nimi: Tunkeilija
Kirjoittaja: Black Pearl
Beta: Ihana Swizzy <3
Genre: Horror
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Kaikki kuuluu mulle.
A/N: Tämä on siis mun ensimmäinen ficcini, jonka julkaisen täällä. Tämä oli alunperin äidinkielen projekti, kun meidän piti viime syksynä kirjoittaa kauhutarina, niin tämä on mun omani. Ajattelin, että olisi kiva julkaista se täällä. Toivon, että luette ja annatte palautetta ja tietysti myös toivon, että pidätte tarinasta. Ja kiitos mun omalle henkilökohtaiselle neuvojalleni, betalleni ja ystävälleni Swizzylle <3 Olen hyvin pahoillani tästä kappalejaosta, sitä voi olla hieman ikävä lukea, mutta olen tänään niin laiska, etten jaksanut alkaa sitä muokkaamaan.
Oli sateinen iltapäivä, ja Melinda käveli tuttua reittiä kohti kotia. Sade oli kastellut hänen hiuksensa läpimäriksi ja häntä paleli. Talot ympäröivät katua hiljaisina ja kammottavan autioina, yhdestäkään ikkunasta ei kajastanut valoa, yhtäkään ihmistä hänen lisäkseen ei näkynyt, tuuli puhalsi kylmästi ja piiskasi sadepisarat suoraan päin Melindan kasvoja.
Melinda tiesi, että hän joutuisi olemaan tämän illan yksin kotona. Hän ei pitänyt ajatuksesta. Hän ei ikinä ollut halunnut olla yksin kotona, mutta nyt hän oli päättänyt jo kasvaa siitä pelosta eroon ja todistaa, ettei talossa ollut yhtään mitään pelättävää.
Kotitalo näkyi jo. Sen ikkunat olivat aivan yhtä pimeät kuin kaikkien muidenkin talojen. Autoa ei näkynyt pihassa. Ketään ei ollut kotona. Ei se mitenkään yllättänyt Melindaa, kyllähän hän oli tiennyt sen etukäteen. Silti hänet valtasi kummallinen levottomuuden tunne, aivan kuin kaikki ei sittenkään olisi ollut niin kuin olisi pitänyt.
Hän käveli tien päähän ja kääntyi sitten talon pihassa olevalle pienelle soratielle, joka johti suoraan ulko-ovelle. Hän nousi kuistin portaat ja oli jo vähällä painaa ovikelloa pelkästä tottumuksesta mutta muisti sitten, että se olisi ollut aivan turhaa. Hän epäröi hetken mutta työnsi sitten kotiavaimensa lukkoon ja avasi oven.
Talo oli hiljainen ja pimeä. Ainoa ääni oli vesipisaroiden hakkaus ikkunalasia vasten. Melindan valtasi taas sama tuttu epämiellyttävä tunne. Hän toisteli itselleen, ettei täällä ollut yhtään mitään, ihan kuin se olisi jotenkin rauhoittanut häntä. Hänen täytyi vain saada jotain muuta mietittävää.
Hän riisui takkinsa ja kenkänsä ja sytytti valot mennessään olohuoneeseen. Hän avasi television ja alkoi etsiä ohjelmaa, jota hän katsoisi. Hän ei halunnut katsoa mitään pelottavaa, vaan päinvastoin jotain hyvin hauskaa, onnellista ja sellaista, missä kenellekään ei tapahtuisi mitään pahaa, eikä kukaan joutuisi pelkäämään. Televisiosta ei kuitenkaan tullut mitään, mikä olisi kiinnostanut häntä, joten hän kävi hakemassa isänsä työhuoneen lipastosta vanhan Muumi-dvd:n, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan joululahjaksi noin kymmenen vuotta sitten. Nyt se oli pitkään lojunut käyttämättömänä lipaston laatikossa, niin kuin kaikki muutkin Melindan vanhat dvd:t. Hän pyyhkäisi ohuen pölykerroksen peittämää muovista kantta ja meni takaisin olohuoneeseen, jossa hän laittoi dvd:n television alapuolella olevaan uuteen dvd-soittimeen.
Melinda laittoi elokuvan pyörimään ja yritti keskittyä ainoastaan tarinaan. Hän yritti unohtaa, että oli yksin kotona. Hän haki viltin makuuhuoneesta ja kietoutui siihen. Viltti toi lämpöä ja turvallisuuden tunnetta. Hänelle tuli sellainen olo, että joku piti hänestä huolta, vaikka se saattoikin olla hieman outoa. Tänään talossa ei ollut ketään pitämässä hänestä huolta, hänen täytyisi pärjätä omillaan.
Melinda oli ehtinyt katsoa elokuvaa noin puoli tuntia, kun yhtäkkiä keittiöstä kuului metallin kolinaa. Hänen kasvonsa muuttuivat vitivalkoisiksi, hän ei uskaltanut liikahtaa, ei edes hengittää. Hän odotti hiljaa lisää ääniä, mutta niitä ei kuulunut. Muutaman minuutin kuluttua hän keräsi rohkeutensa ja hiipi varovaisesti keittiöön, koko ajan ympärilleen vilkuillen. Teräksinen kattila todella oli lattialla, ja yhden kaapin ovi oli auki. Hän ei siis ollut kuullut harhoja. Mikä se oikein oli voinut olla? Hän ei itse ollut käynyt keittiössä tekemässä mitään, mutta hän oli dvd:tä hakiessaan kävellyt auki olevan keittiön oven ohi ja vilkaissut keittiöön. Kaikkien kaappien ovet olivat olleet kiinni, eikä mitään ollut lattialla. Melinda nosti kattilan lattialta ja pani sen siististi takaisin kaappiin.
Hän yritti kovasti olla välittämättä asiasta, vaikka todellisuudessa hän oli kauhuissaan. Tapahtuneelle ei löytynyt mitään järkevää syytä. Miten kaapin ovi oli voinut avautua itsestään ja kattila tippua lattialle? Melinda yritti hetken ajan keksiä jonkin loogisen selityksen asialle, mutta kun sellaista ei löytynyt millään, hän antoi periksi ja meni sohvalle jatkamaan Muumien katsomista. Olihan maailmassa asioita, joille ei pystytty sanomaan järkevää syytä. Ehkä tuo oli yksi niistä.
Melinda katsoi yhden jakson, mutta sitten häntä alkoi kyllästyttää. Hän sulki television ja laittoi dvd:n takaisin koteloon. Hän jätti dvd:n television vieressä olevalle pöydälle ja meni keittiöön. Hän oli vasta nyt tajunnut, ettei hän ollut syönyt pitkään aikaan mitään. Viimeksi koulussa lounaalla ja siitäkin oli jo monta tuntia.
Melindaa hermostutti mennä keittiöön, sillä hänestä tuntui, että se oli nyt jotenkin maaginen tai kirottu paikka. Hän yritti turhaan karistaa tällaiset typerät ajatukset mielestään. Hän avasi jääkaapin oven ja otti sieltä yksinäisen persikanmakuisen jogurtin. Melinda otti tiskikoneesta pienen puhtaan lusikan ja meni istumaan keittiön pöydän ääreen.
Hän ei ollut saanut ensimmäistäkään lusikallista suuhunsa, kun taas kuului omituista kolinaa. Melinda säikähti niin, että pudotti lusikan kädestään. Tällä kertaa kolina oli tullut hänen omasta huoneestaan. Melinda nousi hiljaa seisomaan ja hänen sydämensä hakkasi kovemmin kuin koskaan ennen. Hän ei ollut ikinä pelännyt näin paljon, ei edes kauhuelokuvia katsoessaan. Hän lähti hitaasti kävelemään kohti huoneensa ovea.
Huoneessa ei ollut ketään. Se näytti täsmälleen samalta kuin ennenkin, mutta sitten Melinda huomasi ikkunan olevan auki. Hän katsoi sitä epäuskoisena. Se ei ollut ollut auki silloin, kun hän oli käynyt täällä hakemassa vilttiä. Siitä se kolina oli vain tullut.
Mutta ei se ollut voinut aueta itsestään, vaikka ulkona tuulikin hyvin kovaa. Tuulen vonkuva ujellus kantautui nyt sisälle asti, kun ikkuna oli auki. Melinda sulki sen nopeasti. Mutta niin, tuuli ei ollut voinut avata ikkunaa. Jonkun oli täytynyt tehdä se. Ja se joku ei ollut ollut Melinda.
”Äiti? Isä?” Melinda huusi. Ainoastaan kaiku vastasi hänelle. Äiti ja isä eivät siis olleet tulleet kotiin. Miksi olisivat? Kyllä hän olisi huomannut, jos joku olisi tullut tänne.
Melinda meni takaisin keittiöön, missä jogurttipurkki odotti vielä lähes täytenä syöjäänsä. Hän poimi lusikan lattialta ja kävi huuhtomassa sen vesihanan alla. Kyllä sillä pystyi vielä syömään. Hän istuutui takaisin pöydän ääreen ja jatkoi syömistä. Hän kuulosteli tarkasti ympäristöään, odotti taas joitakin ääniä, mutta nyt talossa vallitsi vain aavemainen hiljaisuus.
Melinda sai jogurtin syötyä ja meni roskiksen luo. Hän heitti tyhjän purkin roskakoriin ja laittoi likaisen lusikan lavuaariin. Samassa hän näki sivusilmällä jonkun, joka liikkui hyvin nopeasti. Se oli kuin suhahdus. Melinda kääntyi ympäri ja katsoi ympärilleen. Ei ketään. Oliko hän nähnyt vain harhoja? Ei, hän oli todistanut liikaa yliluonnollisia tapahtumia sanoakseen, että kaikki oli kuvitelmaa. Hän ei ollut kuvitellut mitään. Eikä tämä ollut unta. Talossa vallitsi taas hiljaisuus, eikä missään näkynyt ketään. Melinda otti silti veitsitelineestä terävimmän veitsen käteensä ja piti sitä valmiina hyökkäyksen varalta.
”Hei! Onko täällä joku?” hän huusi hysteerisesti tyhjälle talolle.
Samassa aivan hänen korvanjuurestaan kuului melkein äänetön käheä kuiskaus:
”Minä.”
