Cappi: ihanaa, että luit tämän. Ja tässä sitten sitä jatkoa tulee:D
Kuurankukka: kiitos:D Uuh, omatunto Sherillä? Aina voi toivoa... Mitenniin ei itsekeskeinen?
Viimeluvussa Sher ei juuri muuuta tehnytkään kuin ajatteli itseään:)
Idiela Cullen: kiitos
Nabi.:kiitos. Huumeidenkäyttöjuttu on outo. Ja aivan Sherin tapainen:D
A/N: Tämä luku oli vaikea. Kirjoittaa. Kamalan vaikea. Mutta sain sen kuitenkin kirjoitetuksi.
8.Morfiini, 500 mg, nestemäinen
Minä norkoilin olohuoneessa odottamassa, että Carlisle tulisi kotiin. Oli joulukuu, synkkää ja harmaata räntää tihkusi taivaalta ja olo oli muutenkin masentunut. Lisäksi taidolla vaalimani heroiinivarasto oli lopussa eikä minulla ollut tippaakaan rahaa. Olin köyhä. Onneksi Carlisle ei ollut. Ja hänen velvollisuutensa oli antaa minulle lisää rahaa. Olihan hän kuitenkin tavallaan minun isäni. Ja isät – varsinkin rikkaat sellaiset – syytävät tyttärilleen rahaa minkä ehtivät, eikö?
Ovi kävi ja pomppasin ylös sohvalta. Carlisle tuli sisään otsa rypyssä, laukkuaan kaivellen.
”Kaikki hyvin?” kysyin ihan vain kohteliaisuudesta.
Carlisle nosti katseensa. ”Luulen, että unohdin muutamia tärkeitä papereita sairaalaan”, hän kertoi. ”Minun pitää palata hakemaan ne.”
”Jaa. Minä tarvitsen muuten rahaa”, sanoin vikkelästi. Halusin päästä lähtemään Necedahiin mahdollisimman pian. Ei minulla ollut aikaa odotella, että Carlisle hakisi jotain tyhmiä papereita sairaalasta.
Carlisle näytti rasittuneelta. ”Taasko? Ei ole mahdollista.”
”Kyllä se taitaa olla”, minä napautin ja ojensin käteni. ”Rahat tänne.”
”Sherry, sinä tuhlaat kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki muut tässä talossa yhteensä”, Carlisle huomautti hiuksiaan haroen.
Mutristin huuliani. Mitä väliä sillä oli? Meillä oli varaa tähän. ”Saanko minä sitä rahaa vai en?” kivahdin turhautuneena. Carlisle osasi olla rasittava. Kaikkein viimeiseksi minä kaipasin kuulustelua siitä, mihin tuhlasin rahani.
Carlisle pudisti päätään. ”Et.”
Minä katsoin häntä ymmälläni. ”Anteeksi mitä?” Mitä helvettiä Carlisle oikein selitti, totta kai hän antaisi minulle rahaa. Hän antoi minulle aina rahaa.
”Et saa, Sherry. Mikään ei voi olla niin tärkeää, että siihen pitäisi kuluttaa kymmeniä tuhansia dollareita kuukaudessa.” Carlisle lähti kävelemään takaisin ovelle.
Minä seurasin häntä. ”Minne hittoon sinä oikein menet?” sähähdin vihaisena. Minä tahdoin rahaa.
”Haen nyt ne paperit”, Carlisle selitti. ”Ole kunnolla, Sherry.”
Joo, varmasti olisin. ”Sinä olet paskapää”, ilmoitin itkuisena. ”Minä vihaan sinua.”
”Niin tietenkin”, Carlisle huokaisi väsyneenä ja katosi harmaan sadeverhon lomaan. Pian kuului auton käynnistämisen ääni ja ajovalot kääntyivät kulman taakse. Minä jäin seisomaan paikalleni ruumis täristen. Mitä minä nyt tekisin?
Harhaileva katseeni osui Carlislen nahkaiseen lääkärinlaukkuun. Se oli asetettu siististi nojaamaan sohvaa vasten. Vilkaisin kattoa. Edward oli jossain kuusessa ja Esme pihalla. Rosy ja Emmett olivat kyllä kotona, mutta luotin siihen, että he olisivat liian keskittyneitä toisiinsa miettiäkseen mitä minä mahdoin puuhata.
Tassuttelin hiljaa laukun luo ja polvistuin näpräämään sen solkia. Sain ne nopeasti auki nahan jäykkyydestä huolimatta ja aloin kaivella sen sisältöä. Oli tabletteja, jauheita, sidetarvikkeita. Ties mitä turhaa roinaa… ja lasinen purkki, joka sisälsi läpinäkyvää nestettä. Siihen kiinnitetyssä lapussa luki isoilla kirjaimilla:
MORFIINI, 500 MG, NESTEMÄINEN
Minä painoin purkin rintaani vasten. Ei se ihan samaa ainetta ollut kuin heroiini, mutta tarpeeksi lähellä. Se auttaisi.
Kirkaisin säikähtäneenä, kun jonkun sormet kietoutuivat ranteideni ympärille. Käännyin ympäri yhä morfiinipurkkia puristaen.
Edward seisoi edessäni raivostuneen näköisenä. ”Mitä sinä teet?” hän sihahti hampaidensa välistä.
Minä en vastannut. Mutta se ei haitannut Edwardia. Eikä auttanut minua. Hän luki kaiken mielestäni.
”Oletko sinä hullu!” Edward huusi. ”Hitto, Sher! Edes minä en kuvitellut sinun olevan noin tyhmä!”
Se oli vähän loukkaavaa. Ihan kuin hän pitäisi minua tyhmänä tai jotain. ”Äh, turpa kiinni”, minä tiuskahdin. ”Joku vielä kuulee.”
Edward kiskaisi minut pystyyn. ”Ai joku voi kuulla vai? Minä pidän huolen siitä, että kaikki varmasti kuulevat!”
Silmäni laajenivat. Ei hän kertoisi Carlislelle ja Esmelle. Ei hän uskaltaisi. Eihän? ”Edward”, minä kuiskasin. ”Älä tee tätä. Minä annan sinulle jotain.”
Edward näytti jos mahdollista vieläkin raivostuneemmalta. ”Älä ole naurettava. Kuvitteletko tosissasi, että saisit lahjottua minut, senkin typerys?”
”Edward, mitä sinä oikein huudat”, rauhallinen ääni kysyi takaamme.
Pyörähdimme molemmat ympäri. Oviaukkoon oli ilmestynyt Emmetin ja Rosalien lisäksi myös Carlisle, joka piti kättään Esmen vyötäröllä. Minua alkoi huimata. Näin ei voinut käydä.
Edward vilkaisi minua silmät salamoiden ja nappasi kädestäni morfiinipurkin. ”Arvatkaa mitä Sher yritti pölliä Carlislen laukusta? Tämän.” Hän nosti purkin kaikkien näkyville.
Carlisle pudisti päätään järkyttyneenä ja sulki silmänsä epäuskoisen näköisenä.
Esme astui askeleen taaksepäin kauhuissaan. ”Ei”, hän kuiskasi. ”Ei ole mahdollista.”
Emmett ei näyttänyt rekisteröivän asiaa aluksi. ”Morfiinia? Mihin sinä sitä…” Ymmärrys levisi hänen kasvoilleen. ”Voi ei.”
Rosalie siristi silmiään. ”Hassua, mutta minä en ole yllättynyt. Juuri tällaista tuolta voikin odot—”
”Rosalie, Emmett, voitteko poistua?” Carlisle kysyi rauhallisesti.
Rose ja Emmett vilkaisivat toisiaan ja häipyivät huoneesta käsi kädessä. Pah, ihan kuin he eivät muka jäisi salakuuntelemaan. Edward oli lähdössä heidän peräänsä, mutta Carlisle esti häntä kädellään. ”Saatan tarvita sinua”, hän selitti.
Edward nyökkäsi pettyneenä. Kai hän oli toivonut, ettei joutuisi todistamaan tätä tragediaa. Minäkin olisin halunnut pois, jos olisin ollut hän. Itse asiassa halusin pois ihan itsenänikin.
Esme ja Carlisle tulivat lähemmäs. ”Istu”, Esme kehotti ja osoitti sohvaa.
Minä istuin hitaasti. Olin vähän shokissa.
Huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Esme vältteli katsettani ja Carlisle tuijotti seiniä. Lopulta hän avasi suunsa. ”Selitä”, hän komensi terävästi.
Minä tuijotin lattiaa vaiti. Juuri nyt Carlislella ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä odotella, että saisin ajatukseni kasaan. Hän kääntyi katsomaan Edwardia.
Edward vaihtoi asentoa mukavammaksi. ”Hän—”
”Odota”, keskeytin päätäni pudistaen. ”Sinulla ei ole oikeutta. Ei mitään oikeutta kertoa heille.”
Edward ei ollut uskoa korviaan. ”MITÄ sinä sanoit?”
”Kerron itse”, kivahdin ärtyneenä. Luoja, miten he liioittelivat. Ei kukaan ollut sentään kuollut.
”Nopeasti sitten”, Edward ärähti.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin olkapäitäni kohauttaen. ”Mitä te haluatte tietää?”
”Miksi?” Esme kysyi. Hän näytti surulliselta. ”Minä yritän ymmärtää, mutta en suoraan sanottuna pysty keksimään ainuttakaan syytä, miksi sinä haluaisit tehdä näin.”
Keikautin päätäni ylimielisesti. ”Voi syitä on monia. Ensinäkin se, että minut on väkisin tuomittu elämään ikuisesti tällaisessa helvetissä.” Vilkaisin Carlislea. Hän ei näyttänyt tippaakaan myötätuntoiselta, sanani vain suututtivat häntä entistä enemmän. ”Toiseksi olette te, jotka olette ihan kamalia. Minä vihaan teitä, ja joudun silti asumaan kanssanne.” Hyvä on. En minä tarkoittanut sitä. Mutta ei se haitannut. ”Ja tärkein syy on se, että minä pidän siitä. Rakastan heroiinia. Siitä tulee ihana olo.”
Esmen kasvoilla oli niin satutettu ilme, että minulle tuli huono omatunto. Ei tämä ollut hänen vikansa. Mutta minä en pyytänyt anteeksi. En voinut.
”Anteeksi”, Edward sanoi Carlislelle. ”Hän vältteli minua. Hän ei ikinä näyttänyt ajatuksiaan. Minun olisi pitänyt tajuta.”
Carlisle pudisti päätään. ”Ei tämä ole sinun syytäsi.” Hän mulkaisi minua. Tietysti. Minun syytänihän tämä kaikkia oli.
”Nyt jos teitä ei haittaa”, minä sanoin ja poimin lompakkoni pöydältä. ”Minä lähden Necedahiin. Heippa!” Nousin ylös sohvalta.
Carlisle astui minun ja ulko-oven väliin. ”Et varmasti mene.”
Jotenkin olin osannut odottaa tätä. ”Älä viitsi”, minä sähähdin. ”Mene pois tieltä.”
Carlisle huomasi vasta nyt vapisevat käteni ja vitivalkoiset kasvoni. Hän huokaisi raskaasti. ”Sinulla on vieroitusoireita.” Se ei tainnut olla kysymys.
”No tietenkin on”, minä tiuskahdin. ”Siksi minä lähden Necedahiin.”
”Älä ole tyhmä Sher”, Edward pisti väliin. ”Monenko prosentin todennäköisyydellä Carlisle ja Esme päästävät sinut sinne sekoilemaan?”
Alle nollan. Mutta kuka oli sanonut, että kysyisin heiltä? Kiersin Carlislen varovasti. ”Teitä ei varmaan haitta, jos – siis kun – minä nyt liukenen paikalta pois ja jätän teidät keskustelemaan siitä, miten kamala minä olen.”
Carlisle tarttui käsivarteeni ja painoi minut takaisin sohvalle. ”On kurjaa, jos sinulla on vieroitusoireita, mutta se on oma syysi. Nyt sinun täytyy vain odottaa, että ne menevät ohi.”
”MITÄ?” Minä kiljaisin. Carlisle oli sekaisin. Täysin sekaisin. ”Jos sinä kuvittelet, että minä aion lopettaa vain siksi, että te haluatte niin… voi, se olisi tosi typerää.” Riuhtaisin itseni irti Carlislen otteesta. ”Minä lopetin heroiinin käytön jo kerran siksi, että sinä pyysit. Enkä tosiaankaan aio tehdä sitä uudestaan.”
Carlisle kohotti kulmiaan. ”Niinkö?” Hänen kasvoillaan oli ilme, joka ei jättänyt epäilemisen varaa. Hän oli päättänyt, etten lähtisi Necedahiin.
Carlislessa on se huono puoli, että hän peruu hyvin harvoin päätöksiään. Minä aloin itkeä. ”Tämä on epäreilua. Minä en ole tehnyt mitään pahaa.”
”Kyllä sinä olet”, Edward sanoi. ”Tiesitkö, että huumeiden hallussapito on laitonta. Yhteiskunnallisen mittapuun mukaan olet siis tehnyt jotain pahaa.”
Silmäni kipinöivät kiukusta. ”Joo ja tiesitkö sinä, että myös ihmisten tappaminen on laitonta. Ja henkilöllisyyden väärentäminen. Olet siis sinäkin tainnut syyllistyä useampaan kuin yhteen rikokseen. Älä tule arvostelemaan minua!”
”Ihan suoraan sanottuna sinä olet idiootti”, Edward murahti. ”Huumeet ovat vaarallisia.”
Minä nauroin hysteeristä naurua. ”Ei minulle. Ettekö te tajua? Tämä on upeaa. Minä en voi kuolla, en voi saada yliannostusta, en voi joutua koomaan… Tämä on täydellistä.”
Esme nosti kädet lanteilleen. ”Vaikka se ei tappaisi sinua, se ei silti tarkoita, että pitäisimme siitä, tai että hyväksyisimme sen. Sinä muutut aivan eri ihmiseksi kun et ole selvä.”
”Hitsi, miten tylsää”, minä harmittelin. ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että kaipaan hyväksyntääsi Esme? Tämä on minun elämäni. Vaikka päättäisin tehdä mitä, vaikka päättäisin tuhlata sen kokonaan ja kuolla sitten pois sekavana ja surkeana, se ei olisi teidän asianne. Jättäkää minut rauhaan!”
Esme pudisti päätään. ”Sinä olet väärässä. Niin kauan kuin se vaikuttaa meidänkin elämäämme, se ei ole vain oma asiasi.” Hänen äänensä pehmeni, kun hän jatkoi: ”Sherry, me välitämme siitä, mitä sinulle tapahtuu. Sinä sanot, että rakasta heroiinia, mutta… juuri nyt et vaikuta kovin onnelliselta.”
”Jep, mutta se johtuu yksinomaan siitä, että minulla on tuollainen perhe”, minä kiljuin. Potkaisin pöytää kyynelten valuessa poskilleni. Pöytä lensi kovalla voimalla vastapäistä seinää vasten ja lasi päällys rikkoutui sirpaleiksi. Vau, minussa oli sittenkin aika paljon voimaa, kun oikein suutuin Ei siitä kuitenkaan tällä hetkellä paljon iloa ollut. Minuun sattui. Tuntui siltä, kuin heroiini olisi pyrkinyt ulos jokaisesta solustani. ”Helvetti minä vihaan teitä! Minä olen aikuinen! En tarvitse teitä kertomaan, mitä minun pitäisi tehdä!”
Carlisle katsoi vaiti kun rikoin pari tuolia lisää. ”Haluatko sinä tosiaan, että sinua kohdellaan kuin aikuista?” hän kysyi terävällä äänellä. ”Käyttäydy sitten kuin aikuinen ja lakkaa riehumasta kuin neljävuotias. Sinä rikot tämän talon.”
Niin, talo häntä vain kiinnosti. Heitin häntä takanreunuksella olevalla valokuvalla. ”Haista…”
Carlisle nappasi valokuvan ilmasta kiinni ja laski sen pöydälle. ”Lopeta”, hän ärähti.
”Anna sitten se morfiinipurkki tänn—”
Lauseeni jäi kesken kun ruumiini jäykistyi ja tipuin lattialle. Joka ikinen lihas ruumiissani kramppasi ja kipu säteili joka puolelta vartaloani.
Olin kokenut tämän ennenkin. Raastavan kivun, joka repi jäseniäni ja kylmyyden, joka ulottui syvälle luitteni sisälle. Näköpiirini hämärtyi oudosti ja tajusin hädin tuskin Carlislen kumartuneen ylleni ja puhuvan jotain nopeaan tahtiin. Minä huusin.
Se sattui, sattui aivan liian paljon, mutta lopulta se meni ohi. Kuinka kauan aikaa siihen meni, sitä en tiennyt, mutta se tuntui ikuisuudelta. Lopulta kuitenkin pystyin taas hengittämään normaaliin tahtiin ja liikkumaan vääntelehtimättä kivusta. Pystyin katsomaan ympärilleni ja tajuamaan, että olin omassa huoneessani, omassa sängyssäni ja että Carlisle ja Esme istuivat sohvallani huolestuneet ilmeet kasvoillaan, käsi kädessä.
Tuijotin hetken kattoa tunnustellen oloani. Ajatukseni olivat kirkkaammat ja kaikki tuntui selkeämmältä. Tajusin myös, että puolitorkkuva olo joka oli kestänyt viimeiset kaksi vuotta, oli poissa. Pettymys valahti sisälleni kuin kylmä vesi. Kaikki oli liian selvää. Liian todellista.
Kyyneleet nousivat silmiini. Minä halusin heroiinia. En pystynyt elämään ilman sitä.
Esme istui sängylleni helpottuneen näköisenä ja sipaisi hiuksiani. ”Oletko kunnossa”, hän kysyi hellästi.
Jouduin miettimään vastausta hetken. ”Kai minä olen. Minä vain…” Suljin silmäni kykenemättä pukemaan oloani sanoiksi. ”Tuntuu vain… tyhjältä.”
Carlisle tuli Esmen viereen. ”Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi?” hän kysyi kireällä äänellä.
Minä värähdin. Ei ollut kovin vaikeaa huomata, että hän oli yhä vihainen. ”En minä tiedä”, vastasin heikosti. ”Minä olin Necedahissa ja siellä oli nämä tyypit… Tom ja yksi tyttö… hänen nimensä oli Amanda. Ja hän oli niin… väheksyvä, että minä—”
”Et sinä voi selitellä tekemisiäsi sillä, että joku painostaa sinua”, Carlisle keskeytti ankarasti.
Minä vedin tyynyn kasvoilleni. ”Tiedetään”, mutisin heikolla äänellä. ”Mutta minä halusin tehdä sen.”
Carlisle huokaisi. ”Lupaa vain, ettet enää koskaan, koskaan tee mitään näin typerää.”
Hymyilin vinosti. ”Taitaisi olla turha yrittää vai mitä?”
Carlisle oli hetken hiljaa, mutta hymyili sitten. Hymy ei ylettynyt aivan silmiin saakka, mutta olisiko sitä muka voinut odottaakaan. ”No oliko se sen arvoista?” hän kysyi.
Kasvoilleni nousi onnellinen hymy ja otin tyynyn pois kasvoiltani. ”Kyllä se oli.”
Carlisle pudisti päätään ja nousi ylös huokaisten, hän ei pitänyt vastauksestani. ”Minun pitää lähteä töihin”, hän sanoi ja painoi suukon Esmen huulille. ”Nähdään iltapäivällä.” Niine hyvineen hän häipyi huoneesta taakseen katsomatta.
”Hän on vihainen minulle”, huomautin Esmelle.
Esme käänsi katseensa itkuisiin kasvoihini ja silitti hiuksiani. ”Se menee ohi”, hän vakuutti. ”Sinä vain tavallaan petit hänen luottamuksensa.”
Minulle tuli syyllinen olo. Se oli varmaan Esmen vika. Tai siis haloo, minähän se uhri tässä olin. Minä jouduin luopumaan jostain, mistä pidin vain sen takia, että Carlisle ja Esme eivät hyväksyneet sitä. Eihän se ollut reilua, eihän? Yhdestä asiasta minä kuitenkin olin pahoillani. Ja minun oli pakko sanoa se. ”En minä vihaa teitä. En tarkoittanut sitä”, kuiskasin väsyneesti.
Esme hymyili. ”Kyllä minä sen tiedän.” Hän nousi ylös. ”Sinun pitäisi mennä nukkumaan Sher. Tämä on ollut sinulle rankkaa.”
Hän oli lähdössä, mutta minulla oli vielä jotain sanottavaa. ”Esme?”
Esme kääntyi. ”Niin Sherry?”
”Kiitos.”
”Mistä hyvästä”, Esme kysyi pehmeästi hymyillen.
Minä suljin silmäni. ”Siitä, että olet olemassa.”
**************
Minä sytytin kynttilän huoneeseeni. Olin yksin kotona, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Veikkasin, että Carlisle ei vieläkään täysin luottanut siihen, etten karkaisi Necedahiin, mutta hän ei vetänyt asiaa enää uudestaan esille. Tämä talo oli oikeastaan aika paljon miellyttävämpi paikka, kun ei tarvinnut koko ajan salailla asioita, mutta kaipasin silti heroiinin aiheuttamaa ihanan turruttavaa tunnetta. Tunsin itseni vähän masentuneeksi tällä hetkellä. Osasyy oli tietysti heroiinin puuttuminen, mutta eniten minuun vaikutti päivämäärä. 31.12.1945 Noran syntymäpäivä. Ja minun syntymäpäiväni tietenkin siinä samalla.
Mietin, millainen tämä päivä olisi, jos olisin yhä ihminen. Minä täyttäisin kaksikymmentä kaksi vuotta. Olisin naimisissa Marcosin kanssa ja asuisin Portugalissa. Nora olisi ehkä paikalla juhlimassa yhteisiä synttäreitämme. Me olisimme onnellisia.
Minä kirosin varmaan tuhannennen kerran kuolemaani. Miksi hitossa näin oli pitänyt käydä?
Lysähdin lattialle itkemään. Muuttuisiko tämä koskaan helpommaksi? Luultavasti ei. Minut oli tuomittu kärsimään joka kerta, kun ajattelin siskoani.
En reagoinut millään tavalla, kun kynttilä kaatui. Vasta tulen levitessä lattiaa pitkin melkein viereeni, aloin hätääntyä. Verhot syttyivät kipinästä tuleen.
Savu oli niin sakeaa, että näin vain hädin tuskin eteeni. Yrittäen olla hengittämättä avasin haparoiden tulessa olevan lipastoni ylimmän laatikon ja kaivoin sen sisältä Susannen kaulakorun. Käteni osui kuumaan nauhaan ja tunsin ihoni nousevan rakkuloille. En välittänyt siitä, vaan tungin korun taskuuni. Se oli pakko pelastaa.
Vilkaisin ovelle, mutta ulospääsyreitti oli tulessa. Ymmärrys iski minuun yhtä hirvittävänä kuin ympärilläni leimuavat liekit. Mitä väliä korun pelastamisella oli, jos en pystyisi pelastamaan edes itseäni? Minä en pääsisi ulos.
Kirkaisin, kun telkkarini räjähti ja voimakas paineaalto kaatoi minut lattialle. Kuumuus iski lävitseni yhtä polttavana kuin veri suonieni sisällä.
Minä vedin vahingossa keuhkoihini mustaa savua ja käperryin yskien kerällä. En pystynyt näkemään enää mitään, mutta silmistäni valuvat kyyneleet tuntuivat kiehuvan poskillani ennen tippumistaan maahan.
”Apua”, minä kuiskasin.
A/N: kommenttia, kommenttia
