Vaihdokkaista hyvää päivää!
Sattuipa hyvin, että juuri tämä spurttisarja arpoutui minulle kommentoitavaksi, koska minähän tätä silloin seurasin, mutta tipuin kärryiltä viidennen osan aikaan. Olen monta kertaa miettinyt, että pitäisi palata tämän pariin, mutta koskaan en ole syystä tai toisesta saanut aikaiseksi. Nyt onneksi sain juuri sopivan potkun pepulle Vaihdokkaiden myötä!
Keskityn tässä kommentissa kolmeen viimeiseen raapaleeseen, joita en ole vielä kommentoinut.
Viidennen raapaleen juonenkäänne on tosi yllättävä! On kyllä helppo nähdä Draco kiusattuna perhe- ja kuolonsyöjätaustan takia, ja samaten on helppo nähdä reilu ja rehti Harry puolustamassa alakynteen joutunutta, mutta tuo suudelma, se todella yllätti minut. Siinäkin olisi ollut sensaatiota kerrakseen, jos Harry olisi vain pelastanut entisen vihamiehensä kiusaajien kynsistä.
Toisaalta Harryn syyt luopua salailusta tuntuvat minusta varsin uskottavilta. Voin hyvin kuvitella, ettei Harry halua kaikkien kauheiden kokemustensa jälkeen piilotella enää mitään, mikä tekee hänet onnelliseksi. Dursleyilläkin Harryn elämä oli yhtä todellisen velhoidentiteetin kätkemistä, joten ei mikään ihme, että salailu saa nyt riittää Harrylle. Mietin sitäkin, että ehkä sodan kauhut ovat koulineet Harrysta entistä rohkeamman oman tiensä kulkijan. Hän on selvinnyt niin paljosta, ettei enää ole mitään väliä sillä, mitä jotkut ahdasmieliset jupisevat selän takana. Hieno kasvutarina!
Kuudennessa raapaleessa pidän erityisesti siitä, miten Dracon
typerä Potter -sadattelu vaihtuukin lopussa yksinkertaiseen
Harry-henkäykseen. Yhtäkkiä Harry onkin Dracon ajatuksissa ihan rehellisesti Harry eikä enää Potter. Sen voisi aatella heijastelevan Dracon matkaa sinuiksi tunteidensa kanssa, ja toisaalta sitä, miten hän alkaa ymmärtää Harrya paremmin. Varmasti Harryn yllätyssuukko kaiken kansan edessä saa Dracon tolaltaan, mutta kun Draco saa tietää syyt sen takana, hänkin ehkä rentoutuu. Ihanaa.
Seitsemäs raapale on minusta aivan täydellinen päätös tälle sarjalle! Siitä välittyy sellainen rauhoittava tunne, että lopulta kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. Vaikka viimeinen kouluvuosi on ollut varsinaista vuoristorataa, siitä on kuitenkin selvitty, ja se on tuonut mukanaan kaikenlaista uutta ja hienoa. Hermionen ja Ronin reaktiot tuntuvat minusta todella uskottavilta ja heille sopivilta: Hermionelle ykkösprioriteetti on Harryn onni, ja Ron puolestaan tietysti pitää ensin mykkäkoulua - onhan Ronin ja Dracon välinen historia varsin kitkerä -, kunnes lopulta saa järkeiltyä, että kyllähän tässä käänteessä oikeastaan järkeä onkin.
Ihanaa, ettei Harryn tarvitse enää kätkeä onneaan ystäviltään. Ihana on myös kliseisyydestään huolimatta se ajatus, että mikä tahansa paikka on Harrylle koti, kunhan hän vain saa olla Dracon kanssa. Etenkin Harryn kohdalla ajatus on todella lohdullinen nyt kun hän joutuu luopumaan Tylypahkasta, joka on hänen ensimmäinen oikea kotinsa.
Huispauskenttä auringonlaskuineen tarjoaa aivan täydelliset puitteet viimeiselle kohtaukselle. Se on molemmille merkityksellinen ympäristö, ja sieltä näkee varmasti muitakin tiluksia ja linnaa. Huh, miten Tylypahkaa varmasti tuleekin ikävä, kun on viettänyt siellä niin monta vuotta kesiä lukuun ottamatta! Se kun on vielä kaukana kaikesta ja täysin oma maailmansa. Tässä melkein itsekin liikuttuu, kun miettii kaikkia Pottereiden parissa koettuja hetkiä. ♥
Kiitos paljon tästä sarjasta, tämä oli miellyttävää luettavaa ja mukavan erilaista!
Oli hauskaa lukea H/D:tä, kun sen pariin tulee niin hirmu harvoin eksyttyä. -Walle