Nimi: Jumalallista traumahoitoa
Kirjoittajat: Sokerisiipi & Eririn
Fandom: Kreikan mytologia
Ikäraja: S
Tyylilaji: Huumori & draama
Juoni: Hermeksen ensimmäinen työpäivä Manalassa ei ole sujunut ongelmitta. Asiaan puuttuvat Artemis, Apollon ja Hestia ja seikkailu voi alkaa.
Oma(t) sana(t):Sokerisiipi: Tämä syntyi, kun kaksi inspiksenpuutoksesta kärsivää ihmistä löivät mielikuvitukselliset päänsä yhteen. Meillä ei ollut hajuakaan, mihin tämä johtaisi, mutta lopputulokseen ollaan tyytyväisiä.
Eririn: Tätä oli tosi hauska kirjoittaa ja se piristi mun muuten tylsää iltaa kovasti.
Eilen aloitettu, tänään päätetty, saanemme esitellä:
Jumalallista traumahoitoa
"IAAA!" kaikui kauhistunut parkaisu jumalten palatsin käytävällä.
"Mitä hittoa tuo melu on?" Zeus jylisi keskellä kokoussalia. Useat jumalat kohauttelivat olkapäitään, mutta hänen vaimonsa kohotteli paheksuvasti kulmiaan.
"Joku menköön katsomaan", taivaan kuningatar tokaisi. Zeus nyökkäsi ehdotukselle myöntävästi. Äkkiä kaikille tuli kiire katsella kaikkialle paitsi Zeukseen. Zeus mulkoili kaikkia, kunnes Artemis antoi periksi.
"Hyvä on, minä menen", metsästyksen jumalatar huokaisi. "Jäätte sitten tämän velkaa, onko selvä?"
Artemis osoitti sanansa erityisesti veljelleen Apollonille, joka katseli taivasta vihellellen viattomasti. Artemis pudisteli ärtyneenä päätään ja käveli ovesta ulos.
Hän ehti tuskin edes katsoa ympärilleen, kun joku kietoi kätensä hänen vyötärönsä ympäri ja nyyhkytti hänen vatsaansa vasten.
"Kaikki ne sieluparat siellä alhaalla!" noin 11-vuotias poika itki. "Älä pakota minua enää menemään sinne alas, ethän?"
Artemis seisoi tyrmistyneenä paikoillaan eikä oikein tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän ei ollut tottunut siihen, että pojat itkivät. Se tuntui jotenkin luonnottomalta. Tosin Hermes vaikutti aidosti järkyttyneeltä, eikä Artemis ihmetellyt hetkeäkään miksi. Manala oli kuulemma pelottava paikka. Hän ei voinut palata takaisin saliin. Ensinnäkin hän olisi nolannut pikkuveljensä totaalisesti ja tämä oli tarpeeksi järkyttynyt ilman tarpeetonta nöyryytystä. Sen sijaan hän raotti salin ovea niin, ettei kukaan nähnyt Hermestä ja etsi katseellaan jotakuta, joka voisi auttaa häntä. Zeus? Ei, hän ei ymmärtäisi. Hestia? Kyllä, hän voisi auttaa. Ja Apollonkin saisi raahata itsensä tänne. Veli voisi kerrankin tehdä jotain hyödyllistä.
"Hei, Apollon! Tule tänne!" Artemis huikkasi ovesta. "Hestia, jos mitenkään ehdit, sinuakin tarvittaisiin." Apollon tuijotti siskoaan hetken, kohautti sitten olkapäitään ja lähti tämän luokse Hestia perässään.
"No mikä nyt... oho", Apollonilta pääsi, kun hän näki Hermeksen itkuiset kasvot. "Ei tainnut olla mikään lomareissu."
Heti kun Hermes näki Apollonin, hän irrotti Artemiista otteensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
"Krhm. Kiusallista", Apollon mutisi kädet levällään eikä hänellä ollut hajuakaan mitä nyt pitäisi tehdä.
"Mikä nyt on hätänä?" Hestia kysyi lempeästi, mutta Apollonin tarvitsi vain kääntyä ja Hestia tajusi tilanteen heti.
"Tee jotain", Apollon aneli Hestialta. "Toogani kastuu."
Artemiin teki mieli lyödä veljeään, mutta päätti, ettei se ollut siinä tilanteessa olennaista. Olennaista oli se, että heidän oli saatava Hermes rauhoittumaan. Hestia kumartui Apollonin viereen ja kysyi Hermekseltä:
"Haluatko puhua siitä?"
Hermes katsoi häntä tuskaisesti, mutta lopulta nyökkäsi. Hestia pyyhki lempeästi kyyneleet veljenpoikansa kasvoilta ja ojensi kätensä, mutta Hermes pudisteli kiivaasti päätään. Hestia nyökkäsi ymmärtäväisesti.
"Pidä häntä kädestä", Hestia sanoi Apollonille.
"Mitäh?!" Apollon kauhistui. "Ettekö te naiset voisi hoitaa tätä?"
Hermeksen silmät täyttyivät kyyneleistä.
"Hyvä on, hyvä on!"
Apollon tarttui Hermestä kädestä. Hermes nielaisi muutaman kerran, mutta sai sanottua:
"S-siellä oli ihan p-pimeää. Ne sielut yrittivät päästä pois, mutta enhän minä voinut auttaa niitä vaikka halusin. Ei minusta ole tähän!"
"Mennään minun huoneeseeni. Siellä meitä ei häiritä", Hestia sanoi ja silmänräpäystä myöhemmin he istuivat sohvalla lämpimän takkatulen ääressä.
"Jättikö Haades sinut ihan yksin sinne?" Artemis kysyi tyrmistyneenä. Apollonkin näytti ensimmäistä kertaa vakavalta.
Hermes nyökkäsi.
"Jätti."
Artemis naksautti nyrkkejään.
"Senkin Haades", hän jupisi. "Ei sellaista saa tehdä ensikertalaiselle, saati sitten lapselle."
Apollon ei vaikuttanut yhtään siskoaan tyytyväisemmältä. Hän jupisi jotain sellaista, että seuraavan kerran kun Haades näyttäytyisi Olympoksella, hän muotoilisi setänsä kasvot uuteen uskoon. Hestia katsoi Apollonia tuimasti.
"Väkivalta ei ratkaise mitään, ettäs tiedät", hän tokaisi.
"Ehkä ei, mutta se voi auttaa", Apollon sanoi, mutta vaikeni, kun Hestian silmät loimusivat vaarallisesti.
"Siltikään, Haades ei toiminut oikein. Meidän pitää puhua hänelle", Hestia sanoi. Hermes havahtui.
"EI!" hän parkaisi kauhuissaan. "Minä en mene sinne enää! En mene!"
”Me tullaan mukaan", Artemis lupasi. "Ei huolta. Me vain mennään Manalaan, jututetaan Haadesta ja lähdetään. Ei sen pitäisi olla sen hankalampaa. Eihän?"
Hän vilkaisi Apollonia ja Hestiaa.
"No, Manalaan meno ja sieltä pois lähteminen eivät ole mitään läpihuutojuttuja", Apollon sanoi. "Hoidetaan homma. Ja jos ei jututus auta, saanko minä sitten vetää Haadesta turpiin?"
"Et!" Hestia sanoi tiukasti. "Siinä tapauksessa minä annan hänelle korvatilkan."
"Saadaanko me jäädä katsomaan?" Apollon innostui. Artemiskin näytti innostuneelta ja Hermeskin hymyili ensimmäistä kertaa.
"Lapset", Hestia tuhahti, mutta hellästi. "Toisaalta, se voisi tehdä Haadekselle hyvää..."
"Kannatetaan!" Apollon huusi.
Artemis naurahti.
"Voi että siitä tulisi loistava näky..."
Apollon löi nyrkkinsä ilmaan.
"Eiköhän panna menoksi. Hoidetaan tämä äkkiä alta pois, niin voidaan sen jälkeen keskittyä traumanhoitoon..."
Hermes oli samaa mieltä, joten nelikko tarttui toisiaan kädestä ja katosi kultaiseen valonvälähdykseen.
Manalaan meno ei kuitenkaan ollut aivan niin yksinkertaista. Muilla jumalilla ei ollut valta astua toisen jumalan valtakuntaan ilman tämän lupaa. Joten he jäivät porteille jumiin.
"Mitäs nyt tehdään?" Artemis kysyi. "Vain Hermes voi mennä sisään."
Hermes kalpeni, mutta Apollon, joka näytti vihdoin löytäneen sisäisen isoveljensä, taputti häntä olkapäälle.
"Älä huoli", hän sanoi lempeästi. "Me tullaan mukaan."
"Pikku kysymys vaan", Artemis sanoi. "Miten? En usko, että näihin sääntöihin on jäänyt porsaanreikiä, Haades on aivan liian tarkka."
Se olikin varsin hyvä kysymys. Haades ei varmasti päästäisi heitä sisään, vaikka he pyytäisivätkin. Jotain oli kuitenkin pakko keksiä, koska Hermes ei menisi Manalaan enää yksin.
"Lahjotaan se jotenkin. Kukaan ei voi vastustaa lahjontaa, jos me tarjoamme jotain houkuttelevaa", Apollon ehdotti. "Parempi se on kuin huijaaminen, josta seuraa taatusti jotain ikävää, jos jäämme kiinni."
"Muita ehdotuksia?" Artemis kysyi.
"Vedotaanko Persefoneen?" Hestia kysyi. "Hän on lempeä, ja luulen, että hän saattaisi ymmärtää, mistä on kyse."
"Voihan sitä kokeilla", Artemis sanoi hyväksyvästi. "Se olkoon suunnitelma A."
Persefone saapui, kun he kutsuivat häntä. Kevään jumalatar näytti varsin uteliaalta.
"Kolme suurempaa jumalaa täällä?" hän hämmästeli ja hymyili sitten tyytyväisesti. "Mieheni suosio on ilmeisesti kasvanut sitten viime näkemän?"
"No, ei aivan", Apollon köhäsi vaivaantuneena. "Me ollaan tultu puhumaan hänelle virallisesti, mutta tarvitsisimme luvan astua Manalaan."
"Mitä on tapahtunut?" Persefone kysyi.
"Arvoisa idioottimainen aviomiehesi jätti Hermeksen yksin keskelle Asfodeloksen kenttiä", Artemis töksäytti. "Vähemmästäkin jää traumoja."
Persefone vilkaisi Hermestä, joka kalpeni hiukan.
"Onko se totta?" kevään jumalatar kysyi. Hermes nyökkäsi varovaisesti.
"Se roisto!" Persefone puhahti niin tunteella, että nelikko hätkähti. "Voi sinua. Ei ihme, että pelästyit. Minäkin säikähdin niitä, kun näin ne ensi kertaa."
"Joten päästäänkö sisään?" Apollon tiedusteli.
"Totta kai", Persefone sanoi sydämellisesti ja avasi synkeän mustat portit. "Tervetuloa!"
"Kiitosta", Apollon vastasi ja hymyili Persefonelle flirttailevasti. Artemis päästi kärsimättömän puuskahduksen ja läimäytti veljeään takaraivoon.
"AU!" Apollon parahti. "Älä läiski!"
"Anteeksi, sinulla oli Manalan hyttynen niskassasi", Artemis vastasi ivallinen hymy kasvoillaan.
"Niin varmaan..." Apollon mutisi heidän kävellessään eteenpäin. "Miksi täällä on niin pimeää?"
"Niinpä. Ei kai pieni valaistus pahaa tekisi?" Artemis kysyi. Persefone ei vastannut.
"Hys. Hermostutatte heitä", Persefone sanoi hiljaa.
"Keitä?" Artemis ja Apollon kysyivät.
Persefone ei vastannut. Apollon ja Artemis vilkaisivat toisiaan huolestuneina samalla, kun Hestia tarttui Hermestä kädestä. Persefonen hiljaisuus ei vakuuttanut ketään heistä reissun turvallisuudesta, mutta vaihtoehtoakaan ei ollut. Riski oli otettava.
He kulkivat eteenpäin mustalla, rosoisella kalliolla. He eivät nähneet kunnolla eteensä, mutta Apollon ei uskaltanut sytyttää lamppua. Hän tunsi jonkun hipaisevan niskaansa.
"Älä viitsi, Artemis", hän puhahti.
"Mitä?" hänen siskonsa kysyi hämmästyneenä. "Minä en koskenutkaan sinuun."
"Kunpa et olisi sanonut tuota", Apollon sanoi.
"Minulla on huono olo tästä", Artemis mutisi. Tuskin hän oli sanonut sen, kun jokin säikäytti Apollonin niin pahasti, että tämä loikkasi siskonsa syliin.
"Hei, pelkuri! Älä tee noin!" Artemis tiuskaisi. "Tämä on tarpeeksi pelottavaa muutenkin."
"Sori", Apollon pahoitteli.
Pian Artemis kuitenkin olisi melkein toivonut, että Apollon olisi hänen sylissään, sillä hän oli aivan yksin pimeässä.
"Hei!" hän huikkasi varovasti. "Minne te oikein menitte? Persefone? Apollon? Hestia?"
Kukaan ei vastannut hänelle. Hän veti esiin jousensa, mutta seisahtui kauhistuneena, sillä mitä apua aseista oli kuolleita vastaan?
"Ne on vain kuolleita. Ne eivät voi tehdä minulle mitään. Eihän?”
Artemiilla ei ollut aavistustakaan.
Apollon vilkuili ympärilleen. Minne ihmeeseen Artemis oli yhtäkkiä kadonnut. Juurihan sisko oli ollut siinä häntä sättimässä.
"Öö... Persefone?" Apollonilta pääsi. "Artemis katosi ja... Persefone?"
Kevään jumalatarta, Hestiaa ja Hermestä ei näkynyt missään.
"Voi paska. Voi paska", Apollon mutisi ja mietti sytyttäisikö valon vai ei. "Haluanko minä nähdä tuonne pimeään?"
Silti. Hänen siskonsa oli tuolla jossain. Hän ei voinut jättää Artemista yksin sinne, niin ärsyttävä kuin tämä joskus olikin.
"Artemis?" hän huhuili varovasti. "Ja hitot. Minä sytytän valot!"
"Älä!" sanoi joku. Apollon hyppäsi ilmaan, mutta koska ketään ei ollut paikalla ottamassa kiinni, hän putosi päistikkaa lähellä olleeseen piikkipuskaan.
"Ei saamari", auringonjumala kirosi. "Miksi Persefone edes haluaa tällaisen tänne?"
"Tämä on naurettavaa", Apollon mutisi, mutta ei erityisen hilpeästi. "Manala on syvältä."
"Tosi on", hänen siskonsa sanoi värisevällä äänellä.
"Artemis!" Apollon huudahti. "Mistä sinä ilmestyit? Mitä tapahtui?"
"Eipä paljon mitään. Minä vain vihaan tätä paikkaa", Artemis mumisi.
"No sitten meitä on kaksi", Apollon sanoi. "Hei, auttaisitko minut ylös tästä puskasta? Piikit sattuvat aika pahasti."
Artemis tarttui veljensä käteen ja kiskoi kaikin voimin, kunnes piikkipensaan oksat antoivat periksi.
"Tule, etsitään toiset", Artemis sanoi. Hän ei päästänyt veljensä kädestä irti eikä Apollon sanonut mitään, sillä hänkään ei pahemmin enää halunnut hortoilla itsekseen.
"Minä murskaan Haadeksen", Artemis ärisi heidän kävellessään eteenpäin. "Tämä on meillekin kova paikka. Mieti Hermestä täällä pimeässä. Yksin."
Apollon tunsi vihan leimahtavan sisimmässään.
"Se on mennyttä."
"Minun puolestani saisit kyllä muotoilla Haadeksen naaman uuteen uskoon, sanoi Hestia mitä hyvänsä", Artemis jupisi. Apollon irrotti piikin käsivarrestaan varovaisesti.
"Toivottavasti Hermes on kunnossa", hän sanoi siskolleen. "Jos jotain on tapahtunut, tapetaan Haades yhdessä."
"Tehdään niin."
"Hei. Näenkö väärin vai häämöttääkö palatsi tuolla?" Apollon kysyi. Artemis siristeli silmiään eteenpäin ja näki tosiaan heikossa valossa palatsin synkeät ääriviivat.
"Melkein perillä. Näetkö muita?" Artemis kysyi.
"He ovat porteilla. Mennään!" Apollon sanoi ja he juoksivat toisten luo, jotka eivät kuitenkaan moittineet heitä. Persefone oli ainoa, joka näytti tyyneltä, mutta Hestia tärisi. Hermes piti yhä Hestian kädestä kiinni ja oli kalpea kuin lakana, mutta näytti muuten voivan hyvin.
"Onko teillä kaikki hyvin?" Persefone kysyi Apollonilta ja Artemiilta.
"No, niin hyvin kuin tässä loukossa voi olla", Artemis vastasi ja kiskaisi taas yhden piikin irti Apollonin reidestä. "Voit olla varma, ettemme ole erityisen ihastuneita Haadekseen juuri nyt."
"Ymmärrän", Persefone sanoi yrittämättä edes puolustella miestään. "En voinut opastaa teitä tänne palatsille, ymmärrätte kai."
He nyökkäsivät.
"Löydätte saliin, kun menette sisään, käännytte oikealle ja kuljette niin pitkälle kunnes tulette isoille, kullatuille parioville."
"Etkö sinä tule?" Hestia kysyi.
"Minun pitää mennä lepyttelemään häntä. Hän ei ole mielissään siitä, että näin paljon vieraita jumalia on hänen valtakunnassaan", Persefone sanoi.
"Ai että HÄN ei ole mielissään", Apollon jupisi. "Ja paskat."
Artemis vaimensi veljensä jupinat kiskaisemalla jälleen yhden piikin irti, tällä kertaa Apollonin takapuolesta.
"Olkaas nyt", Hestia sihahti. "Mennään."
Nelikko käveli yksin, kun Persefone oli mennyt edeltä. Hermes näytti voivan paremmin ja kulki melkein etunenässä osoittaen tietä. Apollon tutkaili kuolemaa esittäviä tauluja kiinnostuneena, sillä olivathan ne taidetta, vaikkakin järkyttävää sellaista.
"Älä katso niitä", Hermes sanoi hänelle. "Muuten et voi katsoa enää muualle."
"Ai, jaha", Apollon sanoi ja käänsi katseensa kiireesti syrjään.
Hermes vilkaisi Apollonia, jolla oli yhä piikkejä siellä täällä ihossaan.
"Tuota... Mitä sinulle tapahtui?" hän kysyi varovasti.
"Menin ja lensin päistikkaa piikkipuskaan", Apollon vastasi ykskantaan. "En suosittele kokeilemaan. Se sattuu aika paljon."
"Hei, höpinät sikseen", Artemis töksäytti. "Perillä ollaan."
Ja tosiaan. He seisoivat kultaisten ovien edessä, jossa oli hirviöiden ja kirkuvien kuolevaisten kuvia.
"Iloinen meininki täällä päin", Apollon mutisi.
"Vaiti", Hestia suhisi. "Jos suututamme Haadeksen, ei Persefonekaan voi meitä auttaa."
"Olkaa kilttejä", Hermes aneli. Apollon heltyi pikkuveljensä edessä ja piti suunsa tukossa, kun he marssivat sisään.
Apollonin ensimmäinen ajatus oli, että Haades ei todellakaan ollut mikään herra päivänpaiste sillä hetkellä. Manalan valtias vaikutti pahantuulisemmalta kuin koskaan ennen, mikä ei ollut erityisen hyvä merkki. Persefone istui puolisonsa vieressä hymyillen anteeksipyytävästi, kuin yrittäisi sanoa:
"
Minä yritin kyllä, mutta..."
Hestia näytti ymmärtäväiseltä, mutta hänen katseensa koveni heti, kun hän katsoi Haadesta.
"Veli. Meillä on sinulle asiaa", Hestia sanoi tiukalla äänensävyllä. Haades ei hätkähtänyt.
"No niin minä vähän arvelinkin. Mitä haluatte?" Haades tiukkasi.
"Selitystä siihen, miksi Hermes joutui olemaan yksin sielujen kanssa", Artemis töksäytti.
"Ja on muuten paras olla aivan helvetin hyvä selitys", Apollon lisäsi käsi Hermeksen olalla. Haades päästi pienen tuhahduksen ja sanoi:
"Minä satun uskomaan karaistukseen. Jos jokaista jumalaa opastaa kädestä pitäen, eihän siitä mitään tule. Minä jouduin oppimaan Manalan hallitsijan työn aivan yksin."
"Sinä olit aikuinen!" Artemis huusi. "Hermes on vasta lapsi!"
"Näin on. Toimit vastuuttomasti", Hestia sanoi ankarasti. Haades ei näyttänyt häpeilevältä, ei hiukkaakaan.
"Hänessä ei sitten taida olla paljon potentiaalia", Haades sanoi välinpitämättömästi. Apollon sai sillä minuutille tarpeekseen ja hän loikkasi salamana Haadeksen kimppuun ja puristi tätä kurkusta.
"Ota sanasi takaisin!" hän ärisi.
"Apollon!" Hestia huudahti. "Päästä irti! Tuo ei auta yhtään!"
Artemis ja Hermes riensivät kiskomaan veljeään irti Haadeksen kurkusta, vaikka Artemis salaa miettikin, että oli ollut vähällä tehdä samoin. Pientä kuritusta Haades kyllä ansaitsisi. Kohta Hestiakin tuli apuun, kun Apollon ei tahtonut millään päästää irti. Viimein he saivat kammettua hänen kätensä irti Haadeksen kurkusta. Apollon puuskutti ja ärisi, mutta he eivät päästäneet häntä irti.
"Mikä teitä Zeuksen kakaroita vaivaa?" Haades ärisi hieroessaan kaulaansa. Artemis näytti siltä kuin voisi iskeä setänsä pään seinään. Persefonenkin kasvoilla näkyi suuttumus, sillä olihan hänkin Zeuksen tytär.
"Loukkaukset ja väkivalta sikseen", Hestia sanoi ankarasti.
"Homman nimi on se, että et olisi saanut jättää Hermestä yksin keskelle Manalaa. Tiedän kyllä, että sinun oli opeteltava velvollisuutesi yksin, mutta kai sinä tiedät, miten kaikki jumalat on velvoitettu auttamaan uusia jumalia?"
Haades päästi jälleen pienen tuhahduksen.
"Mitä ihmettä se minua liikuttaa? Joo, Zeus varmaan aikoo karkottaa minut. Olisipa hauska nähdä hänen yrittävän."
"Ei sitä ikinä tiedä, mutta me emme ole vetämässä Zeusta tähän mukaan. Emme kaipaa maailmanlaajuista sotaa tästä asiasta. Olisi aivan oman etusi mukaista, jos hoidat velvollisuutesi paremmin jatkossa ja perehdytät Hermeksen paremmin Manalan asioihin etkä tuuppaa häntä kylmiltään töihin", Hestia sanoi. "Oletko samaa mieltä?"
"Tai sitten minä voin antaa Hermekselle potkut", Haades sanoi yksinkertaisesti.
Hermes kalpeni.
"Vedänkö turpaan?" Apollon kysyi hiljaa Artemikselta.
"Tekisi mieli sanoa, että siitä vain, mutta minusta tuntuu, että se ei nyt auta", Artemis vastasi. Sitten Hermes avasi suunsa ja sanoi hiukan pelokkaasti:
"Et sinä voi."
Kaikki katsoivat Hermestä. Haades mulkoili häntä, mutta Hermes ei antanut periksi.
"Sinä yksin et päätä tästä. Zeus nimitti minut tähän työhön etkä voi erottaa minua ilman hänen suostumustaan. Sen lisäksi sinulla ei ole perusteita. En minä tehnyt työtäni huonosti. On sinun vikasi, kun et kertonut minulle, että Rangaistuksen kentillä ne - ne", Hermeksen ääni vavahti ja Haades näytti ensimmäistä kertaa hieman häpeilevältä.
"Ai niin, ne", hän mutisi. "Olkoon. Ensi kerralla en jätä sinua yksin minnekään. Kelpaako?"
"Auttaisi jos vannoisit Styksin nimeen", Artemis livautti nopeasti. Haades vilkaisi veljentytärtään ärsyyntyneenä, mutta tuli pian siihen tulokseen, että oli paras vannoa Styksin nimeen, koska "rasittavat kaksoset", kuten hän nimitti Apollonia ja Artemista, eivät pahemmin riemastuisi, jos hän jättäisi sen sikseen.
"Minä vannon Styksin nimeen, että aion perehdyttää Hermeksen Manalan tavoille ja opastaa häntä tehtävässään enkä jätä häntä yksin ennen kuin hän on valmis. Kelpaako?" Haades kysyi ärtyneesti.
Apollon nyökkäsi jähmeästi.
"Nippa nappa", hän sanoi. Hermes sen sijaan näytti helpottuneelta.
"Viisas päätös, veli", Hestia sanoi arvostavasti.
"Ja nyt ulos valtakunnastani!" Haades ärjäisi.
Nelikkoa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heti päästyään Manalan porteille he lähtivät takaisin Olympokselle.
***
Hermes ei melkein voinut uskoa, että he olivat selvinneet reissusta ehjin nahoin, ellei hän olisi ollut paikalla. Apollon pörrötti hänen hiuksiaan ja sanoi:
"Hienosti meni, kuule. Minulla olisi vastaavassa tilanteessa sinun ikäisenäsi ollut oksennus tulossa."
"Apollon, oliko ihan pakko?" Artemis tivasi. "Nyt minua alkoi yrjöttää."
"Painu muualle, jos et kestä kuunnella", Apollon ärähti. "Ainakin minä olen rehellinen veljelleni."
"Ja minäkö en sitten ole?" Artemis kiivastui.
"Älkää nyt taas tapelko. Hermes ei kaipaa kaiken tämän jälkeen vielä teitä nahistelemassa pikku asioista", Hestia sanoi ja sipaisi Hermeksen poskea. "Olit todella rohkea tänään. Olen ylpeä sinusta."
"Minäkin olen", Artemis sanoi ja hymyili.
"Ja minä", Apollon lisäsi ja iski silmää pikkuveljelleen. Hermes hymyili ujosti ja kysyi:
"Ette kai kerro kenellekään?"
"Jos et halua, niin emme", Hestia vastasi. "Minusta sinun nimittäin pitäisi kertoa tästä itse. Zeus kuulee varmasti mielellään, miten sinä pidit puolesi Haadesta vastaan."
Hermes nyökkäsi.
"Minun pitää palata takaisin kokoussaliin. Täytyy pitää sopu muun perheen yllä", Hestia sanoi.
"Te kaksi", hän jatkoi Apollonille ja Artemiille. "Pitäkää Hermekselle seuraa. Jokin huoleton tekeminen tekisi hyvää teille kaikille."
"Hoituu!" Apollon sanoi ja Hestia hymyili lämpimästi ennen kuin katosi.
"No, mitäs keksittäisiin?" Apollon kysyi Hestian lähdettyä.
"Minä sanon sotaleikeille ei heti kättelyssä", Artemis ilmoitti. "Joku toinen päivä ehkä, mutta ei tänään. Minä en jaksa."
"Eikä kepposia", Artemis lisäsi, kun Hermeksen kasvoille ilmestyi kujeileva virne. "Yksi vihainen jumala riittää päivässä."
"Samaa mieltä", Apollon myönsi ja Hermes näytti suorastaan järkyttyneeltä heidän yksimielisyydestään.
"Te ette ikinä ole samaa mieltä!" heidän veljensä hämmästeli. "Oletteko ihan kunnossa?"
"Haha, tosi hauskaa", Artemis tuhahti.
"Kyllä me nyt välillä ollaan samaa mieltä asioista", Apollon säesti. "Tuollakin äsken Artemis oli samaa mieltä kanssani siitä, että minun olisi pitänyt vetää Haadesta turpaan."
"Ja ihan hyvä kuitenkin, ettet niin tehnyt", Artemis totesi. "Okei, sitä huoletonta tekemistä... Miten olisi rentoutumista rannalla?"
"Joo!" Hermes huudahti. "Minne mennään? Kreikassa on paljon rantoja!"
"Minä tiedän hyvän paikan", Apollon sanoi ja kolmikko katosi.
***
He olivat tulleet valkealle hiekkarannalle, joka näytti täysin koskemattomalta eikä ihme, sillä olihan se suojaisessa kalliopoukamassa. Meri kimalteli turkoosinsinisenä heidän edessään ja suolainen meren tuoksu tuntui rauhoittavalta.
"Poseidon on tänään hyvällä tuulella", Apollon sanoi.
"Se on hyvä merkki", Artemis totesi. "Saadaan luultavasti olla ihan rauhassa."
Sitten hän veti ilmasta suuren pellavapyyhkeen, asetti sen hiekalle ja lisäsi:
"Keksikääpä te pojat jotain hauskaa keskenänne, minä tarvitsen tauon. En tiedä mitä tapahtui, mutta hartiaa jomottaa."
"Sielut voivat innostua toisinaan vähän liikaa", Hermes sanoi iloisesti ja heitti sitten haastavan katseen Apolloniin, joka vastasi katseeseen innokkaasti.
"Pois tieltä. Peitätte kauniin maiseman", Artemis komensi ja pojat siirtyivät kauemmas.
"Mennäänkö uimaan?" Apollon ehdotti. Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun Hermes jo viiletti kohti merta huutaen:
"Viimeinen vedessä on mätämuna!"
Apollon virnisti.
"Vai mätämuna. Kuulepas, et kai aio mennä vaatteet päällä uimaan?"
"Miksen?" Hermes ihmetteli.
"Harhautus!" Apollon huusi ja viiletti Hermeksen ohi.
"Hei!" hänen veljensä huusi ja pinkaisi perään ja kamppasi Apollonin, joka tarttui Hermestä jalasta, mikä johti siihen, että he romahtivat yhdessä veteen niin että loiskahti.
"Haha!" Hermes nauroi, mutta hänen hymynsä hyytyi kun Apollon roiskautti hänen naamalleen vettä.
"Siitäs sait, ipana", Apollon virnisti itsetyytyväisenä. "Minuahan ei niin helposti päihitetäääääääh!"
Hermes oli vetänyt ilmasta ämpärin, täyttänyt sen nopeasti ja kumonnut sen Apollonin päähän. Artemis nauroi niin että melkein halkesi.
"Näytä sille, Hermes!"
"Puolueellinen!" Apollon karjaisi Artemiille syyttävästi, mutta Artemis näytti hänelle kieltä. "Ja tuo kutsuu itseään aikuiseksi..."
"Minä kuulin!" Artemis huusi ja heitti Apollonin päähän oikean mutapaakun. Hermes nauroi niin, että oli upota. Apollon ravisteli päätään ja kahmaisi pohjasta reilun paakun ja viskaisi sen Artemiihin päin, joka kiljaisi inhosta, kun mutapaakku osui häntä kaulaan ja valui tunikan sisään.
"Nyt tuli kyllä NIIN lättyyn, senkin..." Artemis unohti jomottavan hartiansa, juoksi veteen ja kaiveli pohjasta sellaisen läjän mutaa, että Apollon kalpeni niin, ettei hänen rusketuksestaan ollut paljon mitään jäljellä.
"Et uskaltaisi..."
"Voi kyllä minä uskallan", Artemis vastasi. "Hermes, otapa tästä hiukan, niin näytetään Apollonille taivaan merkit!"
Hermes otti käsien täydeltä mutaa ja yhdessä he tulittivat Apollonia niin, että hän aneli armoa.
"Hermes, senkin petturi!" Apollon valitti ruskeana mudasta. "Minä luulin, että sinä olisit minun puolellani."
"Mitä vielä. Minä olen voittajan puolella", Hermes virnisteli.
"Haha! Siinäs kuulit!" Artemis nauroi. Apollon pyöräytti silmiään ja napsautti sormiaan ja muta katosi kaikkien päältä.
"Uidaan!"
"Luovutitpa helposti", Artemis virnisti, mutta tiputti loput mudat kädestään. "Minä menen takaisin tauolleni. Yrittäkää te sillä välin käyttäytyä edes jollain lailla, jooko?"
"Riippuu siitä mitä käyttäytymisellä tarkoitetaan", Apollon kuiskasi Hermekselle. Hermes virnisti.
"Minulla on pari temppua, mikä ei täytä niitä kriteerejä", hän vihjaisi. Apollon virnisti.
"Olet lempiveljeni juuri tuon takia!" Apollon sanoi ja Hermes näytti olevan mielissään.
"Sukelletaan!" nuorempi jumala sanoi ja sukelsi. Apollon seurasi perässä.
Oli uskomatonta, että niinkin matalalla oli niin paljon elämää. Pohjassa oli paljon simpukoita, erilaisia merilevälajeja ja kaloja vaikka millä mitalla. Useimmat välkehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä, kun aurinko osui niihin. Hermes ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista. He uivat vaivattomasti ja pystyivät hengittämään pinnan alla. He härnäsivät toisiaan nipistelemällä ja tuuppimalla, mutta uivat myös kilpaa, tekivät kuperkeikkoja uiden sulavasti ja katselivat pintaa yläpuolellaan.
"Mitäs sinulla on mielessä?" Apollon kysyi telepaattisesti. Hermes hymyili eikä vastannut, kunnes Apollon kutitti häntä kyljistä, jolloin hän nauroi kuplat suustaan pursuten.
"Antaa kuulua", Apollon nauroi, muttei päästänyt irti Hermeksestä.
"Tuolla on pari delfiiniä, jos ymmärrät mitä tarkoitan", Hermes vastasi merkitsevästi. Apollon nyökkäsi, päästi irti veljestään ja väsäsi nopeasti lasson pitkistä merilevistä.
"Delfiinejä mä metsästän, delfiinejä mä metsän. Tahdon saada suuren, tahdon saada suuren. Enkä pelkää ollenkaan", Apollon hyräili itsekseen, mutta koska heillä oli edelleen telepaattinen yhteys päällä, Hermes kuuli hänet.
"Mikä tuo laulu on?" hän ihmetteli.
"Joku hitti tulevaisuudesta veikkaan", Apollon vastasi.
"Otetaan ne nyt vaan kiinni", Hermes sanoi.
Apollon antoi toisen lassoista Hermekselle.
"Tämä on vedessä ehkä hiukan vaikeaa, mutta aina voi kokeilla."
"Mitä vaan kunhan et enää laula", Hermes jupisi. Apollon vilkaisi häntä pahastuneena, mutta päätti antaa asian olla. Delfiinit olivat varsin arkoja, eikä heillä oikein ollut varaa päästää niitä karkuun, jos he mielivät vedenalaista surffausta kokeilla.
"Vesi on harjoitusta varten", Hermes sanoi ja vinkkasi Apollonille silmää. "Että tiedetään, miten ne suhtautuu meihin. Sitten, jos kaikki menee hyvin, me voidaan mennä pinnalle."
"Aaaivan", Apollon oivalsi. "No, ei huolta. Delfiini on pyhitetty minulle. Ne kyllä tottelevat minua ja sinuakin, kun sanon sinun olevan ystäväni."
"Kadehdittavat suhteet sinulla", Hermes naureskeli.
"Nimenomaan!" Apollon virnisti. Hermes pukkasi Apollonia kylkeen ja heilautti lassoaan. Se osui maaliin, mutta delfiini säikähti siitä niin pahasti, että lähti uimaan pakoon, eikä Hermeksellä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin yrittää pitää kiinni lassosta.
"Apollon!" hän huusi. "Auta!"
"Pidä vaan kiinni!" Apollon huusi ja muuttui itsekin delfiiniksi, jolloin hän ui Hermeksen ja häntä vetävän delfiinin perään. Hän päästi rauhoittavan äännähdyksen ja delfiini pysähtyi ja Hermes kieppui pää pyörällä. Apollon muuttui ihmisen hahmoon ja irrotti Hermeksen lassosta, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen.
"Kaikki hyvin?" Apollon kysyi. Hermestä huimasi, mutta Apollon sipaisi hänen otsaansa ja hän oli taas kunnossa.
"Joo, kyllä tämä tästä", Hermes vastasi. "Ainakin kutsuisin tuota kunnon kyydiksi."
Apollon virnisti. Delfiinit olivat rauhoittuneet sen verran, että niillä saattoi surffata veden alla. Apollon ojensi Hermekselle lasson ja tarttui omaansa muuttaen köynnöstä siten, että se oli kuin valjaat delfiinin ympärillä.
"Rauhallisesti vain", Apollon neuvoi. "Ne voi innostua aika herkästi."
"Sittenhän minulla on jotain yhteistä niiden kanssa", Hermes hymähti, mutta piti ohjaksia kuitenkin rauhallisesti. Apollon ohjasi oman delfiininsä Hermeksen viereen.
"Valmiina?" hän iski silmää. Hermes hymähti ja vastasi:
"No siitä voit olla varma."
"Ja ei kun menoksi!"
Jumalat syöksyivät matkaan ja delfiinit uivat yllättäen kepeästi ja sulavasti, vaikka heillä oli jumalat taakkoinaan tai ehkäpä juuri siksi. Pojat nauttivat täysin siemauksin vedenalaisesta surffauksesta ja usuttivat delfiinejään kilpailemaan toisiaan vastaan. Tilanne kääntyi yllättäen Hermeksen eduksi, kun nuorempi delfiini kiisi vanhemman edelle.
"Jess!" Hermes riemuitsi.
"Odotahan vain!"
Apollon kannusti delfiiniään uimaan nopeammin, ja ilmeisesti delfiini itsekin halusi näyttää nuoremmalle, että pitkää kokemusta ei pitänyt väheksyä. Hermeksellä oli jonkin verran etumatkaa, mutta pian Apollon alkoi kiriä sitä umpeen. Auringonjumala kyyristyi, jotta delfiinillä ei olisi niin paljon vastusta ja sujahti Hermeksen ohi.
"Hei!" Hermes huusi ja Apollon nauroi niin, että kadotti hetkeksi näkyvyyden, kun kuplat pursuivat hänen suustaan. Delfiini syöksähti pintaa kohti ja Apollon huiskautti kutsuvasti kättään Hermekselle.
"Pinnalle!"
"Artemis niin saa slaagin!"
Hermes nauroi ja kohta molemmat lensivät pintaan niin että vettä roiskui ympäriinsä pienen tsunamin malliin. Artemis kiljaisi, kun yhtäkkiä hänen päällensä satoi. Hän vilkuili ympärilleen hurjana ja hoksasi pian veljiensä nauramassa vähän kauempana.
"Mokomat", Artemis jupisi itsekseen. Pojat hekottivat, mutta Apollon sai pian uuden idean, miten he voisivat pitää vielä enemmän hauskaa. Hän muutti itsensä kevyemmäksi ja delfiini kulki nopeammin eikä ärtynyt, vaikka hän kipusi sen selkään. Hän oli niin kevyt, että olisi ollut sama, jos delfiinillä ei olisi ollut taakkaa ollenkaan. Hän ja delfiini sukelsivat yhdessä pinnan alle, kiihdyttivät vahtia ja syöksyivät pinnalle hypäten korkealle. Apollon huusi riemusta ja Hermes toljotti suu auki veljensä menoa.
"Miten sinä tuon teet?" Hermes huusi.
"Se on näitä jumalten erikoisominaisuuksia!" Apollon vastasi. "Kokeile! Kuvittele, että olisit tosi kevyt ja kapua sitten delfiinin selkään!"
Hermes kohautti olkapäitään ja kokeili. Olo tuntui mahtavalta ja delfiinin selässä kiitäminen oli aivan upeaa.
He huvittelivat rannalla koko päivän väsymättä. Mutta kun alkoi tulla pimeää, Artemis viimein huusi heille:
"Lopettakaa jo! Olette rääkänneet niitä eläimiä ihan tarpeeksi! Poseidon tekee teistä muhennosta."
"Mitä vielä! Etkö näe miten ne nauttivat?" Apollon nauroi, mutta hiljensi kuitenkin vauhtia. Hermes ei olisi millään halunnut lopettaa, mutta Apollon kaappasi hänet olkapäälleen ja kahlasi takaisin rantaan Hermes huutaen ja nauraen hänen selkäänsä vasten.
”No, sinulla on vissiin jo parempi olo", Apollon sanoi rannassa laskiessaan Hermeksen maahan.
"Joo, niin on", Hermes vastasi naama leveässä hymyssä. "Kiitos tosi paljon."
"Hei, Artemis, kuinkas se hartia?" Apollon kysyi siskoltaan pikaisesti. Artemis vastasi, että paranemaan päin. Ainakaan sitä ei enää jomottanut niin pahasti.
"Sano jos se kiusaa, niin minä annan sinulle parasta parantavaa hoitoa, mitä tästä maailmankolkasta löytyy!" Apollon sanoi iloisesti, mutta Artemis pudisteli päätään. Hermes napsautti sormiaan ja hänen toogansa kuivui hetkessä.
"Minun on parasta mennä nyt kertomaan isälle, mitä Haadeksen luon tapahtui", Hermes sanoi.
"Teepä se. Olen varma, että isä ilahtuu", Artemis sanoi. Hermes hymyili ja halasi pikaisesti kaksosia ennen kuin häipyi tiehensä.
Apollon katsoi veljensä perään silmissään hellä katse, joka välittyi Artemiin silmistä yhtä lailla.
"Hän on loppujen lopuksi aika suloinen vesseli, eikö?" Apollon hymähti.
"On, ja hänessä on paljon vähemmän kestämistä kuin sinussa samanikäisenä", Artemis piikitteli. "Mutta joo, minulla on sellainen olo, että jos hän on jo näin nuorena noin reipas, niin aikuisena hän on aivan uskomaton."
"Varmasti", Apollon myönteli. "Mutta eipä ainakaan tule olemaan tylsää, kun Hermes on paikalla."
"Siinä sinä olet täysin oikeassa."
