Nimi: Ikävästä ja tyhjästä kodista
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: kaipuudraama
Paritus: Heikki/Kalevi
Haasteet: Spurttiraapale V ja Finikesä: Kesäbingo (teksti joka on osa suurempaa kokonaisuutta)
A/N: Halusin kirjoittaa ikävästä, etäisyyksistä ja rakkaudesta, vaikka enhän minä toki tarvitse sen erikoisempia syitä kirjoittaakseni Heileviä :'D Spurttisana: seksihelle.
Ikävästä ja tyhjästä kodista
Nousin vastahakoisesti järvivedestä. Olisin halunnut jäädä loppuillaksi uimaan, mutta mulle alkoi tulla kylmä, ja huomenna pitäisi herätä aikaisin töihin. Vitun työt. Mulla olisi lomaa vasta elokuussa. No, ainakin työpaikalla oli kunnon ilmastointi, ja ei siinä, kyllä mä mun duunista muutenkin tykkäsin. Ainoa paha tässä oli se, että Heikki oli matkoilla, oli ollut jo yli viikon, ja musta oli ankeaa työpäivän jälkeen tulla tyhjään kotiin, jossa ei ollut Heikkiä, jolle kertoa, millainen päivä mulla oli ollut. Ikävä repi vatsaan satoja reikiä. Kuivasin itseni ja pukeuduin. Pyöräilin verkkaan, jotta en olisi kotiin päästessä taas ihan hikinen.
Nyt oli pahimmat seksihelteet, ja ekoina iltoina mä olinkin nauttinut siitä, ettei vieressä maannut toista paahtavaa kehoa viemässä loppujakin yöunia. Ikävä oli iskenyt aivan yhtäkkiä, ja nyt se oli mun riesana joka hetki. Olisin lämpöhalvauksen uhallakin tahtonut Heikin kotiin. Ihan rinnasta raastoi, kun mietin, että se matkailisi vielä kaksi viikkoa. Heikki oli nyt Kuala Lumpurissa, ja sieltä se jatkaisi Hồ Chí Minhin kaupunkiin. Mies oli aivan fiiliksissä Kaakkois-Aasian reissustaan. Olinhan mä iloinen Heikin puolesta, kun se vihdoin oli kauan unelmoimallaan matkallaan, mutta vähän mua kaihersi, ettei se tuntunut ikävöivän mua yhtään. No, olihan Heikillä uusi maanosa koluttavana ja ymmärrettävästi päähän ei mahtunut mitään muuta kuin kauniit maisemat ja nähtävyydet, rikas ruokakulttuuri ja paikalliset ihmiset hurmaavine tapoineen. Poikaystävä kyllä odottaisi kiltisti Suomessa, mitä sille nyt turhaan ajatuksia uhraamaan?
Tulin kotiin, vaikka ei se edes tuntunut kodilta ilman Heikkiä. Oli tosi siistiä, mikä kieli Heikin poissaolosta paremmin kuin mikään muu. Mulla meni aina hermo, kun se jätti kaappien ovet auki ja astioita sinne tänne, mutta nyt mä oikeastaan kaipasin Heikin pikkuvikoja. Olin niin tottunut mieheen ja sen läsnäoloon, että oli hankala olla yksin. Tätä tunnetta ei voinut täyttää edes kavereilla. Halusin vain Heikin, mutta Heikki oli tuhansien kilometrien päässä. Mun rintakehä oli täynnä kiviä. Olo oli ihan hirveä.
”Miksi mun pitää rakastaa sitä paskaa näin paljon?” tuhahdin pahantuulisesti itsekseni. Vimmoissani tekstasin Heikille:
katokin että hankit kaikki sata elämänkokemusta tolla reissulla, koska mä en aio päästää sua yksin tommoselle matkalle enää koskaan.Kahden tunnin päästä Heikki soitti, ja ensimmäinen asia, mitä se sanoi, oli:
”Mullakin on ikävä sua, rakas.”
