A/N: Täällä taas, pitkästä aikaa! Edellisestä jatkosta on jo puoltoista vuotta, voi herranjumala! Puolustuksekseni vin kuitenkin sanoa, että lukio + työt eivät ole mikään paras mahdollinen yhdistelmä, ei jää mitään vapaa-aikaa, varsinkaan nyt kun on abivuosi ja kirjoitukset tulossa. Huhtikuun alussa minulla loppuu koulu kokonaan ja teen ainoastaan töitä, joten aikaa kirjoittamiselle tulee olemaan. Olen siitä onnellinen, sillä aina välillä kun käyn finissä, tulee sellainen olo, että jotain on kesken. Ja tiedän tasan tarkkaan, nimittäin kolme ficciäni.
Tämä valmistuu hitaasti, mutta varmasti ja voin luvata, ettei tämä tule jäämään kesken, vaikka taukoja jatkojen välissä olisikin.
Toivottavasti tälle löytyisi edes joku lukija vielä, joka voisi ilmoittaa olemassaolostaan kommentilla
Vaikka en yhtään ihmettele jos kaikki vakilukijat ovat tauon takia kaikonneet tiehensä.
Mutta tässä se viimein on, pitkän odotuksen jälkee, olkaa hyvät!
Luku 9.
Remus Lupin istui Rohkelikon oleskeluhuoneen suuressa punaisessa nojatuolissa silmät kiinni. Hänen päätään särki, joten hän oli jättänyt lounaan väliin. Oleskeluhuoneessa oli ihanan hiljaista, suurin osa oppilaista oli syömässä. Remus nosti kätensä päänsä viereen ja hieroi ohimoitaan. Hän tiesi liiankin hyvin syyn tähän jomotukseen, illalla olisi täysikuu. Hänen ystävänsä olivat asiasta innoissaan, he pääsisivät taas juoksentelemaan yöllä pitkin Tylyahon katuja. Remus taas oli, no, vähemmän innoissaan. Poika huokaisi raskaasti. Hän antaisi mitä vaan voidakseen elää normaalia elämää ilman jatkuvaa murehtimista.
”Mitäs sinä täällä yksin huokailet ja istuskelet, kun muut ovat Suuressa salissa syömässä?” kysyi heleä ääni. Remus raotti silmiään ja kohtasi mantelinmuotoiset ruskeat silmät. Katherine Johnson seisoi hänen edessään koulupuvussaan, rusket hiukset kehystäen kauniisti päivettyneitä kasvoja. Pojan sydän otti ylimääräisen lyönnin, hän oli ollut salaa hieman ihastunut Kathyyn lähes yhtä kauan kuin James oli piirittänyt Lilyä. Remus ei kuitenkaan ollut tehnyt asialle mitään, sillä hän ei tahtonut kenenkään sekaantuvan itseensä, kaikkein vähiten suloisen Kathyn. Kaksikko oli kuitenkin ystävystynyt kaksi vuotta sitten, koska molemmat viihtyivät kirjastossa lukemassa.
Remus sulki silmänsä uudestaan ja kurtisti otsansa. ”Päätä särkee.”
”Tarvitsetko aspiriinia? Näytät kyllä vähän kipeältä”, Kathy kysyi huolestuneen näköisenä ja kohotti kätensä kokeillakseen Remuksen otsaa, ”Otsasikin on aivan kuuma, sinulla on varmasti lämpöä! Pitäisiköhän sinun jättää iltapäivän tunnit väliin ja käydä sairaalasiivessä?”
Sama oli käynyt Remuksenkin mielessä, Matami Pomfreylla oli lientä joka helpotti muuttumiseen liittyvää päänsärkyä ja lihaskipua. Mutta tuntien väliinjättäminen ei kauheasti houkutellut, alkuviikon hän olisi kuitenkin niin heikossa kunnossa että joutuisi lepäilemään makuusalissa ja siinä menisi monta tuntia ohitse.
”Enköhän minä pärjää, kiitos vain”, Remus sanoi ja yritti väläyttää pienen hymyn joka muistutti lähinnä irvistystä.
”Okei, yritä jaksaa. Minä menen nyt hakemaan koululaukkuni makuusalista”, Kathy sanoi ja käveli kierreportaikkoon. Remus huokaisi uudestaan ja sulki silmänsä.
Suuressa salissa oli menoa ja melskettä, kuten yleensä aina lounaan aikaan, koska ruokailua ei ollut valvomassa kuin pari opettajaa. Ihmisiä ramppasi suurista ovista sisään ja ulos, jotkut tekivät loitsuja kun valvovan opettajan silmä vältti ja kaikki pulisivat ystäviensä kanssa edessä olevasta viikonlopusta. Perjantai oli siitä erikoinen päivä, että lounaan jälkeen ei ollut enää kuin yksi tunti kaikilla opiskelijoilla. Kaikkien harrastuskerhojen kokoontumiset ja harjoitukset oli sijoitettu perjantain iltapäivälle ja illalla, niin myös Rohkelikon huispauskarsinnat. Tuvan pöydässä kiersi lista, johon karsintoihin innokkaat viimehetken osallistujat kirjoittivat nimensä ja luokkatasonsa. Lopulta lista päätyi opettajanpöydän puoleiseen päähän, jossa istui joukkueen kapteeni James. Poika vilkuili listaa ja pyöräytti silmiään. Joka ainoa vuosi tusina ensimmäisen luokan oppilaita ilmoittautui karsintoihin ja joka ikinen kerta poikkeuksetta kukaan heistä ei päässyt joukkueeseen. Siinä ei menisi kuin hänen aikaansa hukkaan kun hän joutuisi raivoamaan pienille lapsille jotka eivät hallinneet luutiaan ja törmäilivät keskenään sekä tömähtivät korkealta maahan satuttaen itsensä. Kukapa muukaan heitä sitten sairaalasiipeen raahaisi kuin hän. Just joo. Poika kiskaisi kurpitsamehunsa väärään kurkkuun nähdessään koukeroisella käsialalla kirjoitetun nimen joka oli listassa viimeisenä. Jessica Griffen, 7. lk. Hän alkoi köhiä äänekkäästi kiinnittäen lähellä istuvien ihmisten huomion. Vieressä istuva Sirius, jolla oli posket pullollaan ruokaa, vilkaisi häntä kysyvästi. James ei saanut sanottua sanaakaan, mutta osoitti haarukalla listan viimeistä nimeä. Vain vaivoin Sirius sai syötyä suunsa tyhjäksi ennen kuin purskahti raikuvaan nauruun.
”Ei ole todellista! Voi luoja!” poika huusi hirnuen ja hakkasi samalla pöytää. Kyyneleet valuivat tämän silmistä. Parin metrin päässä istuivat Rohkelikon seitsemäsluokkalaiset tytöt. Siriuksen mekastus kiinnitti heidän huomionsa. Jessica mulkaisi nyt jo lattialla kierivää poikaa pahasti ja tuhahti. Voi luoja mikä kakara! Tytöt olivat pitäneet mykkäkoulua Kelmeille maanantain ranta-episodista lähtien eivätkä Kelmit myöskään olleet heitä häirinneet, ihme kyllä. Jessica keskittyi jälleen lisäämään ripsiväriä muutenkin pitkiin ja tuuheisiin ripsiinsä pienen käsipeilinsä avulla.
”Voi luoja Jess! Eikö tuo mene jo vähän liiallisuuksiin?” huudahti Lily joka istui häntä vastapäätä. Jessicalla oli nykyään tapana laittautua viimeisen päälle ennen jokaista Pimeyden voimilta suojautumisen -tuntia johtuen uudesta opettajasta, Jeremy Stevensista.
”Ei ollenkaan! Etkö ole nostanut katsettasi kertaakaan siellä tunnilla kirjastasi? Et varmaankaan, sillä jos olisit, tietäisit että se mies on hot!” Jessica ilmoitti irrottamatta katsettaan peilistään. Lily huokaisi luovuttaen ja haukkasi palan leivästään. Henkilökohtaisesti hänen mielestään Stevens ei ollut mitenkään erityisen hyvännäköinen, mutta opettaa tämä osasi ihan hyvin. Sitä Jessica tuskin oli huomannut kuolatessaan miehen takapuolta tämän kirjoittaessa ohjeita liitutaululle.
Sirius sai jotenkuten koottua itsensä lattialta ja istui takansa lautasensa ääreen edelleen hihitellen itsekseen. Päällimmäisenä hänen mieleensä muistui Jessican lentotaidoista ensimmäisen luokan lentotunnit, jossa Jessica oli törmännyt luudallaan linnan seinään, pudonnut maahan ja murtanut sääriluunsa. Tyttö oli itkenyt ja vannonut ettei enää koskaan nousisi luudan kyytiin. Ja nyt hän oli hakemassa etsijän paikkaa huispausjoukkueesta, voi luoja! Sirius purskahti uudelleen nauruun. Peter, joka ei ymmärtänyt mistään mitään, katsoi tätä hieman kummissaan.
Ruokatunti läheni loppuaan ja ihmiset poistuivat Suuresta salista ja raahautuivat eri puolille linnaa viikon viimeiselle oppitunnille. Seitsemännen luokan Pimeyden voimilta suojautumisen tunti kului kuin siivillä, professori Stevens kävi läpi yleisimpiä puolustustaikoja, joita yleensä pitää suorittaa S.U.P.E.R. -kokeen käytännön osiossa. Tunnin lopuksi he saivat harjoitella muutamaa helpoimmista parin kanssa.
”Hienoa työtä kaikki, jatketaan ensi kerralla. Hyvää viikonloppua!” ilmoitti professori Stevens tunnin päätyttyä. Oppilaat ryntäsivät vauhdilla ulos luokasta vapauteen.
Sirius ryntäsi James kannoillaan edellä viilettävän tyttöjoukon perään. ”Jessica, odota!” kuullessaan Siriuksen äänen vaalea tyttö käännähti ympäri tuima ilme sievillä kasvoillaan. ”Sitä vain että onnea huispauskarsintoihin. Onneksi kenttä on niin kaukana linnasta ettet pääse lentelemään seiniä päin. Olen kylläkin melko varma että törmäät ainakin johonkin...” nopea loitsu katkaisi Siriuksen ivallisen jaarittelun ja hän mätkähti kangistettuna lattialle.
”Neiti Griffen! Kymmenen pistettä pois Rohkelikolta ja jälki-istuntoa heti tänään viideltä!”
Jessica kääntyi hitaasti ja näki takanaan Erica Smithin. Miten tuo ämmä onnistui aina näkemään kun hän teki jotain kiellettyä! Seuraavaksi hän muisti, että huispauskarsinnat olisivat kello viisi, voihan räkä!
”Professori, olisiko mitenkään mahdollista siirtää se jollekkin muulle päivälle, tänään on muuta tärkeää tekemistä..” Jessica aneli.
”Ei tule kuuloonkaan. Sinä rikot sääntöjä, joten kärsit rangaistuksen silloin kuin minulle sopii”, sanoi tumma nainen silmät viiruina. ”Kello 17 minun huoneessani, äläkä myöhästy.”
”Voihan helvetin kuustoista! Kaikki menee aina pipariksi. Olen niin varma että se pitää minua siellä kiusallansakin monta tuntia!” Jessica parahti kiukkuisena professorin kadottua nurkan taakse.
”No ei sinulla kyllä mitään mahdollisuuksia olisikaan päästä etsijäksi”, tuhahti Sirius, jonka James oli herpaannuttanut.
”Ja mistähän herra niin päättelee!?” kysyi Jessica harppoen pari askelta lähemmäs poikaa.
”Ja nyt lopetatte heti alkuunsa!” karjaisi James menettäen hermonsa kaksikon jatkuvaan kinasteluun. Lily, joka oli juuri puuttumassa asiaan, vilkaisi Jamesia epäuskoinen ja vaikuttunut ilme kasvoillaan. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta koskaan kun hän kuuli Jamesin käyttävän johtajapoika -valtaansa muihinkin kuin Luihuisiin. Jessica ja Siriuskin olivat hiljentyneet ja katsoivat hämmästyneenä Jamesia unohtaen koko riitansa. Erityisesti jälkimmäisellä oli vaikeuksia sulattaa sitä että James oli menettänyt häneen hermonsa. James, Siriuksen paras kaveri!
”No mitä? En varmaan ole ainoa joka ei jaksa kuunnella tuota jatkuvaa räyhäämistä!” huudahti James kaikkien tuijottaessa häntä. Jessica toipui ensimmäisenä ja lähti nokka pystyssä kiitämään kohti portaikkoa. Lily katsoi edelleen kummastuneena johtajaoppilaspariaan, ja vilautti jopa pienen hymyn tapaisen pojalle ja lähti ystävänsä perään. James jäi tuijottamaan tytön perään kasvot loistaen kuin Naantalin aurinko.
” 'Nyt lopetatte, valivali..' James, mitä helvetiä tuo nyt oli olevinaan?!” Sirius rääkäisi tyttöjen kadottua nurkan taakse.
”Alkaa vain pikkuhiljaa jyrsiä tuo teidän jatkuva nahistelu. Jospa vain pysyisitte kaukana toisistanne niin kaikilla olisi hyvä mieli.”
”Kyllä minä tiedän että komentelet minua tehdäksesi vaikutuksen Evansiin. Aika mautonta, varsinkin kun ottaa huomioon että olemme olleet parhaita kaveruksia yli kuusi vuotta ja Lily vain joku hempukka joka on tehnyt selväksi ettei kiinnosta mutta sinä et vain tajua antaa periksi!” Jamesin kasvoille nousi puna ja hänen silmänsä leiskuivat raivosta. Hän käännähti kannoillaan ja lähti kiitämään kohti oleskeluhuonetta. Sirius tajusi osuneensa arkaan paikkaan ja koki parhaaksi olla seuraamatta poikaa ja antaa tämän olla hetki omissa oloissaan. Tämä oli heidän ensimmäinen riitansa vuosiin.
James havahtui hereille ja vilkaisi pöydällään olevaa rannekelloaan. Puoli viisi, voi paska! Poika ponnahti nopeasti istumaan ja haroi kädellään jo valmiiksi sotkuista hiuskuontaloaan. Huispauskentälle käveli ainakin kaksikymmentä minuuttia, koska James ei pystynyt enää käyttämään hyvin paljon oikaisevaa oikotietä. Sitä vartioiva muotokuva ei suostunut avaamaan reittiään hänelle, koska hän oli sytyttänyt sen joskus viidennellä luokalla vahingossa tuleen. Hänen täytyisi raahata huispausvarusteensakin kentälle kesän jäljiltä, se hidastaisi menoa huomattavasti. Hetken pohdittuaan James päätti kiskoa Rohkelikon punakeltaraidallisen neulepuseron ja valkoiset huispaushousut ylleen. Hän kumartui matka-arkkunsa ylle ja penkoi tavaroitaan etsien saappaitaan ja hanskojaan. Aina kaikki oli hukassa kun oli kiire! Lopulta James löysi vasemmankin jalan saappaansa pitkän tonkimisen jälkeen Siriuksen arkusta ja kiskoi sen kiireellä jalkaansa. Hän nappasi vielä punaisen kaapunsa kainaloonsa ja luudan käteen ja lähti rymistelemään kohti alakertaa.
Samaan aikaan Tylypahkan huispauskentälle alkoi kertyä väkeä. Kymmenet oppilaat seisoskelivat kentän laidalla, osa liikehti hermostuneesti, osa jutteli rennosti muiden kokelaiden kanssa. Kaikkia yhdisti kuitenkin yksi asia, innostus ja jännitys näkyi heidän kasvoiltaan, jokainen tahtoi näyttää parastaan ja tulla valituksi joukkueeseen, joka oli voittanut neljä edellistä koulun huispausmestaruutta. Joukossa olivat myös joukkueessa aikaisempina vuosina pelanneet oppilaat, he olivat ainoat joilla oli kaavut yllään ja luudat käsissään. Tämä porukka istuskeli keskenään rennosti nurmikolla ja jutteli aikaisempien vuosien peleistä ja harjoituksista. Katie Johnson, joka oli Kathyn vuotta nuorempi sisko ja toimi joukkueessa lyöjänä, hihitteli jollekin Siriuksen jutulle, jota tämä selitti käsillään huitoen. Poika flirttaili peitelemättä kauniille tytölle, joka vastasi silmäpeliin vähintään yhtä paljon räpsytellen sinisiä silmään ja nypläten vaaleita hiuksiaan. Kaksi muuta joukkueen vanhaa pelaajaa, kuudesluokkalainen jahtaaja Susan Brown ja kahta vuotta häntä nuorempi pitäjä Matthew Parker kertoivat kokelaille millaisia harjoituksia James-kapteenilla oli tapana pitää.
”Missä James muuten edes on? Kellohan on jo..” Matthew keskeytti lauseensa ja vilkaisi ranteessaan olevaa kelloa, ”..minuuttia vaille viisi. Kapteenina hänen olisi pitänyt olla täällä jo ensimmäisenä paikalla. ”
Vastaus kysymykseen saatiin lähes heti kun jostain kauempaa alkoi kuulua karjuntaa. Seuraavaksi ilmestyi näkyviin joukkueen kapteeni luutansa päälle kumartuneena ja kiitäen kenttää kohti. Noin kymmenen metriä hänen jäljessään seurasi ryhmy, joka oli tulessa.
”ANTURAJALKA, AUTA!” karjui James ja väisti ryhmyä viime hetkellä kiepauttamalla itsensä ylösalaisin. Hänen silmälasinsa tipahtivat katsomoon. Sirius keskeytti iskuyrityksensä ja ponkaisi luutansa ilmaan. Hän lensi suoraan ystäväänsä kohti maila koholla ja mäjäytti ryhmyn kohti taivasta. Kipinävana seurasi sitä. James hymyili huojentuneena, mutta vain parin sekunnin päästä ryhmy syöksyi kauhealla vauhdilla kohti häntä.
”Lopeti loitsuimes!” huusi kirkas ääni katsomosta ja ryhmy räjähti pieniksi palasiksi kipinöiden sinkoillessa sinne tänne. James vilkaisi kiitollisena katsomossa seisovaa Lilyä, mutta tämä ei katsonut häneen päinkään. Sirius vilkaisi kysyvästi ystäväänsä ja James sihahti hampaidensa välistä: ”Luihuiset. Rakas serkkusi Bellatrix ja veljesi Regulus.”
Pojat laskeutuivat rintarinnan kentälle kymmenien oppilaiden keskelle ja James kuulutti paikalla oleville kokelaille, että heidän tulisi seurata häntä puhuhuoneille, joista nämä saisivat tarvittavat koelento varusteensa, punaiset t-paidat, valkoiset housut, punakeltaiset neuleet, saappaat ja punaiset kaavut, joissa oli kaikissa eri numero selässä. Nuoremmille kokelaille James suositteli kypärän käyttöä. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin kaikki olivat puketuneet varusteisiin ja James kirjasi heidän numeronsa omaan listaansa.
”Noniin. Kuinka monella teistä on oma luuta?” James kysyi silmäillen samalla sekalaista sakkia edessään. Seitsemän oppilasta nosti kätensä, ja James suoritti nopean laskutoimituksen päässään.
”Tarvitsemme kolmekymmentäviisi luutaa, Susan, Matt, Katie ja Sirius, lähtekää mukaani kantoavuksi hakemaan niitä tuolta varastosta”, viisikko lähti kohti kentän laitaa ja saapui pian kädet täynnä luutia.
”Valitan että nämä eivät ole mitään Puhtolakaisu-luudanvarsia, vaan Komeettoja, mutta niillä nyt on selvittävä tämä päivä”, James huusi ja katsoi kun oppilaat ryntäsivät luutakasalle etsimään kaikkein vähiten kärsineitä yksilöitä. Hän vilkaisi uudestaan paikkaa katsomosta, mistä Lily oli loihtinut ryhmyn. Siellä istuikin kolme Rohkelikon seitsemäsluokkalaista tyttöä. Katsomon yksi sivu oli tupaten täynnä, kaikki Rohkelikot, jotka eivät olleet uskaltaneet yrittää koelentoa, olivat tulleet katsomaan karsintaa ja muidenkin tupien oppilaita istuskeli penkeillä nauttimassa kauniista auringonpaisteesta.
”Okei, eli aloitetaan jahtaajan paikasta! Kokelaita on kaksikymmentäseitsemän. Jaan teidät viiden tai kuuden hengen ryhmiin, ja lennätte omassa porukassanne kentän pari kertaa ympäri lämmittelyksi. Sitten saavutte alas, jakaudutte pareiksi ja heittelette toisillenne kaatoa ja venyttelette. Huutelen teitä aina pareittain varsinaiseen koelentoon, jossa joudutte pelaamaan vanhojen jäsentemme kanssa tiimipeliä. Matthew yrittää torjua heittojanne ja Susan pelaa kanssanne tiiminä. Seuraan miten pärjäätte, ja karsin kymmenen parasta, jotka saavat heittää viisi vapaaheittoa Matthewille. Heistä paras pääsee joukkueeseen! Onnea kaikille! Etsijät, siirtykää katsomoon.”
James luetteli paperilta nimiä ja oppilaat siirtyivät ryhmiinsä. Kaikki muut tuntuivat olevan paikalla, paitsi yksi.
”Missä on Remus Lupin!? Kuutamo jumalauta!” James karjui pää punaisena.
”Hän on sairaalasiivessä, enkö muka maininnut? Tiedäthän kun tänään on se päivä..” katsomosta alas juossut Peter piipitti.
”Kyllä minä tiedän mikä päivä tänään on, nyt juokset Matohäntä kipinkapin hakemaan Kuutamon ja raahaat hänet tänne vaikka väkisin!” rähjäsi James hermonsa menettäneenä ja Peter pinkaisi kohti linnaa.
Ryhmät nousivat lentoon, ja heti ensimmäisellä kierroksella sattui jo ensimmäinen tapaturma. Eräs ekaluokkalainen poika törmäsi edellälentäjän luutaan ja tipahti maahan satuttaen nilkkansa ja suutaan pidellen. Häneltä oli ilmeisesti irronnut hammas.
”Viekää joku hänet sairaalasiipeen!” huusi stressaantunut kapteeni. Eräs viidesluokkalainen tyttö Korpinkynnestä, joka oli pojan sisko, juoksi katsomosta kentälle ja auttoi pikkuveljensä jaloilleen. Poika lähti nilkuttamaan kohti kentän laitaa siskonsa tukemana. Muilta suuremmilta onnettomuuksilta vältyttiin ja niin oppilaat pääsivät heittelemään kaatoja pareittain. Hetkeä myöhemmin Peter saapui kentälle perässään Remus, joka näytti elävältä kuolleelta hiukset sekaisin ja silmänaluset tummina. James räyhäsi tälle hetken ajan jotain ja lähetti sitten pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet ja lämmittelemään. Poika katsoi huolestuneena ystävänsä lentoa, Remus ei ollut varmaan koskaan lentänyt noin surkeasti. Pian hänen oli kuitenkin pakko kiinnittää huomionsa muihin asioihin, nimittäin ensimmäiset parit siirtyivät pelaamaan Susanin kanssa Mathewta vastaan. Ensimmäiset kaksi paria olivat täysin toivottomia, he eivät onnistuneet pitämään kaatoa ollenkaan käsissään eikä ottamaan syöttöjä kiinni, puhumattakaan maalien teosta. Nejäs- ja viidesluokkalaisten tyttöjen hihityksestä päätellen he olivat tullee koko karsintoihin ainoastaan Jamesin ja Siriuksen vuoksi. Tytöt siirtyivät katsomoon juttelemaan ja katselemaan loppukarsintoja. Seuraavat kokelaat olivat osa ihan kehityskelpoisia, ja joukossa oli muutama ihan hyväkin pelaaja. Kaikkien lennettyä James yliviivaili listaltaan kaikki toivottomat tapaukset, mukaan lukien kolme sairaalasiipeen joutunutta oppilasta. Karsitut siirtyivät pettyneen näköisinä katsomoon, ja Matthew lensi vahtimaan tolppia. Ensimmäinen poika sai kaadon kaksi kertaa sisään ja oli hieman pettyneen näköinen laskeutuessaan nurmikolle. Kaksi seuraavaa ei tehnyt yhtään maalia ja lopuilla meni ihan siedetävästi. James hieman hämmästyi erään viidesluokkalaisen saatua kaadon Matthewin ohi neljäkertaa. Poika näytti itsekin hieman yllättyneeltä, mutta iloiselta. Viimeisenä oli Remuksen vuoro. Sirius karjui ja kannusti tätä, ja kuin ihmeen kaupalla haparoiden lentävä poika sai kaadon neljä kertaa pitäjän ohi. Remus lensi puoleenväliin kenttää kaato kainalossaan ja lähti kohti tolppia. Jamesin teki mieli sulkea silmänsä, mutta hänen oli pakko katsoa. Remus heitti kaadon kohti vasenta tolppaa harhauttaen samanlailla kuin ensimmäisellä heitollaan, mutta Matthew oli ennakoinut tilanteen ja sai sormenpäillää torjuttua heiton. James huokaisi pettyneenä ja Remus lensi nurmelle päätään pudistellen.
”Nyt, hyvät jahtaajat, siirtykää katsomoon, seuraavaksi pidämme pienen tauon ja kymmenen minuutin kuluttua jatkamme etsijöiden koelennolla!” James huusi ja lähti harppomaan kohti pukuhuoneiden vessoja. Pelkkään jahtaajien koelentoon oli mennyt jo melkein puoltoista tuntia, etsijöitä oli jonkin verran vähemmän, joten siihen menisi luultavasti aikaa tunnin verran.
James oli laittanut etsijäkokelaille hieman erilaisia tehtäviä suoritettavaksi kuin jahtaajille, aluksi aivan tavallisia lentoharjoituksia, pujottelua ja ryhmyjen väistämistä. Kaksi oppilasta sai ryhmystä niin että joutui lähtemään aikaisemmin loukkaantuneiden seuraksi sairaalasiipeen. Seuraavaksi James jakoi kokelaat pareihin ja vapautti siepin sekä ryhmyt. Sitten hän hän lähetti parin kilpailemaan siitä, kumpi sai siepin ensimmäisenä kiinni. Jos kymmenen minuutin kuluttua sieppi oli vieläkin kateissa, peli puhallettiin poikki ja kumpikin karsiutui pois. Jos taas sieppi saatiin kiinni, nappaaja meni jatkoon. Ensimmäisen kierroksen jälkeen oli jäljellä enää viisi pelaajaa, jotka kilpailivat toisen kierroksen samallalailla. Tällä kierroksella putosi kolme kokelaista pois, joten jäljele jäi kaksi parasta, kuudesluokkalainen Sara Turner ja kolmasluokkalainen Ian Wood. James lähetti kokelaat matkaan ja katseli näiden lentämistä yläpuolellaan. Yhtäkkiä Wood ampaisi kovalla vauhdilla alaspäin. James siristi silmiään ja näki siepin, jota poika jahtasi. Turner huomasi liian myöhään tapahtuneen, eikä ehtinyt edes kunnolla kiihdyttää kun poika nappasi siepin käteensä. Onnellisen näköisen Wood tuuletti ja heitti kunniakierroksen ennen kuin laskeutui maahan. Pettyneen näköinen tyttö liisi suoraan katsomoon ja alkoi nyyhkyttää ja tilittää ystäviensä olkaa vasten.
”Jospa kaikki jahtaajakokelaat tulisivat tänne luokseni, ja sinä myös, Wood!” James huusi. ”Valintani ei ollut mitenkään helppo, te kaikki pelasitte tosi hyvin ja teitte parhaanne. Olen päätynyt hieman epätavalliseen valintaan, jahtaajan paikalle otan Paul Carterin”, poika tuuletti onnellinen ilme kasvoillaan. Sirius ja Remus näyttivät pettyneiltä ja järkyttyneiltä, ”sekä Remus Lupinin. Olitte molemmat aivan mahtavia tänään, joten tahdon, että te molemmat käytte treeneissä ja päätämme sitten lähemmin kumpi pääsee peleihin.” Jamesin päätös aiheutti kuhinaa ja ihmiset supisivat keskenään.
”Ja etsijä on...” enempää James ei ehtinyt sanoa kun kaikkien huomio kiinnittyi pukukoppikäytävän suuntaa. James ja muu joukkue yritti ihmisjoukon takaa nähdä mitä siellä tapahtui. Oppilaat lakosivat tulijan edestä kun tämä harppoi Jamesia kohti. Siriuksen ja muidenkin poikien suut loksahtivat auki hämmästyksestä. Jessica Griffen saapui paikalle tyylikkäämmin ja ja näyttäen upeammalta kuin koskaan. Tytön silmät oli rajattu vahvasti tummalla ja huulet olivat tulipunaiset. Vaaleat hiukset oli tupeerattu otsalta korkeasti ja kiinnitetty korkealle poninhännälle.Tiukat valkoiset housut korostivat tytön upeita sääriä ja neuleen sijasta hänellä oli yllään punainen kireä t-paita, jonka kaula-aukko oli hyvin antoisa. Jessica käveli oppilaiden muodostavaa käytävää kuin catwalkilla, ja James huomasi, että tällä oli mustat, korolliset saappaat jalassaan. Sirius tuijotti tyttöä silmät selällään, eikä muutkaan miespuoliset henkilöt pystyneet irrottamaan katsettaan tästä ilmestyksestä.
”Ei ihan vielä, pojat. James, sinulla on vielä yksi koelento näkemättä!”
A/N: Toivoisin hyvin, hyvin paljon kommentteja, joten antakaahan kuulua itsestänne, rakkaat lukijat!