Kirjoittaja Aihe: Liian kaunis, K11  (Luettu 2286 kertaa)

poppa

  • ***
  • Viestejä: 52
  • silmät kiinni
Liian kaunis, K11
« : 10.01.2010 23:04:01 »
// Alaotsikko: K-11, angst, drama, slash

Title: Liian kaunis
Author: poppa kas kummaa
Beta: eijole joten jos on virheitä niin kertokaa
Genre: angstia ja slashia ja dramaa kai? oon huono näissä :)
Raiting: K-11 sanoisin


A/N:Tää on puhekielinen, varoitan tähän alkuun. Mun piti tää jo eilen tehdä, mutta katoinki Hannibalia ja jäi kirjottamiset vähän pois. Oon tosi väsyneenä ja Kentiä kuunnellessa tän tehnyt, toivottavasti sitä ei huomaa :D
Romeo on nelisen vuotta nurempi kuin Ville, joten jos tällainen häiritsee niin varotanpa siitäkin : )(eli teinejä ovat...)


~*~

Liian kaunis

Kaunis poika.

Ville kääntyi kyljelleen ja tuijotti kattoa. Kaunis poika. Kaikkein kaunein komein koskaan. Kirkkaat, siniset silmät, ja vaikka toinen oli syvempi, kirkkaampi ja kauniimpi kuin toinen, silti sen pojan silmät olivat kauniit, kumpikin. Pitkät tummat kaarevat ripset jotka painuivat nukkuessa poskipäille ja kaarevat, tummat kulmat jotka katosivat hiusten taakse. Kiharaisten, sotkuisten hiusten, jotka poika aina suoristi. Peitti toisen silmänsä - sen vaaleamman - ja pörrötti niitä takaa, näytti peikolta, kauniilta peikolta, päivänsäteen ja menninkäisen pojalta.
Ville kurotti kättään sängyn alle ja koetti ylettää paperipinoon laatikossa. Hän sai nipun käteensä ja veti esiin vanhat piirrustukset.

"Mä haluun piirtää sut", Ville sanoo, katsoo poikaa silmät tuikkien.
"No piirrä", Romeo naurahtaa ja heittää hiuksia pois kasvoiltaan.
"Ota vaatteet pois."
"Enkä ota", se vastaa tiukasti, "miks ottaisin?"
"Koska mä haluun piirtää sut."
"Eksä voi piirtää vaatteet päällä?"
"En", Ville vastaa ja katsoo poikaa kiinteästi.
"No ku tänne tulee joku kuitenki... Juliet tai joku muu...", poika mutisee kiusaantuneena.
"Ei sitte. Joskus mä piirrän sut", Ville naurahtaa ja poika virnistää, valkoiset hampaat näkyvät.


Ville puristi silmänsä kiinni ja tuijotti hiljalleen jo kellastuvaa paperia. Ei se olut kuin kaksi vuotta vanhaa, mutta huonoa laatua ja alkoi kellastua heti, kun unohti fixatiivin käytön. Lyijykynä oli levinnyt osittain, muttei se olisi mikään ongelma, aika teki mitä teki, se teki sen myös piirrustuksille ja valokuville. Ja, Ville tuhahti ajatukselle, sillä nyt oli aina kaulassa mustelmia.

Ville istuu risti-istunnassa lattialla pöydältä löytämänsä paperinippu sylissään ja lyijykynä kädessään. Hän katsoo toista, sängyllä puoliksi peiton alla makaavaa poikaa.
"Sitte se herää taas kuudelta aamulla...", Ville mutisee itsekseen ja räpäyttää silmiään. Lyijykynä piirtää kaaria paperille, hartiat, kädet, selkä, peiton alle piiloutuvat jalat. Kasvot, posket, suora nenä, silmät kiinni ja se on kauniimpi kuin kukaan koskaan ikinä.


Puhelin värähti pöydällä ja Ville kurotti sitä kohti. Viesti, Sydenyltä, Emilialta, joltakin, ei häntä kiinnosta. Kiinnostaa vain yksi asia, jota ei enää saa.
Ville heitti puhelimen seinään, yhtä hyvin olisi voinut ostaa jonkin stressilelun ja paiskoa sitä seinään, eivät naapuritkaan valittaisi kolahduksista.
Naapurit olivat valittaneet aina, että Ville Vane se on sellainen, jota kukaan ei halua naapuriinsa. Se huudattaa kamalaa musiikkia liian kovalla, pitää bileitä ja raahaa ihmisiä kämpälleen. Sitten se paiskoo tavaroita seinään ja jos on yksin, huutaa ja ulisee omaa yksinäisyyttään kai.
Naapureilla nyt ei ollut väliä, mutta ajoittain Ville kyllästyi niihin katseisiin, joita keräsi vanhassa rappukäytävässä. Kerrostalojen ja omakotitalojen ero; omakotitalossa saa olla rauhassa. Ja sellaiseen tarvitsee enemmän rahaa.
Silti Romeo tuli aina mieluummin sinne, suunnilleen asui siellä silloin, kun oli kolmetoista ja Ville seitsemäntoista.

Ville katsoi ulos ikkunasta, vanhasta ja likaisesta ja ajatteli Vahterojen puhtaita ikkunoita, sellaisia kauniita, kirkkaita, joita joku pesi. Joka pesi, ei todellakaan ollut Romeo. Se oli jotain niin omituista, kauhean tarkka monesta asiasta, ja kuitenkaan sitä ei kiinnostanut mikään. Se antoi viedä itsensä rajan yli, antoi mennä, halusi tehdä jotain jotain jotain aivan sama mitä. Halusi. Ei enää. Tai ei Ville sitä tiennyt, muttei ainakaan hänen kanssaan.
Se osasi laskea, ymmärsi kemiaa ja fysiikkaa, oli siinä parempi kuin hän, vaikka oli monta astetta alempana koulussa, se teki hänen läksyjään joskus, hän kirjoitti sille aineita äidinkieleen.

"Meiän opettaja sano, että mulla on ihan sekopäisiä aineita", Romeo sanoo ja istuu vanhaan pihakeinuun. Ville vilkaisee vanhaa kotitaloaan ja siirtää katseensa kahdeksanvuotiaaseen pikkuveljeensä, joka juoksee ympäri pihaa.
"Just. Laitetaan se asumaan täällä kuustoista vuotta ja katotaan onko sen aineet sekopäisiä", hän tuhahtaa. Romeo nauraa, sen nauru on kirkas, kaunis, aito. Sellainen, että ylettyy silmiin asti ja kuuluu ja näkyy.
"Ehkä joo. Sit se sano kans, et mun sisällöt on aika aaltoilevia. Välillä ne on tosi hyviä ja tummia ja välillä se ei tajua niitä. Yhtä huono kielioppi niissä on kuitenkin", se sanoo ja potkaisee maasta vauhtia. Ville siirtää katseensa poikaan, kun ilmavirta puhaltaa hiukset kasvoilta pois ja paljastaa kasvot kokonaan.
"Hah. Mä yritin van saada sen näyttään silt, ku sä oisit kirjottanu sen."
Romeo potkaisee Villeä ja putoaa sen tehdessään keinusta. Ville nauraa ja Daniel nauraa kauempana.
"Eksä osaa keinua? Mä voin opettaa sua!", se hihkaisee ja säntää kohti Romeon keinua. Poika nauraa maassa ja silmät tuikkivat ja Ville haluaa pitää sen ajatuksen, että se vain makaa siinä ja on niin kaunis kuin kolmetoistavuotias poika voi ikinä olla.


Ville hymähti ja painoi stereot päälle kaukosäätimellä. Epämääräistä musiikkia liian kovalla ja naapurin nuori tyttö hakkasi seinää. Ville käänsi musiikin kovemmalle ja halusi hypätä ajatuksissaan sen yhden kohdan yli. Mutta kun nyt kerran aloitti, niin kai kaikki oli vain käytävä läpi.
Kaksi, vai oliko se kolme kuukautta, ja Romeo ei edes puhunut hänelle. Jätti kylmästi ja helvetti se nauratti hänen kavereitaan.
”Se on sua helvetisti nuorempi ja riepottelee sua ihan miten tahtoo. Miten pahasti tossun alla sä oikeen oot?”, ne sanoivat ja Ville ei kuunnellut.

Kauniilla pojalla on kaunis isosisko, kai niillä on sitten kauniit vanhemmat. Siskolla on kihartuvat ruskeat, kiiltävät, monisävyiset ja paksut hiukset, kirkkaat silmät, samanlaiset tummat ripset ja kaarevat kulmat, ja samanlainen, kaunis kirkas nauru. Se on vuoden nuorempi kuin Ville, syntynyt lokakuussa ja veljeään kaksi vuotta vanhempi. Niillä oli pikkusisko, joka on veljeään kolme vai neljä vuotta nuorempi, kaunis sekin, mutta täysin erialinen kuin siskonsa ja veljensä. Juliet ja Romeo. Kauniit, täydelliset sisarukset ja vielä ystäviä keskenään.
Juliet nauraa poikien jutuille, liikkuu mieluummin niiden, kuin tyttöjen kanssa ja sanoo, että Romeo vain on Romeo ja Ville on Ville. Ville ei sano siihen mitään.


Ville tuijotti taas kattoa ja naapuri hakkasi seinää uudelleen, mutta hän ei reagoinut siihen. Syntyä tammikuun toinen tai marraskuun yhdestoista. Ei siinä ollut välissä kuin yksitoista kuukautta. Ja kolme vuotta, eli yhteensä hän oli aina melkein neljä vuotta Romeota vanhempi. Eikä se kiinnostanut häntä, ikä oli vain lukuja, numeroita jotka vaihtuivat, olivat jotain muodollista mistä ihmiset häpesivät puhua.

"Eiks sul oo koskaa yhtään pedofiilimäinen olo ku se on sua niin paljon nuorempi?", kysyy Vili.
"Mitä toi tarkotti?", Ville tuhahtaa kaksoisveljeään mulkoillen.
"No mieti ny ite. Sä täytät koht kaheksantoist, mitä se on sillon, kolmetoist vai neljätoist, ihan sama, se on silti rikos. Sä oot täysikäne ja se alle kuustoist", Vili vastaa ja heittäytyy selälleen veljensä sängylle.
"No ei se mikää vitun rikos oo", Ville tuhahtaa ja potkaisee Vilin jalat pois. Tämä kohauttaa olkiaan.
"Onpas. Ihan sama, en mä susta mihinkään kieli. Ja tuskin sekään, vai teettekste sitä ees? Tulisit joskus kotii sen kaa, moikkaan Danielii. Sil on ikävä sua."
"Mä en tuu kotiin niin kauan ku mutsi on siellä", Ville hymähtää ja hipelöi tummaa päiväpeitettä.
"Miks? Onkse sanonu jotain tosta..."
"Mistä?"
"Että sä pidät pojista."
"Ei. Tai on, ihan sama. En mä sitä kiinnosta. En mä silti tuu. Tuun jouluna sit", Ville vastaa ja kaatuu selälleen jääden tuijottamaan kattoa ja tuijottaa sitä vielä silloinkin, kun Vili lähtee ovet paukkuen pois.


Ville nousi ylös ja vilkaisi peiliin. Hän ei ollut kaunis, outo enneminkin. Silmät mustat, eivät aivan, mutta niin tummat, ettei niillä oikeastaan ollut edes väriä, olivat vain aavistuksen pupilleja vaaleammat ja suttuisesti rajatut. Hiukset olivat luonnostaan mustat ja iho melkein valkoinen. Ja kapeat, vaaleanpunaiset huulet. Samanväriset, kuin Romeolla. Ville pörrötti hiuksiaan. Aina niistä sai kuulla, ”Hiton emo, kuin usein sä noi värjäät? Paljonko menee lakkaa päivässä? Pullo? Kaks?”, muttei se kiinnostanut Villeä. Kaikkeen tottuu ja mieluummin hän näytti oudolta, erottui joukosta.

Romeokin oli sellainen, outo, kaunis ja outo. Se oli ihan lapsi vielä silloin, kauniit lapsen kasvot, vaikka se olikin pitkä. Se kasvoi, kasvoi koko ajan ja näytti aina yhtä kauniilta. Ja siihen rinnalle nousi jokin miehekkyys jostain, mutta se, että se oli helvetin kaunis, ei poistanut sitä, että se oli raivostuttava yksilö.
Se jurotti ja murjotti, suuttui ja huusi, halusi saada viimeisen sanan, vittuili ja ärsytti tahallaan. Halusi olla se, jolta pyydetään anteeksi eikä se, joka pyytää anteeksi.
Se oli raivostuttava, teineileivä lapsi, ajatteli Ville silloin ja sanoi hei ja lähti.

Ja sitten tuli Karo, jonka kanssa Romeo oli muutaman viikon yhdessä. Karo oli tylsä ja tavallinen, sillä oli töröttävät pusuhuulet ja se näytti sen takia aivan kalalta. Sillä oli suuret, tylsänväriset pyöreät silmät ja ohuet vaaleat hiukset. Ville ei ymmärtänyt yhtään, mitä poika siinä näki, jotain hienoa, hohtavaa, upeaa kai. Tai sitten ei.

Ville luki Shakespearen Romeon ja Julian silloin, joskus alkukesästä, kesäkuussa.

”Mieti ny, se on kiehtova ajatus. Muuten se klisee siirappinen tarina, mut se, et ne kuolee on makeeta. Se haluaa sen niin paljon, et tappaa ittensä. Mieti miten makeeta”, Ville sanoo ja potkii maasta lisää vauhtia keinulle. Romeo kohauttaa olkiaan.
”On sitä itsemurhan tehny muutkin.”
”Niin mut mieti, et se tekee sen sen tytön takii”, Ville jatkaa.
”No jaa. Emmä usko rakkauteen ni en mä tajuu, mistä se puhuu”, Romeo hymähtää ja katsoo aurinkoon. Sen pupillien ympärille piirtyy kultaiset kehät auringonvalon peilautuessa niistä ja hiukset hohtavat.
”En mäkään usko”, Ville toteaa, ”musta se vaa on makeeta. Että se toinen näyttelee kuollutta, eikä se Romeo kestä sitä, ja tappaa ittensä ja sit Julia herää eikä sekään kestä ja tappaa ittensä. Se on vaan kiehtova ajatus.”
Romeo nauraa ja kääntää katseensa Villeen.
”Musta se on vaan hirvee playeri. Eka se on täysin rakastunu siihen mikä sen nimi oli, Rosalia tai joku, ja sit tulee Julia ja puff. Hirveen tasapainoton yksilö.”
Ville virnistää.
”Kuulostaa ihan sulta”, hän toteaa.
Romeo tuhahtaa.
”Mä en tappais itteeni jos joku kuolis”, se hymähtää, ”tai en mä ainakaan usko et tappaisin.”
Ville kohauttaa olkiaan.
”Mut on se silti kiehtova ajatus.”
”Luiksä sen kouluun, vai koska siin on mun nimi?”, Romeo kysyy kulmiaan kohottaen. Ville laahaa jalkojaan maassa ja keinu pysähtyy nostattaen hiekkaa ilmaan. Muttei vastaa.
”Sul on makee nimi.”
Romeo hymähtää.
”Ootsä sit mun Julia?”


Ja Ville ei osaa eikä halua sanoa ei.

Ja sitten tuli Evan. Evan taivaanlahja, huono elokuva, jonka hän kävi Romeon kanssa joskus katsomassa, mutta oikea Evan vain oli.
Sillä oli mustat hiukset, värjätyt, punainen otsatukka, se oli luonnollinen väri. Sillä oli vihreät silmät ja pieni nenä. Ja sekin oli kaunis. Se oli kaunis ja Romeo oli kaunis ja ne olivat yhdessä kauniita. Turhankin kauniita.

”Vittu! Sä vaan pelaat mulla!”
”Enkä pelaa. Vittu sä oot koht kakskyt, kyl sun ny pitäs osata tajuta, jos joku jättää sut, ettei kiinnosta enää kiitos”, Romeo kivahtaa.
”Mä tajuun sen mut sä vaan pelaat silti. Ootetaan pari kuukaut ni oot tossa taas! Sä vaan pelaat pokerii ja mä oon ässä. Paras ja isoin kortti, mut sä haluut jokerin, koska siit on aina hyötyy”, Ville huutaa ja Romeo kohottaa tyynesti kulmiaan.
”Ja mitä toi tarkotti?”
”Ei Evan oo sulle mikään jokeri. Se voi olla kuningas tai kuningatar, mut se ei oo jokeri, niit ei oo olemas. Ei oikeesti. Ja jokerit on ilkeitä, ne haluu vaan satuttaa sua”, Ville sanoo ja tuijottaa Romeota, jokeria.
”Mä oon ässä, jonka sä haluut jos pöydäl on toine tai mahollisuudet suoraan. Muuten must ei oo hyötyy ja sä vaan pelaat pokeria, eikä siin oo välii muulla kun rahalla!”
Romeo nielaisee ja katsoo suu – kaunis kaunis hiukset kasvoilla silmät suurina ja vaaleanpunaiset huulet raollaan – auki Villeä ja nyökkää sitten loukkaantuneena.
”Okei. Kivat sulle”, tuhahtaa, kääntyy ja lähtee. Ville paiskaa oven kiinni ja huutaa.

Romeo on jokeri, jonka kaikki haluavat, mutta joka on vaikea ja arvaamaton, ei pysy koskaan paikallaan ja hyödyttää pöydässä kaikkia.
Elämä on pelkkää peliä, nyyhkäisee Ville ja painaa päänsä polviin.


Eikä se ollut vain Ville, joka halusi kaiken. Romeo oli samanlainen, se halusi elää ja juosta, tuntea tuulen kasvoillaan, se nousi aina purjeveneen keulaan seisomaan, levitti käsiään kuin Rose Titanicissa, nauroi ja lauloi tuuleen. Se oli kaikki, yö ja päivä, päivä jolloin se nauroi, juoksi ja eli, halusi ottaa ja omistaa. Ja se oli yö, jolloin se murjotti, nosti pianon tumman, puisen kosketinkannen ylös, soitti hitaita, kauniita, surullisia kappaleita ja sai äitinsä hehkumaan ylpeyttä. Se osasi kaiken ja ei mitään. Se itki ja huusi, halusi vielä enemmän vain omistaa, omistaa, saada kaiken. Ihan kaiken. Se oli mustasukkainen kaikesta ja halusi pitää kaiken joskus saamansa itsellään.
Ja sen kaiken se teki helvetin kauniisti.
Ja Ville tiesi, että oli itse myös samanlainen.

”Hitto sä oot hidas, et saa mua ikinä kii!”, Romeo nauraa pysähtyessään vetämään henkeä. Ville juoksee pojan kohdalle ja hengittää syvään sisään.
”Enkä oo. Sä vaan pingot iha ylikovaa.”
”Enkä. Polta vähemmän ni jaksat juosta”, Romeo sanoo ja lysähtää maahan nurmikolle istumaan ja kaatuu selälleen. Ville laskeutuu sen vierelle, nykii mustia hiuksia.
”Ei se siihe vaikuta.”
”Vaikuttaapa. Mut iha sama, ainaki mä pääsen pakoon”, Romeo virnistää ja siristelee silmiään auringossa. Sitten se kääntyy kyljelleen ja katsoo Villeä suu raollaan.
”Lähetsä mun kaa kattoon niitä bändei ku tulee toho lähelle? Mä en muist mitä siin oli,jotain hyvii kuitenkin…”
”Jotain mun MySpace löytöjä, joo. Mut en mä lähe, meen Sydneyn kaa”, Ville vastaa ja nyppii ruohonkorsia käsiinsä.
Romeon katse tummuu aavistuksen ja aurinko peittyy pilveen.
”Ai”, Romeo sanoo ja nousee istumaan. Ville kurottaa pojan huppuun ja nykäisee takaisin alas.
”Et ny rupee murjottaan.”
”En mä aikonukkaa… Voinks mä tulla mukaan?”
”Tota… Sydney sano, et mieluummin ei. Se on meiän vanha juttu, sori honey”, Ville naurahtaa. Romeo mutristaa huuliaan ja Ville nojaa lähemmäs, painaa huulensa kiinni toisen pehmeisiin huuliin.


Romeo halusi juosta kovaa ja Ville juoksi perässä. Juoksi kovaa tai hitaasti, mitä eroa, ei mitään.
Ja Ville tiesi olevansa Romeolle se sama, yö ja päivä, kaikki. Hän oli päivä ja aurinko, juoksi ja lauloi, puhui omituisia, selitti kaikesta, mitä mieleensä sai, hyppäsi suihkualtaaseen uimaan sukissa ja boksereissa, juoksi juhlissa ja nauroi. Ja oli yö, piirsi ja maalasi, notkui baarin etuistuimella ja puhui Sydneylle syvällisiä, joita se ei kuunnellut vaan kaatoi lisää viskiä, vodkaa, yleensä kuitenkin kaljaa.
Ville osasi kaiken, piirsi, maalasi, lauloi, soitti kitaraa silloin tällöin, laski ja luki ja kirjoitti, sekoitti juomia ja teki kaikkea omaa, ja kuitenkaan, ei osannut oikeasti mitään.

Sitten tuli viimeinen kerta, naurua ja itkua, kai sitä sanotaan kasvamiseksi, mutta Romeo vain pakotti Villen aina kasvamaan. Se itse kasvoi, se oli melkein satayhdeksänkymmentä senttiä pitkä, komea ja kaunis, näytti paljon vanhemmalta, kuin mitä oli.  Ja se oli henkisestikin joskus niin vanha ja kypsä, joskus antautui lähinnä kolmetoistavuotiaan tasolle.
Ja antoi aina viedä itsensä rajan yli. Jokaisen rajan.

”Haluutsä maistaa? Sydney hommas näitä”, Ville sanoo ja käärii tupakan, sytyttää ja vie huulilleen.
”En.”
”Maista ny.”
”Mä en sun ruohoi rupee polttaan.”
”Hei, tää ei oo mitään takapihanuohoo”, Ville hymähtää. Romeo tyrskähtää.
”Vittu mä muistan ku sä oksensit sen jälkeen”, se naurahtaa.
”No oisit oksentanu iteki… Se maistu pahalle. Mut etsä oikeesti haluu maistaa tätä?”
”No anna tänne se sit…”


Ja kuitenkin Romeo aina oli se, joka tiesi, mitä halusi. Ville ei ikinä. Tai tiesi, halusi Romeon, halusi britteihin, halusi keikoille, tavata kuuluisia ihmisiä, mutta Romeo tiesi, mitä halusi tehdä.

”Musta tulee lääkäri”, Romeo ilmoittaa.
”Ai niinku sun faija?”, Ville kysyy.
”No nii. Vaikka. Iha sama, lääkäri kuitenkin.”
”No onnee sulle sitte, tohtori. Musta tulee… Roudari. Pääsisin kantaa tyyliin Alesanan kitaroita. Tai hyväl tuuril vaikka Placebon, heitellä niitä Brianille ja Stefanille… Tai vaikka Gunnareide, se ois makeeta.”
Romeo nauraa iloista nauruaan ja Ville unohtaa taas kaiken, muttei ikinä, ikinä anna sen näkyä ulospäivän. Ulospäin hän aina vain heittää läppää, puhuu mitä sylki suuhun tuo ja nauraa, sisällä unohtaa ja kadottaa ajatuksensa, kun Romeo nauraa.


Ville haukotteli ja näki pöydällä korttipakan ja irvisti. Yhden kortin – ässän, ironisesti, tietenkin – reunassa oli kuivunutta verta, Romeon nenästä.
Hän heitti pakan sen kasvoihin, osui nenään, limakalvo repesi ja verta valui kortille.
Ihan oikein sille, Ville ajatteli kuivasti, mitäs vaan pelaa pokeria toisten elämällä.
Ja kuitenkin Ville tiesi, että jos Romeo oli kuusitoista ja aikoi lopettaa hänen kanssaan seurustelun, niin se oli sitten sen oma päätös – mutta se sattui silti. Jokaisella kerralla yhtä paljon.
Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Neljäspäs, Ville tuhahti ja lysähti takaisin sängylle.

Romeo makaa selällään sängyllä Villen vieressä, leveällä parisängyllä, Ville osti sellaisen jo kotoa muuttaessaan.
”Se on nii ihana… ku se hymyilee, tiedätsä? Ja sit se vaa on… En mä tiiä, mut se on jännä, et on jotenki aina vaan… En mä tiiä, se vaa on ihana”, Romeo mutisee haaveilevaan sävyyn ja Ville katsoo hajamielisenä tyynylle leviäviä mustia hiuksia.
”Jes… Eli se on joku herra Täydellinen?”, hän hymähtää. Romeo virnistää.
”Eikä oo. Ei täydellisii ihmisii oo. Niinku sä sanoit, Jokerei ei oikeesti oo, ei oo täydellisii ihmisiikään”, se sanoo.
Ville katsoo hämmentyneenä Romeon sivuprofiilia, suoraa nenää, kauniita silmiä ja pitää siitä, kun se makaa siinä vieressä, vaikka onkin jonkun muun jo.
”Ei jokerit oo täydellisii. Ne haluu vaan satuttaa ja hyödyttää pöydässä kaikkii. Ne on kivoja vaan, jos ne on pelkästään sun kädessä, mut nei ei oo ikinä. Seuraava jako ja se on jollain muulla. Jos sä lopetat pelin ni se jokeri jää jollekin muulle joka tapauksessa”, Ville sanoo hiljaa.
Romeo kääntyy kyljelleen.
”Ihan sama”, se naurahtaa.
”No onkse sit ees hyvä…?”, Ville kysyy virnuillen.
”Niin missä?”, kysyy Romeo.
”No sängys.”
Romeo tuhahtaa.
”Ei kuulu sulle.”
”Mikseeeeei?”, Ville inisee.
”Haahaahaa. Ei kuulu sulle, ota ite selvää. Eiku et otakaa, se on mun.”
”Ah. Ekaks oli Romeo ja Karo, sit oli Romeo ja Evan ja nyt on… Romeo ja Oliver? Okei sil on hyvännäköne perse mut sut tuntien kestää ehkä kolme kuukautta”, Ville naurahtaa. Romeo mulkaisee häntä loukkaantuneena.
”Eikä kestä.”
”No ei sit”, Ville hymähtää olkiaan kohauttaen, ”jos kuitenki, ni vuoteeni on vapaa sun tulla ja mennä”, hän sanoo nauraen ja Romeo näyttää kieltään.
”Ei kiinnosta.”
Ville virnistää ja ajattelee sitä, mitä sanoi. Vuoteeni vapaa sun tulla ja mennä. On aina ollut. Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että kavereihin ei kosketa. Miksei niiden kanssa voisi harrastaa seksiä? Samanlaisia yhden yön juttuja kuin kaikki muut. Paitsi että Romeo oli aina, ei pelkästään yhtä yötä.
Ja silti se oli vain kaveri.


Ville istui takaisin sängylleen ja veti jalat koukkuun, kietoi kätensä niiden ympärille.
Romeo ja Oliver, ehkä ne sopivat yhteen, sopivat oikeastikin.
Kaksi jokeria. Romeo kaunis, kaunis kaunis ja Oliver myös kaunis, muttei sillä tavalla, kuin kauniit pojat yleensä. Siinä oli jotain erilaista, kaunista ja pehmeää. Se ei ollut niin kuin Romeo, joka oli kaikki, päivä, yö, valo, varjo, kesä, kevät, talvi ja syksy ja Oliver oli… Päivä. Ja Talvi. Talvipäivä.

Ja Ville puri polviaan, hakkasi nyrkeillä patjaa, painoi musiikin pois päältä ja sulki silmänsä.
Aikuiseksi kasvaminen sattuu. Sattuu sattuu kerta toisensa jälkeen eikä ikinä lopu.
Eikä hän usko rakkauteen, ja silti ei ikinä lakkaa rakastamasta sitä kaunista poikaa.
Ja Ville sulki uudestaan silmänsä, puri kovempaa polviaan ja inahti.
Romeo on vain liian kaunis, että sen voisi ikinä saada itselleen tavallinen, pieni ihminen.

« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 15:40:43 kirjoittanut Pyhimys »
Ei hyvästä elämästä voi kirjottaa kuin korkeintaan blogitekstejä.

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 5 976
Vs: Liian kaunis
« Vastaus #1 : 10.01.2010 23:54:35 »
Wau.
Surullinen, kipeä, abstrakti, veti sanattomaksi.
Lainaus
Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että kavereihin ei kosketa. Miksei niiden kanssa voisi harrastaa seksiä? Samanlaisia yhden yön juttuja kuin kaikki muut. Paitsi että Romeo oli aina, ei pelkästään yhtä yötä.
Ja silti se oli vain kaveri.
Hienoa oivallusta, joskin surullista.
Kaunis tarina, hienosti rakennettu alusta loppuun tasapainottelemalla takaumien ja nykytilanteen kanssa, piti otteessaan koko ajan, ei käynyt mielessäkään pitää taukoa. Juuri sopivan pituinenkin.

Lainaus
Romeo hymähtää.
”Ootsä sit mun Julia?”

Ja Ville ei osaa eikä halua sanoa ei.
Yksi ehdottomia suosikkikohtiani. Tuo viimeinen lause...<3

~Violet kiittää

I spend my days so close to you
'cause if I'm standing here,
maybe everyone will think I'm alright.
.

poppa

  • ***
  • Viestejä: 52
  • silmät kiinni
Vs: Liian kaunis
« Vastaus #2 : 14.01.2010 11:39:00 »
Violet Baudelairemiks toi nimimerkki on noin vaikea kirjottaa, eka tuli vileot... hii kiitos, kiva jos oli sopivan pitunenki, musta tästä tuli liian pitkä. 

Iteki tykkään tosta kohasta, vaikkei se ees sovi tohon, mutta joo   ;D
Kiitoksia kiitoksia kommentista ;)
poppa kiittää ja kumartaa.
Ei hyvästä elämästä voi kirjottaa kuin korkeintaan blogitekstejä.

poppa

  • ***
  • Viestejä: 52
  • silmät kiinni
Vs: Liian kaunis
« Vastaus #3 : 24.01.2010 14:56:43 »
Kelmikiti oi kiitos :D
Korjaan noi sitten ku saan tän koneen toimimaan (nyt heittää aina ylös ku klikkan jtn, en tiedä mikä tässä on...)
Paitsi että tuo kohta, sattuu sattuu, siinä ei ollut pilkkua sen takia, että periaatteesahan pillku jaottaa myös lukemista niin, että siinä pidetään tauko ja siinä ei luettaessa (mun ajatuksissani siis) kuulu pitää taukoa ;D
Mutta joo korjaan ku saan koneen toimimaan :D
« Viimeksi muokattu: 23.02.2010 11:37:38 kirjoittanut poppa »
Ei hyvästä elämästä voi kirjottaa kuin korkeintaan blogitekstejä.