Tarinan nimi: Narskujen karkotin
Kirjoittaja: Sueño
Beta: Ei ole, mutta vapaaehtoiset ilmoittautukoon
Ikäraja: S
Paritus: Theodore Nott/Luna Lovekiva
Genre: Romance, fluff
Huom: En omista hahmoja, koska jos omistaisin kirjojen paritukset olisivat aikalailla erilaiset.
A/N: Luna on vain niin söpö jonkun luihuisen kanssa. Ensimmäinen vastaus haasteeseen FF10, sanaan numero 10. Heijastus
Narskujen karkotin
Luna oli hämillään. Hän tunsi suurta kummastusta omiin tuntemuksiinsa. Hän pohti päivät pitkät omia sisäisiä ajatuksia ja yritti miettiä syyllistä. Epäilykset kyllä osoittivat vahvasti narskujen suuntaan, olihan hän vähän aika sitten hävittänyt kermakaljapullojen korkeista tehdyn kaulakorunsa. Narskut olivat sitten ovelia otuksia. Kähvelsivät ainoan asian joka jotenkin suojasi niiden vaikutuksilta.
Heti kun hän oli hetkenkin suojaton, ne kävivät hyökkäykseen.
Pistivät perhosia lentelemään Lunan vatsaan hänen kävellessään erään tummatukkaisen pojan ohitse. Alkoivat punastuttaa Lunan kalpeita poskia punaisiksi omenoiksi, kun kyseinen poika vilkaisi vahingossa häntä kohti. Narskut heittivät myös pään pyörimään kun vahingossa käytävällä käsi kosketti toista. Nuo pahamaineiset narskut olivat päässeet hänen kehonsa valtaan. Ne siirsivät jokaisesta pikkuasiasta ajatukset aina kyseiseen henkilöön, joka oli hänen pienten unelmien kohde.
Tuo unelmien kohde oli poika.
Poika joka oli menettänyt myös äitinsä nuorena.
Poika joka näki thestralit myös – ilmeisesti äidin kuoleman näkemisen johdosta.
Poika joka kuului Luihuisiin.
Theodore Nottiin.
Tupa ei Lunaa häirinnyt. Hän piti ihmisiä täysin tasa-arvoisina, eikä hän voinut ymmärtää luihuisiin kohdistuvia vihanpurkauksia. Minkä luihuiset sille mitään voivat, että erilaiset kummajaisotukset löysivät tiensä heidän päihinsä? Eivät mitään. Varsinkin kun käärmetuvassa asuvat eivät millään tahtoneet kuunnella hänen neuvojaan.
Eli ei, mitkään pikkuasiat eivät tyttöä häirinneet. Häntä mietitytti ennemminkin se, että olivatko hänen tunteet aitoja vai pelkkiä harhoja.
Lunan onneksi tytön äiti oli kertonut hänelle yhden tärkeän salaisuuden. Narskut olivat yksi syy ihmisten hassuihin tuntemuksiin toista ihmistä kohtaan. Siksi ne rakastivat asua mistelinoksissa, koska kukaan ei osannut silloin epäillä niiden toimia. Lunaa vain kummastutti se, että hän oli pysynyt poissa mistelinoksien lähistöltä. Hän yritti parhaansa mukaan väistellä joka ikistä ja sitä paitsi, eihän nyt edes ollut joulu, joten miten ne narskut olivat löytäneet tiensä häneen? Tyttö epäili vahvasti narskujen saaneen muuttovimman korottaakseen töittensä prosenttilukemia.
Hänen äitinsä oli kertonut myös hänelle toisenkin pienen salaisuuden – tai oikeastaan varoituksen. Ei saisi suostua narskujen viemään suuntaan ennen varmistusta. Varmistusta siitä, että tunteet olivat myös hänen omia, eikä narskujen pientä hippaleikkiä hänen aivoissaan. Siksi hän oli juuri suorittamassa tehtävää.
…
Se oli vastaus kysymykselle miksi Luna Lovekiva seisoi juuri sillä hetkellä korkean puun puolivälissä oksalla, lähellä puunrunkoa. Lehdet piilottivat hänen pienen olemuksena, jotta uteliat silmät - ja varsinkaan narskut eivät häntä löytäisi.
Kyseinen puu sijaitsi lähellä koulun järvenrantaa. Se oli täydellinen paikka etsiä totuus häntä askaruttaviin kysymyksiin. Lunan ohuille huulille nousi tavanomainen haaveilevan oloinen hymy ja hänen harmaat suuret silmänsä tuijottivat eteenpäin. Kului hetken aikaa kunnes hän räpäytti hiukan silmiään kuullessaan ääntä.
Hän kuuli askelia jotka päätyivät täysin järven viereen.
Nyt oli aika. Hänen tilaisuutensa.
Hiljaa Luna alkoi edetä puunoksalla eteenpäin – juuri ja juuri järven alun yläpuolelle. Hän yritti olla pitämättä ääntä, koska silloin kaikki olisi ollut turhaa. Hän eteni ja eteni varovasti, pidellen käsiä sivullaan. Oksa alkoi koko ajan ohentua huomattavasti ja lopulta hän kyykistyi varovasti ja vei läheisiä puunoksien lehtiä pois näkyvyytensä edestä.
Siinä se oli. Theodoren heijastus järven pinnalla.
Luna näki kuinka kyseinen poika näytti katsovan kuvajaistaan kuin odottaen jotain ihmeellistä tapahtuvan. Tyttö keskittyi katsomaan tuon pojan kasvoja. Ne olivat kauniit. Tumma sekaisin oleva tukka teki kalpeista kasvoista vielä kalpeammat, suora nenä seisoi keskellä kasvoja ja vaaleansiniset silmät olivat syvät kuin valtameri. Silmien yläpuolella oli tummat kulmakarvat jotka kehystivät pojan kasvoja ja ohuet huulet asustivat nenän alapuolella – niin kuin niiden kuuluikin tehdä.
Tyttö hymyili pienesti ja jatkoi katsomistaan. Lämmin tunne levisi Lunan vartaloa pitkin. Hän tunsi sormiensa päässä kihelmöintiä ja hänen sydämensä alkoi kiihdyttää tahtia.
Thump, thump, thump.
Niin hänen sydämensä sanoi. Silloin hän tiesi. Hänen oudot tuntemuksensa eivät olleet vain narskujen tekemää pilaa. Ne olivat oikeat.
Hänen äitinsä oli kertonut oikeiden asioiden löytyvän järven heijastuksista. Heijastukset eivät valehdelleet - niille ei voinut valehdella. Heijastuksista näki asioiden oikeat puolet ja niin narskutkaan eivät pystyneet vaikuttamaan niihin. Hän katsoi Theodoren heijastusta tuntien edelleen niitä hassuja tuntemuksia sisällään. Ilonhäivähdys syttyi ilotulitteiksi Lunan sydämessä ja hän tunsi taikuutensa kihelmöivän ihon alla. Tunteet olivat aitoja. Hänen epäilyksensä olivat osuneet oikeaan.
Hän oli rakastunut Theodore Nottiin.
Rakkaus joka ei ollut vain ilkeiden narskujen tekemää pilaa hänen aivoissaan. Nuo narskut rakastivat tehdä valerakastumisia ja siksi useat sortuivat heti ensimmäisinä niihin tunteisiin – kuvitellen niiden olevan aitoja. Mutta ei, hänen tunteensa olivat ainutlaatuisen todellisuutta.
Vaistomaisesti hän ojensi kättään hieman tuota kaunista heijastusta kohti. Hän halusi vetää tuon väsyneen pojan syleilyynsä. Hän ei halunnut tuon kärsivän enää yhtään pitempään. Hän halusi kuiskata toivon sanoja, että tämä ei olisi enää koskaan yksin. Niin. Kumpikaan enää ei joutuisi kohtaamaan maailman heittämiä haasteita yksin silmät sidottuna. Ei, jos toinen ei näkisi, toinen olisi silmät. He kulkisivat käsi kädessä kohti haasteita, jolloin kaikki olisi helpompaa.
Luna liikautti hiukan jalkojaan ja tuon liikkeen aiheuttama liikahdus paljastui heijastuksessa.
Katseet kohtasivat järven sileällä pinnalla.
Luna näki rakkaansa silmien hiukan laajenevan hämmästyksestä, josta johtuen tytön huulille ilmestyi pieni hymynkaarre. Hän ojensi kättään heijastuksessa, suuntain sen kohti Theodorea. Tuon hiljainen luihuinen näytti hetken purevan huultaan epäilevänä, kunnes kohotti myös hiukan kättään.
Heijastuksen kädet kohtasivat.
Lunan ohuet huulet muodostivat hiljaisen lauseen:
”Hauska tutustua herra narskujen karkottaja, minun oma heijastuksen prissi.”
