Nimi: Autiolta saarelta loppuu ruoka
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst
Paritus: Pomona Verso / Igor Irkoroff
Tiivistelmä: Igor Irkoroff tuoksui mullalta. En tiedä, miksi. Ehkä siksi, että hän oli nähnyt kuolemaa niin paljon. Ehkä siksi, että minä rakastin häntä.
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot ovat Rowlingin.
Kirjoittajan sana: Tämä menee kahteen eri haasteeseen: Paritusgeneraattoriin sekä Onnettomina elämänsä loppuun asti –haasteeseen. Pomona/Igor oli yllättävän inspiroiva paritus! Tämän ficin myötä haluan vielä kerran kiittää minua Finipikareissa äänestäneitä, HP-ficcarin hopeapikari ja draamaficcarin pronssi tekivät minut tosi iloiseksi <3!
Autiolta saarelta loppuu ruoka
Minun vanhemmillani on suuri puutarha. Niin suuri, että ette voi sitä edes käsittää. Voi sitä värien sekamelskaa! Alruunoita, sieppelikukkia, lemmonmarjoja, kaikkea, mitä kuvitella saattaa! Ja se mullan tuoksu, voi Merlin sentään, pienestä pitäen minä olen rakastanut multaa, sitä, miltä se tuntuu sormissa, miltä se näyttää tuoreena, miltä se tuoksuu!
Igor Irkoroff tuoksui mullalta. En tiedä, miksi. Ehkä siksi, että hän oli nähnyt kuolemaa niin paljon. Ehkä siksi, että minä rakastin häntä.
Tapasin Igorin ensimmäisen kerran vuonna 1978, kun hän tuli Tylypahkaan luennoimaan kansainvälisestä velhoyhteistyöstä. Rakastuin häneen heti. Hänen ruskeat silmänsä jäivät kiinni katseeseeni kurpitsajuhlissa niin pitkäksi aikaa, että minun oli lopulta sanottava hänelle suorat sanat:
”Professori Irkoroff, tarvitsette kohta alruunalientä.”
”Alruunalientä? Miten niin?” Igor kysyi ja hänen silmiinsä syttyi sellainen kipinä, että arvelin hänen ymmärtäneen varsin hyvin.
”Se auttaa kangistumiseen.”
Vieressäni istuva Minerva veti kurpitsamehua henkeen ja Igor nauroi niin sydämellisesti, että en ikinä olisi voinut kuvitella hänen olevan viehättynyt pimeästä.
Olin Igorin kanssa kirjeenvaihdossa koko lukuvuoden enkä ole koskaan ollut niin onnellinen, no, paitsi ehkä silloin, kun kuulin saaneeni yrttitiedon professuurin. Mutta se on toinen tarina, nyt puhutaan Igorista, niin kipeää kuin se tekeekin.
Seuraavana kesänä Igor tuli käymään luonani. Aluksi kaikki oli ihanaa. Totta kai oli, kukatkin ovat kauneimmillaan silloin, kun nuput ovat juuri puhjenneet. Mutta en minä voinut kuvitella, että meidän kukintomme kuihtuisi niin pian.
Se tapahtui eräänä lämpimänä sunnuntaina. Oppilaat olivat lähteneet kesäloman viettoon edellisenä päivänä, minä olin siivonnut kasvihuoneet ja arvostellut viimeiset kokeet. Sitten… sitten oli vain minä ja Igor. Tai niin minä olin kuvitellut, mutta kävi ilmi, että meitä olikin minä, Igor ja Igorin pimeän piirto. Se paljastui minulle hetkellä, josta olin haaveillut ikuisuuden. Pomppasin ylös sängyltä, en saanut sanaa suustani, katselin vain sitä kirottua piirtoa ja haukoin henkeäni. Igor ei tehnyt mitään, ei yrittänyt selitellä, ei sanonut sanaakaan, katsoi vain ulos ikkunasta, jonka takana kesäillan aurinko oli juuri laskemassa. Minä puin aamutakin ylleni ja lähdin ulos. Kävelin paljain jaloin kasvihuoneille ja ajattelin, että onneksi suurin osa opettajista oli jo lähtenyt kesäloman viettoon. Istuuduin kasvihuoneen portaille, sytytin yrttitupakan ja mietin.
Kun minuutteja tai tunteja myöhemmin palasin huoneeseeni, oli Igor lähtenyt ja ottanut kaikki tavaransa mukaansa. Viestiä hän ei ollut jättänyt. Parempi niin. Mietin viikkokausia, että minun pitäisi kertoa pimeän piirrosta Albukselle, mutta en saanut sanottua sanaakaan.
Kului vuosia. Välillä mietin Igoria yökaudet, välillä en ollenkaan.
Igor palasi elämääni vuonna 1994, kun Tylypahkassa järjestettiin kolmivelhoturnajaiset. Igorista oli tullut Durmstrangin taikainstituutin rehtori ja hän tuli oppilaidensa kanssa koko lukuvuodeksi meidän kouluumme. Igorin kohtaaminen tervetuliaistilaisuudessa oli minulle suurempi koettelemus kuin mitä kolmivelho-ottelijat tulisivat kokemaan kertaakaan turnauksen aikana (tosin myöhemmin jouduin olemaan toista mieltä, rauha Cedric Diggoryn muistolle).
”Pomona, hauska nähdä sinua”, Igor sanoi ja tarttui käteeni jämäkästi.
Jo seuraavana iltana hän tuli ovelleni. Minä päästin hänet sisään. Kuten monena seuraavanakin iltana.
Se lukuvuosi oli hyvin kummallinen. Välillä minusta tuntui kuin olisin alruuna liian pienessä ruukussa, mutta heti toisessa hetkessä olin onnellisempi kuin koskaan olin ollut. Huomasin kyllä, miten Igorin pimeän piirto alkoi vahvistua kuukausi toisensa jälkeen, mutta yritin olla näkemättä.
En tiedä, miksi Igor pakeni. Tai tiedän kyllä. Hän pelkäsi. Velho, joka aina hoki oppilailleen pelon synnyttämästä euforiasta ja voimaantumisesta, pelkäsi itse niin paljon, että pakeni. Hän pakeni polttavaa pimeän piirtoa, pakeni kavaltamiaan kuolonsyöjiä, pakeni Tiedät-kai-ketä. Tällä kerralla hän jätti minulle viestin. Se oli lyhytsanainen, aivan kuten Igor aina oli:
Rakas Pomona,
Olen pahoillani, mutta minun on pakko lähteä. Tulen takaisin sitten, kun minusta ei enää tunnu siltä kuin olisin autiolla saarella ilman vettä ja ruokaa.
On parempi, ettet tiedä, missä olen. Älä yritä kirjoittaa minulle, pelkään, että pimeä löytää minut.
Voi hyvin ja ajattele kauniita ajatuksia. Toisin kuin minä, sinä pystyt siihen vielä.
Igor
En itkenyt kyyneltäkään.
Aina välillä Igorista kuului villejä huhuja, mutta en uskonut niistä yhtäkään. En myöskään ollut uskoa, kun melkein tasan vuotta myöhemmin eräänä perjantaina Minerva tuli kalmankalpeana kasvihuoneille, pyysi minua istuutumaan ja kertoi ääni vähän täristen, että Igor oli kuollut. Hänet oli löydetty pienestä mökistä jostain päin pohjoista. Mökin päälle oli loitsittu pimeän piirto.
”Olen niin pahoillani”, Minerva sanoi ja puristi minua kädestä. Lemmonmarjat tuoksuivat voimakkaasti, ne olivat juuri alkaneet kukkia.
Tuijotin jalkojeni juuressa olevaa multapussia ja Minerva silitti käsivarttani.
Minusta tuntui, että nyt minä olin se, joka oli joutunut autiolle saarelle. Saarelle, josta juuri loppui ruoka.
