Nimi: Espanjalainen kissa
Kirjoittaja: lindor
Ikäraja: S
N/A: Ihan liian monta vuotta sitten kirjoitettu pitkä novelli, jonka postaan osissa niin kauan kuin jotakuta kiinnostaa lukea jatkoa. Osittain häpeänkin tämän julkaisemista, niin kauan sen kirjoittamisesta on ja kirjoitin sen lisäksi jonkinlaisessa mielenhäiriössä, tai ainakin elämässäni oli todella sekava vaihe menossa ja se näkyy tekstissä.
Pihalla oli valoisaa, vaikka taivas oli kokonaan pilvien peitossa. Veronika istui keittiönsä ikku-nassa ja katsoi itsekseen hymyillen pihalla leikkiviä lapsia. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa roikkui matonpuistelutelineessä ja hyppi kuralätäkköön. Veronika haukotteli, otti kynän käteensä ja alkoi hajamielisesti värittää puhelinluettelon A-kirjaimia. Kahvi tippui hitaasti vanhassa keittimessä, jonka ääneen hän muisti usein heränneensä asuessaan vielä vanhempiensa kanssa.
Kaadettuaan maitokahvin mukiin Veronika levitti sanomalehden pöydälle. Oli 20. päivä elokuuta, Ukrainan presidentinvaalit olivat päättyneet odotetusti, tenniksenpelaajan käsi oli revähtänyt ja tutkimuksen mukaan eläkeläisten elintaso oli laskenut ja nuorten huumekokeilut yleistyneet. Veronika haukotteli jälleen ja katsoi uudelleen nyt jo tyhjentyneelle pihamaalle. B-rapun ovesta astui ulos koppava lakimies, joka vei roskat ulos kerran päivässä. Veronika tiesi katsomatta, että mies tervehti vastaan tullutta Tupperware-tätiä pelkällä nyökkäyksellä, ja että täti pudisteli päätään salaa miehen kuljettua ohi.
Elämä Olavinkadun kerrostaloyhteisössä oli käynyt äärettömän pitkästyttäväksi opintojen päätyttyä. Veronika oli lukenut ylioppilastutkinnon jälkeen vielä kauppatieteitä, mikä tuntui turhalta. Ei hän vieläkään tiennyt, mitä tekisi elämällään. Kaikista eniten hän tunsi kaipaavansa pitkää lomaa.
Samassa kännykkä soi. Se oli yksi niistä raivostuttavista soittoäänistä, jotka tulevat kännykän mukana, ja Veronika vastasi nopeasti säästyäkseen kuulemasta sitä.
– Haloo? Onko Veronika?
Äidin ääni.
– Moi, äiti.
– Luin Facebookista valmistumisestasi. Onneksi olkoon vielä kerran, näin virallisestikin! Mitä sinulle kuuluu?
– No jaa, aika tylsäähän täällä yksin on oleskella. En ole vielä hakenut töihin, Veronika vastasi vältellen.
– Niin. Soitin vain, jos haluaisit tulla kyläilemään joskus? Tuomas tykkäisi.
Äidin äänessä kuului teeskennelty viattomuus.
– Ai kylään? Tuota… Haittaisiko sinua jos muuttaisin teille asumaan joksikin aikaa?
– Minuako? Ei tietenkään! Meille voi tulla milloin vaan, miten pitkäksi aikaa vaan, äiti vastasi kuulostaen iloiselta.
Veronika hymyili.
– Nähdään ylihuomenna, hän sanoi enempiä lupia pyytelemättä.
– Nähdään. Veronika tiesi, että äitikin hymyili.
