Kirjoittaja: Kharon
Vastuuvapaus: En omista henkilöitä enkä tekstin maailmaa, J.K. Rowlingin kaikki tyynni.
A/N: Luon ketjun erinäisille lyhyille Potter-ficeille, joita mahdollisesti tulevaisuudessa julkaisen. Saattaa myös olla että tämä jää yhden ficin ihmeeksi mutta ei sekään haittais. 
Nää tulee todnäk olemaan enemmän tunnelmapainotteisia kuin juonellisia joten varautukaa siihen ettei täällä koeta suuria tunteita & tapahtumia. Tylsä arki on parasta.
Puhdistus
Ikäraja: S
Paritus: Angelina/Fred (hento Angelina/George)
Summary: Nyt hän taipuu, antaa periksi, ja putoaa polvilleen.
A/N: Tämä syntyi kun rupesin miettimään kuinka Angelina ja George oikein päättyivät yhteen. Oon aina nähnyt sen sellaisena "laastarisuhteena" mutta koetin tän avulla selitellä itsellenikin miten siinä oikein kävi niin. Tietysti tää ei kysymykseen vastaa - antaa ehkä vain pienen vihjauksen. Mutta hauskaa tää yhtä kaikki oli, vaikka oonkin ruosteessa. Osallistuu genrehaasteeseen deathficillä.
Kuuntelin tätä kirjoittaessa.
Haudalla ei ole tungosta.
Kauan sitten kukkineet voikukat pilkistävät mustasta maasta, Arthurin valitsemia selvästi. Kukaan muu ei näkisi niiden kauneutta graniittikiveä vasten.
Angelina ajattelee olevansa myöhässä –
tietää olevansa myöhässä ja häpeä on kylmä möhkäle hänen vatsalaukussaan. Hän vilkaisee ympärilleen, mutta Kotikolon ympäristössä ei ole tungosta. Molly tiskaa ja epäilemättä kyräilee keittiön huurustuneesta ikkunasta, mutta entiset sankarit ovat ties missä. Kai jo töissä tähän aikaan vuosikymmentä, vaikka on vaikea hyväksyä ajan kulumista.
Angelina pitää talosta enemmän tällaisena. Ei sillä että hän olisi sitä koskaan nähnyt muunlaisena, mutta tämä rauha tekee hyvästeistä helpommat. Georgen ja Fredin kertomuksissa Kotikolo oli aina rauhaton muurahaispesä, jossa oli mahdoton hiljentyä.
”Hei”, Angelina sanoo varovasti ja nyplää villapuseronsa hihaa. Hän on tullut suoraan vanhempiensa luota, liian piukoissa jästivaatteissa ja jähmeässä tekohymyssä. ”Olen vetkuttanut tämän kanssa kaksi vuotta.”
Fredin hauta ei vastaa. Tuulenpuuska käy ja huojauttaa voikukanvarsia, saa ne taipumaan. Saa melkein Angelinankin polvilleen.
”Olen pahoillani, on vain ollut helpompi ajatella sinun olevan reissussa tai Viistokujalla kuin... siellä, maan alla.”
Nyt hän taipuu, antaa periksi, ja putoaa polvilleen. Maan kosteus tihkuu heti farkuista läpi, mutta sitä on vaikea huomata kun Angelina itsekin tihkuu kosteutta. Hän ei ollut aikonut itkeä, mutta yhtä helposti kuin Fred aikoinaan sai hänet nauramaan, saa Fred hänet tätä nykyä itkemään.
Hän ei sano mitään pitkään aikaan. Antaa tuulen käydä tukassaan, haaveilee sen olevan samaa tuulta, joka joskus aikoinaan kosketti Fredin kasvoja.
Pilvien lomasta kuultaa kalpea syysaurinko ja intiaanikesä lähestyy loppuaan.
* * *
George näkee hänet ikkunasta, haudan äärellä polvillaan, ja tulee heti ajatelleeksi
eikö hänen ole kylmä, maa on niin märkä, kohta alkaa sataa.Hän melkein hämmästyy ajatusketjuaan. Hän ei ole kahteen vuoteen osannut ajatella juuri ketään muuta kuin puuttuvaa peilikuvaansa.
”Äiti?” hän kysyy varovasti tiskipöydän ääressä huhkivalta Mollylta, joka ei juuri koskaan tätä nykyä turvaudu taikuuteen. Kullakin keinonsa selviytyä. ”Miksi Angelina on täällä?”
”Eikö se ole ilmiselvää?” Molly kysyy kireästi, mutta olkapäistä päätellen hengittää muutaman kerran ja rentoutuu. Hän jatkaa pehmeämmin: ”Luulisin että hän käy jättämässä jäähyväiset. Kuulin huhua että hän on saanut töitä irlantilaisesta huispausjoukkueesta, Athlonen Ammuksista.”
George ei osaa muuta kuin hengittää. Hänestä on uskomatonta että kukaan voi edes kuvitella
jättävänsä jäähyväiset, etenkään sellaiselle ihmiselle kuin Fred, mutta Angelinan kehonkielestä päätellen Molly on erehtynyt. Ei Angelina jätä jäähyväisiään. Hän pyytää anteeksi.
”Minä vien hänelle teetä”, George sanoo hetken mielijohteesta ja laittaa pannun tulelle.
* * *
Angelina kuulee kosteaan maahan uppoavat askeleet, jotka kantautuvat vetisinä nummen poikki. Hän kääntää päätään vasta kun tulijan vihreät kumisaappaat seisahtuvat hänen viereensä.
”Hei”, hän sanoo hiljaa Georgeen vilkaistuaan, niiskaisee ja haluaisi itkeä vielä vähän koska he ovat niin samannäköisiä.
”Hei”, George vastaa pehmeästi ja hymyilee, vaikka hänenkin silmäkulmansa ovat punaisemmat ja vettyneemmät kuin niin nuorella ihmisellä kuuluisi olla. ”Ajattelin tuoda teetä. Tuuli käy jo kylmäksi.”
”Minä olen tottunut”, Angelina huokaisee ja hieroo yhteen ahavoituneita käsiään, jotka ovat kestäneet vuosikausien huispauksen niin hyisessä räntäsateessa kuin auringon porotuksessa. Georgesta hänen kätensä ovat hurmaavat, kuivat ja karheat. Vahvat. Eloonjääneet.
Angelina ottaa tarjotun mukin vastaan ja lämmittää vatsansa kylmää möhkälettä hörppäyksellä. Se ei helpota heti, mutta hän uskoo sen auttavan, ajan kanssa.
”Äiti sanoi että tulit jättämään jäähyväiset.”
Se ei kuulosta syytökseltä ja Angelina rentoutuu.
”Niin minä ajattelin. Nyt en enää ole varma mitä oikein teen täällä.”
George hymyilee ja tyhjentää omaa teekuppiaan.
”Miten sinä kestät täällä? Kun hän on näin lähellä sinua, koko ajan?” Angelina kysyy yhtäkkiä ja vahingossa päästää äänekkään nyyhkäyksen, joka nolostuttaisi heitä kumpaakin, elleivät he olisi tunteneet Frediä niin kuin he tämän tunsivat.
”Se on ainoa asia joka tekee tästä tilanteesta siedettävää”, George vastaa rehellisen hämillään. ”Että hän on niin lähellä koko ajan. On vaikeaa olla poissa täältä.”
Angelinalla on kestänyt monta vuotta ymmärtää, että velhot eivät usko sieluun. He eivät saa helpotusta kirkosta tai ristikaulakoruista. Ei hän sitä odottanutkaan, välttämättä, mutta järkytyksenä tuli, että velhomaailmassa helpotus saadaan haudalta. Ruumiista. Siitä, että se lepää maan sisällä, mätänee ja maatuu takaisin siihen maalliseen muotoon, joksi heidät kaikki on luotu. Velhoille siinä on jotakin kaunista, lohdullista. Jotakin lopullista rauhaa, mikä eläviltä puuttuu.
Angelinan on aina ollut vaikea käsittää ajatusta sen taustalla, mutta Fredin haudalla hän jotenkin ymmärtää.
He juovat hiljaisuudessa, kunnes teekupin pohja näkyy ja Angelina liikahtaa.
”Kiitos teestä”, hän sanoo pehmeästi ja tajuaa vasta silloin, ettei ole vuodattanut kyyneleitä muutamaan minuuttiin.
”Ole hyvä”, George hymyilee. Hän seuraa kuinka Angelina nousee seisomaan ja puistelee vaatteitaan kellastuneesta nurmesta. ”Onnea Athlonen Ammuksiin.”
Angelinan hymy on hillittömän kaunis, se saa kylmän auringon suutelemaan ihoa ja maan hyväilemään vaatteita. ”Kiitos. Minä – ” He ovat hetken hiljaa, odottavat kumpikin. ”Ehkä minä kirjoitan sinulle joskus.”
”Se olisi hienoa.”
George seuraa katseellaan kuinka Angelina astelee takaisin Kotikoloon, eittämättä suoraan takan kautta omaan kotiinsa.
Taivas repeää vain muutaman minuutin kuluttua, kaatosade huuhtelee maan ja haudan ja Georgen, mutta pitkästä aikaa se ei tunnu raskaalta.
Se tuntuu puhdistavan.
