Kirjoittaja Aihe: Twilight: Forksin kesä (K-11) KESKEYTETTY!  (Luettu 26022 kertaa)

Jakepoo

  • Urpå
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Forksin kesä (K-13) Luku 12.
« Vastaus #40 : 15.06.2010 15:13:53 »
Kiitos kommenteista! :)



12. Pelko

Bella


  “Edward!”

  Muuta Alice ei sanonutkaan. Edward kuunteli hänen ajatuksiaan kännykän välityksellä muutaman sekunnin ajan, mumisi sitten meidän tulevan kohta takaisin ja sulki puhelimen. Hänen silmänsä olivat siristyneet huolesta.

  “Edward, mikä hätänä?” tivasin.

  Edward tarttui käteeni ja lähti juoksemaan kotia kohti.

  “Volturit”, hän kuiskasi otsa rypyssä. “Alice näki heidän tulevan tänne.”

  Veri olisi paennut kasvoistani, jos olisin ollut ihminen. Raivon sähähdys karkasi huuliltani.

  “Mitä he haluavat? Emme ole tehneet mitään väärää!”
  “En tiedä. Aro haluaa tulla hoitamaan jonkin keskeneräisen asian, joka liittyy meihin.”
  “Renesmee?”
  “Hyvin mahdollista.”

  Kiristelin hampaitani ja pakotin itseni entistä kovempaan vauhtiin tuulen piiskatessa hiuksiani rajusti taaksepäin. En kestänyt ajatusta Nessiestä tuon kohteliaan mutta silti niin julman vampyyrin lähelläkään, en taas. Tiesin, että tapaisimme Volturit vielä; meidän kokoisemme lauma olisi vaaraksi. Olimme ainoa lauma, joka oli selviytynyt hengissä heidän hyökkäysyritykseltään.

  Aro ei kestäisi häviötä. Hän etsisi pakkomielteisesti keinoa voittaa.

  Vilkaisin Edwardia. Hän vilkaisi minua täsmälleen samaan aikaan. Katseemme kohtasivat. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, kivettyneet.

  Viiletimme puuston keskeltä talomme etupihaa kohti. Alice istui portailla, nojaten kyynärpäillään polviinsa ja heijaten itseään hiljaa, keskittyen. Jasper häälyi hänen ympärillään.
Rose ja Emmett seisoivat pari askelta kauempana. Rosen täydellinen suu oli suipistunut tiukaksi viivaksi, Emmett taas näytti kysyvältä, kuin hän vain odottaisi ohjeita ja ryhtyisi sitten toimeen.

  Denalin lauma liikehti levottomasti keskellä pihaa. Eleazar pudisteli toistuvasti päätään, Kate näytti vihaiselta, mutta Tanya oli hyvin tyyni; hän oli varmaan lupautunut jälleen auttamaan meitä.

  Carlisle seisoi oviaukolla puhelin korvallaan. Esme ryntäsi luoksemme ja rutisti meidät kiivaaseen halaukseensa.

  Katselin ympärilleni.

  “Nessie? Jacob?” vingahdin.
  “Carlisle yrittää saada heitä kiinni, mutta Nessie ei vastaa”, Esme vastasi ääni värähtäen.

  Minua alkoi ikään kuin heikottamaan; suljin voipuneena silmäni. Missä minun tyttöni oli?

  Edward päästi kädestäni irti.

  “Tuon heidät takaisin”, hän lupasi ja juoksi sitten metsän syvyyksiin. Tuijotin hänen peräänsä paha kurkussani.

  “Minä tapan sen koiran”, Rose jupisi.
  Emmett laski kätensä Rosen olkapäälle.
“Rose- kulta, ei tämä Jaken vika ole”, hän mutisi. Rose tuhahti halveksuvasti.

  Huokaisin helpotuksesta Edwardin suhahtaessa takaisin vierelleni Nessien ja Jaken seuratessa häntä ääneti. Molemmat näyttivät noloilta, Jacob ei uskaltanut kohdata Edwardin katsetta.

  Nessie katsoi huolestuneena kasvojamme ja painoi kätensä kysyvästi poskelleni.

  Mitä on tapahtunut? Miksi kaikki pelkäävät?

  Minä laskin katseeni maahan. En pystynyt sanomaan sitä hänelle, sitä sanaa.

  Volturit.

  “Äiti? Mitä?” hän kysyi ihmeissään ja siirsi kätensä pois. En sanonut mitään, tuijotin vain kärsivästi hänen viattomiin silmiinsä, joista paistoi huoli.

  Edward astui hetken hiljaisuuden jälkeen Nessien eteen ja laski kätensä tytön hartioille.

  “Nessie”, hän sanoi tuijottaen kiinteästi tyttäremme silmiin, “on tapahtunut jotain. Alice näki näyn, näyn jossa… Volturit tulevat tänne, meidän luoksemme.”

  Hiljaisuus.

  “MITÄ?!” Jacob karjaisi niin, että me kaikki hätkähdimme. Muutama lintu lehahti kauempana ilmaan.

  Jake tuijotti Edwardia. Hänen koko kehonsa tärisi.

  “Miten niin ne tulevat tänne? Ei niillä ole tänne mitään asiaa! Täällä ei ole mitään kiellettyä, Nessie ei ole vaarallinen! Mitä helvettiä ne oikein tahtovat!”
  “Jake, rauhoitu”, Edward kuiskasi hiljaa. “Olet menettämässä kontrollisi.”
  “Rauhoitu! Pitäisikö tässä rauhoittua, kun ne saastaiset verenimijät ovat tulossa tänne?! Pitäisikö?” Jacob karjui.

  Hän astui askeleen Edwardia kohti. Siinä samassa minä olin heidän välissään, aistit äärimmillään. En hallinnut itseäni. Rinnastani kajahti korvaraastava murina. Kyyristyin puolustamaan Edwardia…

  “Ei! Lopettakaa!” Nessie kiljaisi. Hän ryntäsi tärisevän Jacobin luokse ja kiskaisi hänen kasvonsa omien kasvojensa tasalle. Tyttö tuijotti tiukasti Jaken kasvoja.

  “Jake, rauhoitu.”

  He tuijottivat hetken toisiaan silmiin, ja vähitellen tärinä lakkasi, kunnes enää Jacobin kädet tärisivät aavistuksen. Nessie laski otteensa huokaisten samalla raskaasti.

  Jake näytti nololta. “Edward… Edward, anna anteeksi!”

  Edward käveli vierelleni ja laski kätensä vyötärölleni.
  “Ei se mitään, Jacob. Olemme kaikki huolissamme.”

  Nessie pudisteli hitaasti päätään puolelta toiselle.

  “Minun takianihan he tulevat, eikö? Vaikka he tietävät, etten tappaisi ketään. Te kaikki ajaudutte taas vaaraan… Tämä on minun vikani.” Pullea kyynel vieri hiljalleen hänen poskeaan pitkin.

  “Ei!” kaikki huusivat kuorossa. Minä suhahdin kiertämään käteni lohduttavasti hänen ympärilleen, pyyhkimään surun pois. Jacob pyöri ympärillämme hermostuneena, kunnes hänkin tunkeutui viereeni ja suuteli tytön otsaa lohduttavasti. Emme kestäneet Nessien surua.

  “Nessie, kulta”, Edward hymisi hellästi. “Ei tämä ole kenenkään vika.”
  “Niin”, Emmett nyökkäsi. “Jos he meidät tahtovat, niin tulkoot hakemaan. Minä ainakin taistelen vastaan.”
  “Emmehän me edes tiedä, tulevatko he välttämättä riidanhaluisina. Ehkä he tulevat rauhanomaisesti”, Carlisle tuumi epäröivästi. Ajatus näytti piristävän häntä.
  “Kunpa minä näkisin sen”, Alice vaikersi hiljaa maahan tuijottaen. “Kunpa tietäisin varmasti.” Hän vilkaisi varovaisesti Nessietä, joka tuijotti häntä valppaasti.

  “Heidän tulonsa liittyy luultavasti Nessieen tai susiin. Näyssä on niin paljon tyhjiä aukkoja, joita Nessie ja Jacob aiheuttavat. Yritän nähdä niiden ylitse…” Alice mutristi huuliaan ahdistuneena.
  “Mitä me teemme?” henkäisin. Puristin kämmeneni nyrkkiin, vähän kuin Jake. Minusta tuntui, että ratkeaisin, ei taas…

  Carlisle vastasi kysymykseeni.

  “Minusta meidän täytyy vain odottaa. Meiltä puuttuu liikaa tietoja, emme voi muuta. Pysyttelemme Forksissa, kunnes tiedämme enemmän.”

  Kaikki nyökkäsivät myöntyvästi.

  Jacobin ja minun katseemme kohtasivat hetkeksi. Hänen mustat kulmakarvansa olivat lukkiutuneet tummien silmien ylle. Hänen silmänsä harhautuivat Nessieen, joka oli sulkenut silmänsä. Jaken kasvoista heijastui kaikki se äänetön kauhu ja huoli, jotka tiesin paistavan omilta kasvoiltanikin.

  Hän näytti niin kauhistuneelta, että ryntäsin halaamaan häntä. Jacob veti minut kiivaaseen halaukseen.

  “Ei taas”, hän kuiskasi korvaani. “En voi uskoa, että tämä tapahtuu taas.”

  Puristin silmäni tiukasti kiinni haudatessani kasvoni hänen kainaloonsa.

« Viimeksi muokattu: 17.06.2010 18:43:58 kirjoittanut Jakepoo »
Where were you
When everything was falling apart?
All my days
Were spent by the telephone
That never rang
And all I needed was a call
It never came
To the corner of First and Amistad

Jakepoo

  • Urpå
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Forksin kesä (K-13) Luku 13.
« Vastaus #41 : 15.06.2010 15:23:56 »
13. Kilpailija

Jacob


  Ei. Voinut. Olla. Totta!

  Minulla oli muutenkin ollut paha viikko menossa. Olimme kökkineet koko tuskastuttavan viikon talon liepeillä, kukaan ei ollut poistunut minnekään, paitsi metsästämään silloin kun oli pakko. Koko perhe oli varpaillaan ja Nessie kauhean hiljainen ja sulkeutunut. Häntä pelotti, näin sen kyllä. Luulisin kylläkin, että hän pelkäsi toisten puolesta, ei itsensä.

  Minuakin tietysti pelotti, lievästi sanottuna. Tuntui epäreilulta, että sama kaava toistui taas, kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Mutta toisaalta, sitä niiltä niljakkeilta nyt saattoi odottaakin.

  Minä en voinut päästää Nessietä hetkeksikään silmistäni, vartioin häntä kuin mielipuoli. Mitä muutakaan olisin tehnyt? Olisinko muka vain nauranut ja rallatellut: “hei, Volturit ovat jälleen tulossa tapaamaan meitä, luultavasti pahat mielessään, mutta ei se mitään….”?

  Niin, minulla oli ollut ahdistava viikko.

  Ja sitten vielä tämä.

  “Mitä sinä täällä teet?” tiuskaisin turhankin ilkeästi pojalle, jolle olin juuri avannut oven.
  “Hei vain sinullekin, Jacob”, Nahuel sanoi kohteliaan huvittuneesti päästäessäni hänet peremmälle.

  Minä ristin käteni puuskaan rinnalleni, katsoen häntä leukaperät kireinä. Oli Nahuel käynyt toki ennenkin meitä tapaamassa, viimeksi varmaan noin kolme vuotta sitten. Olin kyllä tajunnut saman kuin muutkin: Nessie oli Nahuelille ainoa naispuolinen ihmisvampyyri, joka ei ollut hänen oma sisarensa.

  Toisin sanoen mahdollinen puolisoehdokas.

  Ei siinä vielä kaikki, Nahuelin täytyi olla vielä niin komeakin! Katsoin hänen kauniin tummanruskeaa ihoaan, mustia letitettyjä hiuksiaan ja tiikinruskeita silmiään, enkä voinut väistää pientä kateuden pistosta häntä katsoessani.

  Samassa Nessie kurkisti portaikon yläpäästä.

  “Nahuel, hei!” hän huudahti ja liisi portaikon kaidetta pitkin rutistamaan poikaa.
  “No hei, Nessie!” Nahuelkin riemuitsi ja hymyili maireasti paljastaen vitivalkoiset hampaansa. Irvistin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan.
  “Saanko kysyä, mitä sinä oikein täällä teet?” yritin kysyä ystävällisesti. En onnistunut.
  “Tulin katsomaan Nessietä”, hän sanoi kuin asia olisi itsestään selvä ja kietoi oikean käsivartensa rennosti tytön hartioille. Nessie hätkähti hampaideni kalahtaessa äänekkäästi yhteen.

  Ja sillä tavalla tunnit matelivat eteenpäin. Istuimme olohuoneen sohvilla yhdessä Carlislen ja Esmen kanssa; Jasper, Alice, Blondi ja Emmett olivat jossain hemmetin kuusessa ja Denalit metsästämässä. Edward ja Bella olivat lähteneet jo pari päivää sitten viettämään hääpäiväänsä Esmensaarelle jälleen, pitkään kestäneen suostuttelun tuloksena. Oli ollut miltei mahdoton tehtävä saada Bella eroon Nessiestä.

  “Emme me voi lähteä tällaisena aikana! Entäs Volturit?” hän oli väittänyt vastaan hampaat irvessä.
  “Bella, te voitte lähteä ihan rauhassa. En ole nähnyt mitään poikkeavaa, eivät he ole tulossa ihan lähiaikoina”, Alice oli vastannut sohvankulmalta.

  Nessie oli siirtynyt Bellan eteen ja hymyillyt urheasti.

  “Äiti hei, minusta olisi hyvä, että menisitte pitämään vähän hauskaa isän kanssa. Kyllä me pärjäämme.”
  “Minä pidän Nessiestä huolen”, olin vakuuttanut.

  Samassa Nahuel herätti minut muisteluistani.

  “Mitä? Taasko?” hän ähkäisi epäuskoisesti.
  Carlisle nyökkäsi.
  “Emme tiedä heidän syitään tällä kertaa.”

  Nahuel vilkaisi Nessietä, joka nojasi sohvatyynyyn hiljaisena.

  “Tarvitsetteko te taas apua? Voin kyllä jäädä…”
  “Kiitos, mutta ei kiitos”, keskeytin ja mulkaisin häntä avoimen vihamielisesti. En kyllä antaisi hänen jäädä tänne vokottelemaan tyttöystävääni, sillä sehän hänen päämääränsä oli: Nessie. Tietysti. Senhän näki idioottikin.

  Nessie tuijotti minua tuohtuneena, selvästi kiukustuneena epäystävällisestä käytöksestäni. Höh.

  “Nahuel, saat jäädä tänne jos vain haluat”, hän korjasi ja yritti vääntää hymyn kasvoilleen. Nahuel vastasi virnistyksellä.

  Mustasukkaisuus. Inhosin sitä. Enkö ollut kokenut sitä jo ihan tarpeeksi niinä hulluina aikoina, jona olin vielä rakastunut Bellaan? Ilmeisesti en.

  Tuijotin täriseviä käsiäni ja yritin hillitä sitä mielipuolista raivoa, jota tunsin tuota poikaa kohtaan.



                                                                                                    ***




  “Odottakaa hetki, tulen ihan kohta!”

  Katselin Nessien loittonevaa selkää hänen kadotessaan metsän syvyyksiin. Hän oli unohtanut kännykkänsä kotiin ja lähti nyt hakemaan sitä, muistaen Bellan pyynnön pitää puhelin lähettyvillä.

  En ollut ainoa, joka seurasi hänen sulavaa menoaan.

  Nahuel tuijotti häntä lumoutuneena, suu huomaamattaan auki. Samassa hän näki katseeni. Poika virnisti minulle päin naamaa.

  “Nessie on oikea kaunotar, eikä vain? Hänen hiustensa sävy on uskomaton, erikoisen kuparinruskea… Ja ne silmät…”
  “Niin, tiedän kyllä. Lisäksi hän sattuu olemaan varattu”, murisin hampaideni lävitse.  

  Nahuel naurahti.

  “Ainahan sitä voi haaveilla. Minulla ja Nessiellä olisi kyllä enemmän yhteistä. Me kun olemme samanlaisia. Samat voimat, sama sydän, sama ruokavalio… Se olisi paljon helpompaa kuin seurustella valtavan, karvaisen suden kanssa.”

  Katsoin käsiäni. Ne tärisivät jälleen.

  “Pysy hänestä kaukana”, ärähdin hiljaa.
  “Tai mitä?” Nahuel hymyili viileästi.

  Koko ruumiini tärisi. Astuin askeleen häntä kohti.

  “Muuten”, huomasin kuiskaavani, “muuten minä tapan sinut.”

  Nahuelin silmät siristyivät. Hänkin astui askeleen minua kohti.

  “Sen kun, rakki. Nessie varmasti tykkäisi.”

  Pysähdyin siihen paikkaan. Nessie.

  Suljin hitaasti silmäni ja keskityin kaikin voimin häneen. Ei, en tappaisi ketään, josta Nessie pitäisi…

  En minä ollut murhaaja.

  “Sillä lailla, Jacob”, Nahuel naureskeli.
  “Etkö sinä tiedä, mitä leimautuminen tarkoittaa? Minä ja Nessie kuulumme yhteen, olemme sielunkumppaneita. Hän on minun”, ähkäisin. Yritin saada lämpöä raajoistani katoamaan, tärinän loppumaan…
  “Kuinka vain”, Nahuel kuului sanovan.

  Samassa erotimme jonkun lähestyvän kovaa vauhtia. Avasin silmäni.

  “Löysin sen vihdoin. Olinkin jättänyt sen Alicen huoneeseen”, Nessie voivotteli putkahtaessaan nuorten kuusien välistä posket punaisina, sydän rasituksesta kiihtyneenä. Hän siirtyi viereeni.
Tyttö katsoi huolestuneena minua, ja siirsi sitten katseensa Nahueliin.

  “Onko kaikki hyvin?” hän kuiskasi epäröivästi.
  “Voi, on. Minä ja Jacob ehdimme jo lähentyä tässä joutessa”, Nahuel sanoi huvittuneesti ja soi tytölle loistavan hymyn.
  “Hienoa”, Nessie hymyili, mutta katseli vielä minua kysyvästi. Pakotin huulilleni hymyn.
  “Ei hätää”, kuiskasin käheästi. “Kaikki on hyvin, kunhan olet siinä.”


« Viimeksi muokattu: 17.06.2010 18:44:13 kirjoittanut Jakepoo »
Where were you
When everything was falling apart?
All my days
Were spent by the telephone
That never rang
And all I needed was a call
It never came
To the corner of First and Amistad

Jakepoo

  • Urpå
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Forksin kesä (K-13) 12.-13. luvut ilmestyneet 15.6!
« Vastaus #42 : 15.06.2010 15:25:46 »
Ja hahhah, leikinpä vähän ilkeää ja laitan tästä edespäin vaan YHDEN luvun kerralla!  ;D No joo, muuten nämä kyllä menee liian nopeasti, joten niin. :) Kommenttia kiitos! ♥
Where were you
When everything was falling apart?
All my days
Were spent by the telephone
That never rang
And all I needed was a call
It never came
To the corner of First and Amistad

CandyApple

  • wonderwoman
  • ***
  • Viestejä: 221
  • I'm a broken doll and you're the puppeteer.
Vs: Forksin kesä (K-13) 12.-13. luvut ilmestyneet 15.6!
« Vastaus #43 : 15.06.2010 17:06:48 »
EIEIEIEIEIEIEIEIEIEIEI!!!!!
Mä kuolen, ihan oikeesti! MÄ KUOLEN  :-\
Sun on pakko pistää kaks lukua kerralla,
siis ihan pakko.. Mulla on vieroitusoireita tästä  :-X
Tää on niin hyvä ficci.. Eieieieieieiiii..
Tehdään mielummin niin, et laitat yhden luvun
kerralla, mut kaks kertaa päivässä  ;)
Muuten mä kuolen ja sä et halua olla vastuussa
siitä, eikö?  ;D
Mut JATKOOO  :)

♥:llä, Candy
I don't know who invented high heels, but all women owe him a lot.
-Marilyn Monroe-

Sienis

  • queen of winterfell
  • ***
  • Viestejä: 469
  • ravenprinces
Vs: Forksin kesä (K-13) 12.-13. luvut ilmestyneet 15.6!
« Vastaus #44 : 15.06.2010 17:55:33 »
Candy puki ajatukseni sanopiksi.. ((: Et sää saa leikkii ilkeetä! Sun pitää olla tosi kiltti ja laittaa KOLME lukua kerralla.. tääl on nimittäin toinen riippuvainen..  ;) Jatkoa pian. Jooko?

   -Nez
Jos jaksaa jatkaa omaa mitäänsanomattomuuttaan tarpeeksi kauan,
 saattaa saavuttaa kevytlegendan aseman.

ava (c) ingrid

Jakepoo

  • Urpå
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Forksin kesä (K-13) Luku 14.
« Vastaus #45 : 16.06.2010 17:31:31 »
Eheeeei käy, ei makeaa mahan täydeltä! ;D



14. Epätoivo

Leah


  “Se tyyppi ärsyttää minua ihan tahallaan!”

  Jacob poimi maasta valkoisen, kuluneen kiven ja nakkasi sen kauas horisonttiin. Hän mulkaisi vihaisesti harmaata taivasta.

  Käänsin katseeni tummasta merestä vieressäni istuvaan poikaan, joka jatkoi vaahtoamistaan jostain pojasta, joka kuulosti hienostosnobilta. Pakkohan se pojan täytyi hienostosnobia muistuttaa, jos hän muistutti yhtään sitä tyttöä.

  Jacob kääntyi katsomaan minua otsa tyytymättömästi rypyssä.

  “Kuunteletko sinä ollenkaan?”
  “Kuuntelen kuuntelen, tosi mielenkiintoista.”

  Jacob puuskahti ja heitti uuden kiven ilmaan.

  “Niin varmaan. Hyvä kun et kuorsannut.”

  Hymähdin ja käännyin tuijottamaan likaisia varpaitani. Upotin ne kivikkoiseen maahan.

  En voinut uskoa, että olin päästänyt jonkun näinkin lähelle itseäni. Vuosia olin kierrellyt ympäri Amerikkaa ihan yksin, eläimen vaistoilla. Olin itsekin enemmän eläin kuin ihminen. Se oli hyvä; eläimen ei tarvinnut muistella, ei ajatella.

  Vielä vähemmän olisin uskonut, että se oli ollut Jacob, joka nosti minut takaisin ihmisten ilmoille. Jacob!

  Hän oli kyllä kiltti, se minun täytyi myöntää. Päivittäin hän oli tullut minua katsomaan ratkeamiseni säikäyttämänä. Purin hampaitani yhteen; minua suututti, että olin ollut niin heikko.

  Jake oli minulle läheisin ihminen tällä hetkellä. Pidin häntä jonkinlaisena ystävänäni, ei minulla muita ystäviä ollutkaan.

  Joskus oli ollut. Olin ollut ystävien piirittämä, mehiläiskuningatar. Aikana, jona olin ollut vielä ihan tavallinen ihmistyttö pienine murheineen.

  En tällainen mutantti.

  Jacob rykäisi varovaisesti. Kohotin hätkähtäen katseeni. Hän katseli muualle.

  “Kuinka… kuinka Sethin kanssa menee?”
  “Ihan hyvin kai. Nähtiin pari päivää sitten”, vastasin jähmeästi.
  “Hyvä. Entä… tietääkö Sam, että olet täällä?”

  Kasvoni vääntyivät väkisinkin hallitsemattomasta tuskasta. Käänsin kasvoni poispäin, mutta ehdin huomata Jacobin anteeksipyytävän ilmeen. Häntä kadutti kysymyksensä, hän tiesi tuskani.

  En minä sitä halunnut.

  En tahtonut olla heikko. Minua suorastaan inhotti ihmisten sääliä huokuvat katseet, joita sain osakseni missä vain kuljinkin. Siksi minusta oli tullutkin tällainen erakko.

  Elämäni olisi saattanut olla ihan erilainen, jos en olisi ikinä rakastunut Sam Uleyyn. Onnellinen.

  Kaikki oli jo liian myöhäistä.

  “Kai hän tietää”, kivahdin. “Tuskin edes kiinnostaa.”

  Jacob laski käsivartensa lohduttavasti olkapäilleni. Hätkähdin, mutten kavahtanut kauemmas.

  Kosketus tuntui… hyvltä. Inhimilliseltä.

  Äkkiä janosin lisää.

  Läheisyyttä. Tunnetta, että joku välittäisi minusta.

  Tietenkin tiesin, ettei se onnistuisi Jacobin kanssa. En edes halunnut sen menevän niin, enhän minä pitänyt hänestä ollenkaan sillä tavalla. Sitä paitsi, hän ei voisi ikinä tehdä sitä sille ärsyttävälle sekasikiölle, jota kutsuttiin Nessieksi.

  Merihirviöksi. Osuva nimi.

  Inhosin häntä, niin kuin myös muita Culleneita. Tyttö oli niin täydellistä ja kohteliasta kuin vain kykeni. Ei ikinä väittänyt vastaan.

  Lellikki. Neiti Täydellisyys. Hienostelija.

  Ja pahinta oli, että Jacob seurasi häntä kuin pässi narussa.
Kyllä minä häntä silti ymmärsin: leimautuminen saattoi viedä totaalisesti arvostelukyvyn.

  Tiesin sen turhankin hyvin.

  Samassa polttava suru ja viha täytti ruumiini. Kyyneleet kihosivat silmiini.

  En välittänyt enää. Aaltojen pauhu, tuulen vinkuna, lintujen kiljunta sumentui taustakohinaksi.

  Oli enää vain Jacob. Jacob, joka välitti minusta.

  Epätoivoisesti painoin huuleni hänen huulillensa.


« Viimeksi muokattu: 17.06.2010 18:44:52 kirjoittanut Jakepoo »
Where were you
When everything was falling apart?
All my days
Were spent by the telephone
That never rang
And all I needed was a call
It never came
To the corner of First and Amistad

CandyApple

  • wonderwoman
  • ***
  • Viestejä: 221
  • I'm a broken doll and you're the puppeteer.
Vs: Forksin kesä (K-13) 12.-13. luvut ilmestyneet 15.6!
« Vastaus #46 : 16.06.2010 17:50:39 »
Apua! Mikä loppu.. Eieieieiii..
Voisitko huomenna pistää taas
kaks lukua? Pliis..
Mä en kestä! Tää on niin hyvä ficci,
oikeesti mä en selviä, jos huomennaki
tulee vaan yks luku  :'(
Mutta jatkoo, vaikka vasta huomenna  :D

♥:llä, Candy
I don't know who invented high heels, but all women owe him a lot.
-Marilyn Monroe-

kuppi_kahvia

  • ***
  • Viestejä: 67
Vs: Forksin kesä (K-13) 14. luku ilmestynyt 16.6!
« Vastaus #47 : 16.06.2010 22:23:31 »
HERRANJUMALA! mulla meni puolminuuttia tajuta toi viimenen lause! Jacob senkin rakki :(

oijoijoi ihanaa etten lukenu eilen ollenkaan niin oli nyt 3 lukua ♥ :D
mut HÖH, 1 luku kerrallaan :< mut saapa lukee pidempään :)
i feel i can fly

LittleLiar

  • *
  • Viestejä: 2
Vs: Forksin kesä (K-13) 14. luku ilmestynyt 16.6!
« Vastaus #48 : 16.06.2010 22:29:45 »
OMG. Leah suuteli Jakea. Voi kun todella toivoisin, että Leah löytäisi jonkun itselleen, eikä pilaisi Jaken ja Renesmeen suhdetta. On niin ihanaa lukea ficcejä Renesmeestä ja Jacobista.
 Tekstisi on tosi hyvää ja odotan jo innolla uutta osaa!! Toivottavasti se tulee pian :)

-LL

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: Forksin kesä (K-13) 14. luku ilmestynyt 16.6!
« Vastaus #49 : 17.06.2010 07:42:44 »

Oho. Siis Leah ja Jacob? Nyt meni kyllä oudon puolelle :/
muuten hyvä jatko, vaikka siitäNahueltyypistä en tykkääkään (:
jatkoa milloin??
kiitoksia ♥

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Forksin kesä (K-13) 14. luku ilmestynyt 16.6!
« Vastaus #50 : 17.06.2010 12:57:16 »
Vitsi ku tuo Nahuel on BEST!
Lainaus
Oho. Siis Leah ja Jacob? Nyt meni kyllä oudon puolelle :/
Minä arvasin tämän! Minä tiesin!  ;D ;D Mutta on samaa mieltä. Kunnon draamaa..
Luin kaikki putkeen ja toivon jatkoa!

Jakepoo

  • Urpå
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Forksin kesä (K-13) Luku 15.
« Vastaus #51 : 17.06.2010 18:40:14 »
Kiitos taas kommenteista! <3 Ja ei käy, yksi luku päivässä vain! Muuten menee kaikki luvut liian nopeasti.  :(



15. Tunteita


Renesmee



  Olin lukemassa äidin kirjoja mökkimme pehmeällä sohvalla, kun äkkiä ovi pamahti auki ja Jacob rynnisti sisään kädet tunnekuohusta täristen. Hän näytti hyvin järkyttyneeltä.

  Leah ja Nahuel seurasivat häntä. Leah oli oma kylmä itsensä. Hän vilkaisi minua halveksivasti, ennen kuin käänsi katseensa ikkunaan.

  Nahuel suhahti luokseni ja rutisti minut syliinsä. Jäykistyin.
“Voi Nessie, sanon tämän raskain sydämin. Jacob ei ole sinun arvoisesi. Valita nyt hän mieluummin kuin sinä! Sinähän olet tuhat kertaa parem…”

  Rimpuilin irti ja kohtasin pojan katseen.
  “Mitä sinä nyt oikein selität?” ihmettelin.

  Ennen kuin Nahuel ehti vastata, Jacob tönäisi hänet kauemmas turhankin kiivaasti ja tarttui käsiini. Katsoin huolestuneena hänen mustiin silmiinsä, joissa oli mielipuolinen tuike.

  “Nessie, en minä…” Jacob aloitti, mutta nyt Nahuel keskeytti hänet.
  “Nessie, sinun täytyy kuulla totuus! Sinun täytyy saada tietää, millainen Jacob oikeasti on. Minä näin, kuinka hän ja tuo tyttö suutelivat La Pushin rannalla. Olen niin pahoillani! Jacob on oikea idiootti.”

  Tuijotin eteeni sanattomana. Minua heikotti, tuntui kuin olisin saanut mojovan iskun vatsaani. Näkökenttäni sumeni.

  “Onko se totta?” kuiskasin värittömästi. Rukoilin mielessäni että hän vastaisi kieltävästi, ehkä nauraisi hauskalle pilalle. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin kuolemanvakavat.

  Se oli väärin. Ei minun Jakeni kuulunut olla surullinen.

  “Voi Nessie”, hän voihkaisi. Ilme oli tuskaa täynnä. “Nahuel puhuu osittain totta.”

  Yksinäinen kyynel vieri pitkin poskeani, hajosi lattialle. Vatsanpohjassani vihlaisi kipeästi.

  Olin ollut niin naiivi.

  “Nessie, kuuntele minua! Sinun täytyy tietää, etten minä sitä halunnut. Se ei merkinnyt mitään! En tiedä, kai se oli joku Leen oikku, mutta sinun täytyy uskoa minua. Rakastan sinua, ainoastaan sinua, mikään muu ei merkitse minulle yhtään mitään. En kestä tätä, et saa olla surullinen!” hänen äänessään oli mielipuolista epätoivoa.

  Kurkistin varovaisesti ripsieni takaa hänen kasvojaan. Ne olivat kuin kivun vääristämät. Silmät olivat kosteat. Hän nyyhkäisi.

  Se oli aivan liikaa. En voinut kestää tuota ilmettä. Jacob oli iloinen ihminen, ei surullinen.

  Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen rintaansa vasten.

  “Jake, minä uskon sinua. Älä kiltti ole surullinen, en kestä sitä”, mumisin häntä vasten.

  Jake hautasi kasvonsa hiuksiini. Sitten hän kiskaisi minut ilmaan ja suuteli huuliani kiivaasti, melkein väkivaltaisesti.
Vastasin samalla mitalla takaisin. En välittänyt katsojista, en olisi välittänyt, vaikka koko maailma olisi seurannut meitä.

  Sillä Jacob oli siinä, ja me kuuluimme yhteen. Oli se ja sama, mitä Nahuel oli sanonut. Uskoin Jakea.

  Käsitin, että me tosiaan kuuluimme toisillemme ikuisesti. Kaikki epävarmuuteni katosi, lämpö täytti sisimpäni.

  Jacob oli minun.

  “Yök”, joku ähkäisi vaimeasti. Kohtasin Leahin inhoavan katseen.

  Samassa väkevä tunne täytti minut. Hyppäsin Jacobin sylistä alas ja lennähdin tuon tytön eteen. Tunsin raivon punaavan poskeni, kiristävän hampaitani. Miksi hän oli tuollainen?

  “Mikä sinua vaivaa? Miksi olet niin ilkeä?” sähähdin päin hänen likaisia kasvojaan. “Miksi sinä haluat kiusata minua?”

  Leahin silmät siristyivät.

  “Miksikö?” hän toisti. “Ehkä siksi, että inhoan sinua. Inhoan koko perhettäsi, mutta sinä viet kyllä kunniapaikan. Olet tekopyhä, hienosteleva sekasikiö, joka saa kaiken, mitä vain pyytääkin. Lellikakara!”

  Tuijotin häntä silmät pyöreinä. Raivo oli kadonnut, tilalle oli astunut alakuloisuus. Painoin pääni ja pidättelin kyyneliä.

  “Leah, suu kiinni”, Jacob murahti. Hän oli tullut seisomaan vierelleni.

  Mutta Leah ei ollut lopettanut vielä.

  “Lisäksi olet niin hemmetin naiivi ja lepsu, että oikein nolottaa. Jacob voisi valehdella olevansa vaikka Kiinan keisari, ja silti sinä uskoisit joka sanan. Säälittävää!”

  Vilkaisin anovasti hänen silmiinsä, jotka olivat kiihtymyksestä kirkkaat.
“Leah kiltti, en…”
“Hah, taas sitä mennään! Älä edes sano nimeäni, se kuvottaa minua. En välitä paskaakaan sinusta tai muista verenimijöistäsi. Parempi olisi, ettei sinua olisi ikinä syntynytkään!”

  Pidätellyt kyyneleeni vuosivat yli ja lämpimät kyynelnorot virtasivat kasvoilleni. Minulta pääsi nyyhkäisy.

  Olinko tosiaan noin kamala? Tuo tyttö vihasi minua sydämensä pohjasta, vaikken ollut tehnyt hänelle yhtään mitään! Minusta tuntui kamalalta.

  Leahin katseessa ei näkynyt pienintäkään katumusta. Hän näytti… voitonriemuiselta.

  “Leah, turpa kiinni! Vaikka oletkin tuollainen katkera, tunteeton erakko, ei sinulla ole oikeutta purkaa sitä Nessieen!” Jacob puuskahti vihaisena. Hän hieroi käsivarsiani rytmikkäästi.

  Leah hätkähti. Huomasin hänen ilmeensä sulkeutuvan, verhoutuvan takaisin ilmeettömäksi naamioksi.

  Ryntäsin hänen ohitseen ulko-ovelle vilkaisemattakaan taakseni. Pyyhkäisin kiukkuisesti märkiä silmiäni kämmenenselälläni kiitäessäni aukean poikki kohti tummanvihreää puiden rivistöä. Jacob ryntäsi perääni.

  Hetken päästä hidastin huokaisten vauhtiani, mutta Jacob kulki edelleen perässäni.

  “Minne mennään?” hän kysyi.
  “Ukin luokse”, vastasin väistellessäni puiden oksia. Halusin pois täältä, halusin viettämään rauhallista iltaa ukin kanssa…

  Kai minä vähän kapinoin. Halusin pois turvallisimmalta vyöhykkeeltä, perheeni luota.

  Minulla oli ikävä äitiä ja isää. Kova ikävä.

  Samassa kuulin tutun ratkeamisen äänen, ja hetken päästä punaruskea susi saavutti minut, kulki vierelläni. Katsoin sitä mietteliäänä.

  “Kuule Jake”, sanoin hieman arastellen, “mitä sanoisit, jos tulisin selkääsi?”

  Jacob käänsi valtavan päänsä minua kohti silmät suurina. Samassa häneltä pääsi äänekäs, haukahteleva nauru, joka kajahteli sankassa metsässä. Punastuin.

  “Ei sitten”, kuiskasin nolona. “Se…”

  Mutta Jake oli jo pysähtynyt. Hän tarttui hampaillaan paidanhelmaani ja kiskaisi minut hellästi luokseen. Kipusin arastellen, punaruskeasta turkista tukea ottaen, korkealle hänen suunnattoman suuren selkänsä päälle.

  Tirskahdin.

  “Tunnen itseni taas ihan kakaraksi”, hymyilin kietoessani käteni hänen valtavan kaulansa ympärille, painaen leukani hänen korviensa väliin. Jacob naurahti käheästi ja singahti sitten uskomattomaan vauhtiin.

  Maisemat suhahtelivat silmissäni, sekoittuivat vihreäksi sumuksi. Pidin Jakesta lujasti kiinni ja hymyilin onnellisena. Unohdin Leahin, unohdin Volturit.

  Oli vain minä ja Jacob kiitämässä vapaina metsän sydämessä.



                                                                                                             ***




  “Hei Nessie, odotapa vähän.”

  Vilkaisin Jacobia olkani ylitse kysyvästi. Olin ollut jo valmis lähtemään kotiin.

  Minulla oli ollut oikein mukavaa ukin luona. Suekin oli ollut paikalla, ja me neljä olimme katsoneet urheiluottelua ukin liian ahtaalta sohvalta. Hän oli kyllä ehdottanut jotain elokuvaa joka saattaisi olla enemmän mieleemme, mutta minä olin käskenyt hänen lopettaa höpöttämisen, tämä kelpaisi ihan hyvin. Jacob oli sammuttanut valot, ja vaikka en nyt niin urheilusta piitannutkaan. Oli ollut mahtavaa vain istua siellä heidän kanssaan television loisteessa.

  Aika oli kuitenkin venähtänyt pitkäksi ja nyt oli jo myöhä, miltei yö. Lisäksi satoi, niin kuin aina. Pisarat kastelivat minut ja liimasivat hiukseni ja vaatteeni kiinni ihooni. Suoraan sanottuna halusin nopeasti kotiin, suojaan katon alle.

  Jake huomasi kärsimättömyyteni. Hänen t-paitansa oli liimautunut kiinni ihoon, myötäillen vaikuttavia lihaksia sen alla. Hänestä huokui höyryä ilmaan katulamppujen valossa. Pisarat liukuivat pitkin hänen kasvojaan, valuivat kaulaa alas…

  “Eikö voitaisi mennä kotiin?” nurisin. Silti vain tuijotin häntä, varmasti tulipunaisena.

  Jake naurahti käheää nauruaan.

  “Etkö halua nähdä yllätystäsi?” hän kiusoitteli lempeästi.

  Minä räpäytin silmiäni.

  “Mitä yllätystä?” ihmettelin.

  Sanaa sanomatta hän tarttui minua kädestä ja kuljetti pitkin jalkakäytävää, katulamppujen keltaisen valon ympäröimänä. Pysähdyimme erään talon eteen.

  Talo oli ukin talon kopio, tosin erivärinen. Se oli hennon vaaleansininen, melko suuri puutalo. Siinä oli terassi ja kaksi kerrosta.

  Katsoin Jakea hämmentyneenä…

  “Mitä me täällä tehdään?” utelin.

  Jake kaivoi leikattujen farkkujensa taskuja ja veti esiin avaimen. Hän ojensi sen minulle,.
  “Olkaa hyvä”, hän pilaili tehden kunniaa.
Mulkaisin hänen läpimärkää olemustaan.
  “Jacob Black, voisitko selittää minulle, mitä me oikein teemme täällä, miksi ojensit tuon avaimen ja miten tuo talo tähän liittyy?”
  “Siten, että sinä satut omistamaan tuon talon. Edward esitti vaatimattoman pyynnön, ja Alice ryhtyi hommiin. Olen odottanut sopivaa tilaisuutta kertoa sinulle. Nyt pystyt tavata Charlieta enemmänkin”, Jake totesi tyynesti.

  Tuijotin häntä äimistyneenä.

  “Uskomatonta!” ähkäisin.
Jacob vain hymyili aurinkoisesti.
“Haluatko vilkaista sisältä?”
“Arvaa vaan!” huikkasin, sillä olin jo matkalla. Työnsin avaimen oven lukkoon ja avasin oven.

  Talo oli sisältäkin suunnilleen samanlainen kuin ukilla. Esme oli varmaan kalustanut sen; olohuoneen seinälle oli kiinnitetty valtava taulutelevisio ja sen ympärille oli koottu muhkeita, vaaleanvihreitä sohvia. Keskellä oli lasinen sohvapöytä. Keittiössä oli ruokailupöytä neljällä tuolilla, kaapit oli maalattu pirteän keltaisiksi. Seinät olivat vaaleansiniset.

  Käännyin katsomaan Jacobia, joka seisoi oviaukolla minua katsellen.

  “Onko… onko tämä tosiaankin minun?” änkytin järkyttyneenä.
  “Joo, sanoinhan sen jo. Tai siis, ei tämä mikään pysyvä koti ole, mutta täällä tämä on aina sinua varten, kun haluat Charlien luokse. Sinulla ei ole samanlaista tunnistusvaaraa kuin meillä muilla vielä pitkään aikaan.”
  “Vau!” puuskahdin. Minua hymyilytti.

  Jacob vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Sade ropisi kattoa vasten.
  “Kello on kyllä jo aika paljon, ja sinä olet ihan märkäkin… Kyllä me voisimme tännekin jäädä?” Jake totesi ääni loppua kohti nousten, ikään kuin kysyen. Hän oli ihan punainen.

  Minäkin punastuin, mutta jäin silti pureskelemaan ajatusta.

  Nyt minulla, meillä, oli kokonainen talo itsellämme. Isä ja äiti olivat vielä Esmensaarella, Leahista ei ollut enää haittaa ja ukkikin oli varmaan jo nukkumassa.

  “Entä muut?” kysäisin mahdollisimman rennosti.
  “No, minä… minä lähetin Alicelle jo viestin”, Jake myönsi nolona.
  Vastahakoinen hymy levisi kasvoilleni.
  “Vai niin sinä teit”, totesin huvittuneena. Hän vain katsoi minua.

  Mutristin huuliani. Minua nauratti, mutta samalla kutkuttava jännitys kipristeli vatsaani. Ilmoille pääsi hermostunut naurahdus.

  “Minua väsyttää. Missä minä nukun?”
  Jacobin silmät levisivät, mutta samassa hän sai itsensä kuriin ja köhi kurkkuaan.
  “Ehkä yläkerrassa?” hän pihisi.
  “Selvä”, sanoin ja lähdin kapuamaan portaita pitkin yläkertaan. Jake ryntäsi perääni.

  Avasin samaisen huoneen oven, jossa kohtaa oli äidinkin huone ukin luona. Henkäisin ihastuksesta.

  Huoneen seinät olivat syvänsiniset ja niitä pitkin kiemurteli valojohtoja, joista jokainen lamppu oli erivärinen. Seinää vasten oli kirjoituspöytä ja lattialla oli valtava stereolaitteisto, varmaankin isältä. Lattia oli suklaanruskeaa puuta.
Minun sänkyni oli samassa kohdassa kuin äidinkin huoneessa. Se oli aika iso ja muhkea, samaa vaaleansinistä väriteemaa kuin muutkin talossa. Alice, tai kuka lie olikaan sisustanut tämän talon, oli varmasti tiennyt valitsevani tämän huoneen omakseni.

  Me molemmat seisoimme vaivautuneena oviaukolla. Vilkaisin sivusilmällä hänen suuntaansa, mutta hän teki täsmälleen samoin. Hymyilimme noloina.

  “Kuule Nessie”, Jacob sanoi kattoa katsellen, “minä voin kyllä mennä sohvalle nukkumaan, jos haluat. Vaikka minä… olenkin joskus vähän päällekäyvä, niin en minä…”

  Vaiensin hänet kietomalla käteni hänen kaulaansa ja suutelemalla hänen nenänpäätään. Hän kiersi heti kätensä vyötärölleni.

  “Tyhmä poika”, kiusoittelin lempeästi. “Totta kai sinä nukut täällä. Minä vaadin sitä.”

  Jacob hymyili rakasta, lämmintä hymyään, ja painoi sitten kiivaasti pehmeät huulensa omilleni. Suljin silmäni.


« Viimeksi muokattu: 17.06.2010 18:45:42 kirjoittanut Jakepoo »
Where were you
When everything was falling apart?
All my days
Were spent by the telephone
That never rang
And all I needed was a call
It never came
To the corner of First and Amistad

kuppi_kahvia

  • ***
  • Viestejä: 67
Vs: Forksin kesä (K-13) 15. luku ilmestynyt 17.6!
« Vastaus #52 : 17.06.2010 18:57:59 »
aaaaaaaaaawww ♥ :D ei voi muuta sanoa!
argh toi hemmetin leah >:(
i feel i can fly

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Forksin kesä (K-13) 15. luku ilmestynyt 17.6!
« Vastaus #53 : 17.06.2010 19:14:47 »
Minulle käy hyvin 1 luku päivässä voisi tulla harvemminkin. Tämä kestäisi kauemmin.  ;)
Ihana toi loppu. Just Culleneiden tyyliä ostella taloja pitkin maailmaa...
Jotenkin Leah on sellainen että minun tekisi mieli lohduttaa häntä..
Mutta jatkoa! <3

CandyApple

  • wonderwoman
  • ***
  • Viestejä: 221
  • I'm a broken doll and you're the puppeteer.
Vs: Forksin kesä (K-13) 15. luku ilmestynyt 17.6!
« Vastaus #54 : 17.06.2010 19:44:19 »
Oi, ihanaa ♥
Tää oli niin ihana luku!
Ehkä mä voin nyt hyväksyä, et
näitä tulee yks per päivä.. Tää
vaan oon niin mahdottoman ihana
et lukis vaikka viikon putkeen  :D
Toi Leah on kyl vähän ärsyttävä, mut
toisaalta kyl sitä kohtaan on pakko
tuntee vähän myötätuntooki..
Ja Jacob on niin ihana ♥.. Yhtä
ihana ku sen vatsalihakset  ;D
Jokatapauksessa jatkoo pian, kiitos :)

♥:llä, Candy
I don't know who invented high heels, but all women owe him a lot.
-Marilyn Monroe-

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: Forksin kesä (K-13) 15. luku ilmestynyt 17.6!
« Vastaus #55 : 17.06.2010 20:11:34 »

Nyt sanon jotain, mitä en kuvitellut itseni ikinä  sanovan...Go Jacob!
siinä se tuli, nyt en sano enää mitään tuohon suuntaan.
ihana luku oli taas kerran, hyvä kun Nessie jätti sen Nahuelin sinne yksin,
se sais mennä yhteen vaikka Leahin kanssa, molemmat sellasia gängtyyppejä (;
jatkoa toivottavasti mahdollisimman pian.. ?
kiitoksia ♥

Jakepoo

  • Urpå
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Forksin kesä (K-13) 15. luku ilmestynyt 17.6!
« Vastaus #56 : 18.06.2010 17:20:36 »
Anteeksi, tänään en ehdi laittaa uutta lukua! :( Huomenna laitan sitten kaksi! Lupaan!
Where were you
When everything was falling apart?
All my days
Were spent by the telephone
That never rang
And all I needed was a call
It never came
To the corner of First and Amistad

Anaid

  • ***
  • Viestejä: 281
  • Jamie <3
Vs: Forksin kesä (K-13) 15. luku ilmestynyt 17.6!
« Vastaus #57 : 18.06.2010 21:16:39 »
Ihania lukuja on taas ollut!
Helvetin Leah ja Nahuel! Odotas... Leah ja Nahuel... Tuleeks niistä pari? Se olis aika siistii! No, kirjoittaja päättää.
Ihanaa, tuskin maltan odottaa huomista!
Anaid
Draco/Harry<br />Harry/Ginny<br />Lily/James

Sienis

  • queen of winterfell
  • ***
  • Viestejä: 469
  • ravenprinces
Vs: Forksin kesä (K-13) 15. luku ilmestynyt 17.6!
« Vastaus #58 : 19.06.2010 15:30:59 »
Lainaus
Anteeksi, tänään en ehdi laittaa uutta lukua!  Huomenna laitan sitten kaksi! Lupaan!
Parempi olis tai min tulen ja laitan ne luvut sun puolestas....  ;D
Jos jaksaa jatkaa omaa mitäänsanomattomuuttaan tarpeeksi kauan,
 saattaa saavuttaa kevytlegendan aseman.

ava (c) ingrid

Jakepoo

  • Urpå
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Forksin kesä (K-13) Luku 16.
« Vastaus #59 : 19.06.2010 17:03:38 »
Tässä 16.luku, olkaa hyvät!  ;D




16. Erilainen aamu

Jacob


  Heräsin helmenharmaaseen aamuun. Silmäni kohdistuivat uskomattomaan näkyyn.

  Nessie nukkui vieressäni vatsallaan, vienosti tuhisten. Kupariset kiharat olivat valuneet paljaalta selältä tyynylle, sotkeutuneet takkuiseksi vyyhdiksi. Hänen täyteläisillä huulillaan välkkyi hymy.

  Minä vain tuijotin häntä. En ollut koskaan nähnyt yhtä kaunista, yhtä täydellistä olentoa kuin hän.

  Pienen ikuisuuden jälkeen nousin huokaisten sängyltä ja raahustin alakertaan. Avasin jääkaapin oven ja keräsin ruoka-aineita pöydälle. Tein itselleni voileipiä ja istuuduin pyöreän pöydän ääreen syömään. Tunsin itseni äärettömän onnelliseksi.

  Yläkerrassa Nessien kännykkä alkoi tärisemään, kuulin hänen voihkaisevan hiljaa.

  “Hei äiti”, hän haukotteli.
  “Hei. Herätinkö sinut? Anteeksi.”
  “Ei se mitään, ihan hyvä vain. Mitä kuuluu?”
  “No on meillä ollut hauskaa, mutta entäs sinä sitten? Tiedätkö jo sinä siitä, krhmm…” Bella vaikeni epäröiden.
  “Tiedän, olen täällä nytkin. En olisi ikinä uskonut, että ostatte meille talon! Kiitos!”

  Bella oli hetken hiljaa. Sitten hän mutisi: “minä en kyllä tiennyt koko jutusta, Edward sen keksi. Ja minusta se on sinun talosi, ei…”

  Siihen mennessä olin jo kiivennyt takaisin yläkertaan. Ojensin käteni, ja Nessie laski kännykän kämmenelleni. Hän tuijotti paljasta ylävartaloani kiinteästi. Peiton hän oli käärinyt ympärilleen.

  “Terve Bells”, tervehdin oikein herttaisesti. “Koskas olette tulossa takaisin päin, vai oletteko liian kiinni toisissanne?”
  “Hauskaa, Jake. Ihan tiedoksesi, olemme tulossa tänään”, Bella tuhahti.
  “Mahtavaa. On ollut ikävä.”
  “Niin meilläkin teitä. Alice kertoi Nahuelinkin saapuneen Forksiin?”
  “Joo. Nessietä katsomaan”, murahdin. Nessie hymyili tietäväisenä.
  “Kuulin, että sinulla oli Leahin kanssa joitain hankaluuksia.”
  “Kuulet tosi jänniä juttuja.”
  “Älä viitsi! Tiedät, että minua kiinnostaa!”
  “Niin, tiedän. Se juttu on jo selvitetty”, vastasin. Olin kyllä edelleen järkyttynyt siitä suudelmasta. Niin kuin Nessiekin.
  “No hyvä. Entä…” Samassa luurin toiselta puolelta kuului Edwardin ääni.

  “Kulta, meidän täytyy lähteä nyt”, hän sanoi hiljaisella äänellään.
  “Ai, selvä”, Bella vastasi, ja puhui sitten minulle ja Nessielle - kyllähän hänkin kuuli - : “minun täytyy nyt lopettaa. Nähdään pian!”
  “Nähdään!” me vastasimme kuorossa.

  Istahdin sängylle Nessien viereen ja kiersin käteni hänen vyötäisilleen. Nessie nojautui minua vasten.

  “Oli aika hitonmoinen yö, vai mitä?” mumisin hänen hiuksiaan vasten. Tunsin hänen ihonsa lämpenevän.
  “Niin”, hän kuiskasi ujosti.
  “Jaa että ‘kiitos meidän talostamme?’”
  Hän punastui entisestään. “Se tuli ihan luonnostaan, en minä…”

  Hiljensin hänet painamalla sormeni hänen huulillensa.

  “Minusta se oli mahtava idea. Entä sinusta?” kysyin naureskellen.

  Nessie hymyili.
 
  “Minustakin se oli hyvä idea. Mutta eihän me voida täällä asua, Forksissa?” hän mongersi sormiani vasten.
  “Ostetaan oma talo, niin kuin Edwardilla ja Bellallakin. Ihan millaisen sinä vaan haluat”, lupasin silmät loistaen.

  Nessienkin suuret, suklaanruskeat silmät hohtivat ja läikehtivät aivan kuin äidillään ennen vanhaan. Samassa hänen silmiensä valo kuitenkin sammui.

  “Jos me edes elämme siihen asti”, hän henkäisi surullisesti.

  Rutistin hänet lujasti syliini.
 
  “Sinua ne kuvottavat loiset eivät saa, vaikka se olisi viimeinen tekoni”, murisin päättäväisesti. Nessie voihkaisi ja erkani minusta.
  “Sitä minä juuri pelkäänkin! Parempi olisi, että te muut lähtisitte pakoon ja minä jäisin tänne yksin. Ehkä he sitten jättäisivät teidät rauhaan”, hän kuiskasi kiivaasti.

  Minä tuijotin häntä äimistyneenä, sitten lähes tulkoon vihaisena.
  “Nessie, älä ikinä, ikinä sano noin! Lupaa minulle!” älähdin.

  Hän painoi kätensä poskelleni.
  Ehkä se on ainoa keino.

  “Ei se ole. Volturit haluavat Bellan, Alicen ja Edwardin myös”, muistutin. Nessie rypisti otsaansa tyytymättömänä.

  Jacob, älä. Minut Aro haluaa.

  “Sinua hän ei tule saamaan”, ärähdin hampaat irvessä. Käteni tärisivät.

  Nessie silitti poskeani.
  “Ei huolehdita siitä.”
  Pudistin päätäni. “Ei, nyt kuuntelet. Emme voi jättää muita pulaan, mutta… sinä voisit päästä karkuun. Sinua ei voida jäljittää!” tajusin innoissani.
  “Ei tule… kuuloonkaan!” Nessie kivahti silmät kipunoiden.

  Välillemme laskeutui hiljaisuus. Aloin kiskoa farkkuja jalkaani.

  Nessie hipaisi selkääni.

  “Anteeksi Jake. Tiedän, että tarkoitit vain hyvää”, hän mumisi.

  Käännähdin ja kohtasin hänen anteeksipyytävät, kauniit kasvonsa. Ilmeeni suli.

  “Totta kai saat anteeksi, minun vikanihan se oli”, myönsin hypätessäni takaisin hänen viereensä. Nessie kiersi kätensä tiukasti vyötäröni ympärille ja painoi huulensa vatsalleni.

  “Minä rakastan sinua”, hän hymisi.
  “Minäkin sinua, ihan älyttömästi”, vastasin.

  Hän alkoi suutelemaan rintakehääni, kaulaani, ja vaikka melkein tärisinkin onnesta, eräs ajatus kiusasi minua häiritsevästi.

  Nessie ei ollut luvannut pysyä Voltureista erossa.

Where were you
When everything was falling apart?
All my days
Were spent by the telephone
That never rang
And all I needed was a call
It never came
To the corner of First and Amistad